kuolemaan äläkä rohkene tyrkyttää ohjeitasi O-Tarille, jeddakille! Hän
on julistanut tuomion, ja kaikki kolme saatte maistaa jeddakin paljasta
kalpaa. Olen puhunut."
Hän laskeutui vielä yhden askeleen alemmaksi, mutta sitten tapahtui
kummallista. Hän pysähtyi katse juuttuneena Ghekin silmiin. Miekka
kirposi hänen tarmottomista sormistaan, ja hän jäi seisomaan
paikalleen, huojuen edestakaisin. Eräs jed hypähti pystyyn rientääkseen
hänen avukseen, mutta Ghek seisautti hänet varoituksellaan.
"Odota!" huudahti kaldane. "Jeddakisi henki on käsissäni. Pidätte minua
korphalina ja siis uskotte, että minut voi surmata vain jeddak, joten
miekkanne ovat kelvottomia minua vastaan. Jos ahdistatte ketään meistä
tai yritätte lähestyä jeddakianne, ennen kuin minä olen puhunut
sanottavani, niin hän vaipuu elottomana permannolle. Päästäkää irti
molemmat vangit ja sallikaa heidän tulla luokseni! Haluan puhua heille
muiden kuulematta. Nopeasti! Noudattakaa käskyäni! Yhtä mielelläni
voisin surmata O-Tarin kuin jättää hänet henkiin. Annan hänen olla
elossa vain hankkiakseni vapauden ystävilleni. Jos vastustatte minua,
niin hän kuolee."
Vartijat peräytyivät, hellittäen irti Taran ja Turanin, jotka
siirtyivät likelle Ghekiä.
"Tehkää, kuten sanon, ja liikkukaa vikkelästi!" kuiskutti kaldane. "En
jaksa pidättää tätä miestä kauan enkä kykenisi surmaamaan häntä näin.
Minun ajatuksiani vastassa ovat useiden muiden ihmisten ajatukset, ja
henkeni väsyy pian, joten O-Tar pääsee taaskin omaksi herrakseen.
Teidän on pantava parhaanne niin kauan kuin voitte.. Tuolla
valtaistuimen takana riippuvan verhon toisella puolen on salaovi.
Sieltä vie käytävä palatsin holveihin, joissa on ruokaa ja juomaa
sisältäviä varastohuoneita. Siellä liikkuu ihmisiä harvoin. Niistä
holveista pääsee käytäviä myöten kaupungin kaikkiin osiin. Seuratkaa
länteen päin vievää! Sitä pitkin joudutte Vihollisten portille. Sitten
saatte menetellä mielenne mukaan. Enempää en voi tehdä. Rientäkää,
ennenkuin heikkenevät voimani uupuvat tyystin! En ole samanlainen kuin
Luud, joka oli kuningas. Hän olisi voinut pidättää tätä olentoa
iankaikkisesti. Kiiruhtakaa! Menkää!"
VIIDESTOISTA LUKU
Holvien vanhus
"Minä en jätä sinua yksin", virkkoi Heliumin Tara koruttomasti.
"Mene! Lähde!" supatti kaldane. "Et kykene tekemään hyväkseni mitään.
Lähde! Muutoin ovat kaikki ponnistukseni menneet hukkaan."
Tara pudisti päätänsä. "En voi", hän intti.
"Hänet surmataan", sanoi Ghek Turanille, ja panthan, jota raastoi
toisaalta uskollisuus tätä kummallista, hänen puolestaan henkensä
uhrannutta olentoa kohtaan, toisaalta rakkaus naiseen, empi vain
hetkisen, siepaten Taran syliinsä ja syöksyen Manatorin valtaistuimelle
vieville portaille. Valtaistuimen takana hän kiskaisi verhot syrjään ja
löysi salaoven. Hän kantoi tytön siitä ja sitten alaspäin pitkää,
ahdasta käytävää ja kiertoportaita myöten, jotka veivät alempiin
kerroksiin, kunnes he saapuivat O-Tarin palatsin kellareihin. Siellä
oli monisokkeloisia käytäviä ja kammioita, joissa oli tuhansittain
piilopaikkoja.
