kysymyksistä, sillä hän oli varma, että Turan, panthan, jona hän
Gahanin tunsi, tosin taisteli loistavasti, mutta ei pannut parastansa.
Hän ei voinut uskoa, että miehen kättä pidätti pelko, mutta syynä oli
varmasti jokin muu kuin kykenemättömyys ahdistaa U-Doria rajummin. Mitä
se oli, sitä hän ei kuitenkaan osannut arvata.
Kerran hän näki Gahanin hätäisesti vilkaisevan laskevaan aurinkoon
päin. Puolen tunnin kuluttua olisi pimeä. Ja sitten hän ja kaikki
muutkin näkivät mustan päällikön miekkailutavan muuttuvan omituisesti.
Tuntui siltä kuin hän olisi koko ajan pitänyt suurta dwaria
leikkilelunaan, ja nyt hän vieläkin leikki, mutta toisella tavoin. Hän
leikki hirvittävästi, samoin kuin kissa uhrillaan vähäistä ennen
surmaamista. Kellanpunainen päällikkö oli nyt avuton niin ylivoimaisen
miekkailijan käsissä, ettei heitä voinut verratakaan toisiinsa.
Katsojat istuivat suu ammollaan ihmettelystä ja kunnioituksesta, kun
Gatholin Gahan uuvutti vastustajansa ja sitten iski hänet maahan
sivalluksella, joka halkaisi hänen päänsä leukaan saakka.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua aurinko laskisi! Entäpä sitten?
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Uskollisuuden näyte
Kauan kaikuivat äänekkäät kättentaputukset Manatorin jetankentällä, kun
tornien valvoja kutsui molemmat prinsessat ja voittoisan päällikön
kentän keskelle ja esitti viimemainitulle hänen kuntonsa hedelmät. Ja
kuten tapa vaati, sijoittuivat sitten voittaneet pelaajat, Gahan ja
molemmat prinsessat etunenässä, jonoon tornien valvojan taakse, ja
heidät vietiin voittajien paikalle kuninkaan aition edustalle saamaan
jeddakin kiitokset. Ne, jotka olivat ratsujen selässä, luovuttivat
thoatinsa orjille, sillä tässä juhlatoimituksessa tulee kaikkien olla
jalkaisin. Suoraan kuninkaan aition alapuolella oli portti, josta
päästiin yhteen kentälle tuovista, katsomon alitse kulkevista
tunneleista. Seurue pysähtyi tämän portin edustalle, ja O-Tar silmäili
heitä ylhäältä päin. Val Dor ja Floran siirtyivät rauhallisesti toisten
edelle ja menivät suoraan portille, jossa he olivat piilossa O-Tarin
seurassa aitiossa olevien soturien katseilta. Tornien valvoja lienee
havainnut heidät, mutta voittaneen päällikön muodollinen esittäminen
jeddakille antoi hänelle niin paljon puuhaa, ettei hän kiinnittänyt
huomiota heihin.
"Tuon luoksesi, O-Tar, Manatorin jeddak, U-Kalin Manatajista", hän
huusi niin äänekkäästi, että mahdollisimman monet sen kuulisivat,
"kellanpunaisten voittajan Jeddakin kisojen toisessa ottelussa O-Tarin
neljäntenäsadantena kolmantenakymmenentenäkolmantena hallitusvuonna, ja
orjatar Taran ja orjatar Lan-On, jotta voit antaa heidät, pelipanokset,
U-Kalille."
Hänen puhuessaan tirkisteli pieni, ryppyinen ukko aition kaiteen ylitse
tornien valvojan takana seisovaa kolmikkoa, jännittäen heikkoja
tihrusilmiään tyydyttääkseen vanhuksen uteliaisuutta, vaikka asia ei
ollutkaan erikoisen tärkeä, sillä mitäpä kaksi orjatarta ja halpa
manatajilainen sotilas merkitsisivät kellekään O-Tarin seurassa
istuvalle henkilölle.
"Manatajin U-Kal", lausui O-Tar, "olet ansainnut panokset. Harvoin
olemme nähneet uljaampaa miekan käyttöä. Jos kyllästyt Manatajiin, on
täällä Manatorissa sinulle aina paikka valmiina jeddakin
henkivartiostossa."
