"Se on ihmeellistä", hän ihasteli tytön vaiettua. "Mutta en virkkanut

siitä mitään Luudille. Huomasitko, etten ilmaissut sitä Luudille? Jos

hän olisi saanut sen tietää, olisi hän käskenyt sinun laulaa hänelle,

ja sitten olisi sinua säilytetty hänen luonaan, jotta hän voisi kuulla

sinun laulavan, milloin haluaisi. Mutta nyt saan minä pitää sinut

luonani koko ajan."

"Mistä tiedät, että hän pitäisi laulustani?" kysyi tyttö.

"Hänen täytyisi pitää siitä", vastasi Ghek. "Jos minä pidän jostakin,

täytyy hänenkin siitä pitää, sillä emmekö ole samanlaisia -- me

kaikki?"

"Minun rotuni ihmiset eivät pidä samoista asioista", huomautti Tara.

"Kuinka kummallista!" ihmetteli Ghek. "Kaikista kaldaneista ovat samat

seikat joko mieluisia tai vastenmielisiä. Jos keksin jotakin uutta,

josta pidän, tiedän kaikkien kaldanein pitävän siitä. Siitä syystä

tiedän, että Luud pitäisi sinun laulustasi. Me näet olemme kaikki

täsmälleen samanlaisia."

"Mutta sinä et ole samannäköinen kuin Luud", sanoi tyttö.

"Luud on kuningas. Hän on isompi ja hänen merkkinsä ovat komeammat.

Mutta muutoin olemme aivan samanlaiset. Ja eikö se ole luonnollista?

Onhan se muna, josta minä kehityin, lähtöisin Luudista."

"Mitä!" kummasteli tyttö. "En ymmärrä sinua."

"Niin", selitti Ghek, "olemme kaikki kehittyneet Luudin munista samoin

kuin kaikki moakilaiset Moakin munista."

"Ahaa!" äänsi Heliumin Tara, luullen käsittävänsä. "Tarkoitat siis,

että Luudilla on monta vaimoa ja että sinä olet jonkun hänen vaimonsa

jälkeläinen."

"En suinkaan, en sinne päinkään", vastasi Ghek. "Luudilla ei ole yhtään

vaimoa. Hän munii itse munat. Sinä et sitä ymmärrä."

Heliumin Tara myönsi, ettei hän tajunnut.

"Koetan siis selittää sen sinulle", virkkoi Ghek, "jos lupaat laulaa

minulle myöhemmin."

"Minä lupaan", vakuutti tyttö.

"Me emme ole samanlaisia kuin rykorit", alkoi mies. "Ne ovat alempia

olentoja samoin kuin sinä ja banthit ja muut sellaiset. Me olemme

sukupuolettomia -- kaikki muut paitsi kuningastamme, joka on

kaksisukupuolinen. Hän synnyttää paljon munia, joista me, työntekijät

ja soturit, kehitymme. Ja jokaisessa tuhannessa munassa on yksi

kuningasmuna, josta kehittyy kuningas. Panitko merkille sinetöidyt

aukot siinä huoneessa, jossa näit Luudin? Kuhunkin niihin salvattuna on

kuningas. Jos joku niistä pääsisi vapaaksi, karkaisi hän Luudin

kimppuun ja koettaisi surmata hänet; jos se hänelle onnistuisi, olisi

meillä uusi kuningas, mutta muutoin jäisi kaikki ennalleen. Hänen

nimensä olisi Luud, ja kaikki jatkuisi entiseen tapaansa, sillä emmekö

ole kaikki samanlaisia? Luud on elänyt kauan ja synnyttänyt useita

kuninkaita, minkä vuoksi hän jättää eloon niistä vain harvoja, jotta

hänellä olisi seuraaja kuolemansa jälkeen. Muut hän tappaa."

"Miksi hän säästää useampia kuin yhden?" kysyi tyttö.

