edessään asutun laakson, jossa oli puita, viljeltyjä vainioita ja
kivimuurien ympäröimiä, omituisen muotoisia torneja. Pelloilla oli
työssä ihmisiä, mutta hän ei rientänyt heitä tervehtimään. Sitä ennen
hänen oli saatava heistä enemmän selkoa ja tiedettävä, saattoiko heidän
olettaa olevan ystäviä vaiko vihamiehiä. Piiloisan pensaston suojassa
hän ryömi edulliselle tähystyskohdalle kauemmaksi laaksoon
pistäytyvälle kummulle ja jäi sinne vatsalleen makaamaan tarkkaillen
lähinnä häntä työskenteleviä ihmisiä. He olivat vieläkin kaukana
hänestä, eikä hän eroittanut heitä oikein hyvin, mutta heissä oli
jotakin sellaista, mikä hipoi luonnottomuutta. Heidän päänsä näyttivät
suhteettomilta -- ruumiiseen verrattuina liian isoilta. Hän makasi
pitkän aikaa tähystämässä, ja yhä varmemmaksi syöpyi häneen vakaumus,
etteivät nuo olennot olleet samanlaisia kuin hän ja että olisi
ajattelematonta uskaltautua heidän sekaansa. Äkkiä hän näki, että
lähimmän muurin portista ilmestyi pari, joka sitten verkkaisesti
lähestyi likinnä hänen piilokumpuaan työskentelevää seuruetta. Hän
huomasi heti, että toinen heistä oli erilainen kuin kaikki muut.
Niinkin pitkän matkan päässä Gahan havaitsi, että hänen päänsä oli
pienempi, ja parin lähestyessä kävi yhä varmemmaksi, että hänen
hihnoituksensa oli toisenlainen kuin hänen kumppaninsa ja maata
muokkaavien olentojen. Pari pysähtyi usein nähtävästi väitellen,
ikäänkuin toinen olisi tahtonut edetä siihen suuntaan, johon he
tulivat, toisen taas estellessä. Mutta joka kerta sai pienempi toisen
vastahakoisesti suostumaan, ja niin he etenivät yhä kauemmaksi
portista, josta olivat tulleet, ja joutuivat yhä likemmäksi
niitä työntekijöitä, jotka ahersivat lähinnä Gatholin Gahanin
tarkkailukukkulaa. Äkkiä sitten pienempi olento iski kumppaniaan
päähän. Kauhistuksekseen Gahan näki viimemainitun pään putoavan maahan;
ruumis huojui ja kellahti kumoon. Gahan nousi puolittain pystyyn
piilopaikastaan nähdäkseen paremmin, mitä laaksossa tapahtui. Olento,
joka oli kaatanut seuralaisensa, riensi rajusti sitä kumpua kohti,
jolla hän piileksi, ja väisti häntä tavoittavaa työläistä. Gahan toivoi
pakenijan saavuttavan vapautensa, vaikka hän ei osannut selittää, mistä
se toivo johtui; lähempää katsottuna pakenija kuitenkin näytti joka
suhteessa olevan samanrotuinen kuin hän itse. Mutta sitten karkulainen
kompastui, lennähti pitkälleen, ja heti olivat takaa-ajajat hänen
kimpussaan. Samassa Gahanin katse jälleen osui pakenijan kaatamaan
olentoon. Mitä kauhistusta hän nyt näkikään? Vai tekivätkö hänen
silmänsä hänelle kaamean kepposen? Ei; vaikka se oli mahdotonta, oli se
totta sittenkin -- pää siirtyi hitaasti vartalon luokse. Se sijoittui
olkapäille, ruumis nousi, ja näköjään aivan vahingoittumattomana olento
juoksi vikkelästi onnettoman vangin luokse, jota hänen kumppaninsa
parhaillaan kiskoivat pystyyn.