Jeddakin puhuessa pikku vanhus, joka ei selvästi eroittanut mustan
päällikön piirteitä, pisti kätensä repputaskuunsa ja otti sieltä
paksulinssiset silmälasit, pannen ne nenälleen. Hetkisen hän tähysti
Gahania tarkasti, hypähti siten seisomaan, puhutteli O-Taria ja osoitti
Gahania vapisevalla sormellaan. Hänen noustessaan pystyyn Heliumin Tara
tarttui mustan päällikön käteen.
"Turan!" hän kuiskasi. "Ukko on I-Gos, jonka luulin surmanneeni O-Tarin
holveissa. Hän on I-Gos ja hän tuntee sinut ja --"
Mutta I-Gos teki jo parhaillaan mitä aikoi. Kimakalla äänellään hän
suorastaan kirkui: "Tuo on Turan, orja, joka varasti naisen, Taran,
valtaistuinsalistasi, O-Tar. Hän häpäisi I-Malia, päällikkövainajaa, ja
pitää nyt hänen asuaan!"
Heti syntyi hornamainen meteli. Soturit paljastivat miekkansa,
ponnahtaen pystyyn. Gahanin voittaneet pelaajat syöksyivät yhtenä
miehenä eteenpäin, pyyhkäisten tornien valvojan pitkäkseen maahan. Val
Dor ja Floran kiskaisivat auki kuninkaan aition alla olevan portin,
paljastaen tunnelin, joka vei tornien takana olevan kaupungin kadulle.
Miestensä ympäröimänä Gahan veti Taran ja Lan-On käytävään, ja ripein
askelin seurue ehätti ennättämään tunnelin toiseen päähän, ennen kuin
heidän pakotiensä katkaistiin. Se heille onnistui, ja kun he astuivat
kaupunkiin, oli aurinko laskeutunut ja tullut pimeä, jota hälvensi
ainoastaan vanhentunut ja kehno valaistusjärjestelmä, joka loi vain
kalpeata hohdetta pimentoisille kaduille.
Nyt Heliumin Tara oivalsi, miksi mustien päällikkö oli pitkittänyt
kaksintaisteluaan U-Dorin kanssa, ja käsitti, että Turan olisi voinut
surmata vastustajansa melkeinpä millä hetkellä olisi tahtonut. Koko
suunnitelma, jonka Gahan oli kuiskinut miehilleen ennen pelin alkua,
oli ymmärretty hyvin. Heidän oli raivattava itselleen tie Vihollisten
portille ja tarjottava siellä palvelustaan U-Thorille, Manatosin
suurelle jedille. Se seikka, että useimmat heistä olivat gatholilaisia
ja että Gahan osasi opastaa pelastajat U-Thorin puolison pojan A-Korin
vankikoppiin, sai Gatholin jedin luottamaan siihen, ettei U-Thor
kohtelisi heitä tylysti. Mutta joskin hän torjuisi heidät luotaan, oli
heidän määrä lähteä yhdessä pyrkimään vapauteen, tarpeen tullen
raivaamalla ase kädessä tiensä U-Thorin joukkojen lävitse Vihollisten
portille. Heitä oli tosin vain kaksikymmentä miestä pientä armeijaa
vastaan; mutta sellaista ainesta ovat Barsoomin soturit.
He olivat edenneet melkoisen matkan miltei autiolla kadulla, ennen kuin
alkoi kuulua takaa-ajon ääniä, ja sitten tuli äkkiä heidän kimppuunsa
kaksitoista thoateilla ratsastavaa miestä -- ilmeisesti osasto jeddakin
henkivartiostoa. Heti syntyi kadulla hornamainen melske, miekat
kalahtelivat, soturit kiroilivat, thoatit kiljuivat. Ensimmäisessä
yhteentörmäyksessä vuoti verta molemmin puolin. Kaksi Gahanin miestä
sortui maahan, ja vihollisten puolella oli kolme ratsastajatonta
thoatia ainakin osittaisena todistuksena heidän kärsimistään
tappioista.
