kohdalla. Tuuli oli yön aikana yltynyt ja kantanut heidät kauaksi
Bantoomista. Heidän allaan oleva maisema oli epätasainen ja karu. Vettä
ei ollut näkyvissä, maanpintaa halkoivat syvä rotkot, ja kasvullisuus
oli perin niukkaa. He eivät nähneet ainoatakaan eläintä, ja kaikesta
päättäen seutu ei kyennyt elättämään elollisia olentoja. Kaksi päivää
he ajelehtivat tämän peloittavan erämaan kohdalla. Heillä ei ollut
ruokaa eikä juomaa, ja he kärsivät siitä ankarasti. Ghek oli
toistaiseksi irtautunut rykoristaan sidottuaan sen ensin Turanin avulla
vankasti kanteen. Kuta vähemmän hän sitä käyttäisi, sitä vähemmän sen
elinvoimat kuluisivat. Nyt siinä alkoi jo näkyä ravinnon puutteen
vaikutuksia. Ghek ryömi aluksessa jättimäisen hämähäkin tavoin --
kavuten laidan ylitse, pohjan alitse ja vastaiselta laidalta takaisin
kannelle. Hän näytti olevan kuin kotonaan joka paikassa. Mutta hänen
kumppaneillaan oli ahtaat olot, sillä yhden hengen lentokoneen kansi ei
ole aiottu kolmea varten.
Turan silmäili aina eteenpäin, tähyillen vettä. Heidän täytyi saada
vettä tahi tavata niitä vettä antavia kasveja, jotka tekevät elämän
mahdolliseksi Marsin monilla kuivilta näyttävillä alueilla. Mutta
kahteen päivään he eivät kohdanneet kumpaakaan, ja nyt yllätti heidät
kolmas yö. Tyttö ei valittanut, mutta Turan tiesi hänen varmasti
kärsivän, ja hänen sydämensä oli raskas. Vähimmin kärsi Ghek, joka
selitti hänen kaltaistensa olentojen tulevan pitkiä aikoja toimeen
vedettä ja ruuatta. Turan melkein kirosi häntä nähdessään Heliumin
Taran hitaasti kuihtuvan silmiensä edessä, samalla kun kammottavan
näköinen kaldane näytti yhtä elinvoimalta kuin konsanaan.
"Eräissä olosuhteissa", huomautti Ghek, "ei kookas, aineellinen ruumis
ole niin hyvä kuin korkealle kehittyneet aivot."
Turan katsahti häneen, mutta ei virkkanut mitään. Heliumin Tara hymyili
hieman. "Häntä ei sovi moittia", hän sanoi. "Emmekö me hiukan
kerskuneet, ylvästellen ylemmyydellämme -- kun vatsamme olivat täydet?"
hän lisäsi.
"Heidän järjestelmällään lienee hyvät puolensa", myönsi Turan. "Jos
voisimme panna syrjään vatsamme, kun ne huutavat ruokaa ja juomaa, niin
epäilemättä sen tekisimme."
"Minä puolestani en nyt lainkaan ikävöi omaani", vakuutti Tara. "Se on
kovin surkea seuralainen."
Uusi päivä oli valjennut: he olivat saapuneet vähemmän autiolle
seudulle, ja heidän lamautunut toivonsa elpyi. Äkkiä Turan kumartui ja
osoitti kädellään eteenpäin.
"Katsos tuonne, Heliumin Tara!" hän huudahti. "Kaupunki! Niin totta
kuin olen Ga-- niin totta kuin olen Turan, panthan, tuolla on
kaupunki."
Kaukana välkkyivät kaupungin muurit, kupukatot ja solakat tornit
nousevan auringon valossa. Mies tarttui sukkelasti korkeuden säätäjään,
ja alus painui nopeasti matalan kukkulajonon suojaan, sillä Turan
käsitti hyvin, ettei heidän pitänyt näyttäytyä ennenkuin saisivat
selville, olivatko oudon kaupungin asukkaat ystäviä vaiko vihamiehiä.
