vaiston luontoinen, eikä se lisäksi ole heikompi muuta kuin
itsesäilytysvaistoa. Eikä se tunnukaan kummalliselta, kun ajatellaan,
että heidän uskontoonsa kuuluu esi-isäin palvominen, että heidän
perheittensä sukujuuret ulottuvat ammoisiin aikoihin, ja että heidän
jeddakinsa istuvat samoilla valtaistuimilla, joita heidän esi-isänsä
suoraan ylenevässä polvessa ovat vallinneet ehkä satojatuhansia vuosia,
ja hallitsevat samojen kansojen jälkeläisiä, joita heidän
esivanhempansa ovat hallinneet. Kelvottomia jeddakeja on syösty
valtaistuimilta, mutta harvoin on heidän tilalleen korotettu muita kuin
hallitussuvun jäseniä, vaikka laki myöntääkin jedeille oikeuden valita
jeddakiksi kenet haluavat.
"Onko siis U-Thor oikeamielinen kelpo mies?" tiedusti Heliumin Tara.
"Hän on miesten ylevimpiä", vastasi Lan-O. "Manatosissa ei jetania
pakoteta pelaamaan muita kuin turmeltuneita rikollisia, jotka
ansaitsevat kuoleman, ja silloinkin on peli suoraa ja rehellistä, joten
heillä on mahdollisuus päästä vapaiksi. Vapaaehtoiset saavat pelata,
mutta siirtojen lopputuloksena ei välttämättä ole kuolema -- haava,
jopa joskus miekkailun pistelasku määräävät tuloksen. Siellä pidetään
jetania sotaisena leikkinä -- täällä se on teurastusta. Ja U-Thor
vastustaa ikivanhoja orjanryöstämisretkiä sekä politiikkaa, joka
ikuisesti pitää Manatoria eristettynä Barsoomin muista kansoista. Mutta
U-Thor ei ole jeddak, joten muutos on mahdoton."
Tytöt katselivat sotilasjonoa, joka eteni leveää puistokatua myöten
Vihollisten portilta O-Tarin palatsille. Se oli upea, barbaarinen
kulkue: maalattuja, liehuvasulkaisia sotureita jalokivistä säihkyvissä
tamineissa, raisuja, kirkuvia thoateja upeissa valjaissa, korkealla
niiden yläpuolella ratsastajien pitkissä peitsissä liehuvat viirit,
keveästi katukivityksellä marssivia jalkasotilaita, joiden
zitidarinnahkaisista anturoista ei kuulunut kapsetta, ja jokaisen
utanin jäljessä jättiläiskokoisten zitidarien vetämä jono maalattuja
rattaita, joissa kukin joukkue kuljetti varustuksiaan. Utan toisensa
jälkeen astui isosta portista, eivätkä vielä sittenkään, kun kulkueen
etupää oli saapunut O-Tarin palatsille, kaikki olleet kaupungissa.
"Olen ollut täällä monta vuotta", virkkoi Lan-O, "mutta en kertaakaan
ole nähnyt edes suuren jedin tuovan Manatoriin niin paljon sotaväkeä."
Heliumin Tara katseli silmät puoliummessa leveätä katua myöten
marssivia sotureja, koettaen kuvitella heitä prinsessaansa pelastamaan
saapuviksi armaan Heliuminsa miehiksi. Tuo uhkea soturi kookkaan
thoatin selässä saattaisi olla itse John Carter, Barsoomin sotavaltias,
ja hänen takanaan marssivat utanin valtakunnan koeteltuja urhoja, Mutta
sitten tyttö avasi silmänsä, näki maalatut, sulitetut barbaarit ja
huokasi, Mutta sittenkin hän katseli sotaisen näyn lumoamana ja sitten
hän taaskin huomasi parvekkeilla olevat äänettömät olennot. Ei näkynyt
liehuvia silkkivaippoja; ei kuulunut tervehdyshuutoja; ei satanut
kukkia ja jalokiviä, kuten olisi tapahtunut, jos noin loistava,
ystävällinen sotajoukko olisi marssinut hänen syntymäkaupunkiinsa.