Kun Turan kantoi Taran portaita myöten valtaistuimelle, ponnahti
parikymmentä soturia pystyyn, syöksähtäen eteenpäin estääkseen heidän
pakonsa. "Seis!" kiljaisi Ghek, "tahi jeddakinne kuolee." Soturit
seisahtuivat kuin lattiaan naulattuina, jääden odottamaan tämän oudon
ja peloittavan olennon määräyksiä.
Pian Ghek käänsi katseensa O-Tarin silmistä, ja jeddak pudisti itseään,
ikäänkuin olisi koettanut päästä eroon pahasta unesta, yhä vieläkin
puolittain huumautuneena.
"Katsokaa!" kehoitti Ghek sitten. "Olen sallinut jeddakinne pitää
henkensä enkä ole vahingoittanut ketään niistä, jotka olisin voinut
tappaa heidän ollessaan vallassani. Minä ja ystäväni emme ole tehneet
Manatorin kaupungissa mitään pahaa. Miksi siis vainoatte meitä?
Sallikaa meidän pitää henkemme! Päästäkää meidät vapaiksi!"
O-Tar, joka oli saanut takaisin toimintakykynsä, kumartui ottamaan
miekkansa. Huoneessa vallitsi hiljaisuus kaikkien odottaessa jeddakin
vastausta.
"Oikeudenmukaisia ovat Manatorin lait", puhkesi hän vihdoin puhumaan.
"Ehkä muukalaisen sanoissa sittenkin on jotakin totta. Viekää senvuoksi
hänet takaisin vankiholveihin ja ajakaa toisia takaa ja ottakaa heidät
kiinni! O-Tarin armosta heidän sallitaan voittaa vapautensa
jetankentällä tulevissa kisoissa."
Jeddakin kasvot olivat yhä vieläkin tuhkanharmaat, kun Ghek vietiin
pois, ja hän näytti mieheltä, joka oli temmattu iäisyyden reunalta
katseltuaan sinne pelokkaana eikä tyynimielisenä ja järkkymättömän
rohkeana. Valtaistuinsalissa oli miehiä, jotka tiesivät, että vankien
teloitus oli vain siirretty toistaiseksi ja sen vastuunalaisuus
laskettu toisten hartioille, ja yksi niistä, jotka tiesivät, oli
Manatosin suuri jed U-Thor. Hänen kaartuva huulensa osoitti, kuinka hän
halveksi jeddakia, joka oli valinnut nöyryytyksen mieluummin kuin
kuoleman. Hän tiesi, että O-Tar oli noina lyhyinä hetkinä menettänyt
arvovaltaansa enemmän kuin kykenisi saamaan takaisin koko elinaikanaan,
sillä marsilaiset ovat perin arkoja päällikköjensä rohkeudesta -- he
eivät saa poiketa jyrkän velvollisuuden tieltä eivätkä tinkiä
kunnia-asioissa. Että huoneessa oli muitakin, jotka ajattelivat samoin
kuin U-Thor, se kävi ilmi äänettömyydestä ja juroista kasvoista.
O-Tar loi pikaisen katseen ympärilleen. Hän varmaankin vaistomaisesti
tunsi vihaisen mielialan ja arvasi sen syyn, sillä hän kävi äkkiä
äkäiseksi ja puhuen kuten henkilö, joka koettaa kiivailla sanoillaan
rohkaista sydäntään, hän karjui sanoja, joita ei voinut pitää muuna
kuin taisteluhaasteena.
