tunkeutunut tähän maanalaiseen vankiholviin. Hän muisteli hitaasti
mielessään sen illan tapahtumia -- avointa, vahditonta porttia,
valaistua ovea, ainoata, joka oli siten ollut auki ja valaistu hänen
noudattamansa kadun varrella, soturien lähestymistä juuri sillä
hetkellä, jolloin hänellä ei ollut tarjolla mitään muuta pako- eikä
piilopaikkaa, käytäviä ja kammioita, jotka veivät useiden lukittujen
ovien ohitse tähän maanalaiseen vankilaan jättämättä hänelle mitään
muuta etenemistietä.
"Kautta ensimmäisen esi-isäni!" sanoi hän. "Kävipä se yksinkertaisesti,
ja olinpa minä aika tolvana! He peijasivat minua näppärästi ja
sieppasivat minut kiinni joutumatta itse alttiiksi naarmullekaan. Mutta
mikä on heidän tarkoituksensa?"
Hän olisi toivonut tietävänsä vastauksen siihen kysymykseen. Ja sitten
hänen mieleensä johtui tyttö, joka odotti kukkulalla kaupungin
ulkopuolella -- eikä hän palaisi. Hän tunsi Barsoomin villimpien
kansojen tavat. Niin, nyt hän ei palaisi koskaan. Hän ei ollut totellut
tyttöä. Noiden tytön armailta huulilta lähteneiden käskysanojen
suloinen muisto sai hänet hymyilemään. Hän oli ollut tottelematon ja
oli nyt menettänyt palkkionsa.
Entä tyttö? Mikä kohtalo nyt odottaisi häntä, kun hän oli
nääntymäisillään nälkään viholliskaupungin edustalla, seuranaan vain
epäinhimillinen kaldane? Turanin mieleen tunkeutui toinen ajatus --
kamala ajatus. Tara oli kertonut hänelle kaldanein käytävissä
näkemistään kauhunkohtauksista, ja hän tiesi noiden olentojen syövän
ihmislihaa. Ghekiä kalvoi nälkä. Jos hän söisi rykorinsa, olisi hän
avuton; mutta -- käsillä oli ravintoa heille kummallekin, sekä
rykorille että kaldanelle. Turan kirosi sitä, että oli ollut niin
typerä. Miksi hän oli poistunut tytön luota? Paljon parempi olisi ollut
jäädä kuolemaan hänen kanssaan aina valmiina suojelemaan häntä kuin
jättää hänet kammottavan bantoomilaisen armoille.
Äkkiä Turan tunsi ilmassa väkevää tuoksua. Se vaikutti häneen
unettavasti. Hän olisi noussut pystyyn torjuakseen hiipivää turtumusta,
mutta hänen jalkansa tuntuivat heikoilta, joten hän vaipui takaisin
penkille. Pian heltisi miekka hänen sormistaan, ja hän retkahti
makaamaan pöydälle käsivarret pään alla.
Kun yö kului eikä Turania kuulunut takaisin, kävi Heliumin Tara yhä
rauhattomammaksi, ja kun aamu valkeni eikä panthanista näkynyt
merkkiäkään, arveli hän, että miestä oli kohdannut onnettomuus. Hänen
sydäntään kouristi surullinen yksinäisyyden tunne, joka ei johtunut
yksinomaan hänen omasta onnettoman tukalasta asemastaan. Nyt hän
tajusi, ettei hän ollut alkanut turvautua tähän panthaniin ainoastaan
suojelusta, vaan myöskin seuraa saadakseen. Hän ikävöi Turania ja häntä
kaivatessaan äkkiä oivalsi miehellä olleen hänelle suuremman
merkityksen kuin pelkällä palkatulla soturilla. Hänestä tuntui kuin
olisi häneltä riistetty ystävä -- vanha, rakas ystävä. Hän nousi
piilopaikastaan voidakseen paremmin silmäillä kaupunkia.
