hänen ystävällinen tervehdyksensä sai vastaukseksi vain joitakuita
juroja nyökkäyksiä, "Oletteko kuullut uutisia?" hän jatkoi
lannistumatta kohtelusta, johon hän alkoi tottua.
"Mitä -- onko O-Tar nähnyt ulsion ja pyörtynyt?" kysäisi I-Gos leveän
purevasti.
"Miehiä on kuollut vähäisemmistäkin sanoista, vanhus", muistutti
E-Thas.
"Minua ei mikään vaara uhkaa", vastasi I-Gos, "sillä en ole Manatorin
jeddakin uljas, kansan suosiossa oleva poika."
Se oli tosiaan peittelemättömän valtiopetoksellista puhetta, mutta
E-Thas ei ollut sitä kuulevinaankaan. Välittämättä I-Gosista hän
kääntyi muiden puoleen. "Tänä yönä O-Tar menee O-Main huoneeseen
etsimään Turan-orjaa", hän virkkoi. "Hänen mieltään pahoittaa, ettei
hänen sotureillaan ole kylliksi rohkeutta niin vähäiseen tehtävään ja
että heidän jeddakinsa on senvuoksi pakko vangita halpa orja." Tämän
pistosanan jälkeen E-Thas jatkoi matkaansa levittämään tietoa palatsin
muihin osiin. Tosiasiallisesti hänen lauseensa jälkiosa oli kokonaan
hänen omaa keksintöään ja hän nautti suuresti esittäessään sen
vihamiestensä apeudeksi. Hänen erottuaan pienestä miesryhmästä huusi
I-Gos hänen jälkeensä: "Millä tunnilla O-Tar aikoo käydä O-Main
huoneistossa?"
"Kahdeksannen zodan lopulla" [noin kello 1 yöllä maapallon aikaa],
vastasi palatsin hoitaja ja meni menojaan.
"Saamme nähdä", sanoi I-Gos.
"Mitä saamme nähdä?" tiedusti muuan soturi.
"Saamme nähdä, käykö O-Tar O-Main huoneessa."
"Miten?"
"Olen silloin itse siellä, ja jos näen hänet, tiedän hänen käyneen
siellä. Jollen näe häntä, tiedän, ettei hän ole ollut siellä", selitti
vanha balsamoija.
"Onko siellä mitään, mikä olisi omiaan kauhistuttamaan rehellistä
miestä?" kysyi päällikkö. "Mitä olet nähnyt?"
"Näkemäni, vaikka sekin on ilkeää, ei ollut niin kummaa kuin
kuulemani", vastasi I-Gos.
"Kerrohan! Mitä kuulit ja näit?"
"Näin O-Main ruumiin", virkkoi I-Gos. Toisia puistatti.
"Entä etkö tullut hulluksi?" kysyttiin.
"Oletko hullu?" tokaisi ukko.
"Entä menetkö toistamiseen?"
"Kyllä."
"Silloin olet kuin oletkin hullu", huudahti eräs.
"Näit O-Main ruumiin, mutta mitä kuulit sellaista, mikä oli vieläkin
pahempaa?" kuiskasi toinen.
"Näin O-Mai vainajan viruvan makuuhuoneensa lattialla toinen jalka
sotkeutuneena vuoteensa silkki- ja turkisvaippoihin. Kuulin kammottavaa
ulinaa ja hirveätä kirkumista."
"Eikö sinua peloita mennä sinne jälleen?" kyseltiin.
"Kuollut ei voi tehdä minulle pahaa", sanoi I-Gos. "Hän on maannut
samalla tavoin viisituhatta vuotta. Eikä äänikään voi minua
vahingoittaa. Kuulin sen kerran ja olen elossa -- voin kuulla sen
uudelleenkin. Se kajahti melkein viereltäni ollessani piilossa verhojen
takana väijymässä Turan-orjaa, ennen kuin sieppasin häneltä naisen."
"I-Gos, sinä olet rohkea mies", kehui eräs päälliköistä.
