ollut täällä perinpohjaisesti kokeakseen, minkälaiset olisivat hänen
ennustuksensa toteutumisen käytännölliset seuraukset. Jos oli tarjolla
vain puhtaasti ruumiillinen rykor ja puhtaasti henkinen kaldane, ei
ollut paljoakaan valinnan varaa. Mutta viehättävin olomuoto oli
onnellinen keskiväli, normaalinen, epätäydellinen ihminen, jollaisen
hän tunsi. Ne idealistit -- hän arveli -- jotka toivovat ihmiskunnan
kokonaisuudessaan missään vaiheessaan tulevan täydelliseksi, koska he
täällä voisivat nähdä, että ehdoton täydellisyys on yhtä vähän
toivottava kuin sen vastakohtakin.
Heliumin Taran mielessä risteilivät synkät ajatukset hänen odottaessaan
Luudin kutsua, joka saattoi merkitä hänelle vain yhtä seikkaa:
kuolemaa. Hän aavisti, mitä varten hänet kutsuttaisiin, ja tiesi, että
hänen oli keksittävä keino tuhotakseen itsensä, ennen kuin se ilta
olisi kulunut. Mutta sittenkin hän toivoi ja takertui kiinni elämään.
Hän ei nujertuisi, ennen kuin muuta keinoa ei olisi. Kerran hän pani
Ghekin hätkähtämään huudahtamalla ääneen melkein rajusti: "Minä elän
vielä!"
"Mitä tarkoitat?" kysyi kaldane.
"Tarkoitan sitä, mitä sanoin", vastasi tyttö. "Elän vielä, ja niin
kauan kun elän, saatan keksiä jonkun keinon. Kuoleman jälkeen ei enää
ole toivoa."
"Saatat keksiä keinon -- mitä varten?" tiedusti Ghek.
"Pelastaakseni henkeni, päästäkseni vapauteen ja oman kansani pariin",
oli vastaus.
"Ei kukaan, joka on tullut Bantoomiin, pääse sieltä milloinkaan",
murahti toinen.
Tara ei vastannut, ja jonkun ajan kuluttua puhkesi Ghek uudelleen
puhumaan. "Laula minulle!" hän pyysi.
Tytön laulaessa tuli neljä soturia viemään häntä Luudin luokse. He
käskivät Ghekin jäädä paikoilleen.
"Minkä tähden?" kysyi hän.
"Luud on sinuun tyytymätön", vastasi eräs sotureista.
"Mistä syystä?" tiedusti Ghek.
"Olet paljastanut, että järkeilykykysi ei ole pettämätön. Olet sallinut
tunteen vaikuttaa itseesi ja siten osoittanut olevasi vajavainen.
Tiedät, mikä on vajavaisten kohtalo."
"Tiedän kyllä, mikä on vajavaisten kohtalo, mutta minä en ole
vajavainen", puolustihe Ghek.
"Olet sallinut vangin kurkusta lähtevien omituisten äänien miellyttää
ja mairitella itseäsi, vaikka olet hyvin tiennyt, etteivät ne ole
millään tavoin johdonmukaisen järkeilyn yhteydessä. Sellaisenaan se jo
on anteeksiantamattoman heikkouden merkki. Sitten, epäilemättä
epäjohdonmukaisen tunteen vaikutuksesta, sallit vangin edetä
vainioilla sellaiseen kohtaan, jossa hän voi yrittää karata, melkein
menestyksellisesti. Jollei oma järkeilykykysi olisi puutteellinen,
todistaisi se sinulle, ettet ole kelvollinen. Luonnollinen,
järjenmukainen seuraus on tuhoaminen. Senvuoksi sinut tuhotaan
sellaisella tavalla, että se esimerkki on siunauksellinen kaikille
muille Luudin yhdyskunnan kaldaneille. Siihen saakka on sinun pysyttävä
täällä."
"Olet oikeassa", myönsi Ghek. "Olen täällä siihen saakka, kunnes Luud
näkee hyväksi tuhota minut järkevimmällä tavalla."