Tähyilijä näki olennon tarttuvan vankinsa käsivarteen ja saattoi
niinkin pitkän välimatkan päästä eroittaa, että viimemainitun ryhdistä
kuvastui lamaannusta ja äärimmäistä toivottomuutta, ja hän oli myöskin
melkein varma siitä, että vanki oli nainen, kenties hänen oman rotunsa
jäsen, punainen marsilainen. Jos hän saisi siitä varmuuden, olisi hänen
koetettava jollakin tavoin pelastaa onneton, vaikka hänen eriskummaisen
maailmansa tavat velvoittivatkin häntä siihen vain siinä tapauksessa,
että nainen oli hänen oma kansalaisensa. Mutta hän ei ollut siitä
varma. Mahdollisesti ei nainen ollut lainkaan punainen marsilainen,
tahi jos olikin, saattoi hän yhtä hyvin olla kotoisin jostakin
vihollismaasta kuin Gatholista. Gahanin ensimmäinen velvollisuus oli
palata oman kansansa keskuuteen, pannen itsensä mahdollisimman vähän
vaaraan, ja vaikka seikkailun halu kiihoitti hänen mieltään, torjui hän
houkutuksen ja käänsi huokaisten selkänsä kauniille, rauhaiselle
laaksolle, johon hän aikoi mennä, sillä hän mieli jatkaa matkaansa sen
itäliepeen poikki etsiäkseen Gatholia sen toiselta puolelta.
Gatholin Gahanin astellessa Bantoomia etelässä ja idässä rajoittavien
kumpujen eteläisiä rinteitä kiintyi hänen huomionsa jonkun matkan
päässä oikealla kasvavaan vähäiseen puuryhmään. Alhaalla oleva aurinko
loi pitkiä varjoja. Pian olisi ilta käsissä. Puut olivat syrjässä hänen
valitsemaltaan polulta, eikä häntä suinkaan haluttanut poiketa
suunnastaan; mutta katsastaessaan taaskin sinne päin hän alkoi empiä.
Siellä oli jotakin muutakin kuin puunrunkoja ja pensaita. Sieltä
häämötti tuttuviivainen ihmiskätten työ. Gahan seisahtui ja tähysti
tarkasti esinettä, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. Ei; hän oli
varmasti erehtynyt -- puiden oksat ja matala pensas olivat näyttäneet
luonnottomilta vaakasuoraan paistavan, laskevan auringon valossa. Hän
kääntyi jatkamaan matkansa. Mutta kun hän vielä kerran vilkaisi tuohon
mieltänsä kiinnittäneeseen esineeseen päin, osui hänen silmiinsä puiden
seassa välkkyvästä kirkkaasta täplästä heijastunut auringon säde.
Gahan pudisti päätään ja meni ripeästi salaperäistä puuryhmää kohti,
päättäen ratkaista sen arvoituksen. Kiiltävä kohta houkutteli yhäti
häntä luokseen, ja hänen ehdittyään lähelle sitä hänen silmänsä menivät
levälleen kummastuksesta, sillä se oli kuin olikin pienen lentokoneen
jalokiviupotuksinen keulavaakuna. Käsi lyhyen miekkansa kahvassa Gahan
tunkeutui äänettömästi eteenpäin, mutta aluksen likelle tultuaan hän
havaitsi, että pelko oli aiheeton, sillä ihmisiä ei ollut
läheisyydessä. Sitten hän alkoi tarkastaa vaakunaa. Kun sen merkitys
selvisi hänelle, kalpeni hän ja hänen sydäntään kouristi: siinä oli
Barsoomin sotavaltiaan suvun vaakuna. Samassa hän muisti lamaantuneen
vangin, joka oli viety takaisin vankilaansa kumpujen takaisessa
laaksossa. Heliumin Tara! Ja Gahan oli ollut niin vähällä jättää hänet
oman onnensa nojaan. Kylmiä hikikarpaloita kihosi hänen otsalleen.
Tämän hylätyn aluksen hätäinen tarkastus selvitti nuorelle jedille koko
surullisen tarinan. Sama myrsky, joka oli koitunut hänen tuhokseen, oli
ajanut Heliumin Taran tähän kaukaiseen maahan. Hän oli epäilemättä
laskeutunut täällä maahan, toivoen saavansa ravintoa ja vettä,
koska hän ei potkurittomalla koneellaan voinut mitenkään päästä
synnyinmaahansa eikä mihinkään ystävälliseen seutuun muutoin
kuin perin suotuisan kohtalon oikun avulla. Lentokone näytti
vahingoittumattomalta; vain potkuri oli poissa, ja se seikka, että se
oli huolellisesti sidottu puuryhmän suojaan, osoitti tytön aikoneen
palata sen luokse, kun taas sen kannelle kerrostunut pöly ja varisseet
lehdet ilmaisivat hänen laskeutuneen maahan useita päiviä, jopa
viikkoja sitten. Nämä piirteet olivat mykän kaunopuheisia todistuksia
siitä, että Heliumin Tara oli vankina ja että hän oli juuri sama vanki,
jonka rohkean karkaamisyrityksen Gahan oli äsken nähnyt. Siitä ei
jedillä ollut pienintäkään epäilystä.
