päättäväisenä vahvat, valkoiset hampaansa vastakkain ja käänsi
ohjausvivun kauas vasemmalle, aikoen pakottaa aluksen keulan suoraan
tuulta vasten. Mutta tuuli kellahdutti heikon koneen ylösalaisin,
pyöritteli, kieritteli ja heitteli sitä sinne ja tänne; potkuri pieksi
hetkisen ohutilmaista kohtaa; sitten myrsky tarttui siihen jälleen ja
kiskaisi sen irti akselista, niin että tyttö jäi avuttomana
mitättömälle hylylle, joka nousi ja laski, kallisteli, kellahteli --
Taran uhmaamien luonnonvoimien leluna. Heliumin Taran ensimmäinen tunne
oli kummastus -- siitä, ettei hän ollut saanut tahtoansa toteutetuksi.
Sitten hän alkoi huolestua -- ei omasta turvallisuudestaan, vaan
vanhempiensa levottomuuden ja varmasti häntä etsimään lähteviä miehiä
uhkaavien vaarojen tähden. Hän moitti itseään ajattelemattomasta
itsekkyydestä, joka oli koitunut toisten mielenrauhan ja turvallisuuden
tuhoojaksi. Hän oivalsi myöskin, kuinka vakavassa vaarassa hän itsekin
oli; mutta sittenkin hän oli säikkymätön, kuten Dejah Thorisin ja John
Carterin tyttären pitikin. Hän tiesi, että hänen kannatussäiliönsä
voisivat pitää häntä ilmassa rajattoman kauan, mutta hänellä ei ollut
ruokaa eikä vettä, ja hän ajautui Barsoomin vähimmän tunnettuja seutuja
kohti. Kenties olisi parempi laskea heti maihin odottamaan etsijäin
tuloa kuin jättäytyä ajelehtimaan yhä kauemmaksi Heliumista, mikä
tekisi pikaisen löydön mahdollisuudet paljon vähäisemmiksi. Mutta
painuttuaan lähelle maata hän tajusi, että maahan laskeutuminen olisi
myrskyn rajuuden vuoksi samaa kuin tuhoutuminen, ja hän nousi jälleen
ripeästi.
Liitäessään eteenpäin muutamien kymmenien metrien korkeudella maasta
hän saattoi arvioida myrskyn jättiläismäistä valtavuutta paremmin kuin
lentäessään pilvien yläpuolella verrattain tyynessä ja selkeässä
vyöhykkeessä, sillä nyt hän näki tuulen vaikutukset Barsoomin pintaan.
Ilma oli täynnä pölyä ja kasvullisuuden palasia, ja kun myrsky kiidätti
häntä kastellun maanviljelysalueen ylitse, näki hän, kuinka isoja
puita, kivimuureja ja rakennuksia nousi korkealle ilmaan, paiskautuen
sirpaleiksi hävitettyyn seutuun. Ja sitten hän nopeasti ajautui uusien
näkyjen kohdalle, jotka saivat hänen mielessään heräämään ripeästi
vahvistuvan tunteen, että Heliumin Tara oli sittenkin vain hyvin pieni,
mitätön ja avuton olento. Niin kauan kuin sitä tunnetta kesti, tuntui
se hänen ylpeyteensä kohdistuneelta ankaralta iskulta, ja iltapuolella
hän oli valmis uskomaan, että sitä kestäisi ikuisesti. Myrskyn rajuus
ei ollut vähääkään talttunut, eikä talttumisesta näkynyt merkkiäkään.
Hän saattoi vain arvailla, kuinka pitkän matkan hän oli ajautunut,
sillä hän ei voinut uskoa matkamittarinsa numerotauluun kasautuneita
korkeita lukuja paikkansapitäviksi. Ne tuntuivat uskomattomilta, mutta
kuitenkin ne olivat oikeita -- jos hän vain olisi sen tiennyt --
kahdessa tunnissa oli myrsky kantanut häntä hyvinkin seitsemäntuhatta
haadia. Vähää ennen pimeän tuloa hän ajautui erään muinaisen Marsin
aution kaupungin ylitse. Se oli Torquas, mutta hän ei sitä tiennyt.
Muutoin hän olisi helposti voinut menettää viimeisetkin toivon rippeet,
sillä Heliumin kansasta oli Torquas yhtä etäällä kuin Etelämeren saaret
meistä.
Koko yön hän kiiti pilvien alapuolella vallitsevassa pimeydessä,
nousten silloin tällöin kuutamoon, Barsoomin kahden seuralaisen luomaan
kirkkaaseen valoon. Hänen oli vilu ja nälkä, ja hän oli kaikin puolin
surkeassa tilassa, mutta hänen pieni, uljas sisunsa ei taipunut
myöntämään hänen asemaansa toivottomaksi, vaikka järki niin väittikin.
Hänen järjelle antamansa vastaus, jonka hän aina joskus äkillisen uhman
puuskassa lausui ääneen, muistutti hänen isänsä spartalaista
jäykkyyttä, hänen uhitellessaan varmaa tuhoa: "Minä elän vielä!"