U-Dor, Manatorin jeddakin O-Tarin kahdeksannen utanin dwar, ratsasti
varhaisena aamuhetkenä takaisin Manatoria kohti, palaten naapurikylään
tekemältään lyhyeltä retkeltä. Hänen kiertäessään kaupungin
eteläpuolella sijaitsevien kukkuloiden ympäri kiintyi hänen terävä
katseensa vähäiseen liikkeeseen lähellä likimmän kukkulan lakea
kasvavassa pensaikossa. Hän seisautti rajun ratsunsa ja tähysti
tarkemmin. Pensaikosta nousi olento, joka katseli poispäin hänestä,
silmäillen kukkulan toiselle puolelle Manatoria kohti.
"Tulkaa!" komensi U-Dor seuralaisiaan, hoputti thoatiaan ja käänsi
eläimen nelistämään ripeätä laukkaa rinnettä ylöspäin. Hänen jäljessään
riensi kaksikymmentä hurjaa soturia, joiden ratsujen pehmeäanturaiset
jalat eivät päästäneet ääntäkään laskeutuessaan joustavalle turpeelle.
Vasta aseiden ja hihnoitusten kalina sai Heliumin Taran äkkiä
pyörähtämään ympäri heihin päin. Hän näki parikymmentä soturia, jotka
keihäät tanassa syöksyivät hänen kimppuunsa.
Hän vilkaisi Ghekiin. Mitähän hämähäkkimies tekisi tällaisessa
tilanteessa? Kaldane ryömi rykorinsa luokse ja kiinnitti itsensä
siihen. Sitten hän nousi pystyyn; komea ruumis oli taaskin eloisa ja
nopsa. Tara arveli olennon valmistautuvan pakenemaan. No niin, se oli
hänelle jotakuinkin yhdentekevää. Noita rinnettä myöten heitä vastaan
karkaavia sotureja vastaan oli yksi ainoa Ghekin kaltainen,
keskinkertainen miekkamies puolustajana huonompi kuin ei yhtään.
"Riennä, Ghek!" hän kehoitti. "Takaisin kukkuloille! Ehkä löydät sieltä
piilopaikan." Mutta olento astuikin hänen ja hyökkäävien ratsastajien
väliin, paljastaen pitkän miekkansa.
"Se on hyödytöntä, Ghek", esteli Tara oivaltaessaan kaldanen aikovan
puolustaa häntä. "Mitäpä mahtaisi yksi ainoa miekka tuollaista
ylivoimaa vastaan?"
"Voin kuolla vain kerran", vastasi kaldane. "Sinä ja panthanisi
pelastitte minut Luudin kynsistä, ja teen vain sen, mitä panthanisi
tekisi, jos hän olisi täällä suojelemassa sinua."
"Se on uljaasti tehty, mutta hyödytöntä", vastusti tyttö. "Pane
miekkasi tuppeen! Kenties he eivät tahdo meille pahaa."
Ghek antoi säilänsä kärjen painua maata kohti, mutta ei pannut asettaan
tuppeen; ja niin he seisoivat odottaen, kunnes U-Dor pysähdytti
thoatinsa heidän eteensä hänen kahdenkymmenen soturinsa kaartaessa
ympyränmuotoiseen kehään heidän ympärilleen. Hyvinkin minuutin ajan
U-Dor istui ratsunsa selässä virkkaamatta mitään, silmäillen tutkivasti
ensin Heliumin Taraa, sitten hänen kamalannäköistä kumppaniaan.
"Mitä olentoja te olette?" hän tiedusti äkkiä. "Ja mitä tekemistä
teillä on Manatorin porttien edustalla?"
"Olemme kaukaisista maista", vastasi tyttö, "eksyksissä ja
menehtymäisillämme nälkään. Pyydämme vain ruokaa ja lepoa ja oikeutta
poistua etsimään kotipaikkojamme."