"Väestö ei näy olevan ystävällistä Manatosin sotureita kohtaan",
huomautti hän Lan-Olle. "En ole nähnyt parvekkeilla olevien ihmisten
ainoallakaan merkillä tervehtivän heitä."
Orjatar katsahti hänen kummastuneena. "Onko mahdollista, ettet sitä
tiedä?" hän huudahti. "Nehän --" Edemmäksi hän ei ehtinyt. Ovi lennähti
auki, ja heidän eteensä ilmestyi upseeri. "Orjatyttö Tara kutsutaan
O-Tarin, jeddakin, puheille!" hän ilmoitti.
NELJÄSTOISTA LUKU
Ghekin komennuksessa
Turan, panthan, vääntelehti kahleissaan. Aika vieri hitaasti,
äänettömän yksitoikkoisuuden vallitessa viruivat minuutit tunneiksi.
Epätieto hänen rakastamansa naisen kohtalosta muutti jokaisen tunnin
helvetilliseksi ikuisuudeksi. Hän kuunteli kärsimättömästi, odottaen
askelten ääniä voidakseen nähdä ja puhutella jotakuta elävää olentoa ja
ehkä saada joitakin tietoja Heliumin Tarasta. Tuskaisten tuntien
jälkeen hänen korvansa eroittivat varuksien ja aseiden kalinaa. Ihmisiä
oli tulossa! Hän vartosi henkeään pidättäen. Kenties ne olivat
teloittajia; mutta siitä huolimatta ne olisivat hänestä tervetulleita.
Hän kyselisi heiltä. Mutta jolleivät he tietäisi Tarasta mitään, ei hän
ilmaisisi piilopaikkaa, johon hän oli tytön jättänyt. Nyt he tulivat --
kuusi sotilasta ja upseeri, saattaen aseetonta miestä, epäilemättä
vankia. Siitä Turan sai pian varmuuden; tulokas kahlehdittiin läheiseen
renkaaseen. Panthan alkoi heti tiedustella vartiostoa komentavalta
upseerilta.
"Miksi", hän kysyi, "on minut vangittu, ja onko pidätetty muitakin
muukalaisia minun astuttuani kaupunkiinne?"
"Minkälaisia muukalaisia?" sanoi upseeri.
"Nainen ja mies, jolla on omituinen pää", vastasi Turan.
"Mahdollisesti", virkkoi upseeri "Mutta minkänimisiä he ovat?"
"Nainen on Heliumin prinsessa Tara, ja mies Ghek, kaldane,
Bantoomista."
"Ovatko he ystäviäsi?" kysyi upseeri.
"Kyllä", vastasi Turan.
"Juuri sen tahdoinkin tietää", sanoi upseeri, lausui miehilleen lyhyen
komennuksen seurata häntä, kääntyi ja poistui kopista.
"Kerro minulle heistä!" huusi Turan hänen jälkeensä, "Kerro minulle
Heliumin Tarasta. Onko hän vahingoittumaton?" Mutta mies ei vastannut,
ja pian häipyivät heidän loittonevat askeleensa etäisyyteen.
"Heliumin Tara oli vahingoittumaton vain vähän aikaa sitten", virkkoi
Turanin vierelle kahlehdittu vanki.
Panthan kääntyi puhujan puoleen; tämä oli kookas, kauniskasvoinen mies
ja esiintyi komean arvokkaasti. "Oletko nähnyt hänet?" tiedusti Turan.
"Hän on siis vankina? Vaarassa?"
"Häntä säilytetään Jetan-torneissa ensi kisojen palkinnoksi", vastasi
vieras.
"Entä kuka olet sinä?" kysyi panthan. "Ja miksi olet täällä vankina?"
"Olen A-Kor, dwar, Jetan-tornien hoitaja", vastasi toinen. "Olen täällä
sen tähden, että uskalsin lausua totuuden O-Tarista, jeddakista, hänen
eräälle upseerilleen."