"O-Tarin, jeddakin, tahto on Manatorin laki", hän huusi. "Manatorin
lait ovat oikeudenmukaiset -- ne eivät saata erehtyä. U-Dor, lähetä
miehiä tarkastamaan palatsia, holveja ja kaupunkia ja palauttamaan
karkulaiset koppeihinsa.
"-- Ja sitten sinä, Manatosin U-Thor! Luuletko saavasi rangaistuksetta
uhkailla jeddakiasi -- epäillä hänen oikeuttaan rangaista pettureita
ja petoksen puuhaajia? Mitä on minun ajateltava sinun omasta
uskollisuudestasi, kun olet ottanut vaimoksesi naisen, jonka minä
karkoitin hovistani, koska hän juonitteli herransa ja jeddakinsa
arvovaltaa vastaan? Mutta O-Tar on oikeamielinen. Esitä selityksesi ja
todista rauhallinen tahtosi, ennen kuin se on myöhäistä!"
"U-Thorilla ei ole mitään selittämistä", vastasi Manatosin jed, "eikä
hän ole sodassa jeddakiaan vastaan. Mutta hänellä on sama oikeus kuin
jokaisella jedillä ja jokaisella soturilla vaatia jeddakilta oikeutta
kenelle hyvänsä, jota hän luulee vainottavan. Yhä jyrkemmin on
Manatorin jeddak vainonnut gatholilaisia orjia siitä alkaen kun hän
otti itselleen prinsessa Hajan vastoin tämän tahtoa. Jos gatholilaiset
orjat ovat hautoneet kostoa ja karkaamista, niin muuta ei voida
odottaakaan ylpeältä ja rohkealta kansalta. Olen aina puoltanut
suurempaa oikeuden- ja kohtuudenmukaisuutta kohdellessamme orjiamme,
joista monet ovat omissa maissa hyvin huomattuja ja mahtavia
henkilöitä. Mutta aina on O-Tar, jeddak, röyhkeästi pilkannut kaikkia
esityksiäni. Vaikka kysymys onkin nyt otettu esille ilman minun
aikomustani, olen iloinen, että niin on käynyt, sillä kerran täytyi
Manatorin jedien vaatia heille tulevaa kunnioitusta ja arvonantoa siltä
mieheltä, joka on korkeassa asemassa heidän mielisuosiossaan. Tiedä
siis, O-Tar, että sinun on heti vapautettava A-Kor, dwar, tai tuotava
hänet oikeudenmukaisesti tuomittavaksi Manatorin jedien kokouksessa.
Olen puhunut."
"Puhuit hyvin ja asiallisesti, U-Thor", huusi O-Tar, "sillä paljastit
jeddakillesi ja jedkumppaneillesi, kuinka syvä on petollisuutesi, jota
olen jo kauan epäillyt. A-Kor on jo tutkittu ja saanut tuomionsa
Manatorin korkeimmalta tuomioistuimelta -- O-Tarilta, jeddakilta; ja
sinäkin saat oikeutta samasta pettämättömästä lähteestä. Toistaiseksi
sinut pidätetään. Vankiholveihin hänet! Vankiholveihin U-Thor,
petollinen jed!" Hän taputti käsiään kutsuakseen ympärillään olevia
sotureita täyttämään käskyään. Parikymmentä miestä hypähti esiin
tarttuakseen U-Thoriin; he olivat enimmäkseen palatsin sotureita. Mutta
kaksi kertaa sama määrä riensi U-Thoria puolustamaan, ja aseet
kalisivat heidän otellessaan Manatorin valtaistuimelle vievien
portaiden juurella ja O-Tarin, jeddakin, seisoessa paljas miekka
kädessään valmiina omakohtaisesti sekaantumaan käsikähmään.
Miekkojen kalskeen hälyttäminä kiiruhti palatsin vahteja näyttämölle
rakennuksen muista osista, kunnes U-Thorin puolustajilla oli
kaksinkertainen ylivoima vastassaan. Silloin Manatosin jed miehineen
peräytyi verkkaan, raivaten taistelemalla itselleen tien käytävien ja
kammioiden kautta ja päästen vihdoin kadulle. Siellä hän sai avukseen
pienen armeijansa, joka oli marssinut hänen mukanaan Manatoriin.
