ympäröivän muurin mahdollisimman kaukaa. Joskus hän kompastui, sillä
kun nouseva Kluros loi pitkiä varjoja, näyttivät esineet eriskummaisen
vääntyneiltä, vaikka kuun valo oli siksi himmeä, ettei siitä ollut
hänelle paljoakaan apua. Eikä hän oikeastaan kaivannutkaan valoa. Hän
saattoi löytää joelle yksinkertaisesti astelemalla rinnettä alaspäin,
kunnes joutuisi veden rajaan, ja hän oli nähnyt, että kaikkialla
laaksossa kasvoi hedelmäpuita ja viljaa, joten hän tapaisi yllin kyllin
ravintoa, ennen kuin joutuisi joelle. Jos kuu näyttäisi hänelle tietä
selvästi ja siten pelastaisi hänet silloin tällöin kaatumasta,
paljastaisi se myöskin hänet tornin oudoille asukkaille, eikä niin
luonnollisestikaan saanut käydä. Jos hän olisi jaksanut, niin hän olisi
odottanut seuraavaa yötä, jolloin liikkuminen olisi ollut vieläkin
turvallisempaa, koska Kluros ei silloin lainkaan ilmestyisi taivaalle
ja Thurian ollessa maillaan vallitsisi sysimusta pimeys. Mutta hän ei
enää kyennyt kestämään riuduttavaa janoa ja kalvavaa nälkää, kun sekä
ruokaa että juomaa oli näkyvissä, ja niinpä hän oli päättänyt
mieluummin antautua ilmitulon vaaraan kuin kärsiä enää kauempaa.
Päästyään kommelluksitta lähimmän tornin ohitse hän eteni niin nopeasti
kuin hänestä suinkin tuntui turvalliselta, valiten mikäli mahdollista
tiensä siten, että saattoi käyttää hyväkseen siellä täällä kasvavien
puiden varjoja ja ottaa samalla selkoa siitä, missä niistä oli
hedelmiä. Viimemainitussa suhteessa häntä onnisti melkein heti, sillä
kolmas puu, jonka juurelle hän pysähtyi, oli täynnä kypsiä hedelmiä.
Heliumin Taran mielestä ei koskaan ollut mikään niin miellyttävästi
kutittanut hänen suulakeaan, vaikka hedelmä olikin melkein mauton usa,
jota pidetään maukkaana vasta keitettynä ja hyvin maustettuna. Tämä puu
on hyväkasvuinen, vaatii vähän kastelua ja tuottaa runsaasti hedelmiä.
Sen hyvin ravintorikas hedelmä on varattomien kansankerrosten
tärkeimpiä ruoka-aineita, ja halpuutensa ja ravintoarvonsa tähden sitä
käytetään Barsoomissa pääasiallisesti muonana sekä armeijassa että
laivastossa. Tämän käytännön johdosta se on saanut siellä liikanimen,
joka vapaasti käännettynä kuuluisi "taisteluperuna". Tyttö oli siksi
viisas, että söi niukasti, mutta täytti reppunsa hedelmillä, ennen kuin
lähti jatkamaan matkaansa.
Sivuutettuaan kaksi tornia hän saapui joelle. Siellä hän taaskin oli
maltillinen, juoden vain vähän ja senkin hyvin hitaasti ja tyytyen
huuhtelemaan usein suutaan ja viruttamaan kasvojaan, käsiään ja
jalkojaan vedellä. Ja vaikka yö olikin kylmä, kuten Marsin yöt ovat,
oli virkistymisen tunne enemmän kuin riittävä korvaamaan kylmyydestä
aiheutuvan ruumiillisen epämukavuuden. Kiinnitettyään anturat jälleen
jalkaansa hän tarkasti joen varrella olevia kasvilavoja, etsien niistä
syötäviä marjoja ja mukulakasveja, ja löysi pari lajia, joita voitiin
syödä raakoina. Hän pani niitä reppuunsa otettuaan sieltä pois osan
usa-hedelmiä, koska ne antoivat vaihtelua ruokaan ja lisäksi olivat
maukkaampia. Silloin tällöin hän palasi joelle juomaan, mutta aina
kohtuullisesti. Aina hän piti sekä silmänsä että korvansa valppaina,
mutta ei kertaakaan kuullut eikä nähnyt mitään häiritsevää vaaran
merkkiä.