Gahanilla oli vastassaan mies, joka nähtävästi oli valittu hätyyttämään
yksistään häntä, sillä hän ratsasti suoraan Gahania kohti ja koetti
iskeä hänet maahan välittämättä vähääkään monista muista, jotka
sivaltelivat häntä hänen sivuuttaessaan heidät. Gatholilainen oli
tottunut jalkaisin taistelemaan ratsastavaa soturia vastaan ja yritti
päästä thoatin vasemmalle puolen hieman ratsastajan taakse, ainoaan
asemaan, joka olisi hänelle edullisempi kuin vastustajalle tai
oikeammin joka suuresti vähentäisi ratsumiehen etua. Manatorilainen
puolestaan koetti tehdä hänen aikeensa tyhjäksi. Ja niinpä henkivartija
käänteli ja pyöritteli virmaa, äkäistä ratsuaan, samalla kun Gahan
hyppi sinne ja tänne pyrkiessään haluamaansa edulliseen kohtaan, mutta
aina myöskin väijyen, milloin saisi tilaisuuden iskeä vastustajaansa.
Heidän kilpaillessaan asemasta porhalsi heidän sivuitsensa vinhaa
vauhtia ratsastaja. Hänen sivuuttaessaan selkäpuolelta Gahanin kuuli
hätähuudon.
"Turan, olen heidän vankinaan!" kuului Heliumin Taran ääni.
Gahan vilkaisi hätäisesti olkansa ylitse ja näki neliä laskettavan
ratsumiehen kiskovan Taraa thoatinsa sä'älle. Raivoisasti kuin paha
henki Gatholin Gahan sitten karkasi ahdistajansa kimppuun, veti hänet
ratsun selästä ja eroitti hänen päänsä olkapäiltä terävän miekkansa
yhdellä ainoalla sivalluksella. Tuskin oli ruumis ehtinyt vaipua
katukiveykselle, kun gatholilainen jo oli kaatuneen soturin ratsun
selässä ja ohjasi sen ripeätä laukkaa katua myöten Taran ja hänen
ryöstäjänsä pieneneviä hahmoja kohti Taistelun äänet häipyivät
etäisyyteen, kun hän kiiti takaa-ajettaviensa jäljessä katua pitkin,
joka vei O-Tarin palatsin ohitse Vihollisten portille.
Gahanin ratsu, jolla oli kannettavanaan ainoastaan yksi ratsastaja,
saavutti manatorilaisen thoatin, joten heidän lähestyessään palatsia
Gahan oli vajaan sadan metrin päässä jäljessä, mutta tyrmistyksekseen
hän sitten näki miehen kääntyvän isolle sisäänkäytävälle. Vahdit
pysähdyttivät hänet vain hetkiseksi, ja sitten hän katosi sisälle.
Gahan oli silloin melkein hänen kintereillään, mutta rosvo oli kaiketi
varoittanut heitä, sillä he riensivät katkaisemaan gatholilaisen tien.
Mutta ei! Mies ei ollut voinut tietää, että häntä ajettiin takaa, koska
hän ei ollut nähnyt Gahanin nousevan ratsaille, eikä hän olisi
saattanut uskoa takaa-ajon alkavan niin pian. Jos siis hän oli päässyt
sisälle, pääsisi Gahankin, sillä olihan hänellä manatorilaisen
hihnoitus. Gatholilainen ajatteli nopeasti ja pysäytettyään thoatinsa
huusi vahdeille, kehoittaen heitä laskemaan hänet sisälle "O-Tarin
nimessä." Miehet epäröivät hetkisen.
"Pois tieltä!" karjaisi Gahan. "Täytyykö jeddakin lähetin neuvotella
saadakseen viedä jeddakin lähettämän sanan?"
"Kelle sinun on se vietävä?" kysyi vahtimiehistön padwar.
"Ettekö nähnyt miestä, joka meni sisälle juuri äsken?" huusi Gahan.
Odottamatta vastausta hän hoputti thoatinsa heidän ohitseen suoraan
palatsiin, ja heidän pohtiessaan, mitä olisi paras tehdä, oli liian
myöhäistä tehdä mitään -- mikä on varsin tavallista.
Gahan ohjasi thoatiaan pitkin marmorikäytäviä ja pikemminkin siitä
syystä, että hän oli ennen kulkenut sitä tietä, kuin sen tähden, että
olisi tiennyt, minne Tara oli viety, hän ratsasti niitä käytäviä myöten
ja niiden huoneiden lävitse, joiden kautta päästiin O-Tarin
valtaistuinhuoneeseen. Toisessa kerroksessa hän kohtasi orjan.
"Minne päin meni se mies, jolla oli nainen edessään?" hän tiedusti
Orja osoitti läheistä, kolmanteen kerrokseen vievää käytävää, ja Gahan
syöksyi nopeata kyytiä sinne. Samalla hetkellä lähestyi palatsia
ratsumies, joka ajoi hurjaa vauhtia ja seisautti ratsunsa portille.
