kätensä hänen käsivarrelleen, sanoen: "Tapaukset ovat kehittyneet niin
nopeasti sen jälkeen, kun tunsin sinut valepuvustasi huolimatta, ettei
minulla ole ollut tilaisuutta vakuuttaa sinulle kiitollisuuttani eikä
sitä, kuinka suuressa arvossa pidän sinun uljuuttasi. Salli minun nyt
tunnustaa kiitollisuudenvelkani, ja jolleivät sellaisen ihmisen
lupaukset, jonka henki ja vapaus ovat vakavasti uhatut, ole
turhanpäiväisiä, niin usko vakuutustani, että saat suuren palkkion
isältäni Heliumissa."
"En kaipaa mitään muuta palkkiota", vastasi mies, "kuin sen tiedon,
että rakastamani nainen on onnellinen."
Hetkisen ajan Heliumin Taran silmät säkenöivät, ja hän oikaisihe
täyteen mittaansa, mutta sitten hänen katseensa pehmeni, hänen ryhtinsä
herposi, ja hän pudisti päätään.
"Sydämeni ei salli minun nuhdella sinua, Turan", hän virkkoi, "olkoonpa
virheesi kuinkakin suuri, sillä olet ollut Heliumin Taran kunniallinen,
vilpitön ja uskollinen ystävä. Mutta sinä et saa lausua sellaista, mitä
korvani eivät saa kuulla."
"Tarkoitatko", kysyi Gahan, "etteivät prinsessan korvat saa kuulla
rakkauden sanoja panthanilta?"
"Asia ei ole niin, Turan", vastasi tyttö, "vaan pikemminkin niin, etten
saa kuunnella rakkauden sanoja keltään muulta kuin siltä mieheltä,
jonka kanssa olen kihloissa -- kansalaiseltani Djor Kantosilta."
"Tarkoitatko, Heliumin Tara", huudahti mies, "että muutoin sinä --"
"Seis!" käski Tara. "Sinulla ei ole oikeutta olettaa mitään, mitä
huuleni eivät tuo esiin."
"Silmät puhuvat usein selvempää kieltä kuin huulet. Tara", vastasi
Gahan, "ja sinun silmistäsi olen lukenut sellaista, mikä ei ole vihaa
eikä halveksumista Turania, panthania, kohtaan, ja sydämeni sanoo
minulle, että huulesi lausuivat väärän todistuksen huutaessaan minulle:
'Minä vihaan sinua.'"
"En vihaa sinua, Turan, mutta silti en saa rakastaa sinua", sanoi tyttö
koruttomasti.
"Kun mursin itselleni tien I-Gosin kammiosta, olin todella
uskomaisillani, että vihaat minua", sanoi Gatholin jed, "sillä vain
viha -- niin minusta tuntui -- voi selittää sen, että olit poistunut
koettamatta vapauttaa minua. Mutta pian sekä sydämeni että järkeni
vakuuttivat minulle, ettei Heliumin Tara voi hylätä pulaan joutunutta
kumppania, ja vaikka en vielä tunnekaan olosuhteita, olen varma siitä,
että sinun oli mahdoton auttaa minua."
"Niin oli todellakin", virkkoi tyttö. "Tuskin oli I-Gos kaatunut
tikarini iskusta, kun kuulin, että sotureita lähestyi. Juoksin silloin
piiloon, kunnes he olisivat menneet ohitse, ajatellen sitten palata ja
vapauttaa sinua. Mutta koettaessani välttää kuulemaani seuruetta
juoksin suoraan toisen joukkueen syliin. Minulta kyseltiin, missä sinä
olit, ja minä vastasin, että sinä olit mennyt edellä ja minä tulin
perässäsi, johdattaen siten heidät kauemmaksi sinusta."