Ja pian lähestyi aika, jolloin hänen oli palattava lentokoneelle, ettei
joutuisi alhaalla kiertävän Thurian paljastavaan valaistukseen. Hänen
oli tuskallista poistua veden luota, sillä hän tiesi, että häntä
alkaisi kovasti janottaa, ennen kuin hän voisi toivoa uudelleen
pääsevänsä joelle. Jospa hänellä olisi joku pieni astia, jossa hän
voisi viedä vettä mukaansa! Vähäinenkin määrä auttaisi häntä kestämään
seuraavaan yöhön saakka. Mutta sellaista hänellä ei ollut, joten hänen
täytyi parhaansa mukaan tulla toimeen kokoamiensa marjojen ja mukulain
mehulla.
Juotuaan joesta vielä viimeisen siemauksen, pisimmän, jonka hän oli
suonut itselleen, hän nousi palatakseen jälleen kummulle. Mutta samassa
hän äkkiä jännittyi pelokkaana tarkkailemaan. Mitä se oli? Hän olisi
voinut vannoa nähneensä jotakin liikkuvan jonkun matkan päässä kasvavan
puun varjossa. Hyvinkin minuutin tyttö seisoi liikahtamatta, tuskin
hengittäen. Hän tuijotti hievahtamatta puun synkkään pimentoon ja
herkisti korviaan kuullakseen yön hiljaiset äänet. Matalaa ulvontaa
kuului kummuilta, joille hänen lentokoneensa oli kätketty. Hän tunsi
sen hyvin -- se oli saalistavan banthin kaamea ääni. Ja iso peto oli
suoraan hänen tiellään. Mutta se ei ollut niin lähellä kuin tuo toinen,
vähän matkan päässä pimeydessä väijyvä otus. Mikä se oli? Pahimmin
häntä painoi jännittävä epävarmuus. Jos hän olisi tiennyt, millainen
otus siellä vaani, olisi sen herättämä kammo ollut puolta vähäisempi.
Hän vilkaisi hätäisesti ympärilleen löytääkseen jonkun turvapaikan, jos
otus osoittautuisi vaaralliseksi.
Taaskin kajahti ulvonta kummuilla, mutta tällä kertaa lähempänä.
Melkein heti se sai vastauksen laakson vastaiselta laidalta, tytön
takaa, ja sitten jonkun matkan päästä hänen oikealta ja kahdesti hänen
vasemmalta puoleltaan. Hänen katseensa oli osunut puuhun, joka kasvoi
varsin likellä häntä. Siirtämättä katsettaan toisen puun varjosta hän
alkoi hitaasti väistyä alhaalle riippuvia oksia kohti, jotka ehkä
tarpeen tullen tarjoaisivat hänelle turvapaikan. Mutta heti kun hän
liikahti, kuului siltä suunnalta, johon hän oli tähyillyt, matala
murahdus, ja samassa syöksähti kuutamoiselle aukealle kookas peto,
karaten vinhaa vauhtia häntä kohti häntä suorana, pienet korvat
luimussa, iso kita avoinna, moninkertaiset rivit teräviä, vankkoja
hampaita valmiina iskemään saaliiseensa. Kymmenjalkainen otus
ponnahteli eteenpäin pitkin loikkauksin, ja äkkiä kajahti sen kurkusta
hirvittävä karjaisu, jolla se koetti tyrmistyttää uhrinsa. Se oli
banth, Barsoomin iso, tuuheaharjainen leijona. Heliumin Tara näki sen
lähestyvän ja lähti kiitämään puuta kohti, johon päin oli siirtynyt.
Banth oivalsi hänen aikeensa ja lisäsi nopeutensa kaksinkertaiseksi.