U-Dorin huulille levisi juro hymy. "Ainoastaan Manator ja sitä vahtivat
kukkulat tietävät Manatorin iän", hän sanoi; "mutta sittenkään ei
kaikkina niinä aikoina, jotka ovat vierineet Manatorin perustamisen
jälkeen, ole Manatorin aikakirjoissa mainittu ainoankaan muukalaisen
poistuneen Manatorista."
"Mutta minä olen prinsessa", huudahti tyttö ylpeästi, "eikä kansani ole
sodassa teitä vastaan. Teidän on tuettava minua ja seuralaisiani ja
autettava meitä palaamaan omaan maahamme. Sellainen on laki
Barsoomissa."
"Manatorissa tunnetaan ainoastaan Manatorin lait", vastasi U-Dor.
"Mutta tulkaa! Teidän on lähdettävä kanssamme kaupunkiin, jossa sinun
kauniina naisena ei tarvitse pelätä mitään. Minä itse olen valmis
suojelemaan sinua, jos O-Tar niin määrää. Ja mitä tulee seuralaiseesi
-- mutta miten olikaan? Sinähän puhuit seuralaisistasi -- onko teitä
täällä useampiakin?"
"Katso itse, mitä näet!" oli Taran kopea vastaus.
"Olkoon sen laita miten tahansa!" virkkoi U-Dor. "Jos seurassasi on
muita, niin he eivät pääse pois Manatorista. Mutta kuten aioin sanoa,
jos kumppanisi on kelpo taistelija, saattaa hänkin jäädä eloon, sillä
O-Tar on oikeudenmukainen ja oikeudenmukaisia ovat myöskin Manatorin
lait. Tulkaa!"
Ghek viivytteli.
"Se on hyödytöntä", varoitti Tara nähdessään, että kaldane mieli jäädä
paikalleen ja alkaa taistella. "Mennään heidän mukaansa! Miksi
yrittäisit säilä-pahaisinesi vastustaa heidän valtavia aseitaan, kun
laajojen aivojesi pitäisi keksiä keinoja voittaaksesi heidät järjen
avulla?" Hän puhui hiljaa kuiskutellen ja hätäisesti.
"Olet oikeassa, Heliumin Tara", myönsi Ghek ja pisti miekkansa tuppeen.
Ja niin he lähtivät kukkulan rinnettä alas ja Manatorin porttia kohti
-- Tara, Heliumin prinsessa, ja Ghek, bantoomilainen kaldane. Ja heidän
ympärillään ratsastivat U-Dorin, Manatorin jeddakin O-Tarin
kahdeksannen utanin dwarin, rajut, maalatut soturit.
YHDESTOISTA LUKU
Taran valinta
Barsoomin huikaiseva auringonpaiste kietoi Manatorin loistavaan
sädekehään, kun tyttö ja hänen vangitsijansa ratsastivat kaupunkiin
Vihollisten portista. Tällä kohdalla muuri oli noin viisitoista metriä
paksu, ja porttikäytävässä oli ylhäältä alas asti yhdensuuntaisia,
muurattuja hyllyjä. Näillä hyllyillä tahi näissä pitkissä,
yhdensuuntaisissa komeroissa oli päälletysten riveissä pieniä
muovauksia, jotka näyttivät surkean vähäisiltä, eriskummaisilta
ihmispatsailta ja joiden pitkät, mustat hiukset valuivat jalkoihin
saakka, ulottuen joissakuissa tapauksissa vielä niiden taakse
hyllyille. Patsaat olivat tuskin kolmenkymmenen sentimetrin korkuisia,
ja jolleivät ne olisi olleet niin pienen pieniä, olisivat ne saattaneet
olla aikoinaan eläneiden ihmisten muumioituja ruumiita. Tyttö pani
merkille, että heidän mennessään niiden ohitse soturit tekivät niille
keihäillään kunniaa Barsoomin sotilastapaan, ja sitten he ratsastivat
puistokadulle, joka leveänä ja komeana ulottui kaupungin läpi itää
kohti.