"Entä rangaistuksesi?" tiedusti Turan.
"Sitä en tiedä. O-Tar ei vielä ole puhunut siitä. Epäilemättä kisat --
kenties kaikki kymmenen peliä, sillä O-Tar ei rakasta poikaansa
A-Koria."
"Oletko jeddakin poika?" kysyi Turan.
"Olen O-Tarin ja orjattaren, Gatholin Hajan, poika. Äitini oli oman
maansa prinsessa."
Turan silmäili puhujaa tutkivasti. Gatholin Hajan poika! Hänen äitinsä
sisaren poika! Tämä mies oli siis hänen serkkunsa, Gahan muisti hyvin
prinsessa Hajan ja hänen saattueenaan olleen kokonaisen utanin
katoamiseen. Hän oli ollut vieraskäynnillä kaukana Gatholista ja kotiin
palatessaan kadonnut koko seurueineen ihmisten ilmoilta. Tämä oli siis
salaperäiseltä näyttävän arvoituksen selitys. Epäilemättä olivat samoin
tapahtuneet useat muut samanlaiset katoamiset, joita oli sattunut
miltei yhtä kauan kuin Gatholin historia tiesi kertoa. Turan tarkasti
vankitoveriaan ja havaitsi useita piirteitä, jotka muistuttivat hänen
äitinsä omaisia. A-Kor saattoi olla kymmentä vuotta nuorempi kuin hän,
mutta sellaisia ikäeroavaisuuksia tuskin otetaan huomioon sellaisen
kansan keskuudessa, jonka jäsenet harvoin, jos koskaan, vanhenevat
ulkonaisesti saavutettuaan kypsyysiän ja jossa elinikä saattaa olla
tuhat vuotta.
"Entä missä Gathol on?" kysyi Turan.
"Suunnilleen itään Manatorista", vastasi A-Kor.
"Entä kuinka kaukana?"
"Manatorin kaupungista on Gatholin kaupunkiin noin yksikolmatta
astetta", oli A-Korin vastaus; "mutta näiden molempien maiden väliä on
vain vähän enemmän kuin kymmenen astetta. Niiden välillä on kuitenkin
rosoisia kallioita ja ammottavia kuiluja."
Gahan tunsi hyvästi tämän seudun, joka oli hänen maansa länsipuolella
-- ilmalaivatkin karttoivat sitä syvistä rotkoista kohoavien,
petollisten ilmavirtojen tähden ja sen vuoksi, ettei siellä ollut juuri
lainkaan turvallisia maihinlaskupaikkoja. Nyt hän tiesi, missä Manator
sijaitsi ja -- viikkokausia kestäneen epätiedon jälkeen -- missä päin
Gathol oli, ja hänen vierellään oli mies, vankitoveri, jonka suonissa
virtasi hänen omien esivanhempiensa verta -- joka tunsi Manatorin, sen
asukkaat, tavat ja sitä ympäröivät seudut -- joka voisi auttaa häntä
ainakin neuvoillaan löytämään Heliumin Taran ja karkaamaan. Mutta
suostuisiko A-Kor -- uskaltaisiko hän ottaa asian puheeksi? Koettaa
hänen pitäisi joka tapauksessa. "Entä luuletko O-Tarin tuomitsevan
sinut kuolemaan?" hän kysyi. "Ja mistä syystä?"