Heliumin Tara loi häneen kummastuneen katseen poistuessaan soturien
saattamana kammiosta. Olkansa ylitse hän huusi taakseen: "Muista, Ghek,
että vielä elät!" Sitten hänet loputtomia tunneleja myöten vietiin
odottavan Luudin luokse.
Kun hänet opastettiin kuninkaan eteen, kyykötti tämä huoneen nurkassa
kuudella hämähäkin jalallaan. Vastaisen seinän vieressä virui hänen
rykorinsa, jonka kaunista vartaloa somisti upea hihnoitus -- elottomana
möhkäleenä ilman ohjaavaa kaldanea. Luud lähetti pois soturit, jotka
olivat tuoneet vangin. Sitten hän tuijotti tyttöön hirveillä silmillään
virkkamatta vähään aikaan mitään. Heliumin Tara ei voinut muuta kuin
odottaa. Hän saattoi vain arvailla, mitä oli tulossa. Sitten kun se
tapahtuisi, olisi kyllä aikaa kohdata se. Ei ollut lainkaan
tarpeellista ajatella loppua ennakolta. Äkkiä alkoi Luud puhua.
"Mietit karkaamista", hän sanoi soinnuttomaan, ilmeettömän
yksitoikkoiseen tapaansa, joka on välttämätön seuraus, jos suullisesti
ilmaistaan tunnevaikutuksista vapaata järkeä. "Sinä et pääse karkuun.
Olet ainoastaan kahden epätäydellisen osan -- epätäydellisten aivojen
ja epätäydellisen ruumiin -- yhtymä. Ne kaksi eivät voi olla yhdessä
täydessä muodossaan. Tuossa näet täydellisen ruumiin." Hän osoitti
rykoria. "Sillä ei ole aivoja. Tässä" -- hän kohotti toisia saksiaan
päätänsä kohti -- "ovat täydelliset aivot. Ne eivät kaipaa ruumista
toimiakseen moitteettomasti ja asianmukaisesti aivoina. Haluaisit panna
heikon järkesi kilpasille minun järkeni kanssa! Parhaillaankin
suunnittelet minun surmaamistani. Jollet saa sitä tehdyksi, aiot tappaa
itsesi. Saat nähdä, miten henki hallitsee ainetta. Minä olen henki.
Sinä olet ainetta. Aivosi ovat liian heikot ja kehittymättömät
ansaitakseen aivojen nimeä. Olet sallinut tunteen sanelemien,
harkitsemattomien tekojen heikentää niitä. Ne ovat tyyten arvottomat.
Ne eivät kykene juuri lainkaan ohjaamaan olemassaoloasi. Sinä et tapa
minua. Et tapa itseäsi. Kun minä olen tehnyt sinulle, mitä tahdon,
sitten sinut surmataan, jos se on järjen vaatimusten mukaan tehtävä.
Sinulla ei ole aavistustakaan, miten valtava voima piilee huippuunsa
kehittyneissä aivoissa. Katso tuota rykoria. Sillä ei ole aivoja.
Omasta aloitteestaan se kykenee liikkumaan vain vähän. Se vie ruuan
suuhunsa synnynnäisen, koneellisen vaistonsa nojalla, jonka olemme
jättäneet sille. Mutta itse se ei löytäisi ruokaa. Meidän on pantava
ravintoa sen ulottuville ja aina samaan paikkaan. Jos laskisimme ruokaa
sen jalkojen juureen ja jättäisimme sen yksin, niin se kuolisi nälkään.
Mutta nyt näet, mitä todelliset aivot saavat aikaan." Hän käänsi
katseensa rykoriin ja kyyrötti paikallaan, tuijottaen tuohon
tunnottomaan lihaskasaan. Tytön kauhuksi päätön ruumis alkoi äkkiä
liikkua. Se nousi verkkaisesti pystyyn ja asteli lattian poikki Luudin
luokse, kumartui ja otti kammottavan pään käsiinsä, nosti sen
olkapäilleen ja sijoitti sen kohdalleen.
"Mitä mahdollisuuksia sinulla on yrittää tällaista voimaa vastaan?"
kysyi Luud. "Samoin kuin rykorille voin tehdä sinullekin."