"Tiesin sen", oli Gahanin lyhyt huomautus, mutta hänen sydämensä
sykähteli riemusta, kuten sellaisen rakastajan, joka on kuullut
jumaloimansa naisen suusta kiintymyksen ja uskollisuuden vakuutuksia,
niin vähän kuin niistä huokuneekin hellempiä tunteita. Vaikkapa miehen
sydämen valtiatar häntä polkisikin, on se parempi kuin se, ettei hän
välittäisi miehestä mitään.
Sillä aikaa kuin he kahden keskustelivat huonosti valaistussa
huoneessa, jonka lamppuja verhosi vuosisatoina kasautunut pöly,
harhaili läheisissä, synkissä käytävissä kumarainen, kuihtunut olento,
tähystäen heikkoine, tihruisine silmineen jalanjälkiä tomuisella
lattialla.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Vainajan varjo
Yö ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun sen salin ovelle, jossa
Manatorin O-Tar istui päällikköineen juhla-aterialla, ilmestyi mies,
joka pyyhälsi vahtien ohitse ja astui avaraan saliin häikäilemättömästi
kuten ainakin suosikki, jollainen hän todella oli. Kun hän lähestyi
pitkän pöydän yläpäätä, huomasi O-Tar hänet.
"Kas vain, harmaapää!" hän huudahti "Mikä on nyt taaskin houkutellut
sinua armaista, löyhkäävistä onkaloistasi? Luulimme, että sinä nähtyäsi
niin paljon eläviä ihmisiä kisoissa, palaisin ruumiittesi luokse, minkä
käpälistäsi pääsisit."
Naurunhihityksellään I-Gos antoi tunnustuksensa jeddakin pilalle.
"Niinpä niin, O-Tar", kirskui ukko, "I-Gos ei lähde liikkeelle huvin
vuoksi. Mutta kun I-Gosin vainajia häikäilemättömästi häväistään, on
kostoa saatava!"
"Tarkoitatko orja Turanin tekoa?" tiedusti O-Tar.
"Kyllä; Turanin ja orjatar Taran, joka sujautti ihooni tikarin
murha-aikeissa. Vain tuuman murto-osa, O-Tar, ja I-Gosin vanha,
ryppyinen verho olisi parhaillaan jonkun aloittelevan parkitsijan
käsissä, niin juuri!"
"Mutta he pujahtivat taaskin karkuun", huusi O-Tar. "Itse suuren
jeddakin palatsissa he ovat kahdesti päässeet noiden jeddakin
henkivartijoiksi nimittämieni typerien tolvanoiden käsistä." O-Tar oli
noussut pystyyn ja antoi kiukkuisesti pontta sanoilleen
kolhauttelemalla kultaista pikariaan rajusti pöytään.
"Niin, O-Tar, he peijaavat henkivartijoitasi, mutta eivät vanhaa,
viisasta kalotia, I-Gosia."
"Mitä tarkoitat? Puhu!" komensi O-Tar.
"Tiedän, missä he piileksivät", vastasi vanha balsamoija.
"Käyttämättömien käytävien pölyyn jääneet jäljet kavalsivat heidät."
"Seurasitko heitä? Näitkö heidät?" kysyi jeddak.
"Seurasin heitä ja kuulin heidän puhuvan suljetun oven takana, mutta en
nähnyt heitä."
"Missä se ovi on?" kiljaisi O-Tar. "Lähetämme heti miehiä noutamaan
heidät." Hän katsahti ympäri pöydän ikäänkuin päättääkseen, kenelle
uskoisi tämän tehtävän. Toistakymmentä päällikkösoturia nousi pystyyn,
vieden kätensä miekankahvaan.
"Vainusin heitä O-Mai Julman huoneistoon", sanoi I-Gos. "Löydätte
heidät sieltä, missä ulvovat korphalit ahdistavat O-Main kirkuvaa
aavetta; niin!" Ja hän käänsi katseensa O-Tarista seisomaan nousseihin
sotureihin, jotka kuitenkin nyt kaikki yksimielisesti ehättivät
hätäisesti istuutumaan jälleen.