Todennäköisesti he olivat kaukana ystävien asumasijoilta, ja senvuoksi
panthanin oli liikuttava äärimmäisen varovasti. Mutta tuolla oli
kaupunki, ja missä oli kaupunki, siellä on myöskin vettä, vaikka
kaupunki olisikin autio, ja ruokaa, jos se olisi asuttu.
Punaisesta miehestä merkitsi jopa viholliskansan linnoituksessa oleva
ruoka ja vesi ravintoa ja juomaa Heliumin Taralle. Hän ottaisi sen
lahjana ystäviltä tahi anastaisi sen vihollisilta. Kunhan sitä vain
olisi, niin hän kyllä saisi sitä, siinä ilmeni taistelijan itserakkaus,
vaikka Turan ei sitä käsittänyt sen enempää kuin Tarakaan, joka oli
pitkän taistelijasarjan jälkeläinen; mutta Ghek olisi saattanut
hymyillä, jos olisi osannut.
Turan antoi lentokoneen ajautua lähemmäksi suojaavia kukkuloita. Kun
hän ei enää voinut edetä kauemmaksi pelkäämättä ilmituloa, ohjasi hän
aluksen hiljalleen maahan pieneen rotkoon, hypähti kannelta ja
kiinnitti koneen vankkaan puuhun. He pohtivat suunnitelmiaan useita
minuutteja -- olisiko heidän parasta odottaa paikallaan, kunnes pimeys
salaisi heidän liikkeensä, ja vasta sitten lähestyä kaupunkia
etsiäkseen ravintoa ja vettä, vai mennäkö nyt lähemmäksi, pysytellen
mahdollisimman hyvin piilossa, kunnes näkisivät, millaisia kaupungin
asukkaat olivat.
Lopullisesti voitti Turanin suunnitelma. He lähestyisivät niin likelle
kaupunkia kuin turvallisesti voisivat, koettaen löytää kaupungin
ulkopuolelta vettä ja ehkä myöskin ruokaa. Jolleivät he löytäisikään,
saattaisivat he ainakin tarkastaa asemaa päivän valossa, ja yön tultua
voisi Turan sitten nopeasti pujahtaa kaupungin muurien viereen
jatkamaan ravinnon ja juoman etsintää.
He seurasivat rotkoa ylöspäin ja nousivat vihdoin selänteen laelle,
josta he erinomaisesti näkivät lähinnä itseään olevan osan kaupunkia,
pysyen samalla itse piilossa pensaikon takana. Ghek oli jälleen
liittynyt rykoriinsa, joka oli pakollisesta paastosta kärsinyt vähemmän
kuin Tara ja Turan.
Kaupunki oli nyt paljon lähempänä kuin heidän ensiksi havaitessaan sen,
ja heti ensi silmäys osoitti, että se oli asuttu. Lippuja ja viirejä
liehui useissa tangoissa. Heidän edessään olevan portin seudulla
liikkui väkeä. Korkeilla, valkeilla muureilla asteli vahteja pitkien
välimatkojen päässä toisistaan. Korkeimpien rakennusten katoilla näkyi
naisia tuulettamassa vuodesilkkejaän ja -turkiksiaan. Turan silmäili
kaikkea äänettömänä jonkun aikaa.
"En tunne, mitä kansaa he ovat", hän puhkesi vihdoin puhumaan. "Minulla
ei ole aavistustakaan, mikä kaupunki tämä on. Mutta se on ikivanha
kaupunki. Sen väestöllä ei ole lentokoneita eikä tuliaseita. Sen täytyy
olla todella vanha."
"Mistä tiedät, ettei kaupunkilaisilla ole niitä?" kysyi tyttö.
"Katoilla ei ole lentoasemia -- tänne ei näy ainoatakaan sellaista; jos
taas samalla tavoin katselisimme Heliumia, näkisimme niitä sadoittain.