Sen kamala karjaisu pani kaiun kiirimään kukkuloilla ja sai kaikuvia
vastauksia myöskin laaksosta. Mutta ne lähtivät elävistä kurkuista; ne
olivat samanlaisten petojen ärjäisyjä, joten tytöstä tuntui, että
kohtalo oli heittänyt hänet lukemattomien tällaisten petojen keskelle.
Hyökkäävä banth etenee melkein uskomattoman nopeasti, ja oli onni,
ettei se ollut tavannut tyttöä kauempana aukeamalla. Nytkin hänen
pelastumisensa oli hiuskarvan varassa, sillä samalla kun hän ketterästi
heilautti itsensä alaoksille, paiskautui häntä takaa ajanut ja häntä
tavoittamaan hypähtänyt raatelija lehvistön sekaan melkein hänen
kohdalleen. Vain hyvä onni ja vikkelyys pelastivat hänet. Tanakka oksa
käänsi syrjään pedon repivät kynnet, mutta kuolema oli hyvin lähellä
häntä, sillä jättiläismäinen käpälä pyyhkäisi hänen ihoaan, hänen
reutoutuessaan ylemmille oksille.
Saaliinsa menettänyt banth päästi raivonsa ja pettymyksensä ilmoille
sarjassa raivoisia karjaisuja, jotka panivat maan vapisemaan. Ja niihin
sekaantui toisten samanlaisten hirviöiden ärjyntää, murinaa ja
ulvontaa, niiden lähestyessä joka taholta, toivoen joko oveluudella
tahi voimalla voivansa riistää itselleen osan saaliista. Niiden
kaartuessa puun ympärille kääntyi Taraa ahdistanut banth äristen niihin
päin, samalla kun ylhäällä oksan haarautumassa kyyröttävä tyttö katseli
laihoja, keltaisia hirviöitä, jotka meluttomin käpälin rauhattomasti
tassuttelivat piirissä hänen ympärillään. Nyt häntä ihmetytti se
kummallinen kohtalon oikku, että hän oli häiritsemättä saanut edetä
näin kauaksi laaksoon yöllä. Mutta vielä enemmän päänvaivaa hänelle
tuotti kysymys, miten hän pääsisi takaisin kummuille. Hän ei uskaltaisi
yrittää palata sinne yöllä ja aavisti, että päivällä häntä väijyisivät
kenties vieläkin vakavammat vaarat. Nyt hän käsitti, että hänen oli
mahdotonta toivoakaan voivansa tulla toimeen tässä laaksossa, koska
banthit estäisivät häntä hankkimasta ravintoa ja vettä öisin, kun taas
tornien asukkaat epäilemättä tekisivät muonan saamisen yhtä
mahdottomaksi päivällä. Hän saattoi selviytyä tukalasta asemastaan vain
yhdellä tavoin, palaamalla lentokoneelleen antautuakseen tuulen
ajeltavaksi, rukoillen, että se veisi hänet johonkin vähemmän kauheaan
maahan. Mutta milloin voisi hän palata lentokoneelleen? Banthit
näyttivät yhäti toivovan saavansa hänet kynsiinsä, ja rohkenisiko hän
koettaa poistua, vaikka ne loittonisivatkin pois näkyvistä? Hän epäili
sitä.
Hänen asemansa tuntui todella toivottomalta -- toivoton se olikin.
NELJÄS LUKU
Vangiksi
Kun Thuria, yön nopea kiitäjä, uudelleen ilmestyi taivaalle, muuttui
maiseman ulkonäkö. Ikäänkuin taikaiskusta sai koko luonto uuden sävyn.