"O-Tar nimitti minua 'höpiseväksi hupsuksi', ja olisin valmis uhmaamaan
pahempiakin vaaroja kuin piileksimään O-Main kielletyissä kammioissa
saadakseni tietää, etteikö hän käy O-Main huoneessa. Jos niin on, niin
sitten O-Tar totisesti sortuu!"
Tuli yö, zodet vierivät ja lähestyi aika, jolloin Manatorin jeddakin
O-Tarin oli lähdettävä O-Main huoneeseen etsimään Turan-orjaa. Meistä,
jotka epäilemme pahansuopien henkien olemassaoloa, tuntunee hänen
pelkonsa uskomattomalta, sillä hän oli voimakas mies, mainio
miekkailija ja hyvän maineen saavuttanut taistelija. Mutta niin on
asia, että Manatorin O-Tarin hermoja kalvoivat pelokkaat aavistukset,
kun hän asteli palatsinsa käytäviä pitkin O-Main autioksi jätettyjä
saleja kohti, ja seisoessaan vihdoin käsi tomuisesta käytävästä itse
huoneistoon vievän oven rivalla hän oli melkein kauhun lamauttama. Hän
oli tullut yksin kahdesta erinomaisesta syystä. Ensiksikään ei näin
olisi ketään näkemässä hänen pelkoaan eikä hänen heikkouttaan, jos
hänen rohkeutensa viimeisellä hetkellä pettäisi. Ja toinen syy oli se,
että jos hän suorittaisi teon yksin tahi saisi uskotelluksi
päälliköilleen tehneensä sen, hänen ansionsa olisi paljon suurempi kuin
siinä tapauksessa, että hänellä olisi ollut mukanaan sotureita.
Mutta vaikka hän olikin lähtenyt yksin, oli hän huomannut, että häntä
seurattiin, ja tiesi niin olevan sen tähden, ettei hänen väkensä
luottanut hänen rohkeuteensa eikä hänen totuudenrakkauteensa. Hän ei
uskonut löytävänsä Turania, orjaa. Eikä häntä erikoisesti
haluttanutkaan tavata Turania, sillä vaikka O-Tar olikin mainio
miekkailija ja urhea soturi ruumiillisessa ottelussa, oli hän nähnyt
Turanin pitävän U-Doria leikkikalunaan eikä hänestä ollut ensinkään
mieluista joutua mittelemään miekkojaan itseään etevämmän taistelijan
kanssa.
Ja niin O-Tar seisoi käsi oven rivalla, peläten astua sisään, peläten
olla astumatta. Mutta vihdoin häntä takaapäin pälyileväin omien
soturien pelko voitti kauhun, jota hän tunsi ikivanhan oven takana
väijyvää tuntematonta kohtaan, ja hän työnsi syrjään raskaan
skeelpuisen oven ja meni sisälle.
Huoneessa vallitsi kolkko hiljaisuus, ja siellä oli vuosisatain tomun
aiheuttama painostava tuntu. Sotureiltaan hän oli saanut tietää, mitä
tietä hänen oli mentävä, ja niinpä hän pakotti vastahakoiset jalkansa
astelemaan edessään olevan huoneen poikki, jossa jetanpelurit istuivat
ikuisen pelinsä ääressä, ja saapui O-Main huoneeseen vievään lyhyeen
käytävään. Paljas miekka vapisi hänen kädessään. Joka askeleella hän
seisahtui kuuntelemaan, ja hänen saavuttuaan melkein kummitushuoneen
ovelle hänen sydämensä lakkasi sykkimästä ja hiki kihosi hänen
tahmeaksi käyneelle otsalleen, sillä sisältä kantautui hiljaista
hengityksen ääntä hänen säikähtyneihin korviinsa. Silloin Manatorin
O-Tar oli vähällä paeta nimetöntä kauhua, jota hän ei voinut nähdä,
mutta jonka hän tiesi väijyvän itseään oven takana olevassa huoneessa.