Nyt oli kysymys ainoastaan siitä, miten hän saisi tytön pelastetuksi.
Hän tiesi, mihin torniin vanki oli viety -- mutta siinä olikin kaikki.
Vangitsijoiden lukumäärästä, laadusta ja mielialasta hänellä ei ollut
aavistustakaan; eikä hän siitä välittänytkään -- Heliumin Taran tähden
hän olisi ollut yksin valmis uhmailemaan kokonaista vihollismaailmaa.
Nopeasti hän pohti useita suunnitelmia auttaakseen tyttöä; mutta eniten
miellytti häntä yksi niistä, joka samalla takasi tytölle parhaan
pelastumismahdollisuuden, jos Gahanin onnistuisi päästä hänen luokseen.
Tehtyään päätöksen hän alkoi ripeästi tutkia lentokonetta. Irroitettuaan
sideköydet hän veti sen pois puiden juurelta, nousi kannelle ja
koetteli ohjauslaitteita. Hänen käännettyään vipua lähti moottori
liikkeelle ja surisi hupaisesti, kannatussäiliöt olivat kunnossa, ja
alus totteli herkästi korkeuden määräyslaitteita. Olisi tarvittu vain
potkuri, ja lentokone olisi ollut täysikelpoinen lähtemään Heliumiin.
Gahan kohautti kärsimättömänä olkapäitään -- lähin potkuri olisi ehkä
tuhannen haadin päässä. Mutta mitäpä siitä? Potkurittakin alus kelpasi
siihen tarkoitukseen, jonka hänen suunnitelmansa siltä vaati -- jollei
Heliumin Taran vangitsijoilla ollut lentokonetta, eikä hän ollut
huomannut minkäänlaisia merkkejä, joiden nojalla olisi saattanut
päättää heillä niitä olevan. Heidän torniensa ja ympärysmuuriensa
rakennustapa oli todistuksena siitä, ettei heillä niitä ollut.
Barsoomin äkkiä alkava yö oli tullut. Kluros kiersi majesteetillisesti
ylhäällä taivaalla. Banthin jyrisevä karjaisu kiiri kummuilla. Gatholin
Gahan antoi aluksen kohota parin metrin korkeuteen maasta, tarttui
sitten keulaan kiinnitettyyn köyteen ja solahti maahan. Nyt oli pienen
aluksen hinaaminen helppo tehtävä, ja Gahanin ripeästi astellessa
Bantoomin rajakummulle, leijaili se hänen jäljessään keveästi kuin
joutsen tyynen lammikon pinnalla. Sitten suuntasi gatholilainen
askeleensa kuutamossa himmeästi häämöttävää tornia kohti. Hänen
takanaan kajahti saalistavan banthin karjaisu lähempänä kuin äsken.
Tavoittikohan peto häntä vai seurasiko se joitakin muita jälkiä? Nyt
hän ei saanut sallia nälkäisen raatelijan viivyttää itseään, sillä
hänen oli mahdoton arvata, mitä Heliumin Taralle juuri sillä hetkellä
tapahtui. Siksi hän joudutti kävelyään. Mutta ison pedon kammottava
ärjyntä tuli yhä lähemmäksi, ja pian hän kuuli pehmeiden käpälien
nopeata tassutusta takaansa kummun rinteeltä. Hän vilkaisi taaksensa
parhaiksi nähdäkseen pedon alkavan vinhasti karata kimppuun. Hänen
kätensä siirtyi pitkän miekan kahvaan, mutta hän ei paljastanut
asettaan, sillä hän oivalsi samassa, kuinka turhaa aseellinen
vastustaminen oli: ensimmäisen banthin jäljessä tuli toistakymmentä
otusta käsittävä lauma. Hyödyttömän puolustautumisen sijasta hänellä
oli yksi ainoa vaihtoehto, ja siihen hän turvautui heti nähtyään,
kuinka rusentava häntä ahdistavien hirviöiden lukumäärä oli.