Tuntui siltä kuin katselija olisi äkkiä siirretty toiselle
taivaankappaleelle. Se oli Marsin öiden ihmenäky, ikivanha, mutta
kuitenkin aina uusi, jopa marsilaisistakin -- kaksi loistavaa kuuta
taivaalla, jossa vasta äsken oli välkkynyt vain yksi; toisiinsa
sekaantuvia, nopeasti vaihtuvia varjoja, jotka muuttivat itse
kukkulatkin toisennäköiseksi; kaukainen Kluros, ylevänä,
majesteettisena, valaen tasaista valoaan seudulle; Thuria, iso, upea
kehrä, rientäen vinhasti öisen taivaan sinertävän tummalla,
kaareutuvalla laella niin alhaalla, että se näytti hipovan kukkuloita.
Se oli komea näky, joka kiehtoi tytön lumoihinsa kuten se oli aina
tehnyt ja kuten se aina tekee.
"Oi, Thuria, taivaan raju kuningatar!" jupisi Heliumin Tara. "Kukkulat
muodostavat upean kulkueen, ja niiden rinnat nousevat ja laskevat; puut
pyörivät piirissä levähtämättä; pienet ruohot piirtävät vähäiset
kaarensa; ja kaikki liikkuu, rauhattomasti, salaperäisesti,
äänettömästi Thurian kiitäessä ohitse." Tyttö huoahti ja antoi
katseensa jälleen vaipua allansa vallitsevaan kovaan todellisuuteen.
Isoissa bantheissa ei ollut mitään salaperäistä. Se niistä, joka
ensinnä oli hänet havainnut, kyyrötti puun juurella, silmäillen häntä
nälkäisestä. Useimmat muut olivat hajaantuneet saalista etsimään, mutta
muutamia oli jäljellä, yhä toivoen saavansa iskeä raateluhampaansa
tytön pehmeään ruumiiseen.
Yö kului edelleen. Taaskin jätti Thuria taivaan kannen herransa ja
mestarinsa haltuun, kiiruhtaen kohtaamaan aurinkoa muilla taivailla.
Yksi ainoa banth odotteli kärsimättömänä sen puun juurella, jonka
oksilla Heliumin Tara oli turvassa. Muut olivat poistuneet, mutta
niiden jyrisevät ja kiirivät karjaisut, murina ja ulvonta kantautuivat
hänen korviinsa läheltä ja kaukaa. Mitä saalista ne löysivät tästä
pienestä laaksosta? Varmastikin ne olivat tottuneet saamaan täältä
jotakin, koska niitä saapui sinne niin lukuisasti. Ihmeissään tyttö
aprikoi, mitä se saattoi olla.
Kuinka pitkä yö olikaan! Turtana, viluisena ja nääntyneenä Heliumin
Tara takertui kiinni puuhun yhä syvemmän epätoivon vallassa, sillä hän
oli hetkiseksi torkahtanut ja ollut vähällä pudota. Toivo oli
sammumaisillaan hänen pienessä, uljaassa sydämessään. Kuinka paljon hän
jaksaisi vielä kestää? Hän kysyi sitä itseltään, mutta sitten hän
pudisti urheasti päätään ja oikaisi hartioitaan. "Minä elän vielä!" hän
äänsi.
Banth vilkaisi ylöspäin ja murisi.
Jälleen näyttäytyi Thuria ja vähän ajan kuluttua suuri aurinko --
liekehtivän tulinen rakastaja, noudattaen sydämensä halua. Ja Kluros,
kylmä aviopuoliso, jatkoi ylväästi matkaansa yhtä rauhallisena kuin
aikaisemmin, ennen kuin tämä kuumaverinen Lothario oli tullut
häiritsemään hänen kotinsa rauhaa. Ja nyt kiersivät aurinko ja molemmat
kuut yhdessä taivaalla, antaen kaukaista, salaperäistä tenhoaan Marsin
taikamaisen kiehtovalle aamusarastukselle. Heliumin Tara silmäili
kaunista laaksoa, joka levisi hänen ympärilleen. Se oli hedelmällinen
ja kaunis, mutta hänen katsellessaan sitä häntä puistatti, sillä hänen
mieleensä johtui kuva tornien ja muurien piilottamista päättömistä
olennoista. Päivällä ne ja yöllä banthit! Oliko kummakaan, että häntä
puistatti?
