toinen. "Mieluummin halkaisen hänet kahtia ja vien oman puoliskoni
Moakille kuin luovutan hänet kokonaan Luudille." Ja hän vetäisi
miekkansa tahi oikeammin laski kätensä uhkaavasti miekkansa kahvalle.
Mutta ennen kuin hän ehti paljastaa asettaan, oli luudilainen
tempaissut omansa ja iskenyt vastustajansa päähän syvän, hirvittävän
haavan. Iso, pyöreä pää rutistui heti kokoon ikäänkuin lävistetty
ilmapallo, samalla kun haavasta ruiskahti esiin harmaata, tahmeata
ainetta. Ulkonevat, nähtävästi luomettomat silmät jäivät tuijottamaan,
suuaukon sulkemislihas supistui ja laajeni, ja sitten pää vierähti
ruumiin hartioilta maahan. Vartalo seisoi hetken tylsästi paikoillaan
ja lähti sitten hitaasti ja päämäärättömästi harhailemaan sinne tänne,
kunnes eräs olennoista tarttui sen käsivarteen.
Nyt lähestyi sitä toinen maassa ryömivistä päistä. "Tämä rykor on
Moakin", se virkkoi. "Minä olen moakilainen. Otan sen." Ja muitta
mutkitta se alkoi kavuta päättömän vartalon raajoja myöten ylöspäin,
käyttäen kuutta lyhyttä hämähäkinjalkaansa ja kaksia vankkoja saksia,
jotka sijaitsivat sen jalkojen etupuolella ja muistuttivat suuresti
Maassa asustavan hummerin saksia, mutta olivat molemmat samankokoiset.
Sillä välin seisoi vartalo toimettoman välinpitämättömänä, ja sen
käsivarret riippuivat velttoina kupeilla. Pää kiipesi olkapäille ja
sijoittui nahkakaulukseen, joka nyt piilotti sen sakset ja jalat.
Melkein heti alkoi ruumiissa näkyä toimeliaan ajattelun merkkejä. Se
kohotti käsiään ja korjasi kauluksen mukavampaan asentoon, otti pään
kämmeniensä väliin ja sijoitti sen paikoilleen, ja liikkuessaan se ei
enää harhaillut päämäärättömästi, vaan asteli varman tietoisesti.
Tyttö katseli kaikkea tätä yhä enemmän ihmeissään. Kun ei yksikään
noakilainen enää nähtävästi halunnut riidellä luudilaisten kanssa
vangin omistamisesta, lähti hänen vangitsijansa taluttamaan häntä
lähimpään torniin. Heitä seurasi useita muita, joista yksi kantoi
irtonaista päätä kainalossaan. Kannettu pää keskusteli sen pään kanssa,
joka oli sitä kantavan olennon olkapäillä. Heliumin Taraa puistatti. Se
oli hirvittävää! Kaikki, mitä hän oli nähnyt näistä kammottavista
olennoista, oli hirvittävää. Ja hän oli niiden vankina, niiden
mielivallassa! Kautta hänen ensimmäisen esi-isänsä varjon! Millä
teollaan hän oli ansainnut näin julman kohtalon?
He seisahtuivat tornin ympärysmuurin juurelle, kunnes yksi seurueesta
aukaisi portin. Sitten he astuivat pihalle, joka tytön kauhuksi oli
täynnä päättömiä ruumiita. Ruumiitonta päätä kantava olento laski nyt
taakkansa maahan, ja se ryömi heti lähellä viruvan ruumiin luokse.