Hän ponnahti ketterästi maasta ja kiipesi nuoraa myöten lentokoneen
keulaan. Hänen painonsa sai aluksen hieman laskeutumaan, ja samalla kun
mies kiskoutui laivan kannelle keulasta, hyppäsi etumainen banth sen
perään. Gahan hypähti pystyyn ja syöksyi petoa kohti, toivoen saavansa
sysätyksi sen maahan, ennen kuin se ehtisi alukseen. Samalla hetkellä
kiitivät toiset lähemmäksi, ilmeisesti aikoen seurata johtajaansa
kannelle. Jos niitä pääsisi alukseen muutamakaan, olisi hän mennyt
mies. Hänellä oli vain yksi toivo. Gahan riensi korkeuden säätäjän
ääreen ja käänsi vivun äärimmäiseen asentoon. Yhtäaikaisesti ponnahti
maasta kolme banthia, yrittäen alukseen. Lentokone kohosi nopeasti.
Gahan tunsi pedon ruumiin kolahtavan sen pohjaan, ja senjälkeen kuului
pehmeitä tömähdyksiä, kun raskaat otukset putosivat maahan. Hän ei
ollut ennättänyt hetkeäkään liian aikaisin. Ja nyt oli lauman johtaja
kivunnut kannelle ja seisoi perässä silmät hehkuen ja hampaat irvissä.
Gahan veti miekkansa. Peto oli mahdollisesti ymmällä asemansa outouden
johdosta eikä hyökännyt, vaan hiipi sensijaan hitaasti tavoittamaansa
saalista kohti. Alus kohosi yhä, ja Gahan sulki jalallaan
korkeussäätäjän. Hän ei halunnut joutua ylhäällä ehkä puhaltavaan
ilmavirtaan, joka ajaisi hänet pois tornin läheisyydestä. Nyt alus
siirtyi verkkaisesti tornia kohti, sen perään hypänneen banthin raskaan
ruhon sysäämänä.
Mies tarkkasi hitaasti lähestyvää hirviötä, sen kuolaisia leukapieliä
ja hornamaisen naaman ilkeitä ilmeitä. Huomattuaan kannen vakavaksi
alustaksi näkyi peto saavan takaisin itseluottamuksensa, mutta sitten
hypähti mies toiselle laidalle, ja pieni alus kallistui äkkiä. Banth
liukastui ja harasi rajusti kynsillään pitkin kantta. Gahan syöksähti
sitä vastaan paljas miekka kädessään. Iso peto saavutti tasapainonsa ja
nousi takajaloilleen iskeäkseen etukäpälänsä uhkarohkeaan kuolevaiseen,
joka uskalsi vastustaa sen oikeutta hankkia kaipaamaansa lihaa. Samassa
mies juoksi kannen vastaiselle laidalle. Banth kellahti syrjälleen
koettaessaan hyökätä. Repivät kynnet suhahtivat Gahanin pään ohitse
samalla hetkellä, jolloin hänen säilänsä sujahti villiin sydämeen, ja
kun soturi kiskaisi aseensa irti ruhosta, luiskahti otus meluttomasti
aluksen laidalta.
Vilkaistessaan alaspäin Gahan huomasi aluksen ajautuvan sitä tornia
kohti, johon vanki oli viety. Muutamien silmänräpäyksien kuluttua se
olisi suoraan sen kohdalla. Mies kiiruhti korkeuden säätäjälle ja antoi
aluksen nopeasti laskeutua maata kohti, jossa banthit vielä kiihkeästi
seurasivat saalistaan. Jos hän astuisi maahan muurin ulkopuolella,
odottaisi häntä varma kuolema, ja pihalla näkyi yhdessä rykelmässä
pitkänään useita hahmoja ikäänkuin nukkumassa. Alus leijaili nyt vain
muutamia kymmeniä sentimetrejä ympärysmuurin harjan yläpuolella. Hänen
täytyi joko panna kaikki rohkeasti onnen varaan tahi ajautua
avuttomasti ohitse voimatta toivoakaan pääsevänsä takaisin laakson
läpi, jossa vilisi bantheja ja josta hän nyt kuuli monelta taholta
näiden Barsoomin rajujen leijonien karjaisuja ja murinaa.