"Joskus sattuu tapaturmia", selitti Ghek, "niin että kaikki pesäkunnan

tallettamat kuninkaat saavat surmansa. Sellaisessa tapauksessa

noudetaan uusi kuningas naapuriyhdyskunnasta."

"Oletteko te kaikki Luudin lapsia?" tiedusti Tara.

"Kaikki muut paitsi muutamia harvoja, jotka ovat kehittyneet

aikaisemman kuninkaan munista kuten Luudkin. Mutta Luud on ollut

pitkäaikainen, eikä muita ole enää monta elossa."

"Onko ikänne yleensä pitkä vaiko lyhyt?" kysyi Tara.

"Hyvin pitkä."

"Entä rykorit? Elävätkö nekin kauan?"

"Eivät. Rykorit elävät ehkä kymmenen vuotta", vastasi Ghek, "jos

pysyvät voimakkaina ja käyttökelpoisina. Kun ne joko vanhuuden tai

sairauden tähden käyvät hyödyttömiksi, jätämme ne vainioille, ja

banthit käyvät yöllä ne noutamassa."

"Kuinka hirveätä!" huudahti tyttö.

"Hirveätä?" kertasi mies. "Minusta siinä ei ole mitään hirveätä.

Rykorit ovat pelkkiä aivottomia lihasmöhkäleitä. Ne eivät näe, eivät

kuule eivätkä tunne. Ne tuskin osaavat liikkua ilman meitä. Jollemme

antaisi niille ruokaa, kuolisivat ne nälkään. Niitä ei kannata sääliä

niinkään paljoa kuin nahkahihnojamme. Itsekseen ne eivät kykene muuhun

kuin ottamaan ruokaa altaasta ja viemään sen suuhunsa, mutta meidän

ohjaaminamme -- katsohan niitä!" Ja kopeasti hän näytteli jalomuotoista

vartaloa, joka häntä kantoi ja josta uhkui elinvoimaa, tarmoa ja

tuntoa.

"Miten se käy?" ihmetteli Heliumin Tara. "En käsitä sitä ollenkaan."