Jotkut päättömät liikkuivat veltosti sinne tänne, mutta tämä oli
alallaan. Se oli naispuolinen. Ryömittyään sen luokse pää sijoittui sen
olkapäille. Samassa ruumis ponnahti keveästi pystyyn. Eräs toinen
pelloilla olleista otuksista toi hihnat ja kauluksen, jotka olivat
olleet pään aikaisemman ruumiin verhona. Uusi ruumis omisti ne nyt, ja
kädet sovittivat ne näppärästi paikoilleen. Olento oli nyt yhtä hyvässä
kunnossa kuin sitä ennen, kun Heliumin Tara oli kaatanut sen entisen
ruumiin maahan ohuella tikarillaan. Mutta oli yksi erotus. Aikaisemmin
se oli ollut miespuolinen -- nyt se oli naispuolinen. Mutta siitä ei
pää näyttänyt välittävän mitään. Heliumin Tara olikin jo kahakan
ja hänestä sukeutuneen riidan aikana pannut merkille, että
sukueroavaisuudet nähtävästi merkitsivät hyvin vähän hänen
vangitsijainsa keskuudessa. Mies- ja naispuoliset olivat olleet samalla
tavoin mukana ajamassa häntä takaa, molemmilla oli samanlaiset
hihnoitukset ja miekat, ja hän oli nähnyt niin hyvin nais- kuin
miespuolistenkin paljastavan aseensa silloin, kun molempien puolueiden
välinen kiista tuntui uhkaavalta.
Tyttö sai vain vähän aikaa tarkkailla pihalla olevia säälittäviä
olioita, sillä hänen vangitsijansa käski toisten palata vainioille ja
vei hänet torniin. He astuivat kolmen metrin levyiseen ja kuuden metrin
pituiseen huoneeseen, jonka toisessa päässä oli ylemmälle tasanteelle
vievät portaat, toisessa aukko samanlaisille, alaspäin johtaville
portaille. Maanpinnan tasalla oleva huone sai kirkasta valoa
peräseinässään olevista ikkunoista, jotka avautuivat tornin keskellä
olevalle sisäpihalle. Tämän pihan seinät näkyivät olevan päällystetyt
tiiliä muistuttavilla, valkeilla, lasipintaisilla levyillä, ja sinne
tulvi huikaisevan kirkasta valoa. Siitä selvisi tytölle heti niiden
lasisärmiöiden tarkoitus, joista kupukatot olivat kokoonpannut. Itse
portaatkin olivat omiaan herättämään huomiota, koska melkein kaikkialla
Barsoomissa käytetään tasaisesti viettäviä käytäviä yhdistämään eri
kerroksia toisiinsa. Erittäinkin on asianlaita sellainen vanhoissa
rakennuksissa ja syrjäisissä seuduissa, joissa ei ole tapahtunut paljon
muutoksia ja ikivanhat tavat ovat säilyneet.
Vangitsija vei Heliumin Taraa portaita alaspäin, yhä alemmaksi
kammioiden kautta, joita kaikkia valaisi sama säihkyvä valolähde.
Silloin tällöin he sivuuttivat vastaantulijoita, ja nämä pysähtyivät
aina tarkastamaan tyttöä ja kyselemään hänen saattajaltaan hänestä.
"En tiedä mitään muuta kuin sen, että hänet tavattiin vainioilta ja
otettiin kiinni taistelun jälkeen, jonka kestäessä hän surmasi kaksi
rykoria ja minä yhden moakilaisen, ja että minä vien hänet Luudille,
jolle hän luonnollisesti kuuluu. Jos Luud haluaa kuulustella häntä, on
se Luudin asia -- eikä minun." Niin hän aina vastasi uteliaille.
Pian he saapuivat huoneeseen, josta lähtevä pyöreä tunneli vei pois
tornista, ja sinne olento saattoi hänet. Tunneli oli läpimitaten vähän
kolmatta metriä, ja sen pohja oli tasoitettu jalkakäytäväksi. Noin
kolmenkymmenen metrin päähän tornista se oli sisustettu samalla
tiilimäisellä aineella kuin tornin valkea sisämuurikin ja sai runsaasti
samasta lähteestä heijastunutta valoa. Siitä eteenpäin se oli
päällystetty erimuotoisilla ja erikokoisilla, sievästi hakatuilla ja
toisiinsa liitetyillä kivillä hyvin kauniin, sekavan mosaiikin tapaan.