Hitaasti hänen joukkonsa vetäytyi Vihollisten portille äänettömien
ihmisryhmien katsellessa kahden puolen katua olevilta parvekkeilta.
Portilla, kaupungin muurien sisäpuolella, he seisahtuivat vastarintaan.
O-Tarin, jeddakin, palatsin alla olevassa, himmeästi valaistussa
kammiossa Turan, panthan, laski Heliumin Taran sylistään ja katsoi
häntä silmiin. "Olen pahoillani, prinsessa", hän virkkoi, "että minun
oli pakko olla tottelematta komennuksiasi ja jättää Ghek pulaan; mutta
muuta keinoa ei ollut. Jos hän olisi voinut pelastaa sinut, olisin
mielelläni jäänyt hänen paikalleen. Annathan minulle anteeksi?"
"Kuinka muuta voisinkaan?" vastasi Tara herttaisesti. "Mutta ystävän
hylkääminen tuntui raukkamaiselta."
"Jos meitä olisi ollut kolme soturia, olisi asianlaita ollut toinen",
sanoi Turan. "Silloin emme olisi voineet muuta kuin jäädä ja kuolla
yhdessä taistellen. Mutta tiedäthän, Heliumin Tara, ettemme saa jättää
naisen turvallisuutta vaaraan, vaikka kunniamme joutuisi alttiiksi."
"Tiedän sen, Turan", myönsi tyttö. "Mutta kenenkään ei sovi väittää,
että sinä olet pannut alttiiksi kunniasi, tuntiessaan, kuinka vilpitön
ja uljas kunnianmies olet."
Mies kuunteli ihmeissään, sillä ensi kerran lausui tyttö hänelle
sanoja, joista ei kuvastunut prinsessan suhtautuminen panthaniin --
vaikka hän aavistikin erotuksen enemmän Taran sävystä kuin sanoista.
Kuinka erilaista olikaan tämä puhe verrattuna siihen, että tyttö oli
äsken hyljeksinyt häntä! Hän ei jaksanut ymmärtää sitä, ja niinpä hän
lausua tokaisi julki kysymyksen, joka oli pyörinyt hänen mielessään
siitä alkaen, kun Tara oli O-Tarille selittänyt, ettei hän tuntenut
Turania.
"Heliumin Tara", hän virkkoi, "sanasi ovat balsamia siihen haavaan,
jonka iskit minuun O-Tarin valtaistuinsalissa. Sanohan, prinsessa,
miksi minut kielsit?"
Tara käänsi suuret, syvät silmänsä häntä kohti, ja niissä oli hieman
nuhteleva ilme.
"Etkö aavistanut", hän kysyi, "että sinut kieltäessäni puhuivat
ainoastaan huuleni, mutta ei sydämeni? O-Tar oli määrännyt, että minun
oli kuoltava, pikemmin siitä syystä, että olin Ghekin seurassa, kuin
sen tähden, että minua vastaan olisi ollut todistuksia, ja tiesin niin
ollen, että jos tunnustaisin sinut yhdeksi meistä, sinutkin
surmattaisiin."
"Se siis tapahtui pelastaaksesi minut?" huudahti Turan, ja hänen
kasvonsa kirkastuivat äkkiä.
"Pelastaakseni urhean panthanini", vastasi Tara hiljaa.
"Heliumin Tara", sanoi soturi, langeten toiselle polvelleen, "sanasi
ovat ikäänkuin ruokaa nälkäiselle sydämelleni." Hän tarttui tytön
sormiin ja painoi ne huulilleen.
Hellästi Tara nosti hänet pystyyn. "Sinun ei tarvitse puhua minulle
polvillasi", hän esteli.