Gahan pudottautui aluksen reunalta laahaavan ankkuriköyden varaan ja
laskeutui sitä myöten, kunnes hänen jalkansa koskettivat muurin harjaa,
minkä jälkeen hänen ei ollut ollenkaan vaikea pysäyttää laivan
verkkaista liikettä. Sitten hän veti ankkurin luokseen ja laski sen
muurin sisäpuolelle. Vieläkään eivät pihalla nukkuvat olennot
hievahtaneet -- ne viruivat kuin olisivat olleet vainajia. Tornin
aukoista hohti himmeätä valoa; mutta ei näkynyt vahteja eikä valvovia
asukkaita. Nuoraa myöten Gahan kiipesi pihalle, tarkastaen sitten
läheltä siellä viruvia olentoja, joiden hän oli luullut nukkuvan.
Päästäen puolittain tukahdutetun kauhuisen huudahduksen hän peräytyi
päättömien rykorien luota. Aluksi hän arveli niitä mestattujen, hänen
kaltaistensa ihmisten ruumiiksi, mikä sekin tuntui jo kovin pahalta.
Mutta kun hän näki niiden liikkuvan ja käsitti, että ne olivat
elollisia, niin hänen kauhunsa ja inhonsa yltyivät vieläkin
voimakkaammiksi.
Tämä siis selitti hänen iltapäivällä näkemänsä kohtauksen, jolloin
Heliumin Tara oli iskenyt pään vangitsijansa olkapäiltä ja pää oli
ryöminyt takaisin ruumiin luokse. Ja ajatella, että Heliumin helmi oli
noin kamalien olioiden vallassa! Taaskin miestä puistatti, mutta hän
ehätti sitomaan lentokoneen kiinni, minkä jälkeen hän kiipesi jälleen
sen keulalle ja laski sen maahan pihalle. Sitten hän meni tornin
pohjakerroksessa olevalle ovelle, harpaten keveästi tiedottomien,
pitkänään viruvien rykorien ylitse, astui kynnyksen yli ja katosi
sisälle.
KAHDEKSAS LUKU
Täpärä koitos
Ghek, onnellisempina päivinään Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja,
istui hautoen kiukkuaan ja nöyryytystään. Hänen mielessään oli äsken
herännyt jotakin, minkä olemassaolosta hän ei aikaisemmin ollut
uneksinutkaan. Oliko tuon kummallisen vankinaisen vaikutus missään
yhteydessä tämän rauhattomuuden ja tyytymättömyyden kanssa! Hän ei sitä
tiennyt. Hän ikävöi miellyttävän rauhoittavaa ääntä, jota tyttö nimitti
lauluksi. Saattoiko olla jotakin paremmin tavoittelemisen arvoista kuin
kylmä järki ja erehtymätön ajatusvoima? Oliko pikemmin pyrittävä
sopusuhtaiseen epätäydellisyyteen kuin yhden ainoan puolen korkeaan
kehittymiseen. Hän pohti laajaa, lopullista aivomuotoa, jota kaikki
kaldanet tavoittelivat. Ne aivot olisivat kuurot, mykät ja sokeat.
Kauniit muukalaiset saisivat tuhatlukuisina laulaa ja tanssia niiden
ympärillä, mutta ne eivät kykenisi lainkaan nauttimaan laulusta eivätkä
tanssista, koska niillä ei olisi havaintoaisteja. Jo nyt kaldanet
olivat luopuneet useimmista aistien tuottamista nautinnoista. Ghek
aprikoi, oliko paljoakaan voitettavissa, jos kieltäydyttäisiin yhä
enemmän, ja se ajatus herätti hänen mielessään kysymyksen, oliko koko
heidän teoriansa oikealla pohjalla. Kenties tyttö sittenkin oli
oikeassa. Mikä saattaisi isojen, maan uumeniin suljettujen aivojen
tarkoitus olla?