He sivuuttivat myöskin haaraantumia ja poikkitunneleja sekä silloin
tällöin aukkoja, joiden läpimitta oli vain kolmisenkymmentä sentimetriä
ja jotka tavallisesti olivat lattian rajassa. Jokaisen tällaisen pienen
aukon yläpuolelle oli maalattu erilainen merkki, kun taas leveiden
tunnelien seinissä oli risteyksissä ja yhtymäkohdissa hieroglyfejä.
Niitä ei tyttö osannut lukea, mutta hän arvasi, että niissä oli
mainittu tunnelien nimet tahi ilmoitukset siitä, mihin ne veivät. Hän
koetti ottaa selvää joistakuista niistä, mutta niissä ei ollut
ainoatakaan hänelle tuttua merkkiä, mikä tuntui omituiselta, sillä
vaikkakin Barsoomin eri kansojen kirjoitetut kielet ovat erilaisia, on
niissä kuitenkin paljon yhteisiä kirjaimia ja sanoja.
Hän oli koettanut keskustella vartijansa kanssa, mutta tämä ei ollut
tuntunut halukkaalta puhelemaan, ja lopulta hän oli luopunut
yrittämästä. Hän oli pannut merkille, ettei saattaja ollut loukannut
häntä millään tavoin eikä myöskään ollut tarpeettoman raaka eikä julma.
Se seikka, että hän oli tikarillaan tappanut kaksi ruumista, ei
nähtävästi ollut nostattanut lainkaan kiukkua eikä kostonhimoa
ruumiiden olkapäillä ratsastavissa kummallisissa päissä -- ei
niissäkään, joiden ruumiit olivat saaneet surmansa. Hän ei
koettanutkaan ymmärtää sitä, koska hän ei voinut arvostella näiden
olentojen päiden ja ruumiiden välisiä omituisia suhteita minkään
aikaisempien kokemustensa nojalla. Tähän saakka ei hänen osakseen
tullut kohtelu ollut omiaan millään tavoin herättämään pelkoa. Ehkäpä
hänelle sittenkin oli ollut onneksi, että hän oli joutunut näiden
eriskummaisten ihmisten käsiin; kenties he sekä suojelisivat häntä
vaaroilta että auttaisivat häntä palaamaan Heliumiin. Hän ei kyllä
saanut mielestään sitä, että he olivat inhoittavia ja kammottavia,
mutta jolleivät he tarkoittaneet hänelle pahaa, saattoi hän ainakin
koettaa sopeutua heidän vastenmieliseen ulkonäköönsä. Toivon elpyessä
reipastui myöskin hänen mielensä, ja pian hän asteli kummallisen
seuralaisensa vierellä melkein hilpeästi. Jopa hän alkoi hyräillä
siihen aikaan Heliumissa suosittua, iloista säveltä. Hänen vierellään
kävelevä olento käänsi ilmeettömät kasvonsa häneen päin.
"Mitä ääntä pidät?" hän tiedusti.
"Hyräilin vain säveltä", vastasi tyttö.
"Hyräilit säveltä", kertasi toinen. "En tiedä, mitä tarkoitat; mutta
tee vieläkin niin; pidän siitä."
Tällä kertaa Tara lauloi sanat, ja hänen kumppaninsa kuunteli
tarkkaavasti. Hänen kasvonilmeistään ei voinut lainkaan huomata, mitä
hänen outorakenteisessa päässään liikkui. Olennon kasvot olivat yhtä
ilmeettömät kuin hämähäkin kasvot ja muistuttivat tytöstä hämähäkkiä.
Taran lopetettua kääntyi mies jälleen hänen puoleensa.
"Se oli toisenlaista", hän virkkoi. "Pidin siitä vieläkin enemmän kuin
edellisestä. Miten se käy?"
