siitä mitään Luudille. Huomasitko, etten ilmaissut sitä Luudille? Jos
hän olisi saanut sen tietää, olisi hän käskenyt sinun laulaa hänelle,
ja sitten olisi sinua säilytetty hänen luonaan, jotta hän voisi kuulla
sinun laulavan, milloin haluaisi. Mutta nyt saan minä pitää sinut
luonani koko ajan."
"Mistä tiedät, että hän pitäisi laulustani?" kysyi tyttö.
"Hänen täytyisi pitää siitä", vastasi Ghek. "Jos minä pidän jostakin,
täytyy hänenkin siitä pitää, sillä emmekö ole samanlaisia -- me
kaikki?"
"Minun rotuni ihmiset eivät pidä samoista asioista", huomautti Tara.
"Kuinka kummallista!" ihmetteli Ghek. "Kaikista kaldaneista ovat samat
seikat joko mieluisia tai vastenmielisiä. Jos keksin jotakin uutta,
josta pidän, tiedän kaikkien kaldanein pitävän siitä. Siitä syystä
tiedän, että Luud pitäisi sinun laulustasi. Me näet olemme kaikki
täsmälleen samanlaisia."
"Mutta sinä et ole samannäköinen kuin Luud", sanoi tyttö.
"Luud on kuningas. Hän on isompi ja hänen merkkinsä ovat komeammat.
Mutta muutoin olemme aivan samanlaiset. Ja eikö se ole luonnollista?
Onhan se muna, josta minä kehityin, lähtöisin Luudista."
"Mitä!" kummasteli tyttö. "En ymmärrä sinua."
"Niin", selitti Ghek, "olemme kaikki kehittyneet Luudin munista samoin
kuin kaikki moakilaiset Moakin munista."
"Ahaa!" äänsi Heliumin Tara, luullen käsittävänsä. "Tarkoitat siis,
että Luudilla on monta vaimoa ja että sinä olet jonkun hänen vaimonsa
jälkeläinen."
"En suinkaan, en sinne päinkään", vastasi Ghek. "Luudilla ei ole yhtään
vaimoa. Hän munii itse munat. Sinä et sitä ymmärrä."
Heliumin Tara myönsi, ettei hän tajunnut.
"Koetan siis selittää sen sinulle", virkkoi Ghek, "jos lupaat laulaa
minulle myöhemmin."
"Minä lupaan", vakuutti tyttö.
"Me emme ole samanlaisia kuin rykorit", alkoi mies. "Ne ovat alempia
olentoja samoin kuin sinä ja banthit ja muut sellaiset. Me olemme
sukupuolettomia -- kaikki muut paitsi kuningastamme, joka on
kaksisukupuolinen. Hän synnyttää paljon munia, joista me, työntekijät
ja soturit, kehitymme. Ja jokaisessa tuhannessa munassa on yksi
kuningasmuna, josta kehittyy kuningas. Panitko merkille sinetöidyt
aukot siinä huoneessa, jossa näit Luudin? Kuhunkin niihin salvattuna on
kuningas. Jos joku niistä pääsisi vapaaksi, karkaisi hän Luudin
kimppuun ja koettaisi surmata hänet; jos se hänelle onnistuisi, olisi
meillä uusi kuningas, mutta muutoin jäisi kaikki ennalleen. Hänen
nimensä olisi Luud, ja kaikki jatkuisi entiseen tapaansa, sillä emmekö
ole kaikki samanlaisia? Luud on elänyt kauan ja synnyttänyt useita
kuninkaita, minkä vuoksi hän jättää eloon niistä vain harvoja, jotta
hänellä olisi seuraaja kuolemansa jälkeen. Muut hän tappaa."
"Miksi hän säästää useampia kuin yhden?" kysyi tyttö.
"Joskus sattuu tapaturmia", selitti Ghek, "niin että kaikki pesäkunnan
tallettamat kuninkaat saavat surmansa. Sellaisessa tapauksessa
noudetaan uusi kuningas naapuriyhdyskunnasta."