Heliumin Tara ei vastannut mitään. Ilmeisesti oli sanallinen vastaus
tarpeeton.
"Epäilet kykyäni!" totesi Luud. Niin asianlaita olikin, vaikka tyttö
oli sitä vain ajatellut -- hän ei ollut sitä lausunut.
Luud meni huoneen toiseen päähän ja laskeutui pitkäkseen. Sitten hän
irtaantui ruumiista ja ryömi lattian ylitse saman pyöreän aukon
kohdalle, josta tyttö oli nähnyt hänen ilmestyvän silloin, kun hänet
oli ensi kerran tuotu Luudin puheille. Sinne hän seisahtui ja suuntasi
peloittavat silmänsä Taraan. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen
katseensa tuntui tunkeutuvan suoraan tytön aivoihin. Tara tunsi melkein
vastustamattoman voiman pakottavan häntä kaldanea kohti. Hän ponnisti
sitä vastaan ja koetti kääntää silmänsä toisaalle, mutta ei voinut.
Tuntui siltä kuin olisi kaamea lumousvoima sitonut hänen katseensa
hänen edessään olevien isojen aivojen kiiluviin, luomettomiin silmiin.
Hitaasti, rimpuillen joka askeleella tuskaisesti vastaan, hän siirtyi
kammottavaa hirviötä kohti. Hän koetti huutaa kovasti herättääkseen
puutuneet sielunkykynsä, mutta hänen huuliltaan ei päässyt ääntäkään.
Jos nuo silmät kääntyisivät toisaalle vain hetkeksikään, niin silloin
hän, sen hän tunsi, saisi takaisin kyvyn ohjata itse askeleensa. Mutta
silmien katse ei kertaakaan siirtynyt pois hänestä. Se vain tuntui
uppoavan yhä syvemmälle häneen, imien itseensä hänen hermostonsa
hallinnan viimeisetkin rippeet.
Hänen lähestyessään päätä se peräytyi verkalleen hämähäkinjaloillaan.
Hän pani merkille, että sen sakset huojuivat hitaasti edestakaisin, kun
se peräytyi, yhtenään peräytyi seinässä olevaan pyöreään aukkoon.
Täytyikö hänen seurata sitä sinnekin? Mikä uusi ja nimetön kauhu piili
tuolla salakammiossa? Ei! Hän ei tekisi sitä. Mutta ennen kuin hän ehti
seinäviereen, huomasi hän olevansa nelin kontin ja ryömivänsä suoraan
reikään, josta silmät yhäti tuijottivat häneen. Aukon suulla hän
ponnisti vielä viimeisen kerran sankarillisesti, jännittäytyen häntä
eteenpäin vetävää voimaa vastaan; mutta lopulta hän sortui. Päästäen
ähkäisyn, jota seurasi nyyhkytys, Heliumin Tara meni aukosta sen takana
olevaan huoneeseen.
Aukko oli parhaiksi niin laaja, että hän mahtui siitä sisälle. Sen
toisella puolen hän havaitsi joutuneensa pieneen kammioon. Hänen
edessään kyykötti Luud. Vastaisen seinän vieressä loikoi kookas,
kaunis, miespuolinen rykor, jonka yllä ei ollut lainkaan hihnoja.
"Nyt näet", virkkoi Luud, "kuinka turhaa sinun on niskuroida."
Sanat tuntuivat hetkiseksi laukaisseen häntä sitoneen lumouksen.
Nopeasti hän käänsi silmänsä toisaalle.
"Katso minua silmiin!" komensi Luud.
Heliumin Tara piti katseensa poispäin suunnattuna. Hän tunsi saaneensa
uutta voimaa tahi ainakin kaldanen häneen kohdistaman vallan
heikentyneen. Oliko hän sattumalta saanut selville salaisuuden, jonka
avulla tuo olento pystyi niin kammottavasti hallitsemaan hänen
tahtoaan? Hän ei rohjennut toivoa. Katse toisaalle käännettynä hän
pyörähti samaan aukkoon päin, josta nuo inhoittavat silmät olivat
vetäneet hänet perässään. Uudelleen Luud komensi häntä pysähtymään,
mutta ääni yksin ei lainkaan tehonnut häneen. Se ei vaikuttanut samoin
kuin silmät. Hän kuuli Luudin viheltävän ja arvasi hänen kutsuvan apua.