Auringon noustessa nousi iso Barsoomin leijona seisoalleen. Se silmäili
kiukkuisesti yläpuolellaan kyyröttävää tyttöä, päästi yhden ainoan
uhkaavan murahduksen ja lönkytti tiehensä kukkuloille päin. Tyttö
tarkkaili sitä ja huomasi sen kiertävän mahdollisimman etäältä tornien
ympäri siirtämättä katsettaan niistä sivuuttaessaan ne. Ilmeisesti
olivat niiden asukkaat opettaneet nuo hurjat pedot kunnioittamaan
heitä. Pian otus katosi näkyvistä ahtaaseen rotkoon, ja sikäli kuin
tyttö saattoi nähdä, ei lähistöllä ollut enää ainoatakaan banthia.
Ainakin hetkeksi oli tienoo jäänyt autioksi. Tyttö mietti uskaltaisiko
hän yrittää päästä jälleen kukkuloille lentokoneensa luokse. Häntä
peloitti se hetki, jolloin työntekijät saapuisivat vainioille, ja hän
oli varma, että ne tulisivat.
Häntä kammotti nähdä jälleen päättömiä olentoja, ja hän ajatteli
ihmeissään, tulisivatko ne pelloille työskentelemään. Hän tarkasteli
lähintä tornia. Siellä ei näkynyt elon merkkiäkään. Laakso oli nyt
hiljainen, eikä siellä ollut ihmisiä eikä eläimiä. Puusta laskeutuminen
kävi jäykästi; hänen lihaksensa olivat kankeat, ja jokainen liike
aiheutti vihlovaa kipua. Pysähdyttyään vielä kerran juomaan joesta hän
tunsi virkistyvänsä ja kääntyi enempää vitkastelematta kumpuja kohti.
Ainoalta varteenotettavalta suunnitelmalta tuntui hänestä se, että
hänen oli riennettävä sinne niin nopeasti kuin mahdollista. Puista ei
enää ollut piilopaikaksi, minkä vuoksi hän ei poikennut tieltään
pysytelläkseen niiden läheisyydessä. Kummut näyttivät hyvin
kaukaisilta. Edellisenä yönä hän ei ollut luullut loitonneensa niin
etäälle. Oikeastaan ei välimatka ollutkaan pitkä, mutta kun hänen nyt
oli sivuutettava kolme tornia, tuntui se hänestä todella hankalalta.
Toinen torni oli melkein suoraan hänen tiellään. Sen väistäminen ei
olisi vähentänyt ilmitulon vaaraa, vaan olisi vain tehnyt sen
pitkäaikaisemmaksi. Senvuoksi hän oikaisi suoraa päätä sille kummulle,
jolla hänen lentokoneensa oli, tornista välittämättä. Hiipiessään
ensimmäisen muurin ohitse hän oli kuulevinaan liikettä sen takaa, mutta
portti ei avautunut, ja hän hengitti vapaammin jätettyään sen taakseen.
Sitten hän saapui toiselle vallitukselle, jonka ulkomuurin ympäri hänen
oli kierrettävä, koska se oli suoraan hänen tiellään. Astellessaan sen
juurella hän kuuli sen takaa sekä liikettä että puhelua. Koko Barsoomin
yhteisellä kielellä saneli siellä mies määräyksiä -- niin monen oli
koottava usaa, niin monen kasteltava peltoja, niin monen taas
muokattava vainioita ja niin edelleen, kuten työnjohtaja jakelee
alaisilleen käskyjä päivän tehtävistä.