"Minä näytän sen sinulle", sanoi Ghek ja laskeutui pitkäkseen

lattialle. Sitten hän irtautui vartalosta, joka jäi virumaan

paikoilleen elottoman näköisenä. Hämähäkinjaloillaan hän ryömi tyttöä

kohti. "Katsos nyt!" hän kehoitti. "Näetkö tätä?" Hän ojensi päänsä

takaosassa sijaitsevaa tuntosarvilta näyttävää kimppua. "Rykorin suun

takana, selkärangan yläpään kohdalla on aukko. Siihen pistän

tuntosarveni ja tartun niillä selkäytimeen. Heti on rykorin jokainen

lihas määräysvallassani -- siitä tulee ruumiini, joka tottelee minua,

kuten sinä ohjaat oman ruumiisi lihasten liikkeitä. Minä tunnen kaikki,

mitä rykor tuntisi, jos sillä olisi pää ja aivot. Jos sitä koskee,

kärsisin minä, jos jäisin sen yhteyteen. Mutta samassa kun rykorimme

vahingoittuu tai sairastuu hylkäämme sen ottaaksemme uuden. Samoin kuin

kärsisimme rykorien ruumiillisista vammoista aiheutuvat tuskat,

nautimme niiden ruumiillisista nautinnoista. Kun sinun ruumiisi väsyy,

et kykene juuri mihinkään; kun se on sairas, olet sinäkin sairas; jos

se tapetaan, kuolet sinäkin. Sinä olet tylsän lihas-, luu- ja

verirykelmän orja. Sinun ruumiisi ei ole sen ihmeellisempi kuin banthin

ruho. Vain aivosi nostavat sinut banthin yläpuolelle, mutta aivojasi

sitovat ruumiisi rajoitukset. Niin ei ole meidän laitamme. Meissä ovat

aivot kaikki kaikessa. Yhdeksänkymmentä sadasosaa tilavuudestamme on

aivoja. Meillä on perin yksinkertaiset elimet, ja ne ovat hyvin pienet,

sillä niiden ei tarvitse olla mukana huoltamassa monimutkaista hermo-,

lihas- ja luukoneistoa. Meillä ei ole keuhkoja, sillä emme tarvitse

ilmaa. Syvällä niiden tasanteiden alapuolella, joihin voimme viedä

rykorit, on tavattoman laaja käytäväverkko, jossa kaldane elää

todellisen elämänsä. Siellä kuolisi ilmaa hengittävä rykor kuten

sinäkin kuolisit. Sinne olemme panneet varastoon suunnattomia

ravintomääriä ilmanpitävästi suljettuihin kammioihin. Ne riittävät

ikuisiksi ajoiksi. Syvällä maanpinnan alapuolella on vettä, joka säilyy

siellä lukemattomia ajanjaksoja sen jälkeen, kun pintavesi on loppunut.

Valmistaudumme sen ajan varalle, jonka varmasti tiedämme tulevan --

jolloin Barsoomin ilmakehän viimeisetkin rippeet on kulutettu --

jolloin vesi ja ravinto ovat lopussa. Meidät on luotu sitä tarkoitusta

varten, ettei tähdeltämme katoaisi luonnon jumalallisin luomus --

täydelliset aivot."

"Mutta mikä tarkoitus teillä voi sitten olla, kun se aika tulee?" kysyi

tyttö.

"Sinä et sitä ymmärrä", sanoi Ghek. "Se on liian ylevää tajuttavaksesi,

mutta minä koetan selittää. Barsoom, kuut, aurinko ja tähdet on luotu

yhtä ainoata tarkoitusta varten. Ajan alusta saakka on luonto

työskennellyt ankarasti tämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Ihan alussa

oli olioita, jotka elivät, mutta joilla ei ollut aivoja. Vähitellen

kehittyi surkean vähäisiä hermoja ja mitättömän pieniä aivoja. Kehitys

jatkui. Me olemme sen korkein aste. Mutta jotkut meistä uskovat, että

on vieläkin askel ylöspäin -- että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa

rotumme kehittyy yliolioiksi -- pelkiksi aivoiksi. Painajaisen

tapaisena lisäkkeenä olevat jalat, sakset ja muut elimet katoavat.

Tulevaisuuden kaldanessa ei ole mitään muuta kuin laajat aivot.

Kuurona, mykkänä ja sokeana se lepää salaisessa holvissaan syvällä

Barsoomin uumenissa -- vain pelkkinä laajoina, ihmeellisinä, kauniina

aivoina, joiden ikuista ajattelua ei mikään häiritse."

"Tarkoitatko, että ne vain lepäävät ja ajattelevat?" tiedusti Tara.

"Juuri niin!" huudahti Ghek. "Voiko mikään olla ihastuttavampaa?"

"Kyllä", vastasi tyttö. "Tiedän hyvin paljon, äärettömän paljon

ihastuttavampaa."

KUUDES LUKU

Kauhun kourissa

Olennon puheet antoivat Heliumin Taralle ajattelemisen aihetta. Hänelle

oli opetettu, että jokaisella luodulla oliolla oli joku hyödyllinen

tarkoitus, ja hän koetti tunnollisesti sovittaa kaldanea oikealle

paikalleen maailmankaikkeuden järjestelmään. Hän oli varma, että sillä

täytyi olla oma paikkansa, mutta hän ei voinut älytä, missä se paikka

oli. Hänen oli luovuttava yrittämästäkin. Kaldaneista johtui hänen

mieleensä pieni ryhmä heliumilaisia, jotka olivat vannoneet

kieltäytyvänsä elämän nautinnoista hankkiakseen tietoja. He

suhtautuivat koko lailla ylimielisesti niihin, joita eivät pitäneet

yhtä viisaina. Taraa hymyilytti, kun hän muisti, mitä hänen isänsä oli

kerran heistä huomauttanut; John Carter oli sanonut, että jos joku

heistä sattuisi pudottamaan itserakkautensa ja se särkyisi, pitäisi

Heliumia savuttaa kokonainen viikko. Hänen isänsä piti normaalisista

ihmisistä -- ihmiset, jotka tiesivät liian vähän, ja ihmiset, jotka

tiesivät liian paljon, olivat molemmat yhtä kiusallisia. Heliumin Tara

oli tässä suhteessa isänsä kaltainen, sekä tervejärkinen että

normaalinen.