Toisaalta kuitenkin kannusti häntä omien soturiensa ja päällikköjensä
vihan ja halveksumisen pelko. He riistäisivät häneltä vallan ja
kaupanpäällisiksi surmaisivat hänet. Ei voinut olla epäilystäkään
siitä, mikä kohtalo häntä odottaisi, jos hän pelon vallassa pakenisi
O-Main huoneistosta. Hänen ainoa mahdollisuutensa oli senvuoksi
uhitella tuntematonta mieluummin kuin tiettyä.
Hän siirtyi eteenpäin. Hänen edessään oleva huone oli pimeämpi kuin
käytävä, joten hän vain epäselvästi eroitti siellä olevat esineet.
Melkein huoneen keskellä oli makuulava ja sen vieressä joku
marmorilattialla viruva tummempi esine. Hän astui ovesta vielä
askeleen, ja hänen miekkansa raapaisi kiviseen pihtipieleen. Kauhukseen
hän näki, että vuodesilkit ja -turkikset lattian keskellä olevalla
lavalla liikkuivat. O-Mai Julman kuolinvuoteella nousi hahmo hitaasti
istumaan. O-Tarin polvet vapisivat, mutta hän jännitti koko siveellisen
voimansa ja valmistautui hyökkäämään lattian poikki kauhunäyn kimppuun.
Mutta hän empi hetkisen. Hän tunsi että häneen tuijottivat silmät --
aavemaiset silmät, joiden katse tunkeutui pimeyden läpi hänen heikkoon
sydämeensä ja joita hän ei nähnyt. Hän pinnistäytyi hyökkäystä varten --
mutta samassa vuoteella oleva olento päästi kammottavan kirkaisun, ja
O-Tar vaipui tajuttomana lattialle.
Gahan nousi O-Main vuoteelta hymyssä huulin, pyörähtäen heti ympäri ja
vetäisten miekkansa, kun hänen herkät korvansa eroittivat vähäistä
melua hänen takanaan vallitsevasta pimeydestä. Erilleen vedettyjen
verhojen välissä seisoi kumarainen ja ryppyinen olento. Se oli I-Gos.
"Pane miekkasi tuppeen, Turan" kehoitti vanhus. "Sinun ei tarvitse
pelätä mitään I-Gosin puolelta."
"Mitä tekemistä sinulla on täällä?" tiedusti Gahan.
"Tulin varmistautumaan siitä, ettei tuo suuri pelkuri petä meitä. Niin,
hän nimitti minua 'höpiseväksi hupsuksi', mutta katsopa nyt häntä! Hän
on kauhusta pyörtynyt, mutta hänelle saattaakin antaa sen aneeksi, kun
on kuullut kamalan kiljaisusi. Se oli vähällä viedä rohkeuden
minultakin. Ja sinäkö siis ulvoit ja kiljuit, kun päälliköt saapuivat
sinä päivänä, jolloin ryöstin Taran sinulta?"
"Sinäkö se olitkin, vanha lurjus?" kysyi Gahan, astahtaen uhkaavasti
I-Gosiin päin.
"No, no!" rauhoitti vanhus. "Mutta silloin olin vihollisesi. Enää en
sitä tekisi. Olosuhteet ovat muuttuneet."
"Miten ne ovat muuttuneet? Mikä ne on muuttanut?" tiedusti Gahan.
"Silloin en täysin käsittänyt, kuinka raukkamainen jeddakini on ja
kuinka urheita sinä ja tyttö olette. Olen toista polvea, vanha mies, ja
rakastan rohkeutta. Aluksi minua suututti tytöltä saamani isku, mutta
sitten tulin ajatelleeksi, kuinka uljas teko se oli, ja aloin ihailla
sitä kuten hänen kaikkia tekojaan. Hän ei pelännyt O-Taria, hän ei
pelännyt minua, hän ei pelännyt kaikkia Manatorin sotureita. Ja sinä
sitten! Kautta miljoonan esi-isän veren! Miten sinä taisteletkaan! Olen
pahoillani siitä, että paljastin sinut jetankentillä. Olen pahoillani
siitäkin, että raahasin tytön, Taran, takaisin O-Tarin käsiin.