"Oletteko te kaikki Luudin lapsia?" tiedusti Tara.
"Kaikki muut paitsi muutamia harvoja, jotka ovat kehittyneet
aikaisemman kuninkaan munista kuten Luudkin. Mutta Luud on ollut
pitkäaikainen, eikä muita ole enää monta elossa."
"Onko ikänne yleensä pitkä vaiko lyhyt?" kysyi Tara.
"Hyvin pitkä."
"Entä rykorit? Elävätkö nekin kauan?"
"Eivät. Rykorit elävät ehkä kymmenen vuotta", vastasi Ghek, "jos
pysyvät voimakkaina ja käyttökelpoisina. Kun ne joko vanhuuden tai
sairauden tähden käyvät hyödyttömiksi, jätämme ne vainioille, ja
banthit käyvät yöllä ne noutamassa."
"Kuinka hirveätä!" huudahti tyttö.
"Hirveätä?" kertasi mies. "Minusta siinä ei ole mitään hirveätä.
Rykorit ovat pelkkiä aivottomia lihasmöhkäleitä. Ne eivät näe, eivät
kuule eivätkä tunne. Ne tuskin osaavat liikkua ilman meitä. Jollemme
antaisi niille ruokaa, kuolisivat ne nälkään. Niitä ei kannata sääliä
niinkään paljoa kuin nahkahihnojamme. Itsekseen ne eivät kykene muuhun
kuin ottamaan ruokaa altaasta ja viemään sen suuhunsa, mutta meidän
ohjaaminamme -- katsohan niitä!" Ja kopeasti hän näytteli jalomuotoista
vartaloa, joka häntä kantoi ja josta uhkui elinvoimaa, tarmoa ja
tuntoa.
"Miten se käy?" ihmetteli Heliumin Tara. "En käsitä sitä ollenkaan."
"Minä näytän sen sinulle", sanoi Ghek ja laskeutui pitkäkseen
lattialle. Sitten hän irtautui vartalosta, joka jäi virumaan
paikoilleen elottoman näköisenä. Hämähäkinjaloillaan hän ryömi tyttöä
kohti. "Katsos nyt!" hän kehoitti. "Näetkö tätä?" Hän ojensi päänsä
takaosassa sijaitsevaa tuntosarvilta näyttävää kimppua. "Rykorin suun
takana, selkärangan yläpään kohdalla on aukko. Siihen pistän
tuntosarveni ja tartun niillä selkäytimeen. Heti on rykorin jokainen
lihas määräysvallassani -- siitä tulee ruumiini, joka tottelee minua,
kuten sinä ohjaat oman ruumiisi lihasten liikkeitä. Minä tunnen kaikki,
mitä rykor tuntisi, jos sillä olisi pää ja aivot. Jos sitä koskee,
kärsisin minä, jos jäisin sen yhteyteen. Mutta samassa kun rykorimme
vahingoittuu tai sairastuu hylkäämme sen ottaaksemme uuden. Samoin kuin
kärsisimme rykorien ruumiillisista vammoista aiheutuvat tuskat,
nautimme niiden ruumiillisista nautinnoista. Kun sinun ruumiisi väsyy,
et kykene juuri mihinkään; kun se on sairas, olet sinäkin sairas; jos
se tapetaan, kuolet sinäkin. Sinä olet tylsän lihas-, luu- ja
verirykelmän orja. Sinun ruumiisi ei ole sen ihmeellisempi kuin banthin
ruho. Vain aivosi nostavat sinut banthin yläpuolelle, mutta aivojasi
sitovat ruumiisi rajoitukset. Niin ei ole meidän laitamme. Meissä ovat
aivot kaikki kaikessa. Yhdeksänkymmentä sadasosaa tilavuudestamme on
aivoja. Meillä on perin yksinkertaiset elimet, ja ne ovat hyvin pienet,
sillä niiden ei tarvitse olla mukana huoltamassa monimutkaista hermo-,
lihas- ja luukoneistoa. Meillä ei ole keuhkoja, sillä emme tarvitse
ilmaa. Syvällä niiden tasanteiden alapuolella, joihin voimme viedä
rykorit, on tavattoman laaja käytäväverkko, jossa kaldane elää
todellisen elämänsä. Siellä kuolisi ilmaa hengittävä rykor kuten
sinäkin kuolisit. Sinne olemme panneet varastoon suunnattomia
ravintomääriä ilmanpitävästi suljettuihin kammioihin. Ne riittävät
ikuisiksi ajoiksi. Syvällä maanpinnan alapuolella on vettä, joka säilyy
siellä lukemattomia ajanjaksoja sen jälkeen, kun pintavesi on loppunut.