Eikä heillä ole tuliaseita, koska heidän turvalaitteensa on kaikki
rakennettu puolustettaviksi keihäillä ja jousilla keihäs- ja
nuolihyökkäyksiä vastaan. He ovat vanhanaikaista väkeä."
"Jos he ovat vanhanaikaisia, ovat he kenties ystävällisiä", lausui
tyttö. "Kun lapsina tutustuimme taivaankappaleemme historiaan,
saimmehan silloin tietää, että täällä aikoinaan asui ystävällistä,
rauhaa rakastavaa kansaa."
"Mutta en usko heitä niin ikivanhoiksi", vastasi Turan nauraen. "On
kulunut pitkiä ajanjaksoja siitä, kun barsoomilaiset rakastivat
rauhaa."
"Isäni rakastaa rauhaa", huomautti Tara.
"Mutta sittenkin hän käy aina sotaa", sanoi mies.
Tyttö naurahti. "Mutta hän väittää pitävänsä rauhasta."
"Me kaikki pidämme rauhasta", vastasi Turan, "kunniakkaasta rauhasta",
mutta naapurimme eivät salli meille sitä, ja siksi on meidän
taisteltava.
"Ja kyetäkseen taistelemaan hyvin täytyy miesten rakastaa taistelua",
lisäsi tyttö.
"Ja rakastaakseen taistelua heidän täytyy osata taistella", virkkoi
Turan, "sillä kukaan ihminen ei tee mielellään semmoista, mitä hän ei
osaa tehdä hyvin."
"Tahi minkä joku toinen osaa tehdä paremmin kuin hän."
"Ja niin ollen tulee aina olemaan sotia, ja ihmiset tulevat aina
taistelemaan", päätti Turan, "sillä miehet, joilla on kuumaa verta
suonissaan, tulevat aina harrastamaan sotataitoa."
"Olemme ratkaisseet suuren kysymyksen", sanoi tyttö hymyillen, "mutta
vatsamme ovat vielä tyhjät."
"Panthanisi ei pidä huolta velvollisuuksistaan", vastasi Turan. "Mutta
miten hän voisikaan, kun suuri palkkio aina on hänen silmiensä edessä!"
Tyttö ei arvannut, kuinka kirjaimellisesti hän puhui. "Lähden
liikkeelle", jatkoi mies, "anastamaan ruokaa ja juomaa noilta
muinaisajan ihmisiltä."
"Älä!" huudahti Tara, laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Älä vielä!
He surmaisivat sinut tahi ottaisivat sinut vangiksi. Olet uljas ja
valtava panthan, mutta et kykene yksin voittamaan kokonaista
kaupunkia."
Tara katsoi hymyillen häntä silmiin käsi yhä hänen käsivarrellaan. Veri
suhisi kuumana Turanin suonissa. Hän olisi saattanut siepata tytön
syliinsä ja puristaa häntä rintaansa vasen. Vain Ghek, kaldane, oli
saapuvilla, mutta häntä hillitsi joku suurempi voima. Kukapa osaisi sen
määritellä -- tuon luontaisen ritarillisuuden, joka tekee eräistä
miehistä naisten luonnollisia suojelijoita?
Tähystyspaikaltaan he näkivät aseistetun soturiryhmän ratsastavan
portista, etenevän kiemurtelevaa, hyvin poljettua tietä pitkin ja
katoavan näkyvistä saman kukkulan taakse, jolla he olivat. Miehet
olivat punaisia kuten hekin ja ratsastivat punaisen rodun pienillä
ratsuthoateilla. Heidän hihnoituksensa olivat barbaarisen upeat, ja
heidän päähineissään oli paljon sulkia, kuten entisaikoina oli ollut
tapana. Aseina heillä oli miekat ja pitkät keihäät; he ratsastivat
melkein alastomina, maalattuina keltaisen, sinisen ja valkoisen
kirjaviksi. Seurueessa oli ehkä parikymmentä miestä, ja nelistäessään
väsymättömillä ratsuillaan he tarjosivat samalla kertaa villin ja
kauniin näyn.