"Hän tekisi sen mielellään, sillä kansa huokaa hänen rautaisen kätensä
hallitsemana ja on uskollinen vain hänen sukunsa mainioitten jeddakien
pitkälle sarjalle. Hän on epäluuloinen mies ja on osannut selviytyä
useimmista niistä miehistä, joilla syntyperän nojalla olisi saattanut
olla oikeus vaatia itselleen valtaistuinta ja joilla oli jonkunmoista
poliittista merkitystä kansan suosikkeina. Se seikka, että olen
orjattaren poika, on saattanut O-Tarin pitämään minua vähemmän
tärkeänä, mutta silti olen jeddakin poika ja sopisin istumaan Manatorin
valtaistuimella aivan yhtä hyvin kuin O-Tar itsekin. Tähän tulee
lisäksi se, että viime vuosina on väestö, erittäinkin monet nuoret
soturit, alkanut osoittaa minua kohtaan yhä lisääntyvää kiintymystä,
minkä luulen johtuvan erinäisistä äidiltäni perityistä luonteen ja
kasvatuksen hyvistä puolista, mutta joiden O-Tar olettaa aiheutuvan
siitä, että muka kunnianhimoisesti tavoittelen Manatorin kruunua. Ja
nyt minulla on varma vakaumus, että hän on päättänyt käyttää
arvostelevia sanoja, jotka lausuin hänen Tara-orjatarta kohtaan
osoittamastaan kohtelusta, tekosyynä vapautuakseen minusta."
"Entäpä jos pääsisit karkuun Gatholiin?" esitti Turan.
"Olen miettinyt sitä", vastasi A-Kor, "mutta olisiko minun siellä
kovinkaan paljon parempi olla? Gatholilaisten silmissä en olisi
gatholilainen, ja epäilemättä he kohtelisivat minua samalla tavoin kuin
täällä Manatorissa kohdellaan muukalaisia."
"Jos voisit todistaa heille olevasi prinsessa Hajan poika, olisit
varmasti tervetullut", vakuutti Turan. "Ja toisaalta voisit lunastaa
itsellesi vapauden ja kansalaisoikeudet työskentelemällä lyhyen ajan
timanttikaivoksissa."
"Mistä tiedät kaiken tämän?" kysyi A-Kor. "Luulin sinua
heliumilaiseksi."
"Olen panthan", selitti Turan. "Olen palvellut useita maita, muiden
muassa Gatholia."
"Juuri niin ovat gatholilaiset orjat kertoneet minulle", virkkoi A-Kor
aatoksissaan. "Samaa puhui äitini, ennen kuin O-Tar lähetti hänet
asumaan Manatosiin. Luultavasti jeddak pelkäsi hänen vaikutusvaltaansa
gatholilaisten orjien ja näiden jälkeläisten keskuudessa, joita on
kenties miljoona hajallaan Manatorissa."
"Ovatko nämä orjat järjestäytyneet?" tiedusti Turan.
A-Kor katsoi kauan panthania suoraan silmiin, ennen kuin vastasi
mitään. "Olet kunnian mies", hän sanoi. "Näen sen kasvoistasi ja olen
harvoin erehtynyt arvostellessani ihmistä. Mutta" -- hän kumartui
likemmäksi toista -- "seinilläkin on korvat", hän kuiskasi, ja Turan
sai vastauksen kysymykseensä.
Myöhemmin samana iltana saapui sotureita, jotka irroittivat kahleen
Turanin nilkasta ja veivät hänet O-Tarin, jeddakin eteen. Hänet
saatettiin palatsille kapeita, mutkikkaita kujia ja leveitä
puistokatuja myöten; ja loputtomilta parvekeriveiltä katselivat heitä
kaupungin äänettömät asukkaat. Itse palatsissa kuhisi elämää ja
liikettä. Ratsusotureja lasketti täyttä neliä eri kerroksia
yhdistävissä käytävissä. Muutamia orjia lukuunottamatta ei palatsissa
näkynyt lainkaan kävelijöitä. Kirkuvia, tappelevia thoateja oli upeissa
eteissaleissa, kun taas niiden ratsastajat, joilla ei ollut tehtäviä
palatsissa, pelasivat jetania pienillä, puusta sorvatuilla nappuloilla.