Valmistaudumme sen ajan varalle, jonka varmasti tiedämme tulevan --
jolloin Barsoomin ilmakehän viimeisetkin rippeet on kulutettu --
jolloin vesi ja ravinto ovat lopussa. Meidät on luotu sitä tarkoitusta
varten, ettei tähdeltämme katoaisi luonnon jumalallisin luomus --
täydelliset aivot."
"Mutta mikä tarkoitus teillä voi sitten olla, kun se aika tulee?" kysyi
tyttö.
"Sinä et sitä ymmärrä", sanoi Ghek. "Se on liian ylevää tajuttavaksesi,
mutta minä koetan selittää. Barsoom, kuut, aurinko ja tähdet on luotu
yhtä ainoata tarkoitusta varten. Ajan alusta saakka on luonto
työskennellyt ankarasti tämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Ihan alussa
oli olioita, jotka elivät, mutta joilla ei ollut aivoja. Vähitellen
kehittyi surkean vähäisiä hermoja ja mitättömän pieniä aivoja. Kehitys
jatkui. Me olemme sen korkein aste. Mutta jotkut meistä uskovat, että
on vieläkin askel ylöspäin -- että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa
rotumme kehittyy yliolioiksi -- pelkiksi aivoiksi. Painajaisen
tapaisena lisäkkeenä olevat jalat, sakset ja muut elimet katoavat.
Tulevaisuuden kaldanessa ei ole mitään muuta kuin laajat aivot.
Kuurona, mykkänä ja sokeana se lepää salaisessa holvissaan syvällä
Barsoomin uumenissa -- vain pelkkinä laajoina, ihmeellisinä, kauniina
aivoina, joiden ikuista ajattelua ei mikään häiritse."
"Tarkoitatko, että ne vain lepäävät ja ajattelevat?" tiedusti Tara.
"Juuri niin!" huudahti Ghek. "Voiko mikään olla ihastuttavampaa?"
"Kyllä", vastasi tyttö. "Tiedän hyvin paljon, äärettömän paljon
ihastuttavampaa."
KUUDES LUKU
Kauhun kourissa
Olennon puheet antoivat Heliumin Taralle ajattelemisen aihetta. Hänelle
oli opetettu, että jokaisella luodulla oliolla oli joku hyödyllinen
tarkoitus, ja hän koetti tunnollisesti sovittaa kaldanea oikealle
paikalleen maailmankaikkeuden järjestelmään. Hän oli varma, että sillä
täytyi olla oma paikkansa, mutta hän ei voinut älytä, missä se paikka
oli. Hänen oli luovuttava yrittämästäkin. Kaldaneista johtui hänen
mieleensä pieni ryhmä heliumilaisia, jotka olivat vannoneet
kieltäytyvänsä elämän nautinnoista hankkiakseen tietoja. He
suhtautuivat koko lailla ylimielisesti niihin, joita eivät pitäneet
yhtä viisaina. Taraa hymyilytti, kun hän muisti, mitä hänen isänsä oli
kerran heistä huomauttanut; John Carter oli sanonut, että jos joku
heistä sattuisi pudottamaan itserakkautensa ja se särkyisi, pitäisi
Heliumia savuttaa kokonainen viikko. Hänen isänsä piti normaalisista
ihmisistä -- ihmiset, jotka tiesivät liian vähän, ja ihmiset, jotka
tiesivät liian paljon, olivat molemmat yhtä kiusallisia. Heliumin Tara
oli tässä suhteessa isänsä kaltainen, sekä tervejärkinen että
normaalinen.