Ottamatta huomioon hänen omaa vaarallista asemaansa oli tässä

kummallisessa maailmassa hänestä paljon mielenkiintoista. Rykorit

herättivät kovasti hänen sääliään ja panivat hänet ankarasti pohtimaan.

Miten ja millaisesta alkumuodosta ne olivat kehittyneet? Hän tiedusti

sitä Ghekiltä.

"Kun laulat minulle vielä, niin kerron sen sinulle", vastasi mies. "Jos

Luud sallisi minun pitää sinut, et kuolisi koskaan. Säilyttäisin sinut

aina laulamassa itselleni."

Tyttöä ihmetytti se, että hänen äänensä vaikutti niin voimakkaasti

tuohon olentoon. Noissa tavattoman laajoissa aivoissa oli joku jänne,

jonka sävelet panivat värähtelemään. Se oli ainoa rengas yhdistämässä

häntä näihin aivoihin, kun ne olivat erillään rykorista. Rykoria

hallitessaan niillä saattoi olla muitakin inhimillisiä vaistoja, mutta

niiden ajatteleminenkin kammotti häntä. Laulettuaan hän jäi odottamaan,

että Ghek alkaisi puhua. Mies oli pitkän aikaa vaiti, vain tarkastaen

häntä kamalilla silmillään.

"Eiköhän", hän virkkoi vihdoin, "olisi hauska kuulua teidän rotuunne?

Laulatteko te kaikki?"

"Melkein kaikki, ainakin jonkun verran", vakuutti tyttö, "mutta teemme

paljon muutakin mielenkiintoista ja huvittavaa. Me tanssimme, leikimme,

teemme työtä, rakastamme ja joskus taistelemme, sillä olemme

soturirotu."

"Rakastatte", kertasi kaldane. "Luultavasti käsitän tarkoituksesi.

Mutta onneksi olemme me tunteettomia -- ollessamme irrallamme. Rykoria

vallitessamme -- niin, silloin on kokonaan toista, ja kuunnellessani

lauluasi ja katsellessasi kaunista ruumistasi ymmärrän, mitä tarkoitat

rakkaudella. Voisin rakastaa sinua."

Tyttö peräytyi kauemmaksi hänestä. "Lupasit kertoa minulle rykorien

alkuperästä", hän muistutti.