"Sehän on laulamista", sanoi tyttö. "Ettekö tiedä, mitä laulu on?"
"En", myönsi mies. "Miten sen teet?"
"Sitä on vaikea selittää", vastasi tyttö, "koska selittäminen
edellyttäisi jonkun verran tietoja sävelistä ja musiikista ja jo
kysymyksesi osoittaa, ettei sinulla ole aavistustakaan niistä."
"Ei olekaan", tunnusti toinen. "En käsitä puhettasi. Mutta selitähän,
miten menettelet!"
"Se on vain ääneni soinnukasta vaihtelua", virkkoi Tara. "Kuuntele!" Ja
hän lauloi taaskin.
"En ymmärrä", tankkasi mies. "Mutta pidän siitä. Osaisitko neuvoa
minuakin laulamaan?"
"En tiedä, mutta mielelläni koetan."
"Saamme nähdä, mitä Luud tekee sinulle", jatkoi saattaja. "Jollei hän
tahdo sinua, pidän minä sinut, ja sinun on opetettava minua
päästelemään tuollaisia ääniä."
Hänen pyynnöstään tyttö alkoi jälleen laulaa, ja he jatkoivat matkaansa
pitkin kiemurtelevaa tunnelia. Sitä valaisivat nyt Taran tuntemien
radiumlamppujen kaltaiset lamput, joita kaikki Baarsoomin kansat
käyttivät ja jotka, sikäli kuin hän tiesi, oli keksitty niin ammoisina
aikoina, että tiedot niiden alkuperästä olivat häipyneet muinaisuuden
hämärään. Ne ovat tavallisesti puolipallon muotoisia, paksusta lasista
valmistettuja lamppuja, ja niihin on sullottu seosta, joka John
Carterin arvelun mukaan varmasti sisältää radiumia. Kupu on sitten
liitetty metallilevyyn, jonka takapuoli on hyvin eristetty, ja koko
koje kiinnitetty sopivaan paikkaan seinään tahi laipioon, jossa se
antaa täyteaineen kokoomuksesta riippuen heikompaa tahi voimakkaampaa
valoa melkeinpä arvaamattoman pitkän ajan.
Edetessään he kohtasivat yhä enemmän tämän maanalaisen maailman
asukkaita, ja tyttö havaitsi, että useilla niistä oli komeammat
metallimerkit ja hihnoitukset kuin pelloilla puuhailleilla
työntekijöillä. Pää ja vartalot olivat hänen mielestään kuitenkin
samanmuotoiset, jopa aivan samanlaiset. Ei kukaan loukannut häntä, ja
vähitellen hänet valtasi melkeinpä riemuisa huojennuksen tunne. Äkkiä
hänen saattajansa poikkesi tunnelin oikeanpuolisessa seinässä olevaan
aukkoon, ja he astuivat avaraan, hyvin valaistuun kammioon.
VIIDES LUKU
Täydelliset aivot
Tytön astuessa huoneeseen kuoli hänen huulillaan värähdellyt laulu
hänen katsettaan kohdanneen kaamean näyn hyydyttämänä. Keskellä kammion
lattiata virui päätön ruumis osittain syötynä, ja pitkin sitä ryömi
puolikymmentä päätä lyhyillä hämähäkkimäisillä jaloillaan, raastaen
naisen lihaa saksillaan ja vieden kappaleet kammottaviin suihinsa. Ne
söivät ihmislihaa -- ja söivät sitä raakana!
Heliumin Tara jäi seisomaan kauhun tyrmistyttämänä ja kääntyi poispäin,
peittäen kasvonsa käsillään.
"Tule", kehoitti hänen vangitsijansa. "Mikä sinun on?"
"Nuo syövät naisen lihaa", supatti tyttö ääni kauhusta väristen.