"He näyttivät loistavilta sotureilta", virkkoi Turan. "Minua kovasti
haluttaisi rohkeasti marssia suoraan kaupunkiin tarjoamaan
palvelustani."
Tara pudisti päätään. "Malta mielesi!" hän varoitti. "Miten minulle
kävisi ilman sinua, ja miten voisit noutaa palkkiosi, jos joutuisit
vangiksi?"
"Minä karkaisin", vakuutti panthan. "Joka tapauksessa yritän." Ja hän
nousi lähteäkseen.
"Et saa!" sanoi tyttö äänessään hyvin käskevä sävy.
Mies loi häneen nopean, kysyvän katseen.
"Olet astunut palvelukseeni", selitti Tara hieman ylpeästi. "Olet
astunut palvelukseeni palkkiosta, ja sinun on toteltava minua."
Turan laskeutui jälleen hänen vierelleen hienon hymyn väikkyessä
huulillaan. "Sinun asiasi on komentaa, prinsessa", hän kuiskasi.
Päivä kului. Ghek, jota auringonpaiste vaivasi, oli eronnut rykoristaan
ja ryöminyt läheisyydestä löytämäänsä onkaloon. Tara ja Turan
loikoilivat pienen puun niukassa varjossa. He katselivat portista
tulevia ja meneviä ihmisiä. Ratsujoukkue ei palannut. Päivän aikana
ajettiin kaupunkiin pieni zitidarlauma, ja karavaani leveäpyöräisiä
vaunuja, joita vetämässä oli näitä isoja eläimiä, suikersi esiin
kaukaisesta näköpiiristä ja lähestyi kaupunkia. Sekin katosi heidän
näkyvistään porttikäytävään. Sitten tuli pimeä, ja Heliumin Tara käski
panthaniaan etsimään ravintoa ja juomaa, mutta varoitti häntä
yrittämästä kaupunkiin. Ennen poistumistaan Turan kumartui suutelemaan
hänen kättään, kuten soturi suutelee kuningattarensa kättä.
KYMMENES LUKU
Satimessa
Turan-panthan lähestyi outoa kaupunkia pimeän suojassa. Hän ei juuri
toivonut löytävänsä ruokaa tai vettä muurien ulkopuolelta, mutta hän
koettaisi, ja jos se ei onnistuisi, yrittäisi hän tunkeutua kaupunkiin,
sillä Heliumin Taran oli saatava ravintoa ja pian olikin. Hän oli
huomannut, että muureilla oli vain vähän vahteja, mutta muurit olivat
siksi korkeat, että niiden ylitse kapuaminen oli etukäteen tuomittu
raukeamaan tyhjiin. Käyttämällä hyväkseen pensaita ja puita Turan pääsi
muurin juurelle kenenkään huomaamatta. Hän siirtyi hiljaa pohjoiseen
päin tulevan portin ohitse, joka tehokkaasti esti sen takana olevan
kaupungin vilahdukseltakaan näkymästä. Turan toivoi kaupungin kummuista
poispäin olevalla pohjoislaidalla olevan tasaista maata, jossa
asukkaiden viljapellot olisivat, ja löytävänsä sieltä myöskin vettä
kastelulaitoksista, mutta vaikka hän hiipi kauas loppumattomalta
tuntuvan muurin juurella, ei vainioita eikä vettä löytynyt. Hän koetti
keksiä jonkun keinon päästäkseen kaupunkiin, mutta sekään ei
onnistunut, ja hänen edetessään tähyilivät häntä nyt terävät silmät
ylhäältä päin, ja äänetön hiipijä pysytteli jonkun aikaa hänen
kohdallaan muurin harjalla. Mutta pian väijyvä laskeutui muurin
sisäpuolella olevalle kadulle ja lähti vinhasti kiitämään ulkopuolella
astelevan muukalaisen edelle.