I-Gosin pilkallinen hihitys katkaisi huoneessa syntyneen hiljaisuuden.
Soturit katselivat häpeissään kultalautasillaan olevaa ruokaa. O-Tar
näpsäytti sormiaan kärsimättömästi.
"Ovatko Manatorin päälliköt pelkkiä pelkureita?" hän kivahti.
"Toistamiseen ovat nämä julkeat orjat loukanneet jeddakinne
majesteettia. Täytyykö minun komentaa joku noutamaan heidät?"
Hitaasti nousi eräs päällikkö, ja kaksi muuta noudatti hänen
esimerkkiään, vaikka huonosti salaten vastahakoisuuttaan. "Kaikki siis
eivät ole raukkoja", huomautti O-Tar. "Tehtävä on epämiellyttävä.
Senvuoksi on teidän mentävä kolmisin ja ottakaa mukaanne niin monta
sotilasta kuin haluatte!"
"Mutta älkää kysykö vapaaehtoisia!" pisti I-Gos väliin. "Muutoin saatte
mennä yksin."
Päällikkökolmikko kääntyi ja poistui juhlimissalista, astellen
verkkaisesti kuten tuomitut kohtaloaan kohti.
Gahan ja Tara jäivät siihen huoneeseen, johon Tasor oli heidät
opastanut, ja mies pyyhki pölyn pehmeältä ja viihtyisältä penkiltä,
jolla he voivat levätä verrattain mukavasti. Hän oli huomannut,
että ikivanhat silkki- ja turkisvaipat olivat pilaantuneet
käyttökelvottomiksi ja murenivat tomuksi kosketuksesta, joten mukavan
vuoteen laittaminen tytölle oli mahdotonta. Niinpä he istuivat yhdessä,
puhellen hiljaa jo kokemistaan seikkailuista ja arvaillen vastaisia
tapahtumia, suunnitellen pakokeinoja ja toivoen, ettei Tasor olisi
poissa kauan. He pakinoivat monista asioista -- Hastorista, Heliumista
ja Ptarthista, ja vihdoin keskustelu toi Taran mieleen Gatholin.
"Oletko palvellut siellä?" kysyi tyttö.
"Kyllä", vastasi Turan.
"Kohtasin Gahanin, Gatholin jedin, isäni palatsissa", sanoi Tara,
"päivää ennen kuin myrsky sieppasi minut Heliumista. Hän oli
pöyhkeilevä mies, yllään suurenmoinen, platinasta ja timanteista
säihkyvä hihnoitus. En eläissäni ole nähnyt niin loistavaa asua kuin
hänen, ja tietänet silti, että Heliumin hovissa liikkuvat koko
Barsoomin uhkeimmat ylimykset. Mutta mielessäni en osannut kuvitella
niin koreata olentoa vetämässä esiin jalokivin koristettua miekkaansa
käydäkseen taistelemaan hengestään. Minua peloittaa, että Gatholin jed
tosin on komea miehen kuva, mutta ei juuri sen enempää."
Hämärän tähden Tara ei nähnyt kumppaninsa puolittain toisaalle
käännettyjen kasvojen hapanta ilmettä.
"Et siis silloin paljoa pitänyt Gatholin jedistä?" tiedusti Turan.
"En silloin enkä nyt", vastasi tyttö naurahtaen. "Kuinka hänen
turhamaisuuttaan pistelisikään, jos hän tietäisi, että köyhä panthan on
voittanut ylemmän paikan Heliumin Taran silmissä!" Ja hän laski kätensä
hellästi miehen polvelle.
Turan tarttui hänen sormiinsa ja vei ne huulilleen. "Oi, Heliumin
Tara", hän huudahti, "pidätkö minua kivisenä miehenä?" Hän kiersi
käsivartensa tytön hartioiden ympärille ja veti vastustelematonta
vartaloa puoleensa.