"Aikakausia sitten", aloitti Ghek, "olivat ruumiimme kookkaammat ja

päämme pienemmät. Jalkamme olivat hyvin heikot, emmekä jaksaneet

kävellä nopeasti emmekä kauan. Oli neljällä jalalla liikkuva, typerä

eläin. Se majaili maaonkaloissa, joihin se kantoi ruokansa, ja me

kaivoimme käytäviämme niihin onkaloihin ja söimme sen keräämää

ravintoa. Mutta se ei hankkinut riittävästi kaikille -- itselleen ja

kaikille niille kaldaneille, jotka elivät sen kustannuksella, joten

meidän oli lähdettävä ulkosalle saamaan ruokaa. Se oli raskasta puuhaa

heikoille jaloillemme. Silloin aloimme ratsastaa näiden alkuperäisten

rykorien selässä. Vihdoin -- siihen kului epäilemättä monia miespolvia

-- kaldanet keksivät keinot ohjatakseen rykoreja, kunnes viimemainitut

lopulta olivat täydelleen riippuvaisia isäntiensä ylemmistä aivoista,

jotka ohjasivat niitä hakemaan ravintoa. Ajan vieriessä kävivät

rykorien aivot yhä pienemmiksi. Niiden korvat kuihtuivat, samoin

silmät, sillä enää ne eivät niitä tarvinneet -- kaldanet kuulivat ja

näkivät niiden puolesta. Samoin rykorit asteittain alkoivat kävellä

takajaloillaan, jotta kaldanet voisivat nähdä kauemmaksi. Aivojen

supistuessa kutistui pääkin. Ainoa pään elin, jota käytettiin, oli suu,

ja niinpä se yksin on jäänyt jäljelle. Silloin tällöin joutui

esi-isiemme käsiin punaisen rodun jäseniä. Kaldanet oivalsivat, kuinka

paljon kauniimpi ja edullisempi luonnon punaiselle rodulle antama muoto

oli kuin rykorien kehittymässä oleva vartalo. Älykkään ristisiitoksen

avulla saatiin nykyiset rykorit. Ne ovat kuin ovatkin yksinomaan

kaldanein ylivoimaisen järjen tuotteita -- ne ovat ruumiimme, joille

saamme tehdä mitä haluamme, kuten te saatte menetellä mielenne mukaan

omiin ruumiisiinne nähden. Mutta meillä on se etu, että meillä on

ruumiita rajaton määrä. Etkö toivoisi olevasi kaldane?"

Kuinka kauan Heliumin Taraa säilytettiin maanalaisessa kammiossa, siitä

hänellä ei ollut aavistustakaan. Se aika tuntui hyvin pitkältä. Hän

söi, nukkui ja silmäili päättymättömiä olentojonoja, joita meni hänen

vankilansa sisäänkäytävän ohitse. Alaspäin laskeutui kuormitettu jono,

vieden ylhäältä ruokaa, ruokaa, yhä vain ruokaa. Toinen jono palasi

tyhjin käsin. Ne nähdessään Tara tiesi, että ylhäällä oli päivä. Kun

niitä ei näkynyt, tiesi hän, että oli yö ja että banthit raatelivat

niitä rykoreja, jotka oli edellisenä päivänä jätetty oman onnensa

nojaan pelloille. Hän alkoi kalveta ja laihtua. Hän ei pitänyt hänelle

annetusta ravinnosta -- se ei sopinut hänen kaltaisilleen -- eikä hän

lihomisen pelosta syönyt kovin paljon maukastakaan ruokaa. Lihavuudella

oli täällä uusi merkitys -- peloittava merkitys.

Ghek huomasi, että hän laihtui ja kalpeni, ja puhui hänelle siitä. Tara

selitti, ettei hän voinut viihtyä maan alla -- että hänen täytyi saada

raitista ilmaa ja auringon paistetta; muutoin hän kuihtuisi ja kuolisi.

Ilmeisesti Ghek kertoi siitä kuninkaalleen, sillä pian sen jälkeen hän

ilmoitti tytölle kuninkaan määränneen hänet säilytettäväksi tornissa,

ja sinne hänet siirrettiin. Hän oli hartaasti toivonut, että juuri se

olisi hänen ja Ghekin välisen keskustelun seuraus. Jo auringon

näkeminenkin oli jotakin, mutta nyt heräsi hänen rinnassaan toive, jota

hän ei ollut rohjennut ajatellakaan ollessaan synkeissä sokkeloissa,

joista hän ei ikinä olisi osannut ulkoiseen maailmaan. Nyt hänellä oli

hiukkasen toivon aihetta. Ainakin hän näkisi kummut, ja kun hän kerran

ne näkisi, niin eikö hänelle saattaisi tarjoutua tilaisuus päästä

niille? Jospa hän vain saisi kymmenen minuuttia -- vain kymmenen

lyhyttä minuuttia! Lentokone oli vielä siellä -- siitä hän oli varma.