"Entä sitten?" virkkoi toinen. "Otaksuitko meidän pitävän rykoreja vain
työntekoa varten? Emmehän toki. Hoidettuina ja lihotettuina ne ovat
herkullisia. Ja onnellisia ovatkin niistä ne, joita elätetään
syötäviksi, sillä niitä ei panna koskaan tekemään mitään muuta kuin
syömään."
"Se on kamalaa!" huudahti Tara.
Mies katsoi häntä värähtämättä hetkisen, mutta hänen ilmeettömistä
kasvoistaan ei voinut päättää, tunsiko hän kummastusta, suuttumusta
vaiko sääliä. Sitten hän talutti tytön huoneen läpi, sivuuttaen
hirvittävän näytelmän, Taran kääntäessä katseensa toisaalle. Lattialla
seinävierillä loikoi viisi tai kuusi päätöntä ruumista hihnoitukset
yllään. Tara arvasi, että juhla-aterialla olevat päät olivat jättäneet
ne siihen odottamaan, kunnes niiden palveluksia taaskin tarvittaisiin.
Tämän huoneen seinissä oli lukuisasti pieniä, pyöreitä aukkoja,
jollaisia hän oli huomannut tunnelien eri osissa ja joiden tarkoitusta
hän ei osannut arvata.
He menivät toista käytävää myöten toiseen, edellistä tilavampaan ja
kirkkaammin valaistuun huoneeseen. Siellä oli useita olentoja, joilla
oli sekä pää että vartalo, samalla kun useita päättömiä ruumiita virui
seinävierillä. Tytön vangitsija seisahtui puhuttelemaan muuatta
huoneessaolijoista.
"Etsin Luudia", hän ilmoitti. "Tuon Luudille olennon, jonka vangitsin
vainioilla."
Muut keräytyivät heidän ympärilleen tarkastamaan Heliumin Taraa. Eräs
heistä vihelsi, minkä jälkeen tyttö oppi tietämään jotakin seiniin
tehdyistä aukoista, sillä melkein heti ryömi niistä jättiläismäisten
hämähäkkien tavoin ainakin parikymmentä hirvittävää päätä. Kukin niistä
riensi jonkun lattialla makaavan ruumiin luokse ja sijoittui
paikalleen. Heti alkoivat ruumiit toimia päiden järkiohjauksen mukaan.
Ne nousivat pystyyn, kädet oikoivat nahkakauluksia ja järjestivät
hihnoja. Sitten olennot tulivat Heliumin Taran luokse. Hän pani
merkille, että niiden asu oli upeampi kuin yhdenkään hänen sitä ennen
täällä näkemänsä olion ja arvasi siitä, että he olivat arvokkaampia
kuin toiset. Eikä hän erehtynytkään. Sen osoitti hänen vangitsijansa
käytös. Tämä puhutteli heitä kuten alempi ylempiään.
Monet hänen tarkastelijoistaan tunnustelivat hänen ihoaan, hypistellen
sitä peukalonsa ja etusormensa välissä. Tämä tungetteleminen harmitti
tyttöä. Hän näpsäytti heitä käsille. "Älkää koskeko!" hän kivahti
käskevästi, sillä olihan hän Heliumin prinsessa. Noiden kauheiden
kasvojen ilmeet eivät muuttuneet. Taran oli mahdoton eroittaa, olivatko
olennot suuttuneita vaiko huvitettuja, oliko hänen tekonsa herättänyt
heissä kunnioitusta vaiko halveksumista. Vain yksi heistä puhkesi heti
puhumaan.
"Häntä on lihotettava", virkkoi mies.
Tytön silmät menivät levälleen kauhusta. Hän pyörähti vangitsijansa
puoleen. "Aikovatko nuo hirvittävät otukset syödä minut?" hän huudahti.