Mutta koska hän ei uskaltanut katsoa sinnepäin, ei hän nähnyt kaldanen
kääntyvän ja tähtäävän katseensa peräseinän vieressä viruvaan
kookkaaseen, päättömään ruumiiseen.
Tyttö oli vieläkin hiukan olennon vaikutuksen lumoissa -- hänen
sielunkykynsä eivät vielä olleet täysin ja riippumattomasti hänen
omassa vallassaan. Hän liikkui kuin kamalan painajaisen vaivaamana --
se kävi hitaasti, tuskallisesti, ikäänkuin jokaista jäsentä olisi
estänyt raskas paino tahi kuin hän olisi raahannut ruumistaan tahmeassa
nesteessä. Aukko oli lähellä, oi, niin lähellä, mutta ponnistelipa hän
kuinka hyvänsä, hän ei sittenkään tuntunut huomattavasti etenevän sitä
kohti.
Hänen takanaan ryömi isojen aivojen ilkeän voiman kannustama, päätön
vartalo nelin kontin häneen päin. Vihdoinkin hän oli aukolla. Jokin
ääni kuiskasi hänelle, että kun hän vain pääsisi sen toiselle puolelle,
olisi kaldanen mahti murrettu. Hän oli jo melkein ennättänyt viereiseen
huoneeseen, kun hän tunsi vankan kouran puristuvan nilkkansa
ympärille. Rykor oli ojentanut kätensä ja tarttunut häneen, ja vaikka
hän rimpuilikin vastaan, kiskoi se hänet takaisin toiseen kammioon
Luudin luokse. Se piti häntä tiukasti kiinni, veti hänet lähelle
itseään ja alkoi sitten hänen kauhukseen hyväillä häntä.
"Nyt näet", kuuli hän Luudin soinnuttoman äänen lausuvan, "kuinka
hyödytöntä on vastustaa ja mikä rangaistus siitä koituu."
Heliumin Tara koetti puolustautua, mutta hänen lihaksensa olivat
surkean heikot verrattuina tähän raa'an voiman aivottomaan
ruumiillistumaan. Mutta sittenkin hän taisteli, taisteli toivottoman
rusentavaa ylivoimaa vastaan kantamansa ylvään nimen kunnian puolesta
-- taisteli yksin, hän, jota pelastaakseen mahtavan valtakunnan
soturit, Marsin ritarillisten kansojen kukka, olisivat ilomielin
panneet henkensä alttiiksi.
SEITSEMÄS LUKU
Pöyristyttävä näky
Risteilijä "Vanator" kiiti eteenpäin myrskyssä. Oli suorastaan luonnon
oikku, ettei rajuilman voima ollut paiskannut sitä maahan tahi
mykertänyt sitä sotkuiseksi hylyksi. Koko myrskyn ajan se heittelehti
avuttomana hirveän vihurin puskemilla tuuliaalloilla. Mutta kestetyistä
vaaroista ja vaiheista huolimatta säilyivät se ja sen miehistö
ikäänkuin ihmeen kautta viimeiselle tunnille ennen hirmumyrskyn
tyyntymistä. Sitten sattui onnettomuus, joka oli todella rusentava
"Vanatorin" miehistölle ja Gatholin kuningaskunnalle.
Miehet eivät olleet saaneet ruokaa eivätkä juomaa Heliumista
lähdettyään, ja heitä oli temmottu ja sysitty kiinnityshihnoissaan,
niin että he olivat lopen nääntyneet. Myrskyssä sattuneen lyhyen,
tyynen hetken aikana yritti eräs miehistöstä päästä majoituspaikkaansa
irroitettuaan hihnat, jotka olivat pitäneet häntä epävarmassa turvassa
kannella. Teko sellaisenaan oli määräysten suoranaista rikkomista, ja
miehistön muiden jäsenten silmissä näytti sen seuraus, joka tuli
peloittavan äkkiä, nopealta ja hirveältä rangaistukselta. Tuskin oli
mies ennättänyt päästää varmuushihnat auki, ennen kuin myrskyhirviön
raju käsi kiertyi laivan ympärille, pyöritellen sitä ympäri, ja
uhkarohkea soturi suistui laidan ylitse ensimmäisessä kellahduksessa.