"Oletteko nähnyt soturia ajamassa takaa toista, jolla oli nainen
thoatinsa selässä?" hän huusi vahdeille.
"Hän meni sisälle juuri äsken", vastasi padwar, "väittäen olevansa
O-Tarin lähetti."
"Hän valehteli", kiljui tulokas. "Hän oli Turan, orja, joka kaksi
päivää sitten ryösti naisen valtaistuinsalista. Hälyttäkää palatsi!
Hänet on vangittava ja elävänä, jos suinkin mahdollista. Se on O-Tarin
käsky."
Heti lähetettiin sotureja etsimään gatholilaista ja kehoittamaan
palatsin asukkaita samaan puuhaan. Kisojen tähden oli laajaan
rakennukseen jäänyt verrattain vähän väkeä, mutta kaikki, jotka
tavattiin, pantiin heti etsimään, joten pian oli ainakin viisikymmentä
soturia tarkastamassa O-Tarin palatsin lukemattomia käytäviä ja
kammioita.
Kun Gahanin thoat kiidätti hänet kolmanteen kerrokseen, näki hän
vilahdukselta toisen thoatin lautaset, jotka katosivat kaukana edessä
päin olevan mutkan taakse. Hän hoputti omaa ratsuaan ja riensi nopeasti
perässä, mutta pyörrettyään käänteen ympäri hän näki edessään vain
tyhjän käytävän. Hän ratsasti sitä myöten; sen toisessa päässä oli
neljänteen kerrokseen vievä nousukäytävä, jota hän noudatti ylöspäin.
Täällä hän huomasi saavuttaneensa ajettavansa, joka juuri poikkesi
vajaan viidenkymmenen metrin päässä olevasta ovesta. Kun Gahan saapui
aukolle, oli soturi laskeutunut ratsailta ja raahasi parhaillaan Taraa
huoneen toisessa päässä olevalle pienelle ovelle. Samassa Gahanin takaa
kuuluva varuksien kalina sai hänet vilkaisemaan taakseen; käytävässä,
jota myöten hän oli juuri tullut, lähestyi kolme soturia juoksujalkaa.
Hypähdettyään thoatinsa selästä Gahan syöksähti huoneeseen, jossa Tara
rimpuili päästäkseen irti vangitsijansa otteesta, paiskasi oven kiinni
jälkeensä, sysäsi vankan salvan paikoilleen, tempasi miekkansa ja
juoksi lattian poikki ryhtyäkseen taisteluun manatorilaisen kanssa.
Näin uhattuna käski mies huutaen Gahania pysähtymään, samalla työntäen
Taran käsivarren matkan päähän itsestään ja tähdäten lyhyen miekkansa
kärjen tytön sydämeen.
"Seis!" hän huusi. "Muutoin kuolee tämä nainen, sillä niin käski O-Tar
tehdä pikemmin kuin luovuttaa hänet uudelleen sinun käsiisi."
Gahan seisahtui. Vain muutamia askelia oli erottamassa hänet Tarasta ja
tytön vangitsijasta, eikä hän kuitenkaan kyennyt auttamaan. Hitaasti
soturi peräytyi takanaan olevaa ovea kohti, kiskoen Taraa jäljessään.
Tyttö ponnisteli rajusti, mutta soturi oli väkevä mies, ja kun hän oli
tarttunut selkäpuolelta Taran hihnoitukseen, voi hän pitää Taraa
avuttomassa asennossa.
"Pelasta minut, Turan!" huusi Tara. "Älä salli minua raahattavan
kohtaloon, joka on kuolemaa pahempi! Parempi on minun kuolla nyt
nähdessäni uljaan ystävän kuin myöhemmin taistellessani yksin
vihollisten keskellä kunniani puolesta."
Gahan astui askeleen lähemmäksi. Soturi teki uhkaavan liikkeen
miekallaan, painaen sen kärjen likelle prinsessan pehmeätä, sileätä
ihoa, ja Gahan seisahtui.
"En voi, Heliumin Tara", hän tuskaili. "Älä ajattele minusta pahaa
äläkä pidä minua heikkona! En voi nähdä sinun kuolevan. Rakastan sinua
liian suuresti, Heliumin tytär."