"Antakoon ensimmäinen esi-isäni anteeksi heikkouteni!" huoahti Tara
kietoessaan kätensä Turanin kaulaan ja ojentaessaan vavahtelevat
huulensa hänen suulleen. Kauan olivat heidän huulensa vastakkain
rakkauden ensimmäisessä suudelmassa, mutta sitten Tara työnsi Turanin
hellästi luotaan. "Minä rakastan sinua, Turan", hän melkein nyyhkytti.
"Rakastan sinua niin! Se on ainoa heikko puolustukseni sille, että olen
tehnyt tämän vääryyden Djor Kantosille, jota, sen tunnen nyt, en ole
koskaan rakastanut, joka ei tiedä, mitä rakkaus merkitsee. Ja jos
rakastat minua, kuten väität, Turan, täytyy rakkautesi turvata minua
suuremmalta häpeältä, sillä minä olen kuin vahaa käsissäsi."
Uudelleen Turan puristi häntä rintaansa vasten, mutta päästi sitten
äkkiä hänet irti, nousi ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin
lattialla, ikäänkuin koettaen rajuilla ruumiinliikkeillä hillitä
jotakin pahaa henkeä, joka oli saanut hänet valtaansa. Hänen
aivoissaan, sydämessään ja sielussaan kaikuivat riemuisen hymnin tavoin
nuo sanat, jotka olivat kokonaan muuttaneet Gatholin Gahanin maailman:
"Minä rakastan sinua, Turan. Rakastan sinua niin!" Ja se oli tullut
niin äkkiä. Hän oli luullut tytön tuntevan häntä kohtaan ainoastaan
kiitollisuutta hänen alttiin uskollisuutensa tähden, mutta äkkiä sitten
sortuivat kaikki Taran muurit, hän ei enää ollut prinsessa, vaan
sensijaan -- Hänen mietteensä keskeytyivät, kun suljetun oven
ulkopuolelta kuului melua. Hänen zitidarinnahkaisista anturoistaan ei
ollut lähtenyt ääntäkään hänen astellessaan marmorilattialla, ja kun
hän vinhasti liikkuessaan osui huoneen ovelle, kantautui hänen
korviinsa etäältä pitkästä käytävästä heikkoa metallin kalahtelua, joka
oli pettämätön merkki aseellisten miesten lähestymisestä.
Hetkisen Gahan kuunteli jännittyneenä, painautuen kiinni oveen, kunnes
ei ollut epäilystäkään siitä, että tulossa oli joukko sotureita.
Tasorin puheiden nojalla hän totuudenmukaisesti arvasi, että palatsin
tähän osaan saavuttiin vain yhdessä ainoassa tarkoituksessa -- etsimään
Taraa ja häntä, ja hänen tuli senvuoksi heti koettaa keksiä keinoja
tulijoiden välttämiseksi. Siinä huoneessa, jossa he olivat, oli
muitakin ovia kuin se, josta he olivat tulleet, ja jostakin niistä
hänen täytyi pyrkiä varmempaan piilopaikkaan. Hän meni Taran luokse ja
ilmoitti hänelle arvelunsa, vieden hänet sitten ovelle, joka oli
lukitsematon. Sen takana oli himmeästi valaistu huone, jonka
kynnykselle he pysähtyivät tyrmistyneinä, vetäytyen sukkelasti takaisin
samaan huoneeseen, josta olivat juuri tulleet, sillä heti ensi
silmäyksellä he olivat nähneet neljä jetanpöydän ääressä istuvaa
soturia.
Heidän näyttäytymistään ei oltu huomattu, minkä Gahan arveli johtuneen
siitä, että molemmat pelaajat ja heidän ystävänsä olivat syventyneet
peliin. Suljettuaan oven hiljaa pakolaiset siirtyivät viereiselle
ovelle, mutta se oli lukittu. Enää oli vain yksi ovi, jota he eivät
olleet tunnustelleet, ja sitä he lähestyivät nopeasti varmoina siitä,
että etsimisseurueen täytyi olla likellä huonetta. Harmikseen he
havaitsivat tämän pakotien teljetyksi.