Vain kymmenen minuuttia, ja hän olisi pelastunut -- ikiajoiksi

pelastunut tästä hirveästä paikasta. Mutta päivät vierivät, eikä hän

jäänyt koskaan yksikseen, ei viideksikään minuutiksi.

Usein hän tuumi karkaamista. Jollei olisi ollut bantheja, olisi se

ollut helppo toteuttaa yöllä. Yöksi Ghek aina irtautui ruumiistaan ja

vaipui jonkunlaiseen torkkumistilaan. Uneksi sitä ei voinut sanoa,

ainakaan se ei siltä näyttänyt, sillä hänen luonnottomat silmänsä

pysyivät muuttumattomina: mutta hän pysyi hiljaa alallaan nurkassa.

Tuhansia kertoja Heliumin Tara suoritti karkaamisen mielessään. Hän

syöksähtäisi rykorin luokse ja tempaisi sen hihnoituksessa riippuvan

miekan. Ennen kuin Ghek aavistaisi hänen tarkoitustaan, olisi hän

tehnyt sen, ja ennen kuin kaldane ennättäisi hälyttää, iskisi hän

säilän tuohon kamalan näköiseen päähän. Muutamassa minuutissa hän olisi

muurin ympäröimällä pihalla. Rykorit eivät osaisi pysäyttää häntä,

sillä niillä ei ollut aivoja ilmaisemassa niille, että hän aikoi

karata. Hän oli ikkunasta tarkkaillut pihalta vainioille vievän portin

avaamista ja sulkemista ja tiesi, miten isoa salpaa liikuteltiin. Hän

menisi ulos portista ja rientäisi nopeasti kummulle. Se oli niin

lähellä, ettei häntä saavutettaisi. Kaikki oli niin helppoa! Se olisi

ollut helppoa, jollei olisi ollut bantheja! Yöllä bantheja ja päivällä

työntekijöitä pelloilla. Teljettynä torniin ja saamatta tarpeellista

liikuntoa ja sopivaa ravintoa Tara ei voimistunut, kuten hänen

vangitsijansa toivoivat. Ghek haastatteli häntä, koettaen saada

selville, miksi hän ei lihonut ja pyöristynyt, ei näyttänyt edes

niinkään reippaalta kuin joutuessaan vangiksi. Hänen huolestumisensa

aiheutui Luudin uudistuneista tiedusteluista ja herätti vihdoin tytön

mielessä suunnitelman, jolla hän ehkä saattoi hankkia itselleen uuden

karkaamistilaisuuden.

"Olen tottunut kävelemään raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa",

sanoi Tara Ghekille. "En voi tulla samanlaiseksi, kuin ennen olin, jos

minun on aina oltava suljettuna tähän yhteen kammioon, hengittäen

pilaantunutta ilmaa ja saamatta ruumiinliikettä. Päästäkää minut joka

päivä auringon paisteessa vainioille kävelemään! Sitten minusta

varmasti tulee komea ja lihava."

"Sinä karkaisit", huomautti Ghek.

"Mutta miten voisin karata, jos sinä olisit aina seurassani?" kysyi

tyttö. "Ja jos haluaisinkin karata, niin minne voisin mennä? En edes

tiedä, missä päin Helium on. Sen täytyy olla hyvin kaukana. Jo

ensimmäisenä yönä joutuisin banthien käsiin, eikö niin?"

"Niin joutuisit", myönsi Ghek. "Tiedustan sitä Luudilta."

Seuraavana päivänä hän ilmoitti Luudin käskeneen, että tyttö oli

vietävä vainioille. Hän muka koettaisi sitä kerran nähdäkseen,

voimistuisiko vanki.

"Jollet liho, noudattaa hän sinut sittenkin", hän selitti, "mutta ei

käytä sinua ravinnoksi."

Heliumin Taraa puistatti.