Manatorilainen soturi peräytyi yhtenään pilkkahymy huulillaan. Hän oli
jo melkein ovella, kun Gahan näki toisen soturin siinä huoneessa, johon
Taraa raahattiin; mies liikkui hiljaa, melkein hiipien marmorilattialla
lähestyessään takaapäin Taran vangitsijaa. Oikeassa kädessä hänellä oli
pitkä miekka.
"Kaksi yhtä vastaan", mietti Gahan, ja hänen huulilleen levisi tuikea
hymy, sillä hän ei lainkaan epäillyt, että kun Tara olisi saatu varmaan
talteen viereiseen huoneeseen, kävisivät molemmat miehet yhdessä hänen
kimppuunsa. Jollei hän kyennyt pelastamaan tyttöä, sai hän ainakin
kuolla hänen puolestaan.
Mutta äkkiä sitten Gahanin valtasi hämmästys, ja hänen katseensa
kiintyi soturiin, joka hiipi Taraa pitelevän ja häntä ovelle kiskovan,
virnistelevän vintiön takana. Hän näki tulokkaan lähestyvän melkein
käsivarren matkan päähän toisesta. Sitten mies pysähtyi, ja hänen
kasvoillaan väikkyi kiukkuisen vihan ilme. Pitkä miekka heilahti
laajassa kaaressa, saaden nopeudestaan ja painostaan hirvittävän
voiman, jota vielä lisäsi sitä ohjaavan teräksisen käsivarren
jäntevyys. Se osui manatorilaisen sulitettuun kalloon, halkaisten hänen
ivanauruun vääntyneet kasvonsa kahtia, ja upposi hänen rintalastaansa
saakka.
Kun kuolleen käsi heltisi Taran hihnoituksesta, ponnahti tyttö
eteenpäin, syöksyen taakseen vilkaisematta Gahanin luokse.
Gatholilainen kietoi vasemman kätensä hänen ympärilleen, eikä hän
vetäytynyt pois, kun Gahan miekka valmiina odotti kohtalon seuraavaa
määräystä. Heidän edessään pyyhki Taran vapauttaja verta miekastaan
uhrinsa tukkaan. Hän oli ilmeisesti manatorilainen; hänen yllään oli
jeddakin henkivartioston asu, joten hänen tekonsa tuntui Gahanista ja
Tarasta selittämättömältä. Pian hän pisti miekkansa tuppeen ja lähestyi
heitä.
"Jos mies haluaa piiloutua salanimen taakse", hän sanoi, katsoen
suoraan Gahania silmiin, "ja joku ystävä saa selvän tästä petoksesta,
ei hän olisikaan ystävä, jos hän paljastaisi toisen salaisuuden."
Hän pysähtyi, ikäänkuin odottaen vastausta. "Vilpitön mielesi on
käsittänyt ja huulesi ovat lausuneet ehdottoman totuuden", vastasi
Gahan, ihmetellen, saattoiko viittaus millään tavoin olla
paikkansapitävä -- oliko tämä manatorilainen voinut arvata, kuka hän
oli.
"Olemme siis yhtä mieltä", jatkoi manatorilainen, "ja voinen ilmaista
sinulle, että vaikka minut täällä tunnetaan A-Sorina, on oikea nimeni
Tasor." Hän jäi silmäilemään Gahanin kasvoja tarkkaavasti nähdäkseen
joitakin merkkejä tämän ilmoituksen vaikutuksesta ja huomasi
palkkiokseen nopean, vaikka varovan, tuntemista osoittavan ilmeen.
Tasor! Gahanin nuoruudenystävä! Sen suuren gatholilaisen ylimyksen
poika, joka oli niin mainehikkaasti, vaikka turhaan uhrannut henkensä,
koettaessaan suojata Gahanin isää salamurhaajien tikareilta. Tasor oli
padwarina Manatorin jeddakin O-Tarin henkivartiostossa! Se oli
käsittämätöntä -- mutta hän se sittenkin oli; siitä ei voinut olla
epäilystäkään.
"Tasor", kertasi Gahan ääneen. "Mutta sehän ei ole manatorilainen
nimi." Lause oli puolittain kysyvä, sillä Gahanin uteliaisuus oli
herännyt. Häntä halutti tietää, miten hänen ystävästään ja uskollisesta
alamaisestaan oli tullut manatorilainen. Oli kulunut monta vuotta
siitä, kun Tasor oli kadonnut yhtä salaperäisesti kuin prinsessa Haja
ja niin moni muu Gahanin alamainen. Gatholin jed oli jo ammoin
olettanut hänen kuolleen.