Kummallakin puolella oli ihailtavan taidokkaasti rakennettuja, isoja
rakennuksia. Usein paikoin oli seinässä hyvin kauniita, ikivanhoja
maalauksia, joiden värejä auringon paiste oli aikakausien kestäessä
pehmentänyt ja haalistanut. Katukiveyksellä kuhisi jo äsken heränneen
kaupungin elämä. Loistavahihnoituksisia naisia, sulitettuja sotureita,
joiden vartalo oli maalin peitossa, aseistettuja, mutta ei niin
värikkäästi vaatetettuja käsityöläisiä kiiruhti toimiinsa kukin omalle
haaralleen. Jättiläiskokoinen, upeavaljainen zitidar veti rämiseviä,
leveäpyöräisiä vaunuja katukiveyksellä Vihollisten portille päin.
Liike, värit ja kauniit muodot muodostivat yhdessä kuvan, jota Heliumin
Tara katseli ihmetellen ja ihaillen, sillä tässä oli palanen riutuvan
Marsin muinaista elämää. Sellaista oli ollut hänen rotunsa esi-isien
kaupungeissa, ennen kuin Throxeus, valtavin valtameri, oli kadonnut
tämän taivaankappaleen pinnalta. Ja kummallakin puolen olevilla
parvekkeilla oli miehiä ja naisia äänettöminä katselemassa alhaalla
olevaa näkyä.
Kadulla liikkuvat ihmiset katselivat vankeja, erittäinkin
kamalannäköistä Ghekiä, ja lausuivat kysymyksiä ja huomautuksia heidän
vartijoilleen. Mutta parvekkeilla istujat eivät virkkaneet mitään, eikä
ainoakaan heistä edes kääntänyt päätänsä merkiksi siitä, että oli
huomannut heidät. Kaikissa rakennuksissa oli useita parvekkeita, ja
jokaisessa niistä oli äänetön ryhmä upeahihnoituksisia miehiä ja naisia
sekä siellä täällä lapsi tahi pari; mutta lapsetkin pysyivät yhtä
äänettöminä ja liikkumattomina kuin kaikki heidän vanhempansa. Heidän
lähestyessään kaupungin keskustaa Tara näki, että katoillakin oli
näitä toimettomia katselijaseurueita, joiden hihnoitukset ja
jalokivikoristeet muistuttivat juhlatilaisuutta, naurua ja musiikkia.
Mutta nauru ei kajahtanut äänettömiltä huulilta eikä soitto niiden
soittokoneiden kieliltä, joita monet heistä pitelivät jalokivistä
säihkyvine sormineen.
Äkkiä puistokatu leveni tavattoman laajaksi aukioksi. Sen toisessa
päässä kohosi uhkea rakennus, jonka hohtavan valkea marmoripäällystys
välkkyi ympärillä olevien hilpeäväristen rakennusten, tulipunaisen
nurmikon, helakoiden kukkien ja vihreiden pensaiden keskellä.
U-Dor johti vankinsa ja heidän vartiojoukkueensa sen upealle
sisäänkäytävälle, jonka edustalla heiltä sulki tien viisikymmentä
ratsusoturia. Kun vahtijoukon komentaja tunsi U-Dorin, siirtyivät
vahdit syrjään kahden puolen, muodostaen leveän kujan, jota myöten
seurue eteni. Heti sisäänkäytävän takana alkoi kaksi ylöspäin viettävää
käytävää. U-Dor kääntyi vasemmalle ja vei heidät toiseen kerrokseen ja
sitten alaspäin pitkää käytävää myöten. Täällä he vielä sivuuttivat
ratsumiehiä, ja kahden puolen olevissa huoneissa näkyi niitä myöskin
olevan. Silloin tällöin erosi käytävästä toisia, joko ylös- tahi
alaspäin vieviä. Eräästä niistä syöksähti näkyviin neliä kiitävällä
sotaoriilla ratsastava soturi, rientäen nopeasti heidän ohitseen
suorittamaan jotakin asiaa.