Tytön käsi oli vielä Turanin kädessä tämän noustessa seisomaan, he
olivat hyvin likellä toisiaan, ja mies oli vielä kuumana Taran ruumiin
kosketuksesta kannettuaan hänet tänne O-Tarin valtaistuinsalista.
Turanin sydän sykki rajusti, ja veri kiersi vinhasti hänen suonissaan,
kun hän katseli Taran kauniita kasvoja, alaspäin luotuja silmiä ja
raollaan olevia huulia, jotka omistaakseen hän olisi ollut valmis
luopumaan kuningaskunnasta; ja sitten hän tempasi tytön luokseen,
painoi häntä rintaansa vasten ja peitti hänen huulensa suudelmillaan.
Mutta sitä ei kestänyt kuin hetkinen. Rajusti kuin naarastiikeri tyttö
kävi häneen käsiksi, löi häntä ja sysäsi hänet luotaan. Astahdettuaan
taaksepäin pää pystyssä ja silmät liekehtien Tara huusi: "Rohkenetko
sinä? Rohkenetko loukata tällä tavoin Heliumin prinsessaa?"
Mies katsoi häntä värähtämättä, eikä hänen silmistään kuvastunut
häpeätä eikä katumusta.
"Kyllä; minä rohkenen", hän tunnusti. "Rohkenen rakastaa Heliumin
Taraa. Mutta en rohkenisi loukata häntä enkä ketään muutakaan naista
suudelmilla, jotka eivät aiheutuisi yksinomaan rakkaudesta häneen." Hän
astui likemmäksi tyttöä ja laski kätensä tämän olalle. "Katso minua
silmiin, sotavaltiaan tytär!" hän pyysi. "Ja sano minulle, ettet
toivoisi Turanin, panthanin, rakastavan sinua!"
"En halua rakkauttasi", kivahti Tara, työntäen häntä kauemmaksi. "Minä
vihaan sinua!" Sitten hän kääntyi toisaalle, taivutti päänsä käsivarren
suojaan ja purskahti itkemään.
Mies astui askeleen häneen päin ikäänkuin lohduttaakseen häntä, mutta
pysähtyi äkkiä kuullessaan takaansa naurun hihitystä. Hän pyörähti
ympäri ja näki oviaukossa seisovan omituisen näköisen miehen. Mies oli
noita harvinaisuuksia, joita Barsoomissa joskus kohtaa -- vanha mies,
jonka olemuksessa oli iän painamia merkkejä. Kumaraisena ja ryppyisenä
hän näytti pikemminkin muumiolta kuin ihmiseltä.
"Rakastelua O-Tarin kellareissa!" hän huudahti, ja jälleen hänen kuiva,
nariseva naurunsa häiritsi maanalaisten holvien hiljaisuutta.
"Omituinen kosimispaikka! Omituinen kosimispaikka tosiaankin! Minun
nuorena ollessani me käyskentelimme puutarhoissa jättiläiskokoisten
pimalioiden juurella ja sieppasimme suudelmamme kiitävän Thurian
lyhytaikaisessa pimennossa. Me emme tulleet kolkkoihin holveihin
puhelemaan rakkaudesta. Mutta ajat ovat muuttuneet, ja tavat ovat
muuttuneet, vaikka mieleenikään ei ole johtunut, että saisin nähdä
vielä sellaisenkin ajan, jolloin miehen käytös naista kohtaan tai
naisen miestä kohtaan olisi muuttunut. Niin, mepä suutelimmekin heitä
silloin! Entäpä jos he vastustelivat? Jos he vastustelivat? Suutelimme
heitä sitäkin enemmän. Niin, niin, ne vasta olivat aikoja!" Hän hihitti
taaskin. "Niin, muistan hyvin ensimmäisen heistä, jota suutelin, ja
senjälkeen olen suudellut kokonaista armeijaa. Hän oli komea tyttö,
mutta koetti sujauttaa tikarin ruumiiseeni minun suudellessani häntä.