Ottamatta huomioon hänen omaa vaarallista asemaansa oli tässä
kummallisessa maailmassa hänestä paljon mielenkiintoista. Rykorit
herättivät kovasti hänen sääliään ja panivat hänet ankarasti pohtimaan.
Miten ja millaisesta alkumuodosta ne olivat kehittyneet? Hän tiedusti
sitä Ghekiltä.
"Kun laulat minulle vielä, niin kerron sen sinulle", vastasi mies. "Jos
Luud sallisi minun pitää sinut, et kuolisi koskaan. Säilyttäisin sinut
aina laulamassa itselleni."
Tyttöä ihmetytti se, että hänen äänensä vaikutti niin voimakkaasti
tuohon olentoon. Noissa tavattoman laajoissa aivoissa oli joku jänne,
jonka sävelet panivat värähtelemään. Se oli ainoa rengas yhdistämässä
häntä näihin aivoihin, kun ne olivat erillään rykorista. Rykoria
hallitessaan niillä saattoi olla muitakin inhimillisiä vaistoja, mutta
niiden ajatteleminenkin kammotti häntä. Laulettuaan hän jäi odottamaan,
että Ghek alkaisi puhua. Mies oli pitkän aikaa vaiti, vain tarkastaen
häntä kamalilla silmillään.
"Eiköhän", hän virkkoi vihdoin, "olisi hauska kuulua teidän rotuunne?
Laulatteko te kaikki?"
"Melkein kaikki, ainakin jonkun verran", vakuutti tyttö, "mutta teemme
paljon muutakin mielenkiintoista ja huvittavaa. Me tanssimme, leikimme,
teemme työtä, rakastamme ja joskus taistelemme, sillä olemme
soturirotu."
"Rakastatte", kertasi kaldane. "Luultavasti käsitän tarkoituksesi.
Mutta onneksi olemme me tunteettomia -- ollessamme irrallamme. Rykoria
vallitessamme -- niin, silloin on kokonaan toista, ja kuunnellessani
lauluasi ja katsellessasi kaunista ruumistasi ymmärrän, mitä tarkoitat
rakkaudella. Voisin rakastaa sinua."
Tyttö peräytyi kauemmaksi hänestä. "Lupasit kertoa minulle rykorien
alkuperästä", hän muistutti.