Sinä aamuna oli sotavaltiaan palatsissa käynyt varhainen vieras. Se oli
Gahan, Gatholin jed. Hän oli saapunut kohta sen jälkeen, kun Heliumin
Taran poissaolo oli huomattu, ja sen nostattaman kiihtymyksen johdosta
hän oli jäänyt ilmoittamatta, kunnes John Carter sattumalta osui hänen
luokseen palatsin avarassa vastaanottoeteisessä, rientäessään antamaan
määräyksiä tytärtänsä etsimään lähetettävistä laivoista.
Gahan pani merkille, että sotavaltiaan ilme oli huolestunut. "Suo
anteeksi, että tunkeudun luoksesi, John Carter!" hän pyysi. "Tulin vain
pyytämään saada olla rasituksenanne vielä yhden päivän, koska
purjehtimaan lähteminen tällaisessa myrskyssä olisi tyhmän
uskallettua."
"Viivy mieluisena vieraanamme, Gahan, kunnes itse haluat poistua
luotamme!" vastasi sotavaltias. "Mutta sinun on annettava anteeksi,
ettei Helium näytä olevan kyllin huomaavainen sinua kohtaan, ennen kuin
tyttäreni on pelastettu."
"Tyttäresi! Pelastettu! Mitä tarkoitat?" hätäili gatholilainen. "En
ymmärrä sinua."
"Hän on poissa keveine lentokoneineen. Muuta emme tiedä. Otaksumme
hänen päättäneen lähteä lentämään ennen aamiaista ja joutuneen myrskyn
kynsiin. Suonet anteeksi, Gahan, että jätän sinut heti yksin -- menen
lähettämään laivoja etsimään häntä." Mutta Gahan, Gatholin jed,
kiiruhti jo palatsin portille päin. Siellä hän hypähti odottavan
thoatin selkään ja syöksyi kahden Gatholin asussa olevan soturin
seuraamana Heliumin katuja pitkin sitä palatsia kohti, joka oli
luovutettu hänen majapaikakseen.
KOLMAS LUKU
Päättömät ihmiset
Sen palatsin katolla, jossa Gatholin jed seurueineen majaili, tempoi
risteilijä "Vanator" vankkoja kiinnitysköysiään. Ulvova taklaus todisti
hirmumyrskyn hurjaa rajuutta, ja niiden miehistön jäsenten huolestuneet
ilmeet, joiden tehtäviensä tähden oli oltava rimpuilevassa aluksessa,
oli vahvistavana todistuksena tilanteen vakavuudesta. Vain lujat hihnat
estivät tuulen pyyhkäisemästä näitä miehiä kannelta, samalla kun
rakennuksen katolla olevien oli yhtenään pakko tarrautua kaiteisiin ja
pylväisiin välttyäkseen suistumasta jokaisen uuden raivokkaan
vihuripuuskan mukaan. "Vanatorin" keulassa oli maalattu Gatholin
vaakuna, mutta sen mastoissa ei liehunut ainoatakaan viiriä, sillä
myrsky oli riipinyt niitä useita mukaansa nopeasti peräkkäin, samoin
kuin se tarkkailijasta näytti pian varmasti kiskaisevan koko
aluksenkin. Miehet eivät voineet uskoa, että mikään köysistä saattaisi
kauan kestää näin rajua riehuntaa. Kaikkiin kahteentoista
kiinnitysköyteen oli kuhunkin takertunut jäntevä soturi paljas lyhyt
miekka kädessään. Jos yksikin köysi olisi myrskyn voimasta hellinnyt,
olisi yksitoista säilää iskenyt poikki kaikki muut -- koska alus
osittain kiinnitettynä olisi ollut tuomittu tuhoon, kun sillä taas, jos
se olisi vapaasti rajuilman heiteltävänä, olisi ainakin vähäinen toivo
selviytyä.
"Kautta Issuksen veren, uskonpa niiden pitävän!" kiljui muuan
sotureista toiselle.
"Jolleivät ne pidä, olkoot esi-isäimme henget suopeita 'Vanatorissa'
oleville uljaille sotureille", lisäsi toinen palatsin katolla olevista
miehistä, "sillä köysien katkettua ei kestä kauan, ennenkuin aluksen
miehistö pukeutuu manalan asuun! Mutta sittenkin, Tanus, minäkin uskon
niiden pitävän. Saamme ainakin kiittää onneamme, ettemme lähteneet
liikkeelle ennen myrskyn puhkeamista, sillä nyt voimme kaikki jäädä
henkiin."
"Niin", vastasi Tanus, "minua hirvittäisi olla nyt purjehtimassa
vankimmallakaan laivalla, joka on leijaillut Barsoomin ilmassa."
Samassa ilmestyi Gahan, jed, katolle. Hänen muassaan saapui hänen oman
seurueensa loppuosa kahdentoista heliumilaisen soturin saattamana.
Nuori päällikkö puhutteli miehiään.