Niin, niin, olivatpa ne aikoja! Mutta minä suutelin häntä. Nyt hän on
ollut kuolleena yli tuhat vuotta, mutta sellaisia suudelmia hän ei enää
koskaan saanut eläissään, sen vannon, eikä kuoltuaankaan. Ja sitten se
toinen --" Mutta Turan, joka pelkäsi joutuvansa kuuntelemaan vähintään
tuhatvuotisia suudelmamuistoja, keskeytti hänet.
"Kerrohan, vanhus", hän pyysi, "itsestäsi äläkä rakkausseikkailuistasi!
Kuka olet? Mitä tekemistä sinulla on täällä O-Tarin holveissa?"
"Voisin kysyä sinulta samaa, nuori mies", vastasi toinen. "Harvoin käy
näissä holveissa ketään muita kuin kuolleita paitsi oppilaitani --
niin, siinäpä se! Olette uusia oppilaita. Mutta milloinkaan ennen ei
ole lähetetty naista oppimaan suurta taidetta suuremmalta
taiteilijalta. Mutta ajat ovat muuttuneet. Minun aikoinani eivät naiset
tehneet lainkaan työtä -- he olivat vain suutelemista ja rakastamista
varten. Niin, he olivat vasta naisia! Muistan sen, jonka saimme
vangiksi etelässä -- niin! Hän oli pahus, mutta kuinka hän osasikaan
rakastaa! Hänen rintansa oli marmorista ja sydän tulta. Niin hän --"
"Niin juuri", keskeytti Turan, "olemme oppilaita ja haluamme kiihkeästi
päästä käsiksi työhön. Opasta sinä, me seuraamme."
"Niinpä niin! Niinpä niin! Tulkaa, Aina vain kuumeista kiirettä,
ikäänkuin ei edessäpäin olisi vielä lukemattomia tuhansia miespolvia.
Niinpä niin! Yhtä monta kuin takanakin. On kulunut kaksituhatta vuotta
siitä, kun minä mursin munankuoreni, ja aina on ollut kiirettä,
kiirettä, mutta kuitenkaan ei nähdäkseni ole saatu mitään suoritetuksi.
Manator on sama nyt kuin silloin -- tyttöjä lukuunottamatta. Silloin
meillä oli tyttöjä. Voitin erään jetankentällä. Teidänpä olisi sietänyt
nähdä --"
"Eteenpäin!" huudahti Turan. "Päästyämme työhön saat kertoa meille
hänestä."
"Niin kylläkin", myönsi ukko ja lähti käydä lyllertämään himmeästi
valaistua käytävää alaspäin. "Seuratkaa minua!"
"Aiotko mennä hänen mukaansa?" tiedusti Tara.
"Miksi en?" vastasi Turan. "Emme tiedä, missä olemme, emmekä tunne
näistä holveista vievää tietä, sillä minulla ei ole aavistustakaan,
missä päin on itä, missä länsi. Mutta hän epäilemättä tietää, ja jos
olemme ovelia, saamme kenties urkituksi häneltä kaikki, mitä haluamme.
Ainakaan emme saa herättää hänessä epäluuloja." Ja niinpä he seurasivat
vanhusta koukeroisten käytävien ja useiden kammioiden kautta, kunnes
vihdoin saapuivat huoneeseen, jossa lähes metrin korkuisilla
jalustoilla oli useita marmorilevyjä ja jokaisella levyllä virui
ihmisen ruumis. "Täällä nyt olemme", huudahti vanhus. "Nämä ovat
tuoreita, ja meidän on pian ryhdyttävä niitä muokkaamaan. Parhaillaan
on minulla käsillä vihollisten portille aiottu vainaja. Hän surmasi
useita sotureitamme. Hän on hyvin ansainnut paikan portilla. Tulkaa
katsomaan häntä!"