"Ei", myönsi Tasor, "eikä se olekaan manatorilainen nimi. Tulkaa! Sillä
aikaa kun etsin teille piilopaikan jossakin unohdetussa kammiossa
palatsin asumattomissa osissa, kerron sinulle matkalla lyhyesti, miten
gatholilaisesta Tasorista on tullut manatorilainen A-Sor.
"-- Sattui niin, että kun ratsastin seurassani alun toistakymmentä
soturiani Gatholin läntisillä rajamailla etsimässä laumoistani
harhautuneita zitidareja, karkasi kimppuumme suuri joukko
manatorilaisia, jotka ympäröivät meidät. He nujersivat meidät, mutta
vasta sitten, kun puolet meistä olivat kaatuneet ja toiset avuttomina,
haavoittuneina. Ja niin minut vietiin vankina Manatajiin, syrjäiseen
manatorilaiseen kaupunkiin, ja myytiin siellä orjaksi. Minut osti
nainen -- manatajilainen prinsessa, jonka varallisuudella ja asemalla
ei ollut vertaistaan hänen syntymäkaupungissaan. Hän rakastui minuun,
ja kun hänen miehensä sai selville hänen tunteensa, pyysi hän minua
surmaamaan miehen, ja kun minä kieltäydyin, palkkasi hän toisen
tekemään sen. Sitten hän meni kanssani avioliittoon, mutta kukaan
manatajilainen ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan,
sillä epäiltiin häntä tietoisesti syylliseksi puolisonsa murhaan. Ja
niinpä me lähdimme Manajista Manatoriin saattueenamme pitkä karavaani,
joka kuljetti koko hänen maallisen omaisuutensa, jalokivensä ja kalliit
metallinsa, ja matkalla hän levitti huhun, että hän ja minä olimme
kuolleet. Sitten me sensijaan saavuimmekin Manatoriin. Hän otti uuden
nimen ja minä nimen A-Sor,. jottei jäljillemme päästäisi nimiemme
nojalla. Runsailla varoillaan hän osti minulle paikan jeddakin
henkivartiostossa, eikä kukaan tiedä, etten ole manatorilainen, sillä
hän on kuollut. Hän oli kaunis, mutta samalla hän oli paholainen."
"Entä etkö ole koskaan yrittänyt palata syntymäkaupunkiisi?" tiedusti
Gahan.
"Sydämeni ei ole milloinkaan lakannut sitä toivomasta eivätkä aivoni
sitä suunnittelemasta", vastasi Tasor. "Uneksin siitä päivin ja öin,
mutta aina on minun ollut pakko palata samaan johtopäätökseen -- että
minulla on vain yksi pelastumismahdollisuus. Minun on odotettava,
kunnes kohtalo suo minun päästä Gatholiin lähtevän ryöstöseurueen
mukaan, Kun sitten olen oman maani rajojen sisäpuolella, eivät
manatorilaiset enää minua näe."
"Kenties on toivomasi tilaisuus jo kätesi ulottuvilla", virkkoi Gahan.
"Eikö uskollisuutesi omaa jediäsi kohtaan ole heikentynyt, kun olet
niin monta vuotta ollut manatorilaisten seurassa?" Kysymys oli
puolittainen taisteluhaaste.
"Jos jedini olisi nyt edessäni", huudahti Tasor, "ja voisin vannoa
valani loukkaamatta hänen luottamustaan, heittäisin miekkani hänen
jalkainsa juureen ja rukoilisin suurta etuoikeutta kuolla hänen
puolestaan, kuten isäni kuoli hänen isänsä puolesta."