Ja hänen, Ghekin, oli kuoltava tämän teorian tähden. Luud oli niin
päättänyt. Se vääryys sai hänen mielensä raivon valtaan. Mutta hän oli
voimaton. Pelastuminen oli mahdoton. Ympärysmuurin takana häntä
odottivat banthit, sen sisällä hänen omat heimolaisensa, jotka olivat
yhtä armottomia ja julmia. Heidän keskuudessaan ei tunnettu rakkautta,
uskollisuutta eikä ystävyyttä -- he olivat pelkkiä aivoja. Hän voisi
surmata Luudin; mutta mitäpä se hyödyttäisi? Vapautettaisiin toinen
kuningas sinetöidystä kammiostaan, ja Ghek tapettaisiin. Hän itse ei
tosin tajunnut, mutta hän ei saisi edes koston aiheuttamaa vähäistä
tyydytystä, koska hän ei kyennyt tuntemaan niin hämärää tunnetta.
Rykorinsa olkapäillä Ghek asteli edestakaisin tornihuoneessa, jossa
hänen oli käsketty pysyä. Tavallisissa oloissa hän olisi alistunut
Luudin tuomioon tyynimielisesti, koska se oli vain johdonmukaisen
järkeilyn tulos. Mutta nyt tuntui asianlaita olevan toisenlainen.
Muukalaisnainen oli lumonnut hänet. Elämä näytti hauskalta -- siinä oli
suuria mahdollisuuksia. Lopullisten aivojen unelma oli kaikonnut
ohueksi uduksi hänen ajatustensa takalistolle.
Samassa ilmestyi huoneen oviaukkoon punainen soturi paljas miekka
kädessään. Hän oli miespuolinen, mutta muutoin samanlainen kuin vanki,
joka oli tuhonnut pohjan kaldanen kylmästi harkitsevalta järjeltä.
"Hiljaa!" varoitti tulokas, jonka otsa oli pahaenteisen tuikeissa
rypyissä ja jonka miekan kärki välkkyi uhkaavasti kaldanen silmien
edessä. "Etsin naista. Heliumin Taraa. Missä hän on? Jos pidät henkeäsi
arvossa, niin puhu nopeasti ja totta!"
Jos hän piti henkeään arvossa! Sehän oli Ghekille vasta äsken
selvinnyt. Hän ajatteli nopeasti. Laajat aivot eivät sittenkään ole
ihan hyödyttömät. Ehkäpä hänelle nyt tarjoutui keino välttää Luudin
tuomio.
"Oletko hänen kansalaisensa?" hän kysyi. "Oletko tullut häntä
pelastamaan?"
"Kyllä."
"No, kuuntele sitten! Minusta tuli hänen ystävänsä, ja senvuoksi minun
on kuoltava. Jos autan sinua vapauttamaan hänet, niin otatko minut
mukaasi?"
Gahan silmäili kummallista olentoa kiireestä kantapäähän --
viimeistellyn sopusuhtaista vartaloa, omituista päätä, ilmeettömiä
kasvoja. Tuollaisten parissa oli Heliumin ihanaa tytärtä pidetty
vankina monen monituista päivää.
"Jos hän elää ja on vahingoittumaton", virkkoi Gahan, "niin otan sinut
mukaamme."
"Kun hänet vietiin luotani, hän oli elossa ja vahingoittumaton",
vastasi Ghek. "En tiedä, mitä hänelle on senjälkeen tapahtunut. Luud
noudatti hänet luokseen."
"Kuka on Luud? Missä hän on? Opasta minut hänen luokseen!" Gahan puhui
nopeasti, ja hänen äänessään oli käskevä sointu.
"Tule sitten!" kehoitti Ghek ja meni edellä huoneesta, laskeutuen
kaldanein maanalaisiin käytäviin vieviä portaita myöten. "Luud on
kuninkaani. Opastan sinut hänen kammioihinsa."
"Kiiruhda!" hoputti Gahan.
"Pane miekkasi tuppeen!" pyysi Ghek. "Jos sitten sivuutamme
heimolaisiani, voin sanoa sinua uudeksi vangiksi ja toivoa heidän
uskovan minua."
Gahan noudatti kehoitusta, mutta ilmoitti samalla kaldanelle, että
hänen kätensä oli aina valmiina tikarin kahvassa.
"Sinun ei tarvitse ensinkään pelätä petosta", vakuutti Ghek. "Kaikki
pelastumistoiveeni ovat sinun varassasi."