Tähän mennessä ei Heliumin Tara ollut nähnyt ainoatakaan jalkamiestä
koko tässä avarassa rakennuksessa. Mutta kun U-Dor muutaman mutkan
jälkeen opasti heidät kolmanteen kerrokseen, näki hän vilahdukselta
huoneita, joihin oli sidottu useita ratsastajattomia thoateja, ja
toisissa niiden läheisissä oli satulasta laskeutuneita sotureita, jotka
nojailivat veltosti tahi pelasivat joko taidon tai onnen ratkaisun
varassa olevia pelejä, useiden pelatessa jetania. Sitten seurue saapui
niin upeaan juhlasaliin, jollaista ei edes Heliumin prinsessa ollut
milloinkaan nähnyt. Huonetta kattoi pitkin pituuttaan kaarilaipio,
jossa hohti lukemattomia radiumlamppuja. Valtavat kaaret ulottuivat
seinästä seinään, eikä tavattoman laajaa lattiata katkaissut ainoakaan
pylväs. Kaaret olivat valkoista marmoria, nähtävästi kukin kaari
hakattu yhdestä ainoasta isosta möhkäleestä. Kaarien välillä olevaan
laipion osaan oli radiumlamppujen ympärille upotettu runsaasti
jalokiviä, joiden heijastamat säteet täyttivät koko huoneen säihkyvällä
väriloistolla. Jalokivipeite ulottui seinille epäsäännöllisenä,
muutamien kymmenien metrien levyisenä reunustana, näyttäen valkeilla
marmoriseinillä riippuvalta upean kauniilta verholta. Seinäin
marmoripäällys ulottui puolentoista tai yhden ja kolmen neljäsosan
metrin päähän lattiasta; siitä alaspäin olivat seinät päällystetyt
puhtaalla kullalla. Lattia oli runsailla kultaupotuksilla varustettua
marmoria. Tässä yhdessä huoneessa oli yhtä paljon aarteita kuin monessa
suurkaupungissa.
Mutta vieläkin enemmän kuin tarumaisen kallisarvoiset koristukset
kiinnittivät tytön huomiota komeahihnaiset soturit, jotka istuivat
thoatiensa selässä kahden puolen keskiosaa ja joita oli rivi toisensa
takana kaukaisempaan seinään saakka, eikä hän seurueen edetessä heidän
välitseen havainnut ainoankaan silmän värähtävän eikä yhdenkään thoatin
heilauttavan korvaansa.
"Päällikköjen sali", kuiskasi eräs hänen vartijoistaan ilmeisesti
havaittuaan hänen ihmettelynsä. Miehen äänen sävy oli ylpeilevä ja
hillityn kunnioittava. Sitten he siirtyivät leveästä ovesta toiseen,
tilavaan, neliskulmaiseen huoneeseen, jossa toistakymmentä ratsusoturia
istui velttoina satuloissaan.
Kun U-Dor seurueineen astui huoneeseen, ojentautuivat soturit
vikkelästi satuloissaan ja muodostivat rivin huoneen vastaisessa päässä
olevan oven eteen. Heitä komentava padwar teki kunniaa U-Dorille, joka
seurueineen oli seisahtunut vastapäätä vahtijoukkuetta.
"Lähetä joku ilmoittamaan O-Tarille", käski U-Dor, "että U-Dor on
tuonut kaksi vankia, jotka ansaitsevat suuren jeddakin huomion, toinen
tavattoman kauneutensa, toinen tavattoman rumuutensa tähden."
"O-Tar on neuvottelemassa alempien päälliköiden kanssa", vastasi
vahtipäällikkö, "mutta dwar U-Dorin sanoma viedään hänelle." Ja hän
kääntyi antamaan määräyksen miehelle, joka istui thoatinsa selässä
hänen takanaan.