Hän saapui pian pienelle portille. Sen vieressä oli matala rakennus,
jonka oven edustalla seisoi soturi vahdissa. Hän lausui soturille
hätäisesti muutamia sanoja ja meni sitten rakennukseen, palaten melkein
heti senjälkeen seurassaan hyvinkin neljäkymmentä soturia. Avattuaan
varovasti portin mies tirkisti vaivihkaa pitkin muurin ulkosyrjää
siihen suuntaan, josta hän oli tullut. Ilmeisesti tyytyväisenä hän
kuiskasi lyhyen määräyksen takanaan oleville miehille, minkä jälkeen
puolet sotureista palasivat rakennukseen, kun taas toinen puoli seurasi
häntä hiipien portista. Muurin ulkopuolella he kyyristyivät
puoliympyrään pensaikon sekaan avoimeksi jättämänsä portin
pohjoispuolelle. Siellä he odottivat ihan hiljaa, eikä heidän
tarvinnutkaan odottaa kauan, ennen kuin Turan, panthan, lähestyi
varovasti pitkin muurin juurta. Tultuaan portille ja huomattuaan sen
olevan auki hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan, pilkistäen sitten
sisälle. Varmistuttuaan, ettei siellä ollut ketään väijymässä, hän
astui portista kaupunkiin.
Hän havaitsi saapuneensa kapealle, muurin suuntaiselle kadulle. Sen
vastaisella reunalla kohosi rakennuksia, joiden tyyli oli hänestä outo;
mutta omituisen kaunis. Rakennukset oli sullottu hyvin likelle
toisiaan, mutta niissä ei näyttänyt olevan kahta samanlaista, ja niiden
julkisivut olivat hyvin monenmuotoisia, erikorkuisia ja erivärisiä.
Taivasta vastaan piirtyi huippuja, kattokupuja, minaretteja ja
korkeita, solakoita torneja, ja seinissä oli lukuisasti parvekkeita.
Nyt alhaalla lännessä olevan Klurosin, kaukaisemman kuun, lempeässä
valossa hän ällistyksekseen ja tyrmistyksekseen näki parvekkeilla
ihmisiä. Suoraan hänen kohdallaan oli kaksi naista ja yksi mies. He
istuivat parvekkeen kaiteeseen nojautuneina ja katselivat nähtävästi
suoraan häneen; mutta jos ne huomasivatkin hänet, eivät he ainakaan
näyttäneet siitä minkäänlaista merkkiä. Turan empi hetkisen, sillä hän
oli melkein varma joutuneensa ilmi, mutta sitten hän päätteli olentojen
uskovan häntä kaupungin asukkaaksi ja meni rohkeasti kadulle. Kun
hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä päin hän parhaiten voi
toivoa löytävänsä mitä etsi, eikä hän enää empimällä tahtonut herättää
lisää epäluuloja, niin hän kääntyi vasemmalle ja lähti reippaasti
astelemaan katukiveyksellä, haluten mahdollisimman pian päästä pois
noiden yöllisten tarkkailijain näkyvistä. Hän tiesi, että yön täytyi
olla pitkälle kulunut, eikä saattanut niin ollen olla ihmettelemättä,
miksi ihmiset istuivat parvekkeillaan, vaikka heidän siihen aikaan
olisi pitänyt olla sikeässä unessa silkki- ja turkisvaippojensa
välissä. Aluksi hän oli luullut heitä jonkun juhlijan myöhäisiksi
vieraiksi, mutta heidän takanaan olevat ikkunat olivat pimeässä ja
vallitsi ehdoton hiljaisuus, mikä kumosi sellaisen olettamuksen. Ja
edetessään hän sivuutti useita muita ryhmiä, jotka istuivat äänettöminä
toisilla parvekkeilla. Istujat eivät kiinnittäneet häneen lainkaan
huomiota eivätkä nähtävästi edes panneet merkille, että hän meni
ohitse. Jotkut heistä nojasivat kyynärpäätään kaiteeseen leuka kämmenen
varassa; toiset nojautuivat molempiin käsiinsä, silmäillen kadulle, kun
taas muutamilla oli käsissään soittokoneita, mutta heidän sormensa
eivät hypistelleet niiden kieliä.