Hän vei heidät viereiseen kammioon. Lattialla oli paljon tuoreita
ihmisluita ja marmorilavalla läjä muodotonta lihaa.
"Tämän opitte myöhemmin", ilmoitti ukko, "mutta teidän ei ole
vahingoksi tarkkailla minua nyt, sillä tällä tavoin ei ruumiita
valmisteta usein ja saattaa kulua kauan, ennen kuin saatte tilaisuuden
nähdä jotakuta toista valmistettavan Vihollisten portille. Kuten
näette, poistan aluksi kaikki luut varovasti, jotta iho vahingoittuisi
mahdollisimman vähän. Pääkallo on vaikein, mutta senkin taitava mestari
kyllä poistaa. Näette, että olen tehnyt vain yhden aukon. Sen ompelen
nyt kiinni, ja senjälkeen ripustetaan näin." Ja hän kiinnitti nuoran
ruumiin tukkaan ja nosti kammottavan esineen riippumaan katossa
olevasta renkaasta. Suoraan sen kohdalla oli lattiassa luukku; hän
siirsi sen syrjään, ja näkyviin tuli kaivo, jossa oli punertavaa
nestettä. "Nyt laskemme vainajan tähän nesteeseen, jonka kokoonpanon
saatte tietää aikanaan. Kiinnitämme sen tällä tavoin luukun alapintaan
ja sijoitamme luukun jälleen paikalleen. Se on valmis yhdessä vuodessa.
Mutta sitä on tarkastettava sillä välin usein ja nesteen pinta
pidettävä sen päälaen yläpuolella.
"-- Ja teitä onnisti toisessakin suhteessa, sillä yksi nostetaan pois
nesteestä tänään." Hän siirtyi huoneen vastaiselle laidalle, nosti
toisen luukun, kumartui alas ja kiskoi aukosta eriskummaisen näköisen
hahmon. Se oli ihmisruumis, mutta kemiallinen aine, jossa se oli ollut
liossa, oli kutistuttanut sen pieneksi, tuskin kolmenkymmenen
sentimetrin korkuiseksi kääpiöksi.
"Katsokaahan! Eikö se ole komea?" ihasteli vanhus. "Huomenna se pääsee
paikalleen Vihollisten portille." Hän kuivasi sen pyyhkeeseen ja
sijoitti sen varovasti koppaan. "Ehkä haluaisitte tutustua
elämäntyöhöni", hän huomautti ja odottamatta heidän myöntymystään
opasti heidät toiseen huoneeseen, tilavaan kammioon, jossa oli neljä-
tai viisikymmentä ihmistä. Kaikki olivat hiljaa, istuen tai seisoen
seinävierillä, paitsi kookasta soturia, joka ratsasti thoatin selässä
keskellä lattiaa, ja kaikki olivat liikkumattomia. Heti johtuivat Taran
ja Turanin mieleen kaupungin katuja reunustavilla parvekkeilla istuvat
äänettömät ihmisryhmät ja Päällikköjen salissa olevat uljaat
ratsusoturit. Heille molemmille pälkähti päähän sama selitys, mutta
kumpikaan ei uskaltanut lausua ääneen mielessään pyörivää kysymystä,
sillä he pelkäsivät tietämättömyydellään paljastavansa, että he olivat
muukalaisia Manatorissa ja siis valheellisesti oppilaina esiintyviä
pettureita.
"Ne ovat perin ihmeellisiä", virkkoi Turan. "Niiden valmistaminen
varmastikin vaatii suurta taitoa, paljon kärsivällisyyttä ja aikaa."