"Se on Luudin määräysvallassa", vastasi saattaja, kallistuen sitten
niin, että hänen suunsa oli lähellä tytön korvaa. "Lauluksi nimittämäsi
ääni miellytti minua", hän kuiskutti, "ja palkkioksi siitä varoitan
sinua ärsyttämästä näitä kaldaneja. He ovat hyvin mahtavia. Luud
kuuntelee heidän sanojaan. Älä moiti heitä hirvittäviksi. He ovat hyvin
komeita. Katsohan heidän ihailtavia hihnoituksiaan, heidän kulta- ja
jalokivikorujaan!"
"Kiitos!" sanoi Tara. "Nimitit heitä kaldaneiksi. Mitä se merkitsee?"
"Me olemme kaikki kaldaneja", selitti mies.
"Myöskin sinä?" Tyttö osoitti häntä, suunnaten hoikan sormensa hänen
rintaansa kohti.
"Ei, ei tämä", vastasi toinen, koskettaen ruumistaan. "Tämä on rykor.
Mutta tämä" -- hän kosketti päätään -- "on kaldane. Kaikkea ohjaavat
aivot, järki, hengen voima. Rykor" -- hän osoitti ruumistaan -- "on
mitätön. Se ei ole edes niin arvokas kuin hihnoituksemme jalokivet;
niin, ei edes hihnoituksenkaan arvoinen. Se on liikeneuvomme. Tosin
meidän kävisi vaikeaksi tulla toimeen ilman sitä; mutta sen arvo on
vähäisempi kuin hihnoituksen tai jalokivien, koska sen hankkiminen on
helpompi." Hän kääntyi jälleen muiden kaldanein puoleen. "Suvaitsetteko
ilmoittaa Luudille, että olen täällä?" hän tiedusti.
"Sept meni jo Luudin puheille. Hän ilmoittaa sinut", vastasi heistä
muuan. "Mistä löysit tämän rykorin ja tämän kummallisen kaldanen, joka
ei kykene irtautumaan?"
Tytön saattaja kertoi taaskin, miten vangitseminen oli käynyt. Hän
selosti kaikki tapahtumat sellaisinaan ja kaunistelematta; hänen
äänensä oli yhtä ilmeetön kuin hänen kasvonsakin olivat; ja hänen
kertomustaan kuunneltiin samalla tavoin kuin se esitettiinkin. Näillä
olennoilla ei näyttänyt olevan lainkaan tunteita, ei ainakaan niiden
ilmaisemiskykyä. Oli mahdoton päätellä, minkä vaikutuksen selostus teki
heihin tahi kuulivatko he edes sitä. Heidän ulkonevat silmänsä
tuijottivat hievahtamatta, ja heidän suulihaksensa supistuivat ja
venyivät silloin tällöin. Tottumus ei saanut tytön heitä kohtaan
tuntemaa kauhua lieventymään. Kuta enemmän hän heitä näki, sitä
inhoittavammilta he tuntuivat. Usein vavahti hänen ruumiinsa
suonenvedontapaisesti, kun hän katseli kaldaneja, mutta kun hänen
katseensa siirtyi kauniisiin ruumiisiin ja hän sai hetkiseksi
tungetuksi päät pois mielestään, vaikutti se rauhoittavasti ja
virkistävästi, vaikkakin ruumiit viruessaan lattialla olivat täysin
yhtä kammottavia kuin ruumiiden olkapäillä olevat päät. Mutta
kaameinta, kammottavinta oli nähdä päiden ryömivän hämähäkinjaloillaan.
Heliumin Tara oli varma siitä, että hän kirkuisi, jos joku niistä
tulisi hänen likelleen ja koskettaisi häntä, ja jos taas joku koettaisi
kavuta hänen jäsenilleen -- huu! -- se ajatuskin pyörrytti.
Sept palasi huoneeseen. "Luud tahtoo nähdä sinut ja vangin. Tulkaa!"
hän käski ja kääntyi kammion vastaisessa seinässä olevalle ovelle.
"Mikä on nimesi?" Hän kohdisti kysymyksensä tytön saattajalle.
"Olen Ghek, Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja", vastasi mies.
"Entä hänen?"