Ja siten Turan saapui kohtaan, jossa katu kääntyi oikealle, kiertäen
kaupungin muurista ulkonevaa rakennusta, ja kaarrettuaan nurkan ympäri
hän tulla tupsahti suoraan kahden soturin eteen, jotka seisoivat hänen
oikealla puolellaan olevan rakennuksen kahden puolen. Heidän oli
mahdotonta olla huomaamatta häntä, mutta sittenkään ei kumpikaan
hievahtanut eikä muutoinkaan ilmaissut nähneensä häntä. Hän seisoi
paikallaan varroten käsi pitkän miekan kahvassa, mutta soturit eivät
puhutelleet eivätkä pysähdyttäneet häntä. Saattoivatko nämäkin pitää
häntä omana kansalaisenaan? Minkään muun otaksuman pohjalla hän ei
todellakaan voinut selittää heidän toimettomuuttaan.
Turanin tultua portista ja lähdettyä esteettömästi etenemään pitkin
katua oli kaupunkiin astunut kaksikymmentä soturia, sulkien portin
jälkeensä. Sitten oli yksi heistä noussut muurille, seurannut sen
harjalla Turanin jäljessä; toinen oli hiipinyt hänen jälkeensä katua
myöten, ja kolmas oli mennyt kadun poikki sen vastaisella puolella
olevaan rakennukseen.
Portille oli jäänyt yksi ainoa vahti, kun taas kaikki muut olivat
palanneet rakennukseen, josta heidät oli noudettu. He olivat
kaunisvartaloisia, hartevia miehiä, ja nyt oli heidän yllään komeat
puvut suojana yön koleutta vastaan, Puhuessaan muukalaisesta he
nauroivat sille, kuinka helposti he olivat pettäneet hänet, ja
heitä nauratti vielä sittenkin, kun he sukelsivat silkki- ja
turkisvuoteisiinsa vaipuakseen jälleen äsken keskeytettyyn uneensa.
Ilmeisesti heidät oli määrätty sen portin vahdeiksi, jonka
läheisyydessä he nukkuivat, ja yhtä ilmeistä oli, että sekä portteja
että koko kaupunkia vahdittiin paljon huolellisemmin kuin Turan oli
luullut. Olisipa Gatholin jed ollut tosiaankin harmissaan, jos olisi
aavistanut, kuinka näppärästi hänet oli houkuteltu ansaan.
Jatkaessaan matkaansa pitkin katua Turan sivuutti uusia, muiden ovien
edustalle sijoitettuja vahteja, mutta nyt hän ei paljoakaan heistä
välittänyt, koska he eivät puhutelleet häntä eivätkä muutoinkaan
nähtävästi panneet häntä merkille. Mutta vaikka tämän mutkikkaan kadun
melkein jokaisessa käänteessä hänen taakseen jäi yksi tai useampia
näitä äänettömiä vahteja, ei hän voinut arvata, että hän oli
sivuuttanut yhden heistä useita kertoja ja että hiljaiset, taitavat
hiipijät tähyilivät hänen kaikkia liikkeitään. Tuskin hän oli ehtinyt
erään tällaisen jäykkänä seisovan vahtimiehen ohitse, ennen kuin
miekkonen äkkiä virkosi eloon, harppasi kadun poikki, pujahti
ulkomuuriin tehdystä kapeasta aukosta ja lähti rientämään hänen
jälkeensä muurin sisään järjestettyä käytävää myöten ilmestyäkseen pian
näkyviin Turanin etupuolella ja sijoittuakseen jälleen vahtisotilaan
jäykkään, äänettömään asentoon. Eikä Turan tiennyt, että toinen soturi
seurasi häntä rakennusten piilossa kolmannen kiiruhtaessa hänen
edellään toimittamaan jotakin tähdellistä asiaa.