"Aikakausia sitten", aloitti Ghek, "olivat ruumiimme kookkaammat ja
päämme pienemmät. Jalkamme olivat hyvin heikot, emmekä jaksaneet
kävellä nopeasti emmekä kauan. Oli neljällä jalalla liikkuva, typerä
eläin. Se majaili maaonkaloissa, joihin se kantoi ruokansa, ja me
kaivoimme käytäviämme niihin onkaloihin ja söimme sen keräämää
ravintoa. Mutta se ei hankkinut riittävästi kaikille -- itselleen ja
kaikille niille kaldaneille, jotka elivät sen kustannuksella, joten
meidän oli lähdettävä ulkosalle saamaan ruokaa. Se oli raskasta puuhaa
heikoille jaloillemme. Silloin aloimme ratsastaa näiden alkuperäisten
rykorien selässä. Vihdoin -- siihen kului epäilemättä monia miespolvia
-- kaldanet keksivät keinot ohjatakseen rykoreja, kunnes viimemainitut
lopulta olivat täydelleen riippuvaisia isäntiensä ylemmistä aivoista,
jotka ohjasivat niitä hakemaan ravintoa. Ajan vieriessä kävivät
rykorien aivot yhä pienemmiksi. Niiden korvat kuihtuivat, samoin
silmät, sillä enää ne eivät niitä tarvinneet -- kaldanet kuulivat ja
näkivät niiden puolesta. Samoin rykorit asteittain alkoivat kävellä
takajaloillaan, jotta kaldanet voisivat nähdä kauemmaksi. Aivojen
supistuessa kutistui pääkin. Ainoa pään elin, jota käytettiin, oli suu,
ja niinpä se yksin on jäänyt jäljelle. Silloin tällöin joutui
esi-isiemme käsiin punaisen rodun jäseniä. Kaldanet oivalsivat, kuinka
paljon kauniimpi ja edullisempi luonnon punaiselle rodulle antama muoto
oli kuin rykorien kehittymässä oleva vartalo. Älykkään ristisiitoksen
avulla saatiin nykyiset rykorit. Ne ovat kuin ovatkin yksinomaan
kaldanein ylivoimaisen järjen tuotteita -- ne ovat ruumiimme, joille
saamme tehdä mitä haluamme, kuten te saatte menetellä mielenne mukaan
omiin ruumiisiinne nähden. Mutta meillä on se etu, että meillä on
ruumiita rajaton määrä. Etkö toivoisi olevasi kaldane?"
Kuinka kauan Heliumin Taraa säilytettiin maanalaisessa kammiossa, siitä
hänellä ei ollut aavistustakaan. Se aika tuntui hyvin pitkältä. Hän
söi, nukkui ja silmäili päättymättömiä olentojonoja, joita meni hänen
vankilansa sisäänkäytävän ohitse. Alaspäin laskeutui kuormitettu jono,
vieden ylhäältä ruokaa, ruokaa, yhä vain ruokaa. Toinen jono palasi
tyhjin käsin. Ne nähdessään Tara tiesi, että ylhäällä oli päivä. Kun
niitä ei näkynyt, tiesi hän, että oli yö ja että banthit raatelivat
niitä rykoreja, jotka oli edellisenä päivänä jätetty oman onnensa
nojaan pelloille. Hän alkoi kalveta ja laihtua. Hän ei pitänyt hänelle
annetusta ravinnosta -- se ei sopinut hänen kaltaisilleen -- eikä hän
lihomisen pelosta syönyt kovin paljon maukastakaan ruokaa. Lihavuudella
oli täällä uusi merkitys -- peloittava merkitys.
Ghek huomasi, että hän laihtui ja kalpeni, ja puhui hänelle siitä. Tara
selitti, ettei hän voinut viihtyä maan alla -- että hänen täytyi saada
raitista ilmaa ja auringon paistetta; muutoin hän kuihtuisi ja kuolisi.
Ilmeisesti Ghek kertoi siitä kuninkaalleen, sillä pian sen jälkeen hän
ilmoitti tytölle kuninkaan määränneen hänet säilytettäväksi tornissa,
ja sinne hänet siirrettiin. Hän oli hartaasti toivonut, että juuri se
olisi hänen ja Ghekin välisen keskustelun seuraus. Jo auringon
näkeminenkin oli jotakin, mutta nyt heräsi hänen rinnassaan toive, jota
hän ei ollut rohjennut ajatellakaan ollessaan synkeissä sokkeloissa,
joista hän ei ikinä olisi osannut ulkoiseen maailmaan. Nyt hänellä oli
hiukkasen toivon aihetta. Ainakin hän näkisi kummut, ja kun hän kerran
ne näkisi, niin eikö hänelle saattaisi tarjoutua tilaisuus päästä
niille? Jospa hän vain saisi kymmenen minuuttia -- vain kymmenen
lyhyttä minuuttia! Lentokone oli vielä siellä -- siitä hän oli varma.