Heliumin Tara oli juuri ehtinyt ulkomuurin portille. Ilman
minkäänlaista varoitusta se heilahti auki häneen päin. Hän oivalsi,
että se hetkisen ajaksi piilottaisi hänet sisälläolijain katseilta, ja
hän pyörähti heti ympäri ja lähti juoksemaan muurin juurta pitkin,
kunnes hän pääsi pois näkyvistä käänteen taakse ja joutui vallituksen
vastaiselle puolelle. Läähättäen ponnistuksesta ja täpärän
pelastumisensa aiheuttamasta kiihtymyksestä hän siellä heittäytyi
muurin vierellä kasvavien rikkaruohojen sekaan. Siellä hän virui
vapisten jonkun aikaa uskaltamatta edes nostaa päätään katsellakseen
ympärilleen. Heliumin Tara ei ollut koskaan ennen tuntenut lamauttavaa
pelkoa. Häntä tyrmistytti ja harmitti se, että hän, John Carterin,
Barsoomin sotavaltiaan, tytär pelkäsi. Ei edes se seikka, ettei sitä
näkemässä ollut ketään, kyennyt lieventämään hänen häpeäänsä ja
mielipahaansa, mutta pahinta oli se, että hän tiesi samanlaisissa
oloissa uudelleenkin olevansa yhtä arka. Se ei ollut kuoleman pelkoa --
siitä hän oli varma. Ei, vaan häntä kammotti ajatus, että hän jälleen
näkisi päättömiä olentoja ja että ne ehkä koskettaisivatkin häntä --
tarttuisivat häneen käsiksi. Se ajatus puistatti ja vapisutti häntä.
Vähän ajan kuluttua hän sai hillityksi itseään kylliksi kohottaakseen
päätään ja silmäilläkseen ympärilleen. Mihin hän katsoikin, hän
kauhukseen näki kaikkialla vainioilla ihmisiä joko työssä tahi
valmistautumassa ryhtymään työhön. Muista torneista saapui myöskin
väkeä. Pieniä joukkueita hajautui sinne tänne pelloille. Joitakuita jo
työskenteli vain kolmenkymmenen adin -- vajaan sadan metrin -- päässä
hänestä. Lähinnä häntä puuhailevassa seurueessa oli kymmenkunta
henkilöä, sekä miehiä että naisia, ja kaikilla niillä oli kauniit
vartalot ja luonnottoman kuvatusmaiset kasvot. Heidän hihnoituksensa
oli niin niukka, että he olivat melkein alasti -- mikä ei ollut
lainkaan merkillistä Marsin maanviljelijäin keskuudessa. Kaikilla
heillä oli omituinen, korkea nahkakaulus, joka piilotti kaulan
täydelleen, ja kullakin oli hihnoja riittävästi kannattamaan yhtä
ainoata miekkaa ja repputaskua. Heidän tamineensa olivat hyvin vanhat
ja kuluneet, ja niissä oli pitkäaikaisen, uutteran käyttämisen
merkkejä, eikä niissä ollut minkäänlaisia koruja, lukuunottamatta
vasemmalla olalla olevaa vaakunamerkkiä. Mutta päät sensijaan olivat
kalliista metalleista ja jalokivistä valmistettujen korujen peitossa,
niin että niistä ei näkynyt juuri muuta kuin silmät, nenä ja suu. Ne
olivat kammottavan epäinhimilliset. Silmät olivat etäällä toisistaan ja
ulkonevat; nenässä oli tuskin muuta kuin kaksi pientä yhdensuuntaista
rakoa pystysuorassa asennossa pyöreän reiän -- suun -- yläpuolella.
Päät olivat erittäin inhoittavan näköiset, siinä määrin vastenmieliset,
että tytöstä tuntui mahdottomalta uskoa niitä muuten kauniiden
ruumiiden osiksi.
Heliumin Tara oli kuin lumottu ja kykeni tuskin siirtämään katsettaan
noista oudoista olennoista -- mikä seikka koitui hänen turmiokseen,
sillä nähdessään ne hänen oli pakko paljastaa osa omaa päätään, ja
äkkiä hän säikähdyksekseen havaitsi yhden kuvatuksen keskeyttäneen
työnsä ja tuijottavan suoraan häneen. Tyttö ei uskaltanut hievahtaa,
sillä saattoi olla mahdollista, että olento ei vielä ollut huomannut
häntä tai ainakin vain epäili jonkun otuksen piileksivän rikkaruohojen
keskellä. Jos hän pysymällä liikkumattomana voisi vaimentaa tämän
epäilyn, saattaisi tähyilijä uskoa erehtyneensä ja käydä jälleen
käsiksi työhönsä. Mutta voi, niin ei käynyt! Hän näki olennon
kiinnittävän toisen huomiota häneen, ja melkein heti lähti heistä viisi
tahi kuusi häntä kohti.