Laivan alituinen heiluminen ja nuokkuminen ja väkevä tuuli oli
irroittanut hyökkäys- ja maihinlaskuköysistön kiinnityksistään,
ja nyt se laahautui mukana laivan pohjan alla sekavana nuora- ja
hihnarykelmänä. Milloin "Vanator" pyörähti täydelleen ympäri, kiertyi
se aluksen rungon ympärille, kunnes taas uusi pyörähdys päinvastaiseen
suuntaan tahi itse tuuli jälleen irroitti sen kannesta myrskyn
liehuttamana laahaamaan eteenpäin kiitävän aluksen alla.
Soturi putosi sen sekaan, ja kuten hukkuva tarttuu oljenkorteen,
tarrautui mies köysiin, jotka pidättivät hänet ja keskeyttivät hänen
putoamisensa. Hän takertui nuoriin epätoivon voimilla, rimpuillen
vimmatusti sotkeakseen niihin jalkansa ja vartalonsa. Joka kerta kun
laiva heilahti, olivat hänen kätensä vähällä hellitä otteestaan, ja
vaikka hän olikin varma, että vihdoin niin kävisi ja hän syöksyisi
maahan, taisteli hän kumminkin toivottoman hurjasti surkeista
sekunneista, jotka vain pidensivät hänen tuskiaan. Tämä näky kohtasi
Gatholin Gahanin katsetta, kun hän kurkisti "Vanatorin" huojuvan kannen
reunalta nähdäkseen miten soturille oli käynyt. Lähellä häntä heilui
laivan kupeesta riippuva laskeutumishihna, joka ei ollut sotkeutunut
sekavaan rykelmään, ja sen alapäässä oli koukku. Yhdellä silmäyksellä
käsitti Gatholin jed tilanteen. Hänen allaan katseli yksi hänen
miehistään kuolemaa silmästä silmään. Jedin ulottuvilla oli keino,
jolla voi antaa apua.
Hän ei empinyt silmänräpäystäkään. Hän kiskaisi ympäriltään
kiinnityshihnat, tarttui laskeutumisköyteen ja liukui alas laivan
reunalta. Liehuen kuin vinhasti liikkuvan heilurin pallo hän kuppuroi
laajoissa kaarissa sinne tänne lähes tuhannen metrin korkeudessa
Barsoomin pinnan yläpuolella. Vihdoin tapahtui se, mitä hän oli
toivonut. Hän joutui niiden köysien ulottuviin, jossa soturi vieläkin
pysytteli, vaikka hänen voimansa uupuivat nopeasti. Sujauttaen toisen
jalkansa sekavien nuorien muodostamaan silmukkaan Gahan veti itsensä
niin likelle, että sai tartutuksi miehen lähellä olevaan köyteen.
Jaksaen hädin tuskin säilyttää tämän uuden otteensa jed veti hitaasti
kieppuun laskeutumishihnaa, jota myöten hän oli kiivennyt, kunnes sai
käteensä sen päässä olevan koukun. Sen hän kiinnitti soturin
hihnoituksen renkaaseen, ennättäen tehdä sen juuri parhaiksi, ennen
kuin miehen tarmottomat sormet kirposivat köysistä.
Hän oli pelastanut alamaisensa hengen ainakin toistaiseksi, ja nyt hän
kiinnitti huomionsa oman turvallisuutensa varmentamiseen. Rykelmään,
jossa hän riippui, oli selvittämättömästi sotkeutunut useita
samanlaisia laskeutumiskoukkuja kuin se oli, jonka hän oli kiinnittänyt
soturin hihnoitukseen, ja jollakin niistä hän aikoi turvata itsensä
siihen saakka, kunnes myrsky vaimenisi siksi paljon, että hän voisi
kavuta kannelle. Mutta kun hän parhaillaan tavoitteli likellään
kieppuvaa koukkua, osui laivaan uusi raivoisa myrskyn puuska, köydet
alkoivat liehua kuin piiskan siimat ison aluksen heilahdellessa, ja
ilmassa kiitävä raskas metallikoukku kolahti suoraan Gatholin jedin
silmien väliin.