Sinä ja useina seuraavina päivinä hänet vietiin tornista pihan läpi

pelloille. Hän etsi aina valppaasti karkaamistilaisuutta, mutta Ghek

oli alituisesti ihan hänen vierellään. Häntä ei kuitenkaan estänyt

yrittämästä siinä määrin miehen läsnäolo kuin se seikka, että aina oli

paljon työväkeä hänen ja niiden kumpujen välillä, joilla hänet

lentokoneensa oli. Ghekin käsistä hänen olisi ollut helppo pujahtaa,

mutta toisia oli liian paljon. Ja eräänä päivänä sitten Ghek

saattaessaan häntä jaloittelemaan ilmoitti, että se oli viimeinen

kerta.

"Tänä iltana sinun on mentävä Luudin puheille", hän virkkoi. "Se

pahoittaa mieltäni, koska en enää saa kuulla lauluasi."

"Tänä iltana!" Tytön ääni tuskin kuului ja värisi kauhusta.

Hän vilkaisi hätäisesti kummuille päin. Ne olivat niin lähellä! Mutta

välillä olivat ainaiset työntekijät; niitä oli kenties parikymmentä.

"Kävellään tuonne!" hän ehdotti, osoittaen heihin päin. "Haluaisin

nähdä, mitä he puuhailevat."

"Sinne on liian pitkä matka", esteli Ghek. "Minua vaivaa aurinko. On

paljon viihtyisämpää täällä, missä voi seisoa tämän puun siimeksessä."

"No niin", virkkoi tyttö. "Jää sinä sitten tänne, ja minä käyn tuolla.

Siihen en tarvitse kuin hetkisen."

"Ei", vastasi Ghek. "Tulen mukaasi! Tahtoisit karata. Mutta se ei

onnistu."

"Karkaaminenhan on mahdotonta", huomautti Tara.

"Tiedän sen", myönsi Ghek, "mutta saattaisit koettaa. En halua sinun

yrittävän. Ehkä meidän on paras heti palata torniin. Minulle kävisi

huonosti, jos sinä pääsisit karkuun."

Heliumin Tara oivalsi viimeisen tilaisuuden lipuvan käsistään. Tämän

päivän jälkeen ei hänellä enää olisi mahdollisuutta. Hän mietti jotakin

tekosyytä houkutellakseen vartijansa edes vähän lähemmäksi kumpuja.

"Paljoa en haluakaan", hän sanoi. "Tänä iltana pyydät minua laulamaan

itsellesi. Se on viimeinen kerta. Jollet salli minun mennä katsomaan,

mitä nuo kaldanet tekevät, en enää laula sinulle."

Ghek epäröi. "Sitten pidän sinua koko ajan kiinni käsivarresta", hän

virkkoi.

"Pidä toki, jos tahdot!" suostui tyttö. "Matkaan nyt!"

He lähtivät työskentelijöitä ja kumpuja kohti. Pieni ryhmä kaivoi

maasta mukuloita. Tara oli huomannut sen ja pannut merkille, että

kaivajat olivat melkein aina hyvin kumarassa kammottavat silmät

suunnattuina möyrittyyn maahan. Hän vei Ghekin hyvin likelle heitä,

tahtoen muka tarkoin katsoa, miten työ kävi. Koko ajan mies puristi

lujasti hänen vasenta rannettaan.

"Se on kovin mielenkiintoista", kehui tyttö huokaisten. "Katsos, Ghek!"

hän jatkoi sitten äkkiä ja osoitti torniin päin. Pitäen edelleen kiinni

hänestä kaldane kääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan. Vikkelästi kuin