Tahtoisin korvata sen. Tahtoisin olla ystäväsi. Tässä on miekkani
jalkojesi juuressa." Vetäisten esille aseensa I-Gos heitti sen
lattialle Gahanin eteen.
Gatholilainen tiesi, että tuskin pahinkaan heittiö saattoi hyljeksiä
tällaista juhlallista valaa, ja niinpä hän kumartui, otti lattialta
vanhuksen säilän ja ojensi sen kahva edellä hänelle takaisin, siten
suostuen hänen ystävyyteensä.
"Missä on Heliumin prinsessa Tara?" kysyi Gahan. "Onko hän
vahingoittumaton?"
"Hän on teljettynä naisten asuntojen torniin odottamaan
juhlatoimitusta, joka tekee hänestä Manatorin jeddaran", vastasi I-Gos.
"Tuo olio on rohjennut luulla Heliumin Taran suostuvan hänen
aviopuolisokseen", jupisi Gahan. "Valmistan hänelle lyhyen lopun,
jollei hän jo ole kuollut kauhusta." Hän meni maahan vaipuneen O-Tarin
luokse syöstäkseen miekkansa hänen sydämeensä.
"Älä!" varoitti I-Gos. "Älä surmaa häntä, vaan rukoile, ettei hän olisi
kuollut, jos sinun on mieli pelastaa prinsessasi!"
"Miksi niin?" kysyi Gahan.
"Jos sanoma O-Tarin kuolemasta saapuisi naisten asumuksille, olisi
prinsessa Tara tuhon oma. Naiset tietävät O-Tarin aikovan ottaa hänet
vaimokseen ja tehdä hänestä Manatorin jeddaran, joten saat olla varma,
että he kaikki kateellisina ja mustasukkaisina naisina vihaavat häntä.
Ainostaan O-Tarin mahti suojaa häntä nyt kaikilta ikävyyksiltä. Jos
O-Tar kuolisi, jätettäisiin hänet sotilaiden ja miesorjien haltuun,
sillä ei olisi ketään kostamassa hänen puolestaan."
Gahan pisti miekkansa tuppeen. "Puhut järkevästi; mutta mitä teemme
tuolle?"
"Jätetään hänet virumaan paikalleen", neuvoi I-Gos. "Hän ei ole
kuollut. Virottuaan hän palaa huoneistoonsa ja esittää komean tarun
uljuudestaan, eikä hänen kerskailuaan kumoamassa ole ketään -- ei
ketään muita kuin I-Gos. Tule! Hän saattaa toipua millä hetkellä
hyvänsä, eikä hän saa nähdä meitä täällä."
I-Gos meni maassa viruvan jeddakin luokse, polvistui hetkiseksi sen
ääreen ja palasi sitten leposijan sivuitse Gahanin luo. Yhdessä he
poistuivat O-Main huoneesta ja suuntasivat askeleensa kiertokäytävälle.
Sitä myöten I-Gos vei Gahanin ylemmäksi ja edelleen palatsin sen osan
kohdalle, jossa hän osoitti varsin lähellä olevaa korkeata tornia.
"Tuolla", hän virkkoi, "on Heliumin prinsessa, ja hän on varmassa
turvassa juhlallisuuksiin saakka."
"Ehkä turvassa muilta, mutta ei itseltään", sanoi Gahan. "Hänestä ei
ikinä tule Manatorin jeddaraa -- ennemmin hän tappaa itsensä."
"Tekisikö hän sen?" epäili I-Gos.
"Kyllä hän tekee, jollet voi saada hänelle sanomaa, että minä elän ja
että vielä on toivoa", vakuutti Gahan.
"En voi viedä hänelle tietoa", vastasi I-Gos. "Naistensa asuntoja O-Tar
vartioitsee mustasukkaisen huolekkaasti. Siellä ovat hänen luotetuimmat
orjansa ja soturinsa, ja lisäksi heidän seassaan vilisee lukemattomia
urkkijoita, joten kukaan ei tiedä, kuka kukin on. Jokaisen varjon
niissä huoneissa panevat sadat silmät merkille."