Gahan pyörtyi, hänen sormensa irtaantuivat köysistä, ja hän suistui
kuolevan Marsin ohuen ilman läpi maata kohti, joka oli lähes tuhannen
metrin päässä hänen allaan, samalla kun keinuvan "Vanatorin" kannella
hänen uskolliset soturinsa pitelivät kiinni tukihihnoistaan
aavistamatta rakastetun johtajansa kohtaloa. Ja vasta yli tunnin
kuluttua, myrskyn tuntuvasti tyynnyttyä, he oivalsivat menettäneensä
hänet ja saivat tiedon hänen uhrautuvasta sankariteostaan, joka oli
koitunut hänen tuhokseen. Nyt oli "Vanator" pystyssä voimakkaan, mutta
tasaisen tuulen ajaessa sitä eteenpäin. Soturit olivat irroittaneet
kiinnityshihnansa, ja päällystö otti selkoa vahingoista ja vaurioista.
Äkkiä kuului laivan ulkopuolelta heikkoa huutoa, ja kannellaolijain
huomio kiintyi aluksen alapuolella köysistössä riippuvaan mieheen.
Voimakkain käsin hänet hinattiin alukseen, ja vasta sitten sai
"Vanatorin" miehistö tiedon jedinsä sankaruudesta ja lopusta. He
saattoivat vain hyvin epämääräisesti arvioida, kuinka pitkän matkan he
olivat kiitäneet hänen putoamisensa jälkeen, eivätkä myöskään kyenneet
palaamaan etsiäkseen häntä, koska heidän laivansa oli kelvottomassa
kunnossa.
Entä Gahan, Gatholin jed -- miten oli hänen käynyt? Hän putosi kuin
kivi noin kolmesataa metriä, mutta sitten kietaisi myrsky hänet
jättiläisotteeseensa ja kantoi häntä jälleen ylöspäin. Ikäänkuin
vihurin kiidättämä paperipala hän leijaili ilmassa tuulen leikkileluna.
Se pyöritteli häntä sinne tänne, milloin nostaen, milloin laskien;
mutta luonnonvoimien jokaisen puuskan jälkeen hän oli aina lähempänä
maata. Hirmumyrskyn oikut ovat niissä sääntönä, sillä sellaiset myrskyt
itsekin ovat luonnon oikkuja. Ne kiskovat jättiläispuita juurineen ja
pirstovat niitä, mutta samalla kertaa ne kuljettavat hentoja lapsia
kilometrien päähän ja laskevat ne vahingoittumattomina maahan.