Ja niin panthan liikkui oudon kaupungin hiljaisilla kaduilla etsimässä
ruokaa ja juomaa rakastamalleen naiselle. Varjoisilla parvekkeilla
istui miehiä ja naisia, katsellen häntä, mutta virkkamatta mitään; ja
vahtisotilaat näkivät hänen menevän ohitseen, mutta eivät luikahtaneet
hänelle. Äkkiä alkoi kauempaa kadulta kuulua varuksien kalahtelun
tuttua ääntä, joka ilmaisi soturijoukon marssivan siellä, ja melkein
samanaikaisesti hän huomasi oikealla puolellaan himmeästi valaistun,
avoimen oven. Se oli ainoa tarjona oleva paikka, johon hän saattoi
piiloutua lähestyvältä joukko-osastolta, ja vaikka hän olikin tullut
useiden vahtisotilaiden ohitse näiden kyselemättä mitään, saattoi hän
tuskin toivoa, että patrulli, jollaisena hän luonnollisestikin piti
edestäpäin saapuvaa joukkoa, päästäisi hänet sivutseen tutkimatta ja
kuulustelematta.
Oven sisäpuolella oli käytävä, joka kääntyi jyrkästi oikealle ja miltei
heti senjälkeen vasemmalle. Ketään ei ollut näkyvissä, ja niin ollen
hän pujahti varovasti toisen mutkan taakse ollakseen sitäkin varmemmin
piilossa kadulta päin. Hänen edessään oli pitkä käytävä, joka oli
himmeästi valaistu kuten ovikin. Pysyen paikallaan hän kuuli seurueen
lähestyvän rakennusta, kuuli liikettä piilopaikkansa sisäänkäytävältä,
ja sitten pamahti kiinni ovi, josta hän oli tullut. Hän tarttui
miekkaansa, odottaen heti askelia käytävästä, mutta mitään ei kuulunut.
Hiivittyään nurkkaukseen hän tirkisti sen taakse; käytävä oli tyhjä
suljetulle ovelle saakka. Sen sulkija oli itse jäänyt ulkopuolelle.
Turan odotti ja kuunteli. Ei hisahdustakaan. Sitten hän lähestyi ovea
ja painoi korvansa sitä vasten. Kadulla oli kaikki hiljaista. Oven oli
sulkenut äkillinen veto, tahi ehkä oli patrullin velvollisuus pitää
huolta sellaisista seikoista. Se oli vähäarvoinen asia. Joukkue oli
ilmeisesti mennyt ohitse, ja hän pujahtaisi kadulle jatkamaan
matkaansa. Jossakin olisi julkinen kaivo, josta hän saisi vettä, ja
ruokaa hän voisi anastaa kuivatusta kasvis- ja lihakimpuista, joita,
sikäli kuin hän oli nähnyt, riippui Barsoomin miltei kaikkien
köyhälistötalojen ovien pielissä. Juuri tällaisten talojen piiriä hän
etsi ja oli siitä syystä loitonnut kauaksi kaupungin pääportista, joka
varmasti ei ollut köyhien asumuksien läheisyydessä.
Hän koetti avata ovea, mutta huomasi sen vastustavan hänen kaikkia
ponnistuksiaan -- se oli lukittu ulkopuolelta. Tässäpä oli tosiaankin
tukala vastoinkäyminen. Turan-panthan kynsi korvallistaan. "Onni on
minulle vastainen", hän jupisi; mutta oven takana seisoi myhäilevä
kohtalo -- maalattu soturi. Näppärästipä hän olikin houkutellut
varomattoman muukalaisen satimeen. Valaistu ovi, marssiva patrulli --
kaiken sen oli tarkoin suunnitellut ja järjestänyt se kolmas soturi,
joka oli rientänyt Turanin edelle viereistä katua myöten, ja
muukalainen oli menetellyt täsmälleen, kuten hän oli olettanut. Oliko
ihmekään, että häntä hymyilytti.