"Se on totta", vastasi ukko. "Mutta kun olen tehnyt sitä niin kauan,
käy se minulta nopeammin kuin useimmilta muilta. Ja minun ovat
luonnollisempia. Rohkenisinpa väittää, ettei tuon soturin vaimo osaisi
ulkonäöstä päättäen sanoa häntä elottomaksi." Ja hän osoitti
thoatin selässä olevaa miestä. "Useita heistä tuodaan tietenkin
käsiteltävikseni runneltuina tai pahasti haavoitettuina, ja ne minun on
korjattava. Juuri se vaatii suurta taitoa, sillä kukin toivoo
vainajainsa näyttävän samanlaisilta kuin he näyttivät elämänsä parhaina
päivinä. Mutta tekin saatte oppia valmistamaan ja maalaamaan niitä,
myös korjaamaan ja joskus tekemään rumasta kauniin. Ja on hyvin mukava
kyetä itse valmistamaan omat vainajansa. Tuhanteen viiteensataan
vuoteen ei minun vainajiani ole valmistanut kukaan muu kuin minä.
"-- Minulla on niitä paljon -- parvekkeeni ovat niitä täynnä; mutta
vaimoni säilytän yksin avarassa huoneessa. Minulla on ne kaikki
ensimmäisestä alkaen, ja monta iltaa olen viettänyt niiden seurassa --
rauhaisia iltoja ja hyvin viihtyisiä. Ja nautinto, jonka tuottavat
niiden valmistaminen ja niiden tekeminen vieläkin kauniimmiksi kuin ne
olivat eläissään, korvaa osittain niiden menetyksen. Kulutan aikani
niihin, etsien uutta työskennellessäni vanhaa valmistaen. Milloin en
ole uudesta varma, vien hänet siihen kammioon, jossa vaimoni ovat, ja
vertaan hänen sulojaan heidän suloihinsa, ja sellaisilla hetkillä
on hyvin mieluista tietää, etteivät he vastusta. Minä pidän
sopusoinnusta."
"Oletko sinä valmistanut kaikki Päällikköjen salissa olevat soturit?"
tiedusti Turan.
"Kyllä; minä ne valmistan ja minä niitä korjaan", vakuutti vanhus.
"O-Tar ei usko niitä kellekään muulle. Parhaillaankin on minulla
eräässä toisessa huoneessa kaksi, jotka olivat jollakin tavoin
vahingoittuneet ja tuotiin minun käsiteltävikseni. O-Tar ei suvaitse,
että ne ovat kauan poissa, koska sillä aikaa salissa on kaksi
ratsastajatonta thoatia; mutta minä saankin ne valmiiksi pian. Hän
tahtoo, että ne kaikki ovat siellä, jos esiintyy joku tärkeä kysymys,
josta elävät jedit eivät pääse yksimielisiksi tahi josta he eivät ole
yhtä mieltä O-Tarin kanssa. Sellaiset kysymykset hän esittää
Päällikköjen salissa oleville jedeille. Hän sulkeutuu sinne yksin
suurten päällikköjen seuraan, jotka ovat saaneet viisautta kuolemasta.
Se on mainio suunnitelma, eikä siellä koskaan ilmene kahnausta eikä
väärinkäsityksiä. O-Tar vakuuttaa, että se on paras neuvottelukunta
koko Barsoomissa -- paljon älykkäämpi kuin elävistä jedeistä
kokoonpantu. Mutta lähdetään, meidän on käytävä työhön. Mennään
viereiseen huoneeseen; siellä alan opettaa teitä."
Hän meni edellä kammioon, jossa ruumiit viruivat marmorialustoillaan,
pistäytyi komeroon, otti päähänsä isot silmälasit ja alkoi valita
työkaluja pienistä lokeroista. Sen tehtyään hän jälleen kääntyi
oppilaittensa puoleen.
"Antakaapa, kun nyt katselen teitä!" hän sanoi. "Silmäni eivät ole
samanlaiset kuin aikoinaan, ja tarvitsen näitä voimakkaita linssejä
työssäni ja nähdäkseni tarkoin seurassani olevien henkilöiden
piirteet."