Turan pani merkille, kuinka upea palatsin sisustus oli, kuinka
tuhlaavasti oli käytetty jalokiviä ja kalliita metalleja, kuinka
uhkeita olivat seinäkoristeet, jotka miltei yksinomaan kuvasivat
sotaisia tapahtumia, erittäinkin nähtävästi jättiläiskokoisilla
jetanlaudoilla suoritettuja kaksintaisteluja. Niissä käytävissä ja
huoneissa, joiden läpi he menivät, olivat useiden laipiota kannattavien
patsaiden yläpäät muovatut jetannappulain muotoisiksi -- kaikkialla oli
tätä peliä koskevia viittauksia. Samaa tietä, jota myöten Heliumin Tara
oli viety, ohjattiin Turankin O-Tarin, jeddakin, valtaistuinsaliin, ja
kun hän astui Päällikköjen saliin, muuttui hänen mielenkiintonsa
ihailuksi ja ihmettelyksi hänen silmäillessään loistaviin
sota-asuihinsa verhottuja patsasmaisia thoatmiehiä. Hän ei ollut
koskaan Barsoomissa nähnyt sotaisempia miehiä eikä niin täysin
liikkumattomiksi harjoitettuja thoateja. Ei ainoakaan lihas värähtänyt,
ei yksikään häntä heilahtanut, ja ratsastajat olivat yhtä
hievahtamattomia kuin ratsutkin -- jokainen tuikea silmä suoraan
eteenpäin suunnattuna, kaikki pitkät peitset yhtä paljon kallellaan. Se
näky herätti taistelijan sydämessä kunnioitusta. Myöskin Turaniin se
tehosi, kun hänet opastettiin huoneen toiseen päähän, johon hän jäi
odottamaan ison oven eteen, kunnes hänet kutsuttaisiin Manatorin
hallitsijan puheille.
Kun Heliumin Tara opastettiin O-Tarin valtaistuinsaliin, oli tämä
avara huone täynnä O-Tarin ja U-Thorin päälliköitä ja upseereita;
U-Thor oli kunniapaikalla valtaistuimen juurella, kuten oli hänen
velvollisuutensa. Tyttö vietiin kuorin edustalle ja pysäytettiin
jeddakin eteen, joka silmäili häntä korkealta valtaistuimeltaan otsa
rypyssä ja kiukkuisena, julmin silmin.
"Manatorin lait ovat oikeamieliset", sanoi O-Tar hänelle. "Siksi on
sinut uudelleen kutsuttu tänne tuomittavaksi Manatorin korkeimmassa
paikassa. Minulle on ilmoitettu, että sinua epäillään korphaliksi. Mitä
on sinulla sanomista tämän syytöksen torjumiseksi?"
Heliumin Tara kykeni tuskin pidättämään pilkkanauruaan vastatessaan
tähän naurettavaan noituussyytökseen. "Kansani sivistys on niin vanha",
hän virkkoi, "ettei luotettava historia mainitse mitään puolustuksia
tästä syytöksestä, jonka tiedämme saaneen alkunsa vain menneisyyden
alkeellisimpien kansojen tietämättömissä ja taikauskoisissa mielissä.
Jos kuka nyt vielä on niin kehittymätön, että uskoo korphalien
olemassaoloon, ei häntä millään järkisyillä voida saada käsittämään
erehdystään -- vain pitkäaikainen hienostuminen ja sivistys voivat
vapauttaa hänet tietämättömyyden kahleista. Olen puhunut."
"Mutta et väitä syytöstä vääräksi", sanoi O-Tar.
"Se on niin arvoton, ettei sitä vastaan kannata väittää", vastasi Tara
ylpeästi.
"Sinun sijassasi, nainen", lausui syvä ääni hänen vieressään,
"torjuisin sen sittenkin."
Heliumin Tara kääntyi ja näki U-Thorin, Manatosin suuren jedin,
katselevan itseään. Miehen silmät olivat rohkeat, mutta eivät kylmät
eivätkä julmat. O-Tar napautti kärsimättömästi valtaistuimensa
käsinojaan. "U-Thor unohtaa", hän huusi, "että jeddak on O-Tar."
"U-Thor muistaa", vastasi Manatosin jed, "että Manatorin lakien mukaan
on jokaisella syytetyllä oikeus saada neuvoja ollessaan tuomarinsa
edessä."
Tara käsitti, että tämä mies halusi jostakin syystä auttaa häntä, ja
noudatti senvuoksi hänen neuvoaan.