banth ja jännittäen kaikki voimansa iski tyttö samassa oikean nyrkkinsä

Ghekin pehmeään takaraivoon kauluksen rajaan. Iskulla oli toivottu

teho, kaldane kirposi irti rykorista ja kierähti maahan. Heti

heltisivät sormet tytön ranteesta; ruumis, jota Ghekin aivot eivät enää

hallinneet, haparoi hetkisen umpimähkään sinne ja tänne, vaipui sitten

polvilleen ja kellahti lopulta selälleen. Mutta Heliumin Tara ei jäänyt

tarkkailemaan tekonsa seurauksia. Heti kun sormet irtaantuivat hänen

ranteestaan, hän syöksyi kiitämään kumpuja kohti. Samassa pääsi Ghekin

huulilta varoitusvihellys; vastaukseksi ponnahti työskentelijöitä

pystyyn, yksi melkein ihan tytön edessä. Hän vältti ojennetut kädet ja

riensi jälleen kumpuja ja vapautta kohti, mutta hänen jalkansa sattui

kuokkamaiseen työaseeseen, jollaisilla maata käännettiin ja joka oli

jätetty maahan puolittain mullan peittoon. Hetkisen hän jatkoi

juoksuaan, rajusti koettaen saada takaisin tasapainonsa, mutta hänen

jalkansa sekaantuivat vakoihin -- hän kompastui jälleen ja kellahti

tällä kertaa kumoon. Kun hän ponnistautui noustaksensa pystyyn,

heittäytyi hänen niskaansa raskas ruho, tarttuen hänen käsivarsiinsa.

Seuraavalla hetkellä hän oli saarrettu, hänet kiskottiin seisomaan, ja

katsahtaessaan ympärilleen hän näki Ghekin ryömivän pitkänään viruvan

rykorinsa luokse. Pian oli Ghek hänen vierellään.

Ghekin kamalan näköiset kasvot, jotka eivät voineet kuvastaa

mielenliikutuksia, eivät lainkaan osoittaneet, mitä hänen laajoissa

aivoissaan liikkui. Hautoiko hän mielessään kiukkuisia vihan ja koston

ajatuksia? Heliumin Tara ei kyennyt sitä arvaamaan eikä siitä

välittänytkään. Pahin oli tapahtunut. Hän oli koettanut karata, mutta

se ei ollut onnistunut. Enää hän ei saisi toista tilaisuutta.

"Tule!" komensi Ghek. "Palataan torniin." Hänen äänensä pysyi kolkon

yksitoikkoisena. Se oli pahempaa kuin kiukku, sillä se ei lainkaan

paljastanut hänen aikeitaan. Se vain lisäsi Taran kauhua noita isoja

aivoja kohtaan, joille inhimilliset tunteet olivat tyyten vieraat.

Ja niin hänet taaskin laahattiin vankeuteen torniin, ja Ghek ryhtyi

jälleen vartioimaan, kyyröttäen oven pielessä, mutta nyt hänellä oli

kädessään paljas miekka, eikä hän eronnut rykoristaan muulloin kuin

siirtyäkseen toisen tänne hankkimansa olkapäille edellisen osoittaessa

väsymyksen merkkejä. Tyttö istui, silmäillen häntä. Ghek ei ollut

kohdellut häntä tylysti, mutta Tara ei tuntenut kiitollisuutta, silti

ei myöskään vihaa vartijaansa kohtaan. Nuo aivot, joilla ei itsellään

ollut mitään hienompia tunteita, eivät herättäneet niitä hänessäkään.

Hän ei voinut olla niille kiitollinen, ei pitää niistä eikä vihata

niitä. Hänellä oli vain aina sama hellittämätön kauhun tunne niiden

läheisyydessä. Hän oli kuullut suurien tiedemiesten pohtivan punaisen

rodun tulevaisuutta ja muisti jonkun heistä väittäneen, että

lopullisesti olisivat aivot ihmisessä yksinomaan vallitsevina. Enää ei

sitten olisi vaistomaisia tekoja eikä mielenliikutuksia; mitään ei

tehtäisi tunteiden pakotuksesta. Järki päinvastoin ohjaisi kaikkia

toimiamme. Tämän teorian puolustaja pahoitteli sitä, ettei hän saisi

nauttia sellaisen tilan siunauksista, joka hänen mielestään muuttaisi

ihmiskunnan elämän ihanteelliseksi.

Marsin ritarit · 第 5 / 22 段