Gahan silmäili korkean tornin valaistuja ikkunoita; sen yläkerroksissa
oli Heliumin Tara teljettynä. "Minä koetan löytää jonkun tien, I-Gos",
sanoi Gahan.
"Ei ole mitään tietä", väitti vanhus. Jonkun aikaa he seisoivat katolla
riutuvan Marsin kirkkaiden tähtien ja kiitävien kuiden alla,
sommitellen suunnitelmia sen ajan varalta, jolloin Heliumin Tara
tuotaisiin tornista O-Tarin valtaistuinsaliin. Silloin, ja vain
silloin, vakuutti I-Gos, oli pelastamisyrityksillä vähääkään
onnistumismahdollisuuksia. Gahan ei tiennyt, kuinka paljon hän saattoi
luottaa toiseen, ja piti senvuoksi omina tietoinaan sen suunnitelman,
jonka hän Ghekin mukana oli lähettänyt Floranille ja Val Dorille. Mutta
hän takasi vanhalle balsamoijalle, että jos hänen usein toistetut
vakuutuksensa O-Tarin syyttämisestä ja syrjäyttämisestä olivat
vilpittömiä, olisi hänellä tilaisuus tehdä se sinä yönä, jona jeddak
koettaisi ottaa Heliumin prinsessan puolisokseen.
"Silloin on aikasi, I-Gos", vakuutti Gahan, "ja jos joku puolue
ajattelee samalla tavalla kuin sinä, niin valmista sen jäseniä kaiken
sen varalta, mitä tapahtuu sen jälkeen kun O-Tar julkeasti koettaa
mennä avioliittoon sotavaltiaan tyttären kanssa. Missä ja milloin
tapaan sinut uudelleen? Nyt menen puhuttelemaan Taraa, Heliumin
prinsessaa."
"Pidän rohkeudestasi", sanoi I-Gos, "mutta siitä ei ele sinulle
vähääkään hyötyä. Sinä et pääse puhuttelemaan Heliumin prinsessaa
Taraa, vaikka epäilemättä monen manatorilaisen veri tahraa naisten
asuntojen lattioita, ennen kuin sinä saat surmasi."
Gahan hymyili. "Minä en saa surmaani. Milloin ja missä tapaamme? Mutta
löydäthän minut aina öisin O-Main huoneesta. Se tuntuu olevan
turvallisin pakopaikka koko Manatorissa jeddakin vihamiehelle, vaikka
se onkin jeddakin palatsissa. Nyt lähden!"
"Ja olkoot esi-isäisi henget mukanasi!" toivotti I-Gos.
Vanhuksesta erottuaan Gahan meni kattoa myöten korkealle tornille, joka
näkyi olevan rakennettu sementistä ja myöhemmin koristettu taidokkailla
kaiverruksilla; sen koko pinta oli täynnä monimutkaisia kuvioita, jotka
oli hakattu syvälle sen kivimäiseen rakennusaineeseen. Vaikka se oli
monien miespolvien ikäinen, oli se vain vähän ravistunut, mikä
johtui Marsin ilmakehän kuivuudesta, sateiden ja tomumyrskyjen
harvinaisuudesta. Sitä myöten kiipeäminen oli kuitenkin vaikeata ja
vaarallista ja olisi peloittanut uljaimmankin miehen luopumaan sitä
koettamasta -- epäilemättä Gahaninkin, jollei hän olisi tuntenut, että
hänen rakastamansa naisen henki riippui siitä, suorittiko hän tämän
uhkarohkean teon.