"Minä torjun syytöksen", hän virkkoi. "En ole korphal."
"Siitä otamme selkoa", ärähti O-Tar. "U-Dor, missä ovat ne henkilöt,
jotka tietävät tämän naisen taidosta?"
U-Dor toi esille useita todistajia, jotka kertoivat sen vähän, mitä
tiedettiin E-Medin katoamisesta, ja toisia, jotka selostivat, miten
Ghek ja Tara joutuivat vangiksi ja päättelivät, että koska heidät oli
tavattu yhdessä, olivat he järjen kannalta päätellen yhdenlaisissa
puuhissa ja toinen oli yhtä paha kuin toinenkin; senvuoksi tarvitsi
vain todistaa toinen heistä korphaliksi, ja silloin olisi varma, että
molemmat olivat syypäitä. Ja sitten O-Tar kutsutti Ghekin, ja heti
raahattiin kammottava kaldane esille. Häntä saattavat soturit eivät
kyenneet salaamaan pelkoa, jota he tunsivat tätä olentoa kohtaan.
"Ja sinä!" sanoi O-Tar kylmän syyttävästi. "Minulle on jo nyt kerrottu
sinusta siksi paljon, että se oikeuttaisi minut syöksemään jeddakin
säilän lävitsesi; sinä varastit aivot soturiltani U-Vanilta, niin että
hän oli näkevinään päättömän ruumiisi vielä elossa; panit erään toisen
uskomaan, että olit karannut, ja näkemään vain tyhjän penkin ja sileän
seinän siinä paikassa, missä sinä olit ollut."
"Oi, O-Tar, tuohan ei ole vielä mitään!" huudahti nuori padwar, joka
oli saapunut Ghekiä tuoneen vartioston komentajana. "Se, mitä hän teki
tälle I-Zaville, riittäisi yksin todistamaan hänet syylliseksi."
"Mitä hän teki I-Zaville?" tiedusti O-Tar. "I-Zav puhukoon!"
Sotilas I-Zav, kookas, vankkalihaksinen, tanakkaniskainen mies, astui
valtaistuimen juurelle. Hän oli kalpea ja vieläkin silminnähtävästi
vapisi ikäänkuin hermojärkytyksestä.
"Olkoon ensimmäinen esi-isäni todistajani siitä, O-Tar, että puhun
totta", hän alkoi. "Minut jätettiin vartioimaan _tätä_ olentoa, joka
istui penkillä kahlehdittuna seinään. Seisoin avoimella ovella huoneen
toisessa päässä. Hän ei yltänyt minuun käsiksi, mutta, O-Tar, nielköön
minut Iss, jollei hän vetänyt minua luokseen avuttomana kuin
hautomattoman munan. Hän veti minut luokseen, oi sinä suurin jeddak,
_silmillään!_ Silmillään hän tarttui silmiini, kiskoi minut luokseen ja
pakotti minut panemaan miekkani ja tikarini pöydälle ja peräytymään
nurkkaan. Väistämättä katsettaan silmistäni hänen päänsä sitten
irtautui ruumiista, lähti ryömimään kuudella lyhyellä jalalla,
laskeutui pöydältä, peräytyi vähän matkan päähän ulsionreikään, mutta
ei niin kauaksi, että silmät eivät olisi tähyilleet minua, ja palasi
sitten, tuoden kahleittensa avaimen, sijoittui jälleen ruumiinsa
olkapäille, avasi kahleet, veti minut uudelleen huoneen poikki ja
pakotti minut istumaan penkille, jolla hän itse oli ollut, kiinnittäen
sitten kahleen nilkkaani, enkä minä mahtanut mitään, sillä hänen
katseensa piti minua vallassaan ja hänellä oli molemmat miekkani ja
tikarini. Senjälkeen pää katosi ulsion reikään, vieden avaimen
muassaan, ja palattuaan se liittyi jälleen ruumiiseensa ja jäi oven
suuhun vartioimaan minua, kunnes padwar tuli noutamaan sen tänne."