Kun Turanilta oli tämä tie teljetty, kääntyi hän takaisin käytävään,
edeten sitä pitkin varovasti ja meluttomasti. Siellä täällä oli ovia
sen kahden puolen. Hän tunnusteli niitä, mutta kaikki ne olivat lujasti
lukitut. Käytävä kävi yhä sokkeloisemmaksi, kuta kauemmaksi hän eteni.
Sen lopussa sulki häneltä tien salvattu ovi, mutta oikealle päin
avautui ovi, ja hän astui siitä hämärästi valaistuun kammioon, jonka
seinissä oli kolme muuta ovea, joita hän koetteli kaikkia peräkanaa.
Kaksi oli lukossa; kolmas avautui alaspäin vieville portaille. Ne
olivat kiertoportaat, eikä hän nähnyt ensimmäistä mutkaa kauemmaksi.
Hänen poistuttuaan käytävästä avautui eräs siihen tuova ovi, ja siitä
ilmestyi kolmas soturi, joka lähti seuraamaan häntä. Miehen tuikeilla
huulilla väikkyi vielä heikko hymyily.
Turan paljasti lyhyen miekkansa ja laskeutui varovasti portaita. Niiden
alapäässä oli käytävä, joka päättyi suljettuun oveen. Hän lähestyi
vankkaa laudoitusta ja kuunteli. Salaperäisen oven takaa ei kuulunut
risahdustakaan. Hän tunnusteli sitä hiljaa, ja se kääntyi helposti
häneen päin. Hänen edessään oli matala, multapermantoinen kammio. Sen
seinissä oli useita muita ovia, kaikki lukittuja. Turanin astuessa
hiipien kammioon, laskeutui kolmas soturi kiertoportaita myöten hänen
jäljessään. Panthan meni ripeästi kammion poikki ja koetti erästä ovea.
Se oli lukittu. Hän kuuli hiljaisen kilahduksen takaansa ja pyörähti
ympäri miekka valmiina kädessään. Hän oli yksin, mutta ovi, josta hän
oli tullut, oli suljettu -- hän oli kuullut sen lukon kilahduksen.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli huoneen toisessa päässä ja koetti avata
ovea, mutta turhaan. Enää hän ei yrittänytkään olla hiljaa, sillä nyt
hän oli varma, ettei kaikki ollut tapahtunut sattumalta. Hän heittäytyi
koko painollaan puista ovea vastaan, mutta paksut skeel-laudat, joista
se oli kokoonpantu, olisivat kestäneet muurinmurtajan iskuja. Ulkoa
kuului matalaa naurua.
Hätäisesti Turan tarkasti toisia ovia. Ne olivat kaikki lukossa. Hän
vilkaisi ympäri huonetta ja näki puisen pöydän ja penkin. Seiniin oli
upotettu useita paksuja renkaita, joihin oli kiinnitetty ruostuneita
kahleita -- mikä kaikki osoitti liiankin hyvin, mihin tarkoitukseen
huone oli aiottu, Seinävieressä oli multapermannossa pari, kolme
reikää, jotka muistuttivat käytävien suita -- epäilemättä Marsin
jättiläismäisten rottien tyyssijoja. Kaiken sen hän oli ehtinyt
havaita, kun himmeä valo äkkiä sammutettiin ja hän jäi sysimustaan
pimeyteen. Hapuillen ympärilleen Turan etsi pöydän ja penkin.
Sijoitettuaan viimemainitun seinäviereen hän veti pöydän eteensä ja
istuutui penkille pitkä miekka valmiina edessään. Ainakin olisi
taisteltava, ennen kuin hänet vangittaisiin.