Vain kymmenen minuuttia, ja hän olisi pelastunut -- ikiajoiksi
pelastunut tästä hirveästä paikasta. Mutta päivät vierivät, eikä hän
jäänyt koskaan yksikseen, ei viideksikään minuutiksi.
Usein hän tuumi karkaamista. Jollei olisi ollut bantheja, olisi se
ollut helppo toteuttaa yöllä. Yöksi Ghek aina irtautui ruumiistaan ja
vaipui jonkunlaiseen torkkumistilaan. Uneksi sitä ei voinut sanoa,
ainakaan se ei siltä näyttänyt, sillä hänen luonnottomat silmänsä
pysyivät muuttumattomina: mutta hän pysyi hiljaa alallaan nurkassa.
Tuhansia kertoja Heliumin Tara suoritti karkaamisen mielessään. Hän
syöksähtäisi rykorin luokse ja tempaisi sen hihnoituksessa riippuvan
miekan. Ennen kuin Ghek aavistaisi hänen tarkoitustaan, olisi hän
tehnyt sen, ja ennen kuin kaldane ennättäisi hälyttää, iskisi hän
säilän tuohon kamalan näköiseen päähän. Muutamassa minuutissa hän olisi
muurin ympäröimällä pihalla. Rykorit eivät osaisi pysäyttää häntä,
sillä niillä ei ollut aivoja ilmaisemassa niille, että hän aikoi
karata. Hän oli ikkunasta tarkkaillut pihalta vainioille vievän portin
avaamista ja sulkemista ja tiesi, miten isoa salpaa liikuteltiin. Hän
menisi ulos portista ja rientäisi nopeasti kummulle. Se oli niin
lähellä, ettei häntä saavutettaisi. Kaikki oli niin helppoa! Se olisi
ollut helppoa, jollei olisi ollut bantheja! Yöllä bantheja ja päivällä
työntekijöitä pelloilla. Teljettynä torniin ja saamatta tarpeellista
liikuntoa ja sopivaa ravintoa Tara ei voimistunut, kuten hänen
vangitsijansa toivoivat. Ghek haastatteli häntä, koettaen saada
selville, miksi hän ei lihonut ja pyöristynyt, ei näyttänyt edes
niinkään reippaalta kuin joutuessaan vangiksi. Hänen huolestumisensa
aiheutui Luudin uudistuneista tiedusteluista ja herätti vihdoin tytön
mielessä suunnitelman, jolla hän ehkä saattoi hankkia itselleen uuden
karkaamistilaisuuden.
"Olen tottunut kävelemään raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa",
sanoi Tara Ghekille. "En voi tulla samanlaiseksi, kuin ennen olin, jos
minun on aina oltava suljettuna tähän yhteen kammioon, hengittäen
pilaantunutta ilmaa ja saamatta ruumiinliikettä. Päästäkää minut joka
päivä auringon paisteessa vainioille kävelemään! Sitten minusta
varmasti tulee komea ja lihava."
"Sinä karkaisit", huomautti Ghek.
"Mutta miten voisin karata, jos sinä olisit aina seurassani?" kysyi
tyttö. "Ja jos haluaisinkin karata, niin minne voisin mennä? En edes
tiedä, missä päin Helium on. Sen täytyy olla hyvin kaukana. Jo
ensimmäisenä yönä joutuisin banthien käsiin, eikö niin?"
"Niin joutuisit", myönsi Ghek. "Tiedustan sitä Luudilta."
Seuraavana päivänä hän ilmoitti Luudin käskeneen, että tyttö oli
vietävä vainioille. Hän muka koettaisi sitä kerran nähdäkseen,
voimistuisiko vanki.
"Jollet liho, noudattaa hän sinut sittenkin", hän selitti, "mutta ei
käytä sinua ravinnoksi."
Heliumin Taraa puistatti.