Riisuttuaan aseensa ja koko muun hihnoituksensa paitsi yhtä ainoata
vyötä, josta riippui tikari, gatholilainen aloitti vaarallisen
kapuamisen. Tarrautuen kaiverruksiin käsin ja jaloin hän ponnisteli
hitaasti ylöspäin, karttaen ikkunoita ja pysytellen tornin varjoisella
puolella, Thurian ja Klurosin valon luomassa pimennossa. Torni kohosi
noin viisitoista metriä palatsin läheisen osan katon yläpuolelle; siinä
oli viisi kerrosta ja ikkunoita joka suunnalla. Muutamien ikkunoiden
edessä oli parvekkeet, ja niitä hän koetti välttää enemmän kuin muita,
vaikka olikin varsin todennäköistä, ettei tornissa enää ollut ketään
valveilla, koska yhdeksäs zode alkoi olla käsissä.
Hän eteni meluttomasti ja saapui vihdoin kenenkään huomaamatta ylimmän
kerroksen ikkunoille. Näissä kuten useissa muissakin hänen
sivuuttamissaan oli vankat ristikot, joten hänen oli sitä kautta
mahdoton päästä sisälle niihin huoneisiin, joissa Tara oli vankina.
Pimeys esti hänet näkemästä sisälle ensimmäisestä ikkunasta, jonka
luokse hän kiipesi. Toinen kuului valaistuun huoneeseen, jossa näkyi
asemapaikallaan oven edessä nukkuva vartija. Siellä oli myöskin
seuraavaan alempaan kerrokseen vievien portaiden yläpää. Edettyään
vielä kauemmaksi kiertäen tornia Gahan lähestyi muuatta toista ikkunaa,
mutta nyt hän liikkui tornin sellaisella seinällä, jonka alapuolella
oli kolmekymmentä metriä alempana piha ja johon Thurian säteet pian
sattuisivat. Hän tajusi, että hänen oli jouduttava, ja rukoili, että
hän nyt lähestymänsä ikkunan takaa tapaisi Heliumin Taran.
Aukolle saavuttuaan hän silmäili pieneen, hämärästi valaistuun
huoneeseen. Lattian keskellä oli makuukoroke, jolla lepäsi silkki- ja
turkisvaippojen verhoama ihminen. Peitteistä pisti esiin paljas
käsivarsi, leväten mustan ja keltaisen kirjavalla orlukinnahalla --
ihastuttavan kaunis käsivarsi, jonka ympärillä oli Gahanille tuttu
rannerengas. Ainoatakaan muuta olentoa ei näkynyt huoneessa, jonka
sisuksen Gahan näki täydelleen. Painaen kasvonsa ristikkoa vasten
gatholilainen kuiskasi hänelle armaan nimen. Tyttö liikahti, mutta ei
herännyt. Taaskin Gahan lausui nimen, mutta tällä kertaa äänekkäämmin.
Tara nousi istumaan ja katsoi ympärilleen, mutta yhtä aikaa ponnahti
pystyyn eunukki, joka oli maannut korokkeen sillä puolella, joka oli
kauimpana Gahanista. Ja samassa Thurian kirkas valo valahti
ikkunaan, jossa Gahan riippui, paljastaen hänet selvästi molemmille
sisälläolijoille.
Molemmat ponnahtivat seisomaan. Eunukki syöksähti ikkunaa kohti, ja
avuton Gahan olisi joutunut miehen murha-aseen helpoksi uhriksi, jollei
Heliumin Tara olisi ehättänyt vartijansa kimppuun ja kiskonut häntä
taaksepäin. Samalla tyttö veti ohuen tikarinsa piilopaikastaan
hihnoituksensa alta, ja eunukin koettaessa sysätä hänet syrjään upposi
aseen terävä kärki miehen sydämeen. Hän kuoli ääntäkään päästämättä ja
vaipui lattialle. Sitten Tara juoksi ikkunan ääreen.
"Turan, päällikköni!" hän huudahti. "Kuinka kammottavaan vaaraan
oletkaan antautunut etsiessäsi minua täältä, missä ei edes sinun uljas
sydämesi kykene auttamaan minua."
"Älä ole siitä niin kovin varma, sydämeni sielu", vastasi Gahan.