Nytpä he olivat todella surkeassa pulassa, sillä jos etsijät
tietäisivät tulla tähän huoneeseen, olisivat he hukassa. Talutettuaan
Taran taaskin sille ovelle, jonka takana jetanin pelaajat olivat, Gahan
veti miekkansa esille ja jäi kuunteleman. Käytävästä he eroittivat
selvästi joukkueen melua -- tulijat olivat hyvin lähellä, ja heitä oli
epäilemättä paljon. Oven takana oli vain neljä soturia, joiden
yllättäminen kävisi helposti. Ei siis ollut valinnan varaa, ja niinpä
Gahan avasi varovasti oven uudelleen, astui viereiseen huoneeseen
käsikkäin Taran kanssa ja sulki oven jälkeensä. Jetanpöydän ääressä
istuvat neljä miestä eivät ilmeisesti kuulleet mitään. Toinen
pelaajista oli joko juuri tehnyt tai oli tekemäisillään siirron, sillä
hänen sormensa puristivat nappulaa, joka oli vielä laudalla. Muut kolme
tarkkasivat hänen siirtoaan. Hetkisen Gahan katseli noita miehiä, jotka
pelasivat jetania tässä hämärässä, unohdetussa ja kammotussa huoneessa,
ja sitten levisi verkkaisesti hänen kasvoilleen ymmärtämyksen hymy.
"Tule!" hän kehoitti Taraa. "Meidän ei tarvitse ollenkaan pelätä näitä.
He ovat istuneet tuolla tavoin enemmän kuin viisi tuhatta vuotta jonkun
muinaisen balsamoijan taidon muistomerkkinä."
Likemmäksi mentyään he huomasivat, että nuo elävännäköiset olennot
olivat pölykerroksen peitossa, mutta muutoin oli iho yhtä hyvin
säilynyt kuin I-Gosin uusimmilla ryhmillä. Sitten he kuulivat sen oven
avautuvan, josta he olivat lähteneet, ja tiesivät etsijöiden olevan
kintereillään. Huoneen toisessa päässä oli aukko nähtävästi käytävään;
sitä tarkastaessaan he huomasivat sen lyhyeksi väliholviksi, joka
päättyi toiseen huoneeseen. Sen keskellä oli komea makuulava. Tämän
kuten edellistenkin huoneiden valaistus oli kehno, sillä aika oli
himmentänyt lamppujen valovoimaa, ja lamput olivat tomun verhoamat.
Yhdellä vilkaisulla he näkivät, että seinillä oli paksut verhot ja että
huoneessa makuulavan lisäksi oli aika paljon jykevää kalustoa.
Tarkemmin silmäillessään sisustusta he eroittivat miehen ruumiin, joka
virui osittain lattialla, osittain lavalla. Muita ovia kuin se, josta
he olivat tulleet, ei näkynyt, mutta he tiesivät, että verhojen takana
saattoi olla niitä useampiakin.
Gahanin uteliaisuutta kiihoittivat tarut, joihin palatsin tämä osa oli
kiedottu, ja hän meni makuulavan luokse tarkastamaan ruumista, joka
nähtävästi oli pudonnut siltä. Se oli kuivunut ja rypistynyt miehen
ruumis ja virui selällään lattialla kädet levällään ja sormet jäykästi
harallaan. Toinen jalka oli osittain taipunut vartalon alle, kun taas
toinen oli vieläkin sotkeutuneena vuoteen silkki- ja turkisvaippoihin.
Viisituhatta vuotta olivat kuihtuneet kasvot ja tyhjät silmäkuopat
säilyttäneet niin kamalan pelokkaan ilmeen, että Gahan arvasi
katselevansa O-Mai Julman ruumista.