Sinä ja useina seuraavina päivinä hänet vietiin tornista pihan läpi
pelloille. Hän etsi aina valppaasti karkaamistilaisuutta, mutta Ghek
oli alituisesti ihan hänen vierellään. Häntä ei kuitenkaan estänyt
yrittämästä siinä määrin miehen läsnäolo kuin se seikka, että aina oli
paljon työväkeä hänen ja niiden kumpujen välillä, joilla hänet
lentokoneensa oli. Ghekin käsistä hänen olisi ollut helppo pujahtaa,
mutta toisia oli liian paljon. Ja eräänä päivänä sitten Ghek
saattaessaan häntä jaloittelemaan ilmoitti, että se oli viimeinen
kerta.
"Tänä iltana sinun on mentävä Luudin puheille", hän virkkoi. "Se
pahoittaa mieltäni, koska en enää saa kuulla lauluasi."
"Tänä iltana!" Tytön ääni tuskin kuului ja värisi kauhusta.
Hän vilkaisi hätäisesti kummuille päin. Ne olivat niin lähellä! Mutta
välillä olivat ainaiset työntekijät; niitä oli kenties parikymmentä.
"Kävellään tuonne!" hän ehdotti, osoittaen heihin päin. "Haluaisin
nähdä, mitä he puuhailevat."
"Sinne on liian pitkä matka", esteli Ghek. "Minua vaivaa aurinko. On
paljon viihtyisämpää täällä, missä voi seisoa tämän puun siimeksessä."
"No niin", virkkoi tyttö. "Jää sinä sitten tänne, ja minä käyn tuolla.
Siihen en tarvitse kuin hetkisen."
"Ei", vastasi Ghek. "Tulen mukaasi! Tahtoisit karata. Mutta se ei
onnistu."
"Karkaaminenhan on mahdotonta", huomautti Tara.
"Tiedän sen", myönsi Ghek, "mutta saattaisit koettaa. En halua sinun
yrittävän. Ehkä meidän on paras heti palata torniin. Minulle kävisi
huonosti, jos sinä pääsisit karkuun."
Heliumin Tara oivalsi viimeisen tilaisuuden lipuvan käsistään. Tämän
päivän jälkeen ei hänellä enää olisi mahdollisuutta. Hän mietti jotakin
tekosyytä houkutellakseen vartijansa edes vähän lähemmäksi kumpuja.
"Paljoa en haluakaan", hän sanoi. "Tänä iltana pyydät minua laulamaan
itsellesi. Se on viimeinen kerta. Jollet salli minun mennä katsomaan,
mitä nuo kaldanet tekevät, en enää laula sinulle."
Ghek epäröi. "Sitten pidän sinua koko ajan kiinni käsivarresta", hän
virkkoi.
"Pidä toki, jos tahdot!" suostui tyttö. "Matkaan nyt!"
He lähtivät työskentelijöitä ja kumpuja kohti. Pieni ryhmä kaivoi
maasta mukuloita. Tara oli huomannut sen ja pannut merkille, että
kaivajat olivat melkein aina hyvin kumarassa kammottavat silmät
suunnattuina möyrittyyn maahan. Hän vei Ghekin hyvin likelle heitä,
tahtoen muka tarkoin katsoa, miten työ kävi. Koko ajan mies puristi
lujasti hänen vasenta rannettaan.
"Se on kovin mielenkiintoista", kehui tyttö huokaisten. "Katsos, Ghek!"