"Se riittää!" virkkoi O-Tar tuikeasti. "Molemmat saavat maistaa
jeddakin säilää." Hän nousi valtaistuimeltaan, vetäisi pitkän miekkansa
esille ja laskeutui marmoriportaita myöten vankeja kohti, samalla kun
kaksi jäntevää soturia tarttui Taran kumpaankin käsivarteen kahden muun
pitäessä kiinni Ghekiä, niin että heidän kasvonsa olivat jeddakin
paljaaseen aseeseen päin.
"Odota, oikeamielinen O-Tar!" huudahti U-Dor. "Lienee vielä yksi
tuomittava. Tuotakoon se mies, joka nimittää itseään Turaniksi, näiden
veitikoiden seuraan, ennen kuin he kuolevat!"
"Hyvä!" suostui O-Tar, seisahtuen portaiden puoliväliin. "Tuokaa tänne
Turan, orja!"
Turan tuotiin huoneeseen ja sijoitettiin hieman Tarasta vasemmalle,
askeleen verran lähemmäksi valtaistuinta. O-Tar silmäili häntä
uhkaavasti.
"Oletko Turan", hän kysyi, "näiden ystävä ja kumppani?"
Panthan oli vastaamaisillaan, mutta Heliumin Tara ehätti puhumaan sitä
ennen. "En tunne tätä miestä", hän sanoi. "Kuka rohkenee väittää häntä
Heliumin prinsessan Taran ystäväksi ja kumppaniksi?"
Turan ja Ghek katsahtivat häneen kummastuneina, mutta hän ei katsonut
Turaniin päin, vaan vilkaisi Ghekiin varoittavasti ikäänkuin
sanoakseen: "Pysy hiljaa!"
Panthan ei koettanutkaan käsittää hänen tarkoitustaan, sillä pää on
käyttökelvoton, kun sydän häiritsee sen toimintaa, ja Turan tiesi vain,
että hänen rakastamansa nainen oli kieltänyt hänet, ja vaikka hän
tahtoi olla sitä ajattelemattakin, vakuutti hänen typerä sydämensä,
että oli olemassa ainoastaan yksi selitys -- että tyttö kieltäytyi
tuntemasta häntä pysyäkseen sekautumasta hänen vaikeuksiinsa.
O-Tar silmäili heitä vuoroin kutakin, mutta kukaan heistä ei virkkanut
mitään.
"Eikö heitä vangittu yhdessä?" tiedusti jeddak U-Dorilta.
"Ei", vastasi dwar. "Tämä mies, jota nimitetään Turaniksi, tavattiin
etsimässä pääsytietä kaupunkiin ja houkuteltiin vankiholveihin.
Seuraavana aamuna huomasin toiset kaksi Vihollisten portin edustalla
olevalla kummulla."
"Mutta he ovat ystävyksiä ja kumppanuksia", väitti eräs nuori padwar,
"sillä tämä Turan kyseli minulta näistä kahdesta, mainiten heidän
nimensä ja sanoen heitä ystäväkseen."
"Se riittää", lausui O-Tar. "Kaikkien kolmen on kuoltava." Ja hän astui
jälleen askeleen alemmaksi valtaistuimelta.
"Mistä syystä meidän on kuoltava?" kysyi Ghek. "Kansanne kerskuu
Manatorin oikeudenmukaisista laeista, mutta sittenkin aiotte surmata
kolme muukalaista ilmoittamatta heille, mistä rikoksesta heitä
syytetään."
"Hän on oikeassa", lausui syvä ääni. Puhuja oli U-Thor, Manatosin suuri
jed. O-Tar katsahti häneen ja rypisti otsaansa; mutta huoneen muista
osista kuului ääniä, jotka tukivat tätä oikeusvaatimusta.
"Tiedä sitten, vaikka sinun onkin kuoltava joka tapauksessa", huusi
O-Tar, "että teidät on todistettu korphaleiksi, ja koska vain jeddak
voi surmata teidänkaltaisenne vaaratta, aiotaan teille antaa se kunnia,
että kuolette O-Tarin säilästä."