Äkkiä hänen vieressään seisova Tara tarttui hänen käsivarteensa ja
osoitti huoneen kaukaista nurkkaa. Gahan katsoi sinne ja tunsi
hiustensa nousevan pystyyn. Hän kietoi vasemman kätensä Taran
vyötäisille ja sijoittui miekka paljaana tytön ja niiden verhojen
väliin, joita he katselivat. Ja sitten Gatholin Gahan peräytyi
hitaasti, sillä tässä kolkossa ja hämyisessä huoneessa, johon
ihmisjalka ei ollut astunut viiteentuhanteen vuoteen ja johon tuulen
henkäyksenkään ei olisi pitänyt voida tunkeutua, olivat etäisen nurkan
verhot liikkuneet. Eikä liike ollut hiljaista kuten vedosta aiheutunut,
jos siellä olisi ollut vetoa, vaan ne olivat äkkiä pullistuneet
ulospäin, ikäänkuin niitä olisi takaapäin työnnetty. Gahan peräytyi
vastaiseen nurkkaan, kunnes he seisoivat selkä verhoja vasten, ja kun
hän sitten kuuli takaa-ajajien lähestyvän viereisessä huoneessa, työnsi
hän Taran verhojen välitse, meni itse jäljessä ja piti vasemmalla
kädellään, jonka hän oli irroittanut tytön puristuksesta, verhoissa
pientä aukkoa, voidakseen pitää silmällä huonetta ja sen toisessa
päässä olevaa ovea, josta etsijät tulisivat, jos he etenisivät sinne
saakka.
Verhojen ja seinän välissä oli lähes metrin levyinen väli, muodostaen
koko huoneen ympäri ulottuvan käytävän, jonka katkaisi vain heitä
vastapäätä oleva sisäänkäytävä. Tällainen järjestely oli tavallinen
Barsoomissa erittäinkin rikkaitten ja mahtavien makuuhuoneissa. Sen
tarkoitus oli moninainen. Käytävään voitiin sijoittaa vahteja, jotka
tulivat olemaan isännän huoneessa silti täydelleen tunkeutumatta hänen
yksityiseen seuraansa; verho piilotti huoneesta vievät salaovet; sen
taakse saattoi huoneen asukas kätkeä kuuntelijoita ja salamurhaajia
huoneeseen houkuttelemiensa vihamiesten varalle.
Kolmen päällikön, joilla oli mukanaan kaksitoista sotilasta, ei ollut
lainkaan vaikea seurata pakolaisten jälkiä käytävien ja kammioiden
pölyssä. Se, että he olivat lainkaan tulleet palatsin tähän osaan, oli
kysynyt koko heidän rohkeutensa, ja kun he nyt olivat itse O-Main
huoneissa, olivat heidän hermonsa äärimmilleen pingoittuneet -- vielä
vähän, ja ne laukeaisivat, sillä Manatorin asukkailla on kummallisia,
taikauskoisia luuloja. Astuessaan ulompaan huoneeseen he liikkuivat
hitaasti paljaat miekat käsissään, eikä kukaan heistä näyttänyt
innokkaalta käymään etunenään, samalla kun sotilaat vitkastelivat
takanapäin salaamatta ja häpeilemättä pelkoaan; päälliköt taas, joita
kannustivat O-Tarin pelko ja ylpeys, painautuivat yhteen rohkaistakseen
toisiaan astellessaan verkkaisesti hämärän huoneen poikki.