"Minkälainen otus tuo miespuolinen on?" hän tiedusti U-Dorilta.
"Varmastikaan he eivät ole samaa rotua."
"He olivat yhdessä kaupungin eteläpuolella sijaitsevilla kukkuloilla",
selitti U-Dor, "ja väittävät eksyneensä ja olevansa nääntymäisillään
nälkään."
"Nainen on kaunis", virkkoi padwar. "Hänen ei tarvitse kauan kulkea
kerjäämässä Manatorin kaupungissa." Sitten he puhuivat muista asioista
-- palatsin tapahtumista, U-Dorin retkestä -- kunnes lähetti palasi
ilmoittaen, että O-Tar oli käskenyt tuoda vangit luokseen.
Senjälkeen he menivät sisälle jykevästä ovesta, jonka avauduttua tuli
näkyviin Manatorin jeddakin O-Tarin avara neuvotteluhuone. Koko avaran
salin ylitse ulottui keskuskuori, joka päättyi marmorisen korokkeen
portaisiin. Korokkeella istui mies uhkealla valtaistuimella. Kuorin
kummallakin puolella oli hienosti kaiverrettuja pöytiä ja tuoleja
kovasta ja hyvin kauniista skeelpuusta. Vain muutamien pöytien ääressä
oli istujia -- eturivissä, puhujalavan edustalla.
Oven suussa U-Dor laskeutui ratsailta; samoin teki neljä hänen
miehistään, jotka sijoittuivat vankien vartijoiksi. Sitten vangit
saatettiin valtaistuimen eteen U-Dorin marssiessa muutamia askelia
heidän edellään. Heidän pysähdyttyään marmoriportaiden juurelle tähtäsi
Heliumin Tara ylpeän katseensa edessään hallitsijan tuolilla olevaan
mieheen. Jeddak istui suorana, mutta sulavassa asennossa --
barsoomilaisten päällikköjen maun mukaiseen barbaarisen loistavaan
asuun puettuna, käskevänä valtiaana. Hän oli kookas mies, jonka
kasvojen hienon kaunista vaikutusta pilasivat vain kylmien silmien
ynseä ja liian ohuissa huulissa oleva julma piirre. Vähänkään
huomiokykyisen ihmisen ei tarvinnut katsahtaa häneen kahta kertaa
ollakseen varma siitä, että hän oli todellinen kansan hallitsija --
taisteleva jeddak, jota alamaiset voivat palvoa, mutta eivät rakastaa,
ja jonka vähäisimmästäkin suosionosoituksesta hänen soturinsa olisivat
valmiit kilvan rientämään kuolemaan. Sellainen oli Manatorin jeddak
O-Tar, ja nähdessään hänet ensi kerran ei Heliumin Tara saattanut olla
myöntämättä jossakin määrin ihailevansa tätä vanhanaikaista, villiä
päällikköä, jossa sodan jumalan muinaiset hyveet olivat niin
täydellisesti ruumiillistuneet.
U-Dor ja jeddak lausuivat toisilleen Barsoomin yksinkertaiset
tervehdyssanat, ja sitten edellinen selosti yksityiskohtaisesti, miten
vangit oli havaittu ja pidätetty. O-Tar tarkasti heitä molempia
tiukasti U-Dorin kertoessa tapahtumia, mutta hänen ilmeensä eivät
lainkaan paljastaneet, mitä hänen aivoissaan, hänen tutkimattomien
silmiensä takana liikkui. Upseerin lopetettua puheensa tähtäsi jeddak
katseensa Ghekiin.
"Entä sinä", hän kysyi, "mikä otus sinä olet? Mistä maasta? Miksi olet
Manatorissa?"
"Olen kaldane", vastasi Ghek, "korkeimman laatuinen luomakunnan olento
Barsoomin pinnalla. Olen henki; sinä olet ainetta. Tulen Bantoomista.