"En tiedä."
"Eipä väliä. Tulkaa!"
Heliumin Taran ylimykselliset kulmakarvat kohosivat. Eipä väliä,
tosiaankin! Ei väliä, kuka hän oli, Heliumin prinsessa, Barsoomin
sotavaltiaan ainoa tytär!
"Malttakaahan!" hän huudahti. "On paljonkin väliä sillä, kuka olen. Jos
aiotte viedä minut jedinne luokse, voitte ilmoittaa Heliumin prinsessa
Taran, Barsoomin sotavaltiaan John Carterin tyttären."
"Pysy hiljaa!" komensi Sept. "Puhu silloin, kun sinua puhutellaan!
Seuratkaa minua!"
Heliumin Tara oli melkein tukehtua kiukkuunsa. "Tule!" kehoitti Ghek,
tarttuen hänen käsivarteensa, ja Heliumin Tara lähti. Hän oli pelkkä
vanki. Hänen asemansa ja arvonimensä eivät tehonneet vähääkään näihin
epäinhimillisiin hirviöihin. Hänet vietiin lyhyttä S:n muotoista
käytävää myöten kammioon, jonka seinät olivat yltyleensä päällystetyt
samalla valkealla, tillimäisellä aineella kuin valomuurien sisäpinta.
Lattian rajassa oli seinissä useita pyöreitä aukkoja, jotka kuitenkin
olivat suuremmat kuin hänen aikaisemmin näkemänsä samanlaiset reiät.
Useimmat näistä aukoista olivat suljetut ja sinetöidyt. Suoraan
sisäänkäytävän vastapäätä oli niistä yksi, kultapuitteinen, ja sen
yläpuolella omituinen, samasta kalliista metallista upotettu merkki.
Sept ja Ghek pysähtyivät ovelle tytön kahden puolen, ja kaikki kolme
seisoivat äänettöminä, silmäillen vastaisessa seinässä olevaa aukkoa.
Sen vieressä lattialla virui jättiläiskokoinen, miespuolinen päätön
vartalo, ja sen kummallakin puolen seisoi runsaasti aseistettu soturi
paljas miekka kädessään. He saivat odottaa ehkä noin viisi minuuttia;
sitten ilmestyi aukkoon jotakin. Ensin näyttäytyi pari isoja saksia, ja
heti senjälkeen kömpi esille kamalannäköinen, tavattoman iso kaldane.
Se oli toista vertaa kookkaampi kuin ainoakaan Taran siihen saakka
näkemä, ja sen ulkomuoto oli äärettömän paljon hirvittävämpi. Toisten
iho oli sinertävän harmaa -- tämä oli hieman sinertävämpi, ja sen
silmien samoin kuin suun ympärillä oli vaaleita ja tulipunaisia
viiruja. Kummastakin sieraimesta lähti valkoinen ja toinen tulipunainen
viiru vaakasuorasti ulospäin poikki kasvojen.
Ei kukaan hiiskahtanut eikä liikahtanut. Olio ryömi pitkänään loikovan
vartalon luokse ja sijoittui sen olkapäiden väliin. Sitten pään ja
vartalon muodostama olento nousi pystyyn ja lähestyi tyttöä.
Silmäiltyään häntä kuvatus puhutteli hänen vangitsijaansa.
"Oletko Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja?" se kysyi.
"Kyllä, Luud; nimeni on Ghek."
"Kerro minulle, mitä tiedät tästä!" Kuulustelija nyökkäsi Heliumin
Taraan päin.
Ghek noudatti käskyä, ja sitten tiedusti Luud tytöltä:
"Mitä tekemistä sinulla on Bantoomin alueella?"