hän jatkoi sitten äkkiä ja osoitti torniin päin. Pitäen edelleen kiinni
hänestä kaldane kääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan. Vikkelästi kuin
banth ja jännittäen kaikki voimansa iski tyttö samassa oikean nyrkkinsä
Ghekin pehmeään takaraivoon kauluksen rajaan. Iskulla oli toivottu
teho, kaldane kirposi irti rykorista ja kierähti maahan. Heti
heltisivät sormet tytön ranteesta; ruumis, jota Ghekin aivot eivät enää
hallinneet, haparoi hetkisen umpimähkään sinne ja tänne, vaipui sitten
polvilleen ja kellahti lopulta selälleen. Mutta Heliumin Tara ei jäänyt
tarkkailemaan tekonsa seurauksia. Heti kun sormet irtaantuivat hänen
ranteestaan, hän syöksyi kiitämään kumpuja kohti. Samassa pääsi Ghekin
huulilta varoitusvihellys; vastaukseksi ponnahti työskentelijöitä
pystyyn, yksi melkein ihan tytön edessä. Hän vältti ojennetut kädet ja
riensi jälleen kumpuja ja vapautta kohti, mutta hänen jalkansa sattui
kuokkamaiseen työaseeseen, jollaisilla maata käännettiin ja joka oli
jätetty maahan puolittain mullan peittoon. Hetkisen hän jatkoi
juoksuaan, rajusti koettaen saada takaisin tasapainonsa, mutta hänen
jalkansa sekaantuivat vakoihin -- hän kompastui jälleen ja kellahti
tällä kertaa kumoon. Kun hän ponnistautui noustaksensa pystyyn,
heittäytyi hänen niskaansa raskas ruho, tarttuen hänen käsivarsiinsa.
Seuraavalla hetkellä hän oli saarrettu, hänet kiskottiin seisomaan, ja
katsahtaessaan ympärilleen hän näki Ghekin ryömivän pitkänään viruvan
rykorinsa luokse. Pian oli Ghek hänen vierellään.
Ghekin kamalan näköiset kasvot, jotka eivät voineet kuvastaa
mielenliikutuksia, eivät lainkaan osoittaneet, mitä hänen laajoissa
aivoissaan liikkui. Hautoiko hän mielessään kiukkuisia vihan ja koston
ajatuksia? Heliumin Tara ei kyennyt sitä arvaamaan eikä siitä
välittänytkään. Pahin oli tapahtunut. Hän oli koettanut karata, mutta
se ei ollut onnistunut. Enää hän ei saisi toista tilaisuutta.
"Tule!" komensi Ghek. "Palataan torniin." Hänen äänensä pysyi kolkon
yksitoikkoisena. Se oli pahempaa kuin kiukku, sillä se ei lainkaan
paljastanut hänen aikeitaan. Se vain lisäsi Taran kauhua noita isoja
aivoja kohtaan, joille inhimilliset tunteet olivat tyyten vieraat.
Ja niin hänet taaskin laahattiin vankeuteen torniin, ja Ghek ryhtyi
jälleen vartioimaan, kyyröttäen oven pielessä, mutta nyt hänellä oli
kädessään paljas miekka, eikä hän eronnut rykoristaan muulloin kuin
siirtyäkseen toisen tänne hankkimansa olkapäille edellisen osoittaessa
väsymyksen merkkejä. Tyttö istui, silmäillen häntä. Ghek ei ollut
kohdellut häntä tylysti, mutta Tara ei tuntenut kiitollisuutta, silti
ei myöskään vihaa vartijaansa kohtaan. Nuo aivot, joilla ei itsellään
ollut mitään hienompia tunteita, eivät herättäneet niitä hänessäkään.
Hän ei voinut olla niille kiitollinen, ei pitää niistä eikä vihata
niitä. Hänellä oli vain aina sama hellittämätön kauhun tunne niiden
läheisyydessä. Hän oli kuullut suurien tiedemiesten pohtivan punaisen
rodun tulevaisuutta ja muisti jonkun heistä väittäneen, että
lopullisesti olisivat aivot ihmisessä yksinomaan vallitsevina. Enää ei
sitten olisi vaistomaisia tekoja eikä mielenliikutuksia; mitään ei
tehtäisi tunteiden pakotuksesta. Järki päinvastoin ohjaisi kaikkia
toimiamme. Tämän teorian puolustaja pahoitteli sitä, ettei hän saisi
nauttia sellaisen tilan siunauksista, joka hänen mielestään muuttaisi
ihmiskunnan elämän ihanteelliseksi.