"Vaikka nyt tuonkin armaalleni vain sanoja, ovat ne toivoakseni
sellaisten tekojen edeltäjiä, jotka antavat hänet takaisin minulle
ikuisiksi ajoiksi. Pelkäsin, että sinä, Heliumin Tara, saattaisit
tuhota itsesi, välttyäksesi O-Tarin aikomasta häpeästä. Senvuoksi tulin
valamaan mieleesi uutta toivoa ja rukoilemaan sinua elämään,
tapahtukoonpa mitä tahansa, tietäen, että vielä on yksi keino ja että,
jos kaikki käy hyvin, voimme vihdoinkin vapautua. Odota minua O-Tarin
valtaistuinsalissa sinä iltana, jona hän aikoo ottaa sinut
puolisoksesi! Ja nyt: miten selviydymme tuosta veitikasta?" Hän osoitti
lattialla viruvaa kuollutta eunukkia.
"Hänen tähtensä meidän ei tarvitse olla huolissamme", vastasi tyttö.
"Kukaan ei uskalla tehdä minulle pahaa, peläten O-Tarin vihaa. Muutoin
olisin kuollut heti astuttuani palatsin tähän osaan, sillä naiset
vihaavat minua. Ainoastaan O-Tar saattaa rangaista minua, ja mitäpä
O-Tar välittää yhden eunukin hengestä? Niin, älä ole peloissasi tämän
asian tähden!"
He puristivat toistensa käsiä ristikon lävitse, ja nyt Gahan veti Taran
likemmäksi itseään.
"Yksi suukko", hän pyysi, "ennen kuin lähden, prinsessani!" Ja heliumin
prinsessan Dejah Thorisin ja Barsoomin sotavaltiaan ylpeä tytär
kuiskasi: "Päällikköni!" ja painoi huulensa Turanin, halvan panthanin.
huulille.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Vihkimishetkellä
Kun O-Tar, Manatorin jeddak, avasi silmänsä, vallitsi hänen ympärillään
painostava haudanhiljaisuus. Hänen mieleensä muistui hirveä näky, joka
oli hänelle ilmestynyt. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Hänen
näköpiirissään ei näkynyt mitään huolestuttavaa. Hän nosti verkkaisesti
päätään ja silmäili ympärilleen. Lattialla vuoteen vieressä oli se
esine, joka oli ensinnä kiinnittänyt hänen huomiotaan, ja hän sulki
silmänsä kauhun vallassa tuntiessaan, mikä se oli. Mutta se ei
hievahtanut eikä hiiskunut mitään. O-Tar aukaisi jälleen silmänsä ja
nousi pystyyn. Hänen kaikki jäsenensä vapisivat. Mitään ei ollut
vuodekorokkeella, jolta hän oli nähnyt _sen_ nousevan.
O-Tar peräytyi huoneesta verkkaisesti. Vihdoin hän pääsi ulompaan
käytävään. Se oli tyhjä. Hän ei tiennyt, että se oli tyhjentynyt äkkiä,
kun äänekäs kiljaisu, johon hänen oma parahduksensa oli sekautunut, oli
saapunut häntä vakoilemaan lähetettyjen soturien korviin ja
hätkähdyttänyt heitä. Hän vilkaisi vasemmassa ranteessaan olevaan
paksuun rannerenkaaseen kiinnitettyyn ajanmittariin. Yhdeksäs zode oli
melkein puolivälissä. O-Tar oli virunut tajuttomana tunnin ajan. Hän
oli viettänyt tunnin O-Main huoneessa eikä ollut kuollut! Hän oli
katsellut edeltäjänsä kasvoja ja oli sittenkin täysjärkinen! Hän
ravisti itseään ja hymyili. Pian hän sai hillityksi kapinalliset,
järkkyneet hermonsa, niin että ehdittyään palatsin asuttuihin osiin hän
kykeni täysin hillitsemään itsensä. Hän käveli leuka pystyssä, hiukan
mahtaillen, ja meni suoraan juhlimissaliin, arvaten, että hänen
päällikkönsä odottivat häntä siellä. Hänen astuessaan sisään nousivat
kaikki pystyyn, ja monen kasvoista kuvastui epäilystä ja hämmästystä,
sillä he eivät olleet luulleet näkevänsä jeddakiansa O-Taria jälleen
sen jälkeen, mitä urkkijat olivat kertoneet heille O-Main huoneesta
kuuluneista kamalista äänistä. O-Tar oli mielissään siitä, että hän oli
mennyt siihen kauhunpaikkaan yksin, sillä nyt ei kukaan voinut väittää
valheeksi sitä juttua, jonka hän kertoisi.