Seuratessaan Gahanin ja Taran jälkiä he havaitsivat, että vaikka oli
käyty joka ovella, oli menty vain yhden kynnyksen ylitse, ja sen oven
he avasivat varovasti, jolloin he hämmästyksekseen näkivät jetanpöydän
ääressä istuvat neljä soturia. Hetkisen he olivat pyörtämäisillään
pakoon, sillä vaikka he tiesivätkin, mitä olentoja istujat olivat,
hätkähtivät he kuitenkin osuessaan niiden luokse tässä salaperäisessä
kummitushuoneistossa yhtä pahasti kuin jos olisivat nähneet itse
vainajien haamut. Mutta pian he saivat jälleen rohkaistuksi itseään
kylliksi mennäkseen tämänkin huoneen läpi ja astuakseen O-Mai Julman
entiseen makuuhuoneeseen vievään lyhyeen käytävään. He eivät tienneet,
että heidän edessään oli juuri tämä kammottava huone; muutoin olisi
ollut epäiltävää, olisivatko he edenneet enää. Mutta he näkivät
etsittäviensä menneen sitä kautta, ja niinpä he seurasivat perässä.
Mutta päästyään synkkään huoneeseen he pysähtyivät, ja päälliköt
hoputtivat hiljaa kuiskaillen seuralaisiaan tulemaan ihan lähelle
heidän taakseen. He seisoivat oven suussa kunnes heidän silmänsä
tottuivat hämärään; sitten muuan heistä äkkiä osoitti lattialla viruvaa
olentoa, jonka toinen jalka oli sotkeutuneena makuulavan vaippoihin.
"Katsokaas!" hän läähätti. "Tuossa on O-Main ruumis! Esi-isien
esi-isät! Olemme kielletyssä huoneessa." Samassa kuului kammottavan
vainajan toisella puolen riippuvien verhojen takaa kolkkoa ulvontaa,
jota seurasi vihlova parkaisu, ja verhot vavahtivat ja pullistuivat
heidän silmiensä edessä.
Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta he kaikki, päälliköt ja sotilaat,
kääntyivät ja syöksähtivät ovelle. Se oli kalpea, miehet tungeksivat
toisiaan, tappelivat ja kirkuivat pyrkiessään pelastautumaan. He
viskasivat miekkansa käsistään ja kynsivät toisiaan raivatakseen
itselleen tien; takanaolevat kapusivat etupuolella olevien hartioille,
joitakuita putosi, ja heidän päälleen poljettiin; mutta vihdoin
pääsivät kaikki lävitse ja kiitivät, nopein edellä, molempien
välihuoneiden lävitse ulompaan käytävään, eivätkä keskeyttäneet hurjaa
pakoaan, ennen kuin tuoksahtivat O-Tarin juhlasaliin väsyneinä ja
vapisevina. Heidät nähdessään ponnahtivat jeddakin seuraan jääneet
soturit seisomaan ja vetivät miekkansa, luullen vihollisjoukon ajavan
takaa heidän tovereitaan. Mutta näiden jäljessä ei huoneeseen tullut
ketään, ja saapuneet kolme päällikköä seisahtuivat O-Tarin eteen
kumarassa päin ja vapisevin polvin.
"No?" kysyi jeddak. "Mikä teitä vaivaa? Puhukaa?"
"O-Tar", alkoi eräs heistä saatuaan vihdoinkin puhelahjansa takaisin.
"Milloin me kolme olemme pettäneet sinut sodassa ja taistelussa?
Eivätkö säilämme ole aina olleet etumaisten joukossa, kun on
puolustettu henkeäsi ja kunniaasi?"
"Olenko väittänyt, ettei niin ole ollut?" tiedusti O-Tar.