Nyt hänen oli mahdoton välttää ilmituloa. Hänen ainoa toivonsa oli
pako. Jos hän kykenisi pujahtamaan heidän kynsistään ja ennättäisi
kummuille ennen heitä, saattaisi hän pelastua, mutta se voi tapahtua
vain yhdellä tavoin -- pakenemalla vitkastelematta ja vikkelästi. Hän
hypähti pystyyn ja syöksyi kiitämään pitkin muurin vierustaa
päästäkseen sen päinvastaiselle laidalle, jonka takana hänen
päämääränään oleva kumpu sijaitsi. Samassa päästivät hänen perässään
tulevat olennot kummallisia vihellysääniä ja vilkaistessaan olkansa
ylitse hän näki niiden kaikkien ripeästi rientävän jälkeensä.
Myöskin huudettiin hänelle kimeitä pysähtymiskäskyjä, mutta
niistä hän ei ollut millänsäkään. Ennen kuin hän oli ennättänyt
kiertää muurin puoliväliin, oli hänelle selvinnyt, että hänen
pelastamismahdollisuutensa olivat suuret, sillä hänen takaa-ajajansa
eivät ilmeisestikään olleet niin nopsajalkaisia kuin hän. Hän olikin
niin ollen hyvin toiveikas saadessaan kummut näkyviinsä, mutta hänen
eteensä ilmestyvä näky mursi pian hänen toiveensa, sillä hänen edessään
leviävillä vainioilla oli hyvinkin sata hänen ahdistajiensa kaltaista
olentoa, jotka kaikki olivat valppaina vahdissa, ilmeisesti
kumppaniensa vihellysten hälyttäminä. Ohjauksia ja komennuksia
huudeltiin kahden puolen, minkä johdosta hänen edessään olevat olennot
hajaantuivat likipitäen laajan puoliympyrän muotoiseen kaareen
katkaisemaan hänen pakoaan, ja kun hän kääntyi oikealle välttääkseen
heidän ketjuaan, näki hän toisia saapuvan kauempana sijaitsevilta
vainioilta. Samoin riensi lisäväkeä vasemmalta puolelta. Mutta Heliumin
Tara ei mielinyt alistua tappioon. Edes pysähtymättä hän pyörsi suoraan
lähestyvän puoliympyrän keskustaa kohti.
Hän voi selviytyä pulasta vain tunkeutumalla kaaren läpi, ja
juostessaan hän veti esille pitkän, ohutteräisen tikarinsa. Jos hänen
oli kuoltava, tahtoi hän uljaan isänsä tavoin kuolla taistellen. Hänen
vastassaan olevassa yksinkertaisessa rivissä oli aukkoja, ja hän
suuntasi askeleensa leveintä väliä kohti. Aukon kahden puolen olevat
oliot arvasivat hänen aikeensa ja lähenivät toisiaan salvatakseen
häneltä tien. Sen johdosta levenivät välit heidän molemmilla
puolillaan, ja juuri kun tyttö näytti olevan syöksymäisillään heidän
syliinsä, hän äkkiä tekikin suorakulmaisen mutkan, juoksi vinhasti
uuteen suuntaan muutamia metrejä ja kääntyi sitten uudelleen nopeasti
kummulle päin. Nyt sulki häneltä tien vapauteen enää ainoastaan yksi
soturi, jonka molemmilla puolin oli leveä väli, toisten rientäessä
estämään hänen pakoaan niin nopeasti kuin jaksoivat. Jos hän pääsisi
tämän miehen ohitse viipymättä kovin kauan, saattaisi hän pelastua --
siitä hän oli varma. Kaikki hänen toiveensa olivat sen varassa. Hänen
edessään oleva olento oivalsi sen myöskin, sillä hän liikkui varovasti,
vaikkakin ripeästi, koettaen katkaista hänen etenemisensä, menetellen
samalla tavoin kuin jalkapallo-joukkueen puolustaja, joka tietää yksin
olevansa vastapuolueen hyökkääjien ja oman maalinsa välissä.