"Ja jos petät minut", varoitti Gahan, "voin luvata, että kuolet yhtä
varmasti kuin kuninkaasikin käskystä."
Ghek ei vastannut mitään, vaan liikkui ripeästi koukertelevissa
maanalaisissa käytävissä, kunnes Gahan alkoi oivaltaa, kuinka
ehdottomasti hän oli tuon kummallisen kuvatuksen vallassa. Jos mies
olisi vilpillinen, ei hänen surmaamisensa hyödyttänyt Gahania
laisinkaan, sillä hänen opastamattaan ei punainen mies voisi toivoakaan
osaavansa takaisin torniin ja vapauteen.
Kahdesti tuli heitä vastaan muita kaldaneja, jotka puhuttelivat heitä.
Mutta molemmilla kerroilla näkyi Ghekin yksinkertainen selitys, että
hän saattoi uutta vankia Luudin puheille, vaimentavan kaikki epäluulot,
ja vihdoin he sitten saapuivat kuninkaan etuhuoneeseen.
"Nyt, punainen mies, sinun on taisteltava, jos milloinkaan", supatti
Ghek. "Mene tuonne!" Ja hän osoitti heidän edessään olevaa ovea.
"Entä sinä?" tiedusti Gahan, yhä varoen petosta.
"Rykorini on voimakas", vastasi kaldane. "Tulen mukaasi ja taistelen
vierelläsi. Yhtä hyvä on minun kuolla näin kuin rääkättynä Luudin
käskystä. Tule!"
Mutta Gahan oli jo mennyt lattian poikki ja astunut viereiseen
huoneeseen. Sen vastaisessa päässä oli kahden soturin vahtima pyöreä
aukko. Aukon toisella puolella oli kaksi olentoa kamppailemassa
lattialla, ja kun hän vilahdukselta näki toisen ottelijan kasvot, sai
hän kymmenen soturin voimat ja haavoitetun banthin hurjuuden. Se oli
Heliumin Tara, joka taisteli kunniansa tai henkensä puolesta.
Punaisen miehen äkillinen ilmestyminen pani soturit ymmälle; he
seisoivat hetkisen mykkinä hämmästyksestä, ja siinä silmänräpäyksessä
Gatholin Gahan oli heidän kimpussaan, ja toinen heistä sortui maahan
saatuaan miekanpiston sydämeensä.
"Lyö päähän!" kuiskasi Ghek Gahanin korvaan. Viimemainittu näki
kaatuneen soturin pään kiireisesti ryömivän aukkoon, jonka toisella
puolella olevassa huoneessa Heliumin Tara oli päättömän vartalon
kynsissä. Sitten Ghekin ase kolautti jäljelläolevan soturin kaldanen
irti rykoristaan, ja Gahan lävisti säilällään inhoittavan pään.
Punainen soturi riensi heti aukolle Ghekin seuratessa hänen
kintereillään.
"Älä katso Luudia silmiin!" varoitti kaldane. "Muutoin olet tuhon oma."
Huoneeseen saavuttuaan Gahan näki Heliumin Taran valtavakokoisen
ruumiin kourissa, samalla kun kamalannäköinen, hämähäkkimäinen Luud
kyykötti seinävieressä. Kuningas oivalsi heti vaaran uhkaavan ja koetti
tähdätä katseensa Gahanin silmiin. Mutta niin tehdessään hänen oli
pakko siirtää katseensa pois rykorista, jonka syleilyssä Tara rimpuili,
joten tyttö melkein heti jaksoi kiskoutua eroon kammottavasta,
päättömästä oliosta.
Vasta pystyyn ponnahtaessaan hän huomasi, mistä syystä Luudin
suunnitelmien toteuttaminen oli keskeytynyt. Punainen soturi! Hänen
sydämensä sykähti riemusta ja kiitollisuudesta. Mikä kohtalon ihme oli
lähettänyt miehen hänen luokseen? Hän ei kuitenkaan tuntenut Gahania,
vaelluksen ränsistyttämää soturia, jonka yksinkertaisessa
hihnoituksessa ei ollut ainoatakaan jalokiveä. Miten hän olisi voinut
aavistaakaan, että mies oli sama platinasta ja timanteista säihkyvä
olento, jonka hän oli lyhyen tunnin aikana nähnyt niin toisenlaisissa
oloissa mahtavan isänsä hovissa?