"Minut toi tänne ankara myrsky, joka rikkoi lentokoneeni ja kiidätti
minut minulle outoihin seutuihin. Tulin yöllä laaksoon saadakseni
ravintoa ja juomaa. Sitten saapuivat banthit ja hätyyttivät minut
etsimään turvaa puusta. Kun aioin poistua laaksosta, otti väkesi minut
kiinni. En tiedä, minkä tähden he minut pidättivät. En tehnyt mitään
pahaa. Pyydän teitä vain sallimaan minun poistua rauhassa."
"Ei kukaan, joka on saapunut Bantoomiin, poistu sieltä milloinkaan",
vastasi Luud.
"Mutta kansani ei ole sodassa teitä vastaan. Olen Heliumin prinsessa;
äitini isoisä oli jeddak, hänen isänsä jed, isäni koko Barsoomin
sotavaltias. Teillä ei ole oikeutta pidättää minua ja vaadin teitä
vapauttamaan minut heti."
"Ei kukaan, joka on saapunut Bantoomiin, poistu sieltä milloinkaan",
toisti Luud ilmeettömästi. "En tiedä mitään mainitsemistasi Barsoomin
alemmista olennoista. On olemassa vain yksi kehittynyt rotu --
bantoomilaiset. Koko luonto on heitä varten. Sinä saat osaltasi
palvella heitä, mutta et vielä -- olet liian laiha. Meidän on
lihotettava häntä jonkun verran. Sept. Olen kyllästynyt rykoreihin.
Kenties tässä on toisenlainen maku. Banthit ovat liian pahanmakuisia,
ja laaksoomme tulee harvoin mitään muita otuksia. Ja sinä, Ghek, saat
palkkion. Ylennykseksi siirrän sinut vainioilta käytäviin. Tästä
lähtien saat olla aina maan alla, mihin kaikki bantoomilaiset pyrkivät.
Enää sinun ei tarvitse sietää inhoittavan auringon paahdetta, katsella
kammottavaa taivasta tai maanpintaa rumentavia kasveja. Toistaiseksi on
sinun hoidettava tätä minulle tuomaasi oliota ja huolehdittava siitä,
että se nukkuu ja syö -- mutta ei tee mitään muuta. Ymmärrätkö, Ghek?
Ei mitään muuta!"
"Ymmärrän, Luud", vastasi toinen.
"Vie se pois!" komensi olento.
Ghek kääntyi ja talutti Taran huoneesta. Tyttöä kauhistutti, kun hän
ajatteli häntä odottavaa kohtaloa, jota hänen näytti olevan mahdoton
välttää. Oli liiankin ilmeistä, ettei näillä olennoilla ollut lempeitä
eikä ritarillisia tunteita, joihin hän voisi vedota, eikä hän voinut
uskoa kykenevänsä karkaamaan heidän maanalaisten käytäviensä sekavista
sokkeloista.
Vastaanottohuoneen ulkopuolella riensi Sept heidän luokseen ja
keskusteli vähän aikaa Ghekin kanssa. Sitten Taran hoitaja saattoi
häntä sekavasti mutkittelevia tunneleja pitkin, kunnes he tulivat
pieneen kammioon.
"Meidän on toistaiseksi jäätävä tänne. Luud ehkä lähettää toistamiseen
noutamaan sinut luokseen. Jos hän tekee sen, ei sinua otaksuttavasti
lihoteta -- hän käyttää sinua toiseen tarkoitukseen." Tytön
mielenrauhalle oli onneksi, ettei hän käsittänyt miehen tarkoitusta.
"Laula minulle!" pyysi Ghek äkkiä.
Heliumin Tara ei ollut lainkaan laulutuulella, mutta siitä huolimatta
hän lauloi, sillä saattoihan hän aina toivoa pääsevänsä karkaamaan, jos
vain saisi siihen tilaisuuden, ja jos hän voittaisi jonkun näistä
olennoista ystäväkseen, parantuisivat hänen mahdollisuutensa sitä
mukaa. Koko tämän koettelemuksen ajan, sillä sellaiseksi laulaminen
koitui liikarasittuneelle tytölle, silmäili Ghek häntä hievahtamatta.