Aluksi Heliumin Tara oli toivonut voivansa välttää miehen, sillä hän
oli huomannut olevansa sekä nopsajalkaisempi että myöskin äärettömän
paljon vikkelämpi kuin nämä kummalliset olennot; mutta pian hän
käsitti, että sillä aikaa, kun hän koettaisi vältellä soturin otteita,
ennättäisivät tämän lähemmät kumppanit hänen kimppuunsa, ja silloin
olisi pakoonpääsy mahdoton. Senvuoksi hän piti parempana hyökätä
suoraan miestä vastaan. Kun tämä oivalsi sen, pysähtyi hän puolittain
kumaraan asentoon ja jäi odottamaan tyttöä kädet levällään. Hänen
toisessa kädessään oli miekka, mutta äkkiä kajahti käskevä ääni: "Ota
hänet kiinni elävänä! Älä vahingoita häntä!" Heti pisti mies miekkansa
takaisin tuppeen, ja sitten oli Heliumin Tara hänen kimpussaan. Hän
syöksähti suoraan kaunista ruumista vasten, ja kun käsivarret
kiertyivät tarttumaan häneen, upposi hänen terävä aseensa syvälle
paljaaseen rintaan. Törmäyksestä he molemmat kellahtivat maahan, ja
ponnahdettuaan jälleen pystyyn Heliumin Tara näki kauhukseen
inhoittavan pään kierähtäneen irti ruumiista ja ryömivän nyt tiehensä
kuudella lyhyellä, hämähäkkimäisellä jalalla. Ruumis nytkähteli
suonenvedontapaisesti ja jäi sitten virumaan hiljaa. Vaikka ottelusta
aiheutunut viivytys olikin ollut lyhytaikainen, oli se kuitenkin
riittävän pitkä tuottamaan hänelle tuhon, sillä hänen noustessaan ylös
karkasi kaksi muuta olentoa hänen kimppuunsa, ja heti sen jälkeen hän
oli saarroksissa. Hänen aseensa upposi toistamiseen alastomaan
ruumiiseen, ja taaskin kierähti pää irralleen, ryömien tiehensä. Sitten
hänet nujerrettiin, ja hetkisen kuluttua kuhisi hänen ympärillään
ainakin sata noita olentoja, jotka kaikki pyrkivät häneen käsiksi.
Aluksi hän luuli heidän haluavan repiä hänet kappaleiksi kostoksi
siitä, että hän oli surmannut kaksi heidän kumppaniaan, mutta pian hän
käsitti, että heitä kannusti enemmän uteliaisuus kuin mikään häijy
tarkoitus.
"Tule!" käski toinen hänen vangitsijoistaan, jotka molemmat pitivät
edelleenkin häntä kiinni. Niin sanoen hän koetti vetää tyttöä mukaansa
lähintä tornia kohti!
"Hän on minun!" kiljaisi toinen. "Minähän hänet vangitsin. Hän lähtee
minun kanssani Moakin torniin."
"Ei ikinä!" kivahti edellinen puhuja. "Hän on Luudin. Minä vien hänet
Luudille, ja jos ken sekaantuu tähän, hän saa tuntea miekkani
terävyyden -- _päässään_!" Viimeisen sanan hän lausui melkein
kiljumalla.
"No, riittää jo!" huudahti eräs toinen, joka näytti arvovaltaiselta.
"Hänet vangittiin Luudin vainioilla -- hänet viedään Luudille."
"Hänet nähtiin ensiksi Moakin alueella, ihan Moakin tornin juurella",
intti se, joka oli vaatinut tyttöä Moakille.
"Kuulithan, mitä Nolach sanoi", huusi luudilainen. "Niin sen pitää
olla."