"Hupsu!" kivahti Turan. "Etkö tiedä, että tämän naisen suonissa virtaa
kymmenentuhannen jeddakin veri -- että hänellä on omassa maassaan
suurempi valta kuin sinun? Hän on Tara, Heliumin prinsessa, Tardos
Morsin pojantyttären tytär, John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan,
tytär. Hän ei voi olla korphal. Eikä myöskään tämä Ghek ole, en liioin
minä. Jos haluat tietää enemmän, voin todistaa, että minulla on oikeus
vaatia sanoilleni luottamusta, jos saan puhutella Gatholin prinsessaa
Hajaa, jonka poika on vankitoverini isänsä O-Tarin holveissa."
Sen kuullessaan U-Thor nousi pystyyn ja kääntyi O-Tariin päin. "Mitä
tämä merkitsee?" hän kysyi. "Puhuuko mies totta? Onko Hajan poika
vankina holveissasi, O-Tar?"
"Mitä kuuluu Manatosin jedille se, ketä on vankeina hänen jeddakinsa
holveissa?" huomautti O-Tar kiukkuisesti.
"Se on Manatosin jedistä tärkeätä seuraavasta syystä", vastasi U-Thor
niin hiljaa, että se oli melkein vain kuiskaus, mutta kuului kuitenkin
yli koko Manatorin jeddakin O-Tarin avaran valtaistuinsalin. "Annoit
minulle orjattareksi Hajan, joka oli ollut Gatholin prinsessa, koska
pelkäsit hänen vaikutusvaltaansa gatholilaisten orjien keskuudessa.
Minä vapautin hänet ja menin hänen kanssaan avioliittoon, tehden
hänestä siten manatosilaisen prinsessan. Hänen poikansa on minun
poikani, ja vaikka oletkin jeddakini, niin sanon sinulle, että kaikesta
A-Korille koituvista vahingoista sinun on vastattava Manatosin
U-Thorille."
O-Tar katseli U-Thoria pitkään, mutta ei vastannut mitään. Sitten hän
kääntyi jälleen Turanin puoleen. "Jos teistä joku on korphal, niin
olette kaikki korphaleja, ja sen nojalla, mitä tuo olento on tehnyt" --
hän osoitti Ghekiä -- "tiedämme varsin hyvin, että hän on korphal,
sillä kellään kuolevaisella ei ole sellaisia kykyjä. Ja koska olette
kaikki korphaleja, on teidän kaikkien kuoltava." Hän astui taaskin
askeleen alaspäin, ja Ghek puhkesi puhumaan.
"Näillä kahdella ei ole sellaisia kykyjä kuin minulla. He ovat vain
tavallisia aivottomia olentoja kuten sinäkin. Olen tehnyt kaikki, mistä
tietämättömät soturi-parkasi ovat sinulle kertoneet, mutta se vain
osoittaa, että olen korkeampi olento kuin te, kuten asia todella on.
Olen kaldane enkä korphal. Minussa ei ole mitään yliluonnollista eikä
salaperäistä, mutta tietämättömistä on salaperäistä kaikki, mitä he
eivät jaksa tajuta. Olisin helposti kyennyt pujahtamaan soturiesi
käsistä ja karkaamaan vankiholveistasi; mutta jäin, toivoen voivani
auttaa näitä kahta typerää olentoa, joiden aivot ovat siksi huonot,
etteivät he pääse karkuun avutta. He ovat olleet ystäviäni ja
pelastaneet henkeni. Sen olen heille velkaa. Älä surmaa heitä -- he
ovat vaarattomia! Tapa minut, jos tahdot! Uhraan henkeni, jo se
lauhduttaa tietämättömän vihasi. En voi palata Bantoomiin ja saatan
sentähden yhtä hyvin kuoliakin, sillä hauskaa ei ole seurustella
heikkoälyisten olentojen kanssa, jotka asustavat tähdellämme Bantoomin
laakson ulkopuolella."