E-Thas syöksyi tervehtimään häntä, sillä E-Thas oli nähnyt synkkiä
katseita suunnattavan itseensä päin, kun talit vierivät eikä hänen
hyväntekijäänsä kuulunut takaisin.
"Oi, sinä urhea ja mainehikas jeddak!" riemuitsi palatsin hoitaja. "Me
iloitsemme siitä, että olet palannut vahingotonna, ja pyydämme sinua
kertomaan meille seikkailustasi."
"Ei siinä ollut mitään", huudahti O-Tar. "Tarkastin huoneet
läpikotaisin ja odotin piiloutuneena, että Turan-orja palaisi, jos hän
olisi poistunut vähäksi aikaa, mutta häntä ei kuulunut. Häntä ei ole
siellä, ja epäilen, ettei hän ikinä mene sinne. Harvat miehet
haluaisivat viipyä kauan niin vastenmielisessä paikassa."
"Eikö sinua ahdistettu?" tiedusti E-Thas. "Etkö kuullut ulinaa ja
parkumista?"
"Kuulin kauheita ääniä ja näin aavehaamuja; mutta ne pakenivat minua,
niin etten päässyt käsiksi ainoaankaan, ja katselin O-Main kasvoja enkä
ole mielipuoli. Vieläpä lepäsin samassa huoneessa hänen ruumiinsa
vieressä."
Huoneen kaukaisessa nurkassa piilotti kumarainen ja ryppyinen vanhus
hymynsä väkevällä juomalla täytetyn kultaisen pikarin taakse.
"Hei! Nyt ryypätään!" huusi O-Tar ja tavoitti tikariaan, jonka nupilla
hän tavallisesti löi kelloa, jolla orjia kutsuttiin, mutta tikari ei
ollut tupessa. O-Tar oli ymmällä. Hän oli varma, että se oli ollut
paikallaan vähää ennen kuin hän astui O-Main huoneeseen, sillä hän oli
visusti tunnustellut kaikkia aseitaan ollakseen varma siitä, ettei
mikään niistä ollut poissa. Hän sieppasi sen sijasta pöytäkalustosta
astian ja löi sillä kelloa, orjien saavuttua käskien heidän tuoda
väkevintä juomaa O-Tarille ja hänen päälliköilleen. Ennen
aamun sarastusta lähti juopuneiden huulilta paljon äänekkäitä
ihailunvakuutuksia -- jeddakin rohkeuden johdosta. Mutta jotkut olivat
vieläkin synkän näköisiä.
Koitti vihdoin päivä, jolloin O-Tarin piti ottaa Heliumin prinsessa
Tara puolisokseen. Neljä tuntia orjat valmistivat vastahakoista
morsianta. Seitsemään tuoksukylpyyn kului kolme pitkää ja väsyttävää
tuntia, sitten hänen koko ruumiinsa voideltiin pimaliakukkien öljyllä,
ja häntä hieroi kätevin sormin kaukaisesta Dusurista kotoisin oleva
orjatar. Hänen hihnoituksensa, ihkasen uusi ja tätä tilaisuutta varten
valmistettu, oli Barsoomin isojen, valkeiden apinoiden valkoisesta
nahasta ja runsaasti varustettu platinakoristuksilla ja timanteilla --
suorastaan niillä päällystetty. Hänen tuuhea, kiiltävän musta tukkansa
oli kammattu upean komeaksi ja pukevaksi laitteeksi, johon oli pistetty
timanttinuppisia neuloja, niin että se säihkyi kuin kuutamottoman yön
tahdikas taivas.