Ja niin kävi Gatholin Gahanillekin. Hän oli joka hetki, odottanut
paiskautuvansa kuoliaaksi maahan, mutta huomasikin äkkiä keveästi
tupsahtaneensa kuivuneen merenpohjan pehmeälle, keltaiselle sammalelle,
saamatta järkyttävästä seikkailusta sen pahempaa vammaa kuin vähäisen
kuhmun otsaansa, johon metallikoukku oli osunut. Voiden tuskin uskoa,
että kohtalo oli ollut hänelle niin lempeä, jed nousi hitaasti pystyyn
ikäänkuin olisi ollut enemmän kuin puolittain varma siitä, että hänen
luunsa olivat katkenneet ja murtuneet eivätkä voisi kannattaa hänen
painoaan. Mutta hän oli vahingoittumaton. Hän silmäili ympärilleen,
koettaen turhaan saada selville, mihin oli joutunut Ilma oli täynnä
lentävää pölyä ja sirpaleita. Aurinkoa ei näkynyt. Hän näki vain
muutamien kymmenien metrien laajuudelta ympärillään keltaista sammalta
ja tomun täyttämää ilmaa. Parin sadan metrin päässä hänestä millä
suunnalla tahansa saattoivat kohota jonkun suurkaupungin muurit, eikä
hänellä olisi ollut siitä aavistustakaan. Hänen oli hyödytöntä lähteä
liikkeelle, ennen kuin ilma kirkastuisi, koska hän ei tietäisi, mihin
suuntaan olisi menossa. Niinpä hän oikaisihe sammalelle odottamaan,
miettien, miten hänen sotureilleen ja laivalleen oli käynyt, paljoakaan
ajattelematta omaa tukalaa asemaansa. Hänen hihnoitukseensa
kiinnitettyinä olivat hänen miekkansa, pistoolinsa ja tikarinsa, ja
repussaan hänellä oli pieni määrä tiivistettyä muonaa, joka on osana
Barsoomin soturien varuksissa. Kun hänellä oli nämä välineet
harjaantuneiden lihasten, uljaan rohkeuden ja lannistumattoman
mielen lisäksi, oli hän valmis voittamaan kaikki häntä odottavat
vastoinkäymiset pyrkiessään Gatholiin, jonka suunnasta ja etäisyydestä
hänellä ei ollut aavistustakaan. Tuuli tyyntyi nopeasti, ja samaa mukaa
hälveni pöly, joka pimitti maiseman. Hän oli varma siitä, että myrsky
oli ohitse, mutta häntä harmitti näköpiirin suppeudesta aiheutunut
pakollinen toimettomuus. Mutta ilma ei sanottavasti seestynyt ennen yön
tuloa, joten hänen oli pakko odottaa uutta päivää samalla paikalla,
johon myrsky oli hänet laskenut. Kun hänellä ei ollut vuodevaippoja
eikä -turkiksia, ei hänen yönsä ollut lähimainkaan mukava, ja
sekaantumattomin huojennuksen tuntein hän näki äkkiä valkenevan aamun
sarastavan. Ilma oli nyt kirkas, ja uuden päivän valossa hän näki joka
taholle ympärilleen leviävän aaltoilevan tasangon, samalla kun
luoteisessa epäselvästi häämöitti matalien kumpujen ääriviivoja.
Gatholin kaakkoispuolella oli sellainen seutu, ja kun Gahan myrskyn
suunnan ja nopeuden nojalla otaksui sen tuoneen hänet sen seudun
läheisyyteen, oletti hän Gatholin olevan nyt näkemäinsä kukkuloiden
takana, vaikka se todellisuudessa oli kaukana koillisessa.
Gahan sai kävellä tasankoa myöten kaksi päivää, ennen kuin saapui
kukkuloille, joiden laelta hän toivoi näkevänsä oman maansa. Mutta
siellä häntä kohtasi pettymys. Hänen edessään levisi toinen tasanko,
vieläkin laajempi kuin se, jonka ylitse hän oli juuri tullut, ja sen
takana taaskin kukkuloita. Yhdessä olennaisessa suhteessa tämä tasanko
erosi siitä, joka oli jäänyt hänen taakseen: siinä oli siellä täällä
yksinäisiä kumpuja, Mutta varmana siitä, että Gathol oli jossakin sillä
suunnalla, johon hän oli lähtenyt, hän laskeutui laaksoon ja suuntasi
askeleensa luoteiseen päin.
Viikkokausia Gatholin Gahan samosi laaksojen poikki ja kumpujen ylitse,
etsien jotakin tuttua maamerkkiä, joka opastaisi hänet kotimaahansa,
mutta jokaisen uuden harjanteen laella avautui hänelle aina uusi, outo
näköala. Hän näki eläimiä vain vähän eikä ihmisiä ollenkaan, ja alkoi
vihdoin uskoa joutuneensa siihen muinaisen Barsoomin taruihin
kiedottuun osaan, joka oli vanhojen jumaliensa kirouksessa -- aikoinaan
rikkaaseen ja hedelmälliseen maahan, jonka kansa ylpeydessään ja
röyhkeydessään oli kieltänyt jumalansa ja rangaistukseksi siitä kuollut
sukupuuttoon.