Ei voinut olla epäilystäkään hänen vilpittömyydestään, sen enempää kuin
siitäkään, että hän tiesi, kuka Gahan oli. Gatholin jed hymyili. "Ja
jos jedisi olisi täällä, niin hän epäilemättä käskisi sinun omistaa
lahjasi ja kuntosi Heliumin prinsessan Taran pelastamiseksi", hän sanoi
merkitsevästi. "Jos hän tietäisi kaikki, mitä minä olen saanut tietooni
ollessani täällä vangittuna, sanoisi hän sinulle: 'Mene, Tasor, siihen
vankiholviin, missä A-Kor, Gatholin Hajan poika, on kahlehdittuna,
päästä hänet vapaaksi, nostata hänen kanssaan gatholilaiset orjat,
marssi Vihollisten portille ja tarjoa palvelustasi Manatosin
U-Thorille, joka on naimisissa Gatholin Hajan kanssa, ja pyydä häntä
puolestaan hyökkäämään O-Tarin palatsiin ja pelastamaan Heliumin Tara
ja sen suoritettuaan vapauttamaan gatholilaiset orjat sekä antamaan
heille aseita ja muita tarpeita, jotta he voisivat palata omaan
maahansa.' Sitä, Gatholin Tasor, vaatisi sinulta jedisi Gahan."
"Ja sen suorittaakseni, orja Turan, ponnistan kaikki voimani,
senjälkeen kun olen löytänyt varman turvapaikan Heliumin Taralle ja
hänen panthanilleen", vakuutti Tasor.
Gahanin katseesta Tasor luki jedinsä kiitollisuuden, ja se lujitti
hänen ritarillisen päätöksensä tehdä sen, mitä häneltä pyydettiin, tahi
kuolla, sillä hän katsoi saaneensa rakkaalta hallitsijaltaan tehtävän,
joka pani hänen hartioilleen vastuunalaisuuden sekä Gahanin ja
Taran hengestä että myöskin Gatholin menestyksestä, ehkä koko
tulevaisuudesta. Siksi hän joudutti heitä eteenpäin vanhan palatsin
ummehtuneissa käytävissä, joissa miespolvien aikana laskeutunut pöly
oli häiritsemättömänä marmorilevyillä. Vähän väliä hän tunnusteli ovia,
kunnes tapasi lukitsemattoman. Avattuaan sen hän opasti heidät
huoneeseen, jonka lattia oli paksun tomukerroksen peitossa. Seiniä
koristivat lahonneet silkki- ja turkisvaipat, muinaisaikaiset aseet ja
isot maalaukset, joiden väreille aika oli antanut ihastuttavan pehmeän
vivahduksen.
"Tämä paikka lienee yhtä hyvä kuin joku muukin", hän huomautti. "Täällä
ei käy ketään. En ole ollut täällä kertaakaan ennen, joten en tiedä
läheisistä huoneista sen enempää kuin tekään. Mutta tänne ainakin osaan
uudelleen tuodakseni teille ruokaa ja juomaa. O-Mai Julma asui palatsin
tässä osassa, ollessaan valtaistuimella viisituhatta vuotta ennen
O-Taria. Yhdessä näistä huoneista hänet tavattiin kuolleena, ja hänen
kasvonsa olivat vääntyneet niin kammottavan pelokkaaseen ilmeeseen,
että ne, jotka hänet näkivät, tulivat mielipuoliksi. Hänen ruumiissaan
ei kuitenkaan ollut mitään väkivallan merkkejä. Siitä lähtien on O-Main
huoneistoa kammottu, sillä tarujen mukaan ajavat korphal-aaveet näissä
huoneissa öisin takaa kelvottoman jeddakin henkeä, kirkuen ja ulvoen
rientäessään. Mutta", hän lisäsi rauhoittaakseen niin hyvin itseään
kuin kumppaneitaankin, "sellaista eivät Gatholin ja Heliumin
sivistyskansat tunne."
Gahan naurahti. "Jos kaikki ne, jotka häntä katsoivat, tulivat
hulluiksi, niin ketä sitten olisi jäänyt suorittamaan juhlallisia
kuolintoimituksia ja valmistamaan jeddakin ruumista niitä varten?"
"Ei ketään", vastasi Tasor. "Hänet jätettiin siihen paikkaan, mistä
hänet tavattiin, ja vielä tänäkin päivänä hänen lahoavat luunsa viruvat
jossakin tämän kaihdetun huoneiston kammiossa."
Sitten Tasor poistui heidän luotaan vakuutettuaan koettavansa
ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa puhutella A-Koria ja tuovansa
ylihuomenna heille ruokaa ja juomaa.
[Ne jotka ovat lukeneet John Carterin kuvauksen vihreistä marsilaisista
kirjassa "Marsin prinsessa", muistanevat että tämä kummallinen kansa
saattoi melkoisen pitkiä aikoja tulla toimeen ilman ruokaa ja vettä, ja
vähemmässä määrin on asianlaita sama kaikkiin marsilaisiin nähden.]