Olen täällä, koska eksyimme ja kärsimme nälkää."
"Entä sinä?" O-Tar kääntyi äkkiä Taran puoleen. "Oletko sinäkin
kaldane?"
"Olen Heliumin prinsessa", vastasi tyttö. "Olin vankina Bantoomissa.
Tämä kaldane ja muuan omaan rotuuni kuuluva soturi pelastivat minut.
Soturi erosi meistä, lähtien etsimään ravintoa ja vettä. Hän on
epäilemättä joutunut sinun miestesi käsiin. Pyydän sinua vapauttamaan
hänet, antamaan meille ruokaa ja juomaa sekä päästämään meidät menemään
omaa tietämme. Olen jeddakin tyttärentytär, jeddakien jeddakin,
Barsoomin sotavaltiaan, tytär. Vaadin ainoastaan samanlaista kohtelua,
jonka kansani soisi sinulle ja teikäläisille."
"Helium", kertasi O-Tar. "En tiedä mitään Heliumista, eikä Heliumin
jeddak hallitse Manatoria. Minä, O-Tar, olen Manatorin jeddak. Minä
yksin hallitsen täällä. Suojelen omiani. Et koskaan ole nähnyt
ainoatakaan manatorilaista, naista tahi soturia, vankina Heliumissa!
Miksi pitäisi minun suojella jonkun toisen jeddakin alamaisia? Heidän
suojelemisensa on hänen velvollisuutensa. Jollei hän siihen kykene,
niin hän on heikko, ja hänen kansansa täytyy joutua voimakkaan käsiin.
Minä, O-Tar, olen voimakas. Pidän sinut. Mutta tuo" -- hän osoitti
Ghekiä -- "osaako tuo otus taistella?"
"Hän on rohkea", vakuutti Heliumin Tara, "mutta ei niin taitava aseiden
käyttelijä kuin minun kansalaiseni."
"Eikö siis ole ketään, joka voisi taistella puolestasi?" kysyi O-Tar.
"Olemme oikeamielistä kansaa", hän jatkoi odottamatta vastausta, "ja
jos sinulla olisi joku taistelemaan puolestasi, saattaisi hän voittaa
vapauden sekä itselleen että sinulle."
"Mutta U-Dor vakuutti minulle, ettei yksikään muukalainen ole
milloinkaan poistunut Manatorista", huomautti tyttö.
O-Tar kohautti olkapäitään. "Se ei todista sitä, etteivät Manatorin
lait ole oikeudenmukaisia", hän vastasi, "vaan pikemminkin sitä, että
Manatorin soturit ovat voittamattomia. Jos tänne olisi saapunut joku,
joka olisi kyennyt voittamaan soturimme, olisi hän päässyt vapaaksi."
"Jos noudat minun soturini", huudahti Tara ylpeästi, "saat nähdä
sellaista miekan käsittelyä, jollaisen todistajina rappeutuvan
kaupunkinne murenevat muurit epäilemättä eivät ikinä ole olleet, ja
jollei tarjouksessasi ole vilppiä, voimme nyt jo pitää itseämme
vapaina."
O-Tar hymyili entistä leveämmin, ja myöskin U-Doria hymyilytti;
katsomassa olevat päälliköt ja soturit nykivät toisiaan ja kuiskailivat
naurahdellen keskenään. Silloin Heliumin Tara oli varma siitä, että
heidän oikeudenmukaisuudessaan piili jokin juoni; mutta vaikka hänen
asemansa tuntui toivottomalta, ei hän lakannut toivomasta, sillä olihan
hän saman John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär, jonka mainio
taisteluhaaste kohtalolle: "Minä elän vielä!" oli järkkymätön turva
epätoivoa vastaan. Kun Heliumin Tara ajatteli ylevää isäänsä, kohosi
hänen ylimysleukansa hieman korkeammalle. Oi! jos isä vain tietäisi,
missä hän oli, niin silloin ei olisi paljoakaan pelättävissä. Heliumin
sotajoukot saapuisivat jyskyttämään Manatorin portteja, John Carterin
villien liittolaisten kookkaat, vihreät sotilaat rientäisivät
kuivuneiden merien pohjilta, palaen ryöstön ja saaliin himosta, hänen
armaan isänmaansa komeat laivat leijailisivat tämän tuomitun kaupungin
suojattomien tornien ja minarettien kohdalla, ja vain antautuminen ja
raskas sotavero saattaisi sitten pelastaa Manatorin.