"Kuuntele siis, oi jeddak, ja tuomitse meitä lempeästi. Seurasimme
molempia orjia O-Mai Julman huoneistoon. Menimme niihin kirottuihin
huoneisiin emmekä sittenkään vielä horjuneet. Vihdoin saavuimme
kauhunkammioon, jota ei ainoakaan ihmissilmä ole tätä ennen nähnyt
viiteenkymmeneen vuosisataan ja katselimme O-Main ruumista, joka virui
samalla tavoin kuin on virunut koko tämän ajan. Etenimme O-Mai Julman
kuolinhuoneeseen saakka ja olimme sittenkin valmiit tunkeutumaan
vieläkin kauemmaksi, kun kauhistuneihin korviimme äkkiä kuului ulvontaa
ja kirkunaa, mikä on niiden aavehuoneiden tunnusmerkki, ja verhot
liikkuivat ja kahisivat kalmanhajuisessa ilmassa. O-Tar, se oli enemmän
kuin ihmishermot jaksoivat kestää. Pyörsimme pakoon. Heitimme pois
miekkamme ja tappelimme keskenämme pelastuaksemme. Surren, mutta
häpeilemättä kerron sen, sillä koko Manatorissa ei ole ainoatakaan
miestä, joka ei olisi menetellyt samoin. Jos ne orjat ovat korphaleja,
ovat he turvassa aavekumppaniensa parissa. Jolleivät he ole korphaleja,
niin sitten he ovat jo vainajia O-Main huoneistossa, ja siellä he
saavat mädätä minuun nähden, sillä en suostu palaamaan siihen kirottuun
paikkaan, vaikka saisin jeddakin hihnat ja puolet Barsoomia. Olen
puhunut."
O-Tar rypisti synkästi otsaansa. "Ovatko kaikki päällikköni raukkoja ja
arkoja?" hän tokaisi äkkiä pilkalliseen sävyyn.
Niiden joukosta, jotka eivät olleet mukana etsintäseurueessa, nousi
eräs päällikkö ja kääntyi O-Tariin päin kasvot synkkinä.
"Jeddak tietää", hän virkkoi, "että Manatorin historiassa on jeddakimme
aina mainittu uljaimmaksi sotureistamme. Minne jeddakini johtaa minua,
sinne seuraan, älköönkä yksikään jeddak nimittäkö minua raukaksi ja
pelkuriksi, jollen kieltäydy menemästä sinne, mihin hän uskaltaa mennä!
Olen puhunut."
Hänen istuuduttuaan vallitsi kiusallinen hiljaisuus, sillä kaikista oli
selvää, että puhuja oli haastanut Manatorin jeddakin O-Tarin rohkeuden
koetukselle, ja kaikki odottivat hallitsijansa vastausta. Kaikkien
mielessä liikkui sama ajatus -- O-Tarin täytyi viedä heidät O-Mai
Julman huoneeseen tai ottaa ikuisesti kantaakseen pelkuruuden,
häpeämerkkiä, ja Manatorin valtaistuimella ei saanut olla pelkuria. Sen
he tiesivät kaikki, ja yhtä hyvin sen tiesi myöskin O-Tar.
Mutta O-Tar empi. Hän silmäili juhlapöydän ympärillä istuvien
päällikköjen kasvoja, mutta näki vain heltymättömiä soturien tuikeita
piirteitä. Ei kenenkään kasvoissa ollut jälkeäkään pehmeydestä. Ja
sitten hänen katseensa siirtyi avaran salin yhdessä seinässä olevaan
pieneen oveen. Huojennuksen ilme syrjäytti hänen piirteistään
levottomuuden rypyt. "Kas!" hän huudahti. "Katsokaahan, kuka saapuu!"
KAHDESKYMMENES LUKU
Syytös pelkuruudesta
Verhojen aukosta tähyilevä Gahan näki heidän takaa-ajajarisa
mielettömän paon. Juro hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän katseli,
kuinka hurjasti manatorilaiset rimpuilivat päästäkseen turvaan,
viskasivat pois aseensa ja tappelivat pelokkaina keskenään, tahtoen
kukin ensimmäisenä tunkeutua ulos huoneesta. Kaikkien poistuttua hän
kääntyi taaksepäin Taran puoleen sama hymy yhä huulillaan. Mutta hymy
haihtui heti hänen käännyttyään, sillä Tara oli kadonnut.