Luud näki Ghekin seuraavan outoa soturia kammioon. "Iske hänet
kuoliaaksi!" komensi kuningas. "Iske kuoliaaksi tämä muukalainen, niin
saat pitää henkesi!"
Gahan vilkaisi kuninkaan kammottaviin kasvoihin.
"Älä katso häntä silmiin!" kirkaisi Tara varoittavasti, mutta liian
myöhään. Kuningas-kaldanen hirveä, hypnoottinen katse oli jo osunut
Gahanin silmiin. Punainen soturi empi eikä astunut eteenpäin. Hänen
miekkansa kärki painui hitaasti lattiaa kohti. Tara katsahti Ghekiin
päin. Tämän ilmeettömät silmät tuijottivat muukalaisen leveään selkään.
Hänen rykorinsa käsi hiipi hiljaa tikarin kahvaan.
Ja sitten Heliumin Tara nosti katseensa ylöspäin ja kajahdutti Marsin
kauneimman sävelen "Rakkauden laulun."
Ghek veti tikarin tupesta, luoden katseen laulavaan tyttöön. Luudin
silmät siirtyivät miehestä Taran kasvoihin, ja heti kun tämän laulu
houkutteli Luudin katseen pois Gatholin Gahanista, pudisti tämä itseään
ja ponnistaen rajusti tahtoaan suuntasi silmänsä seinään Luudin kamalan
pään yläpuolelle. Ghek kohotti tikarin oikean olkansa tasalle, astui
eteenpäin yhden ainoan askeleen ja iski. Tytön laulu päättyi
tukahdutettuun parkaisuun, ja hän syöksähti eteenpäin, ilmeisesti
aikoen tehdä tyhjäksi kaldanen aikeet. Mutta hän ei ennättänyt, ja se
olikin onneksi, sillä seuraavalla hetkellä hän oivalsi, mitä Ghek
tarkoitti, kun hän näki tikarin sinkoavan olennon kädestä, sujahtavan
Gahanin olkapään ylitse ja uppoavan kahvaa myöten Luudin pehmeisiin
kasvoihin.
"Tulkaa!" huusi murhaaja. "Emme saa hukata silmänräpäystäkään." Ja hän
riensi aukolle, josta he olivat tulleet kammioon. Mutta hän pysähtyi,
kun hänen katseensa osui maassa viruvaan valtavaan rykoriin --
kuninkaan rykoriin, komeimpaan ja voimakkaimpaan, mitä Bantoomissa oli
kyetty kasvattamaan. Ghek käsitti, että hän voisi paetessaan viedä
mukaansa vain yhden rykorin, eikä koko Bantoomissa ollut ainoatakaan,
joka pystyisi palvelemaan häntä paremmin kuin lattialla loikova
jättiläisolio. Nopeasti hän siirtyi tuon ison, tarmottoman ruhon
hartioille. Heti viimemainittu muuttui tuntevaksi, sykkivää elämää ja
valpasta tarmoauhkuvaksi olennoksi.
"Nyt", sanoi kaldane, "olemme valmiit. Kuka tahansa koettaa estää
minua, hänet lähetän tyhjyyteen." Puhuessaan hän jo kumartui ja ryömi
viereiseen huoneeseen, ja Gahan tarttui Taran käsivarteen ja kehoitti
häntä menemään perässä. Tyttö katsahti ensimmäisen kerran häntä suoraan
silmiin. "Kansani jumalat ovat olleet armolliset", hän virkkoi. "Tulit
parhaiksi. Heliumin Taran kiitoksen lisäksi saat kiitokset Barsoomin
sotavaltiaalta ja hänen kansaltaan. Palkkiosi on suurempi kuin osaat
toivoa."
Gatholin Gahan oivalsi, ettei tyttö tuntenut häntä, ja jätti lausumatta
kielellään pyörineen lämpimän tervehdyksen.
"Oletpa Heliumin Tara tahi joku muu", hän vastasi, "se on vähäarvoinen
seikka. Se, että olen saanut näin palvella punaista marsilaisnaista, on
sellaisenaan riittävä palkkio."