Mutta John Carter ei tiennyt! Oli vain yksi toinen mies, johon Tara
saattoi perustaa toiveensa -- Turan, panthan; mutta missä hän oli?
Tyttö oli nähnyt hänen miekkansa taistelussa ja ymmärsi, että sitä oli
heiluttanut mestarin käsi, ja kukapa osaisi arvostella miekkailua
paremmin kuin Heliumin Tara, joka oli sen oppinut hyvin itse John
Carterin alituisen ohjauksen alaisena. Hän osasi taitotemppuja, jotka
vastasivat paljoa suurempaa fyysillistä urhoollisuutta kuin hänen, ja
hänen hyökkäystapansa olisi saattanut herättää samalla kertaa kateutta
ja epätoivoa taitavimmissakin sotureissa. Ja niinpä hänen ajatuksensa
palasivat Turaniin, vaikka syynä ei ollutkaan yksinomaan hänen
panthanilta toivomansa suojelus. Senjälkeen kun mies oli eronnut
hänestä lähtiessään etsimään ruokaa, hän oli käsittänyt, että heidän
välilleen oli kehittynyt eräänlainen kumppanuussuhde, jota hän nyt
kaipasi. Turanissa oli jotakin, mikä tuntui tasoittavan heidän
yhteiskunnallisten asemiensa välisen kuilun. Turanin seurassa hän ei
ollut ajatellut, että mies oli panthan ja että hän oli prinsessa -- he
olivat olleet toveruksia. Äkkiä hän tajusi kaivanneensa enemmän Turania
itseään kuin hänen miekkaansa. Hän kääntyi O-Tarin puoleen.
"Missä on Turan, soturini?" hän tiedusti.
"Sinulta ei puutu sotureja", vastasi jeddak. "Niin kaunis nainen kuin
sinä löytää yllin kyllin miehiä taistelemaan puolestaan. Mahdollisesti
sinun ei tarvitse etsiä tämän kauempaa, vaan saat Manatorin jeddakin.
Nainen, sinä miellytät minua. Mitä arvelet sellaisesta kunniasta?"
Silmät soukkina tähysti Heliumin prinsessa Manatorin jeddakia
sulitetusta päähineestä anturakenkäiseen jalkaan saakka.
"'Kunniasta'!" hän matki pilkallisesti. "Miellytän sinua, niinkö? Tiedä
sitten, sika, että et miellytä minua -- ettei John Carterin tytär ole
sinun kaltaisiasi varten!"
Koolla olevat päälliköt kävivät äkkiä jännittyneen hiljaisiksi.
Manatorin jeddakin O-Tarin uhkaavista kasvoista poistui veri hitaasti,
ja raivo teki hänet sairaloisen sinervänväriseksi. Hänen silmänsä
kapenivat ohuiksi viiruiksi, ja huulet puristuivat verettömäksi,
pahaenteiseksi viivaksi. Pitkään aikaan ei kuulunut hiiskahdustakaan
Manatorin palatsin valtaistuinsalissa. Sitten jeddak kääntyi U-Doriin
päin.
"Vie nainen pois!" hän käski tasaisella äänellä, joka ei sopinut hänen
vimmastuneeseen ulkonäköönsä. "Vie hänet pois, ja ensi kisoissa
pelatkoot vangit ja halvat sotilaat jetania hänestä!"