"Lähden heti 'Vanatorilla' etsimään Heliumin Taraa, jonka luullaan
joutuneen myrskyn käsiin yhden henkilön lentokoneessa. Minun ei
tarvitse selittää teille, kuinka vähäiset mahdollisuudet 'Vanatorilla'
on kestää myrskyn raivoa enkä tahdo komentaa teitä varmaan kuolemaan.
Ne, jotka haluavat, jääkööt tänne häpeilemättä! Muut seuraavat minua."
Ja hän juoksi nuoratikkaille, joita tuuli pieksi vimmatusti.
Ensimmäisenä riensi hänen perässään Tanus, ja kun viimeinen oli
kavunnut risteilijän kannelle, ei palatsin katolle ollut jäänyt muita
kuin kaksitoista heliumilaista soturia, jotka miekat paljaina olivat
sijoittuneet gatholilaisten tilalle kiinnitysköysien ääreen.
Laivalla olleista sotureista ei yksikään taipunut poistumaan sieltä
nyt.
"Sitä odotinkin", kehui Gahan, samalla kun hän ja muut äsken tulleet
ennestään kannella olleiden miehien avulla sitoivat itsensä tukevasti
alukseen. "Vanatorin" komentaja pudisteli päätään. Hän rakasti siroa
laivaansa, joka oli omassa luokassaan Gatholin pienen laivaston ylpeys.
Hän näki mielessään sen revittynä ja runneltuna viruvan jonkun
kaukaisen merenpohjan keltaisella pinnalla ja pian joutuvan jonkun
villin, vihreän lauman vallattavaksi ja ryöstettäväksi. Hän katsahti
Gahaniin.
"Oletko valmis, San Tothis?" tiedusti jed.
"Kaikki on valmiina."
"Katkaiskaa sitten köydet!"
Laivan kannen poikki ja reunan ylitse lähetettiin heliumilaisile
sotureille sana, että heidän oli katkaistava kiinnitysköydet kolmannen
tykin pamahtaessa. Kahdentoista terävän säilän tuli iskeä samalla
kertaa ja yhtä voimakkaasti; jokaisen niistä oli sivallettava paksu,
kolmisäikeinen köysi poikki tyyten ja silmänräpäyksessä, jotta mikään
irrallinen pää ei takertumalla johonkin vipukiekkoon syöksisi
"Vanatoria" heti turmioon.
_Pum!_ Merkkilaukauksen ääni kiiri tuulen halki katolla odottaville
kahdelletoista soturille. _Pum!_ Kaksitoista miekkaa kohosi
kahdentoista jäntevän olan taakse. _Pum!_ Kaksitoista terävää säilää
katkaisi kaksitoista vinkuvaa köyttä äkkiä ja kuin yhdestä iskusta.
"Vanatorin" potkurit surisivat ja se syöksähti myrskyyn. Tuuli puski
sen perään kuin rautainen nyrkki, nosti tuon ison aluksen keulalleen ja
pani sen sitten pyörimään lapsen hyrrän lailla. Ja palatsin katolle
jääneet kaksitoista miestä katselivat äänettöminä ja voimattomina,
rukoillen kuolemaa kohti kiitävien urheiden soturien sielujen puolesta.
Oli myöskin muita katselijoita Heliumin korkeilla ilmailuasemilla ja
katoille sijoitetuissa tuhansissa lentovajoissa. Mutta vain lyhyeksi
hetkiseksi keskeytyivät valmistukset, joiden jälkeen lisää rohkeita
miehiä syöksyisi tuohon kammottavaan temmellykseen lähteäkseen
toivottomalta näyttävälle etsintäretkelle, sillä niin pelottomia ovat
Barsoomin soturit.
Mutta "Vanator" ei suistunut maahan, ei ainakaan kaupungin näkyvissä,
vaikka se ei ollutkaan pystyssä hetkeäkään, niin kauan kuin
tarkkailijat sen eroittivat. Milloin se oli jommallakummalla
kyljellään, milloin taas kiiti eteenpäin alassuin, joskus taas kierien
ympäri tahi nousten pystyyn keula tahi perä ylöspäin aina sitä
kiidättävän valtavan voiman oikkujen mukaan. Ja katselijat näkivät,
että tämä vankka laiva liiteli avuttomana tuulessa samoin kuin isot ja
pienet myrskyn repimät esineet, joista ilma oli sakeana. Miesmuistiin
ei Marsissa oltu nähty moista myrskyä, eikä historiakaan kertonut
sellaisen koskaan raivonneen Barsoomin pinnalla.
Seuraavalla hetkellä "Vanator" unohtui, kun Pien-Heliumin merkkinä
aikakausien kestäessä ollut korkea, tulipunainen torni sortui maahan,
levittäen kuolemaa ja hävitystä juurellaan olevaan kaupunkiin. Syntyi
pakokauhu. Raunioissa puhkesi tulipalo valloilleen. Kaupungin kaikki
voimat näyttivät lamautuneen, ja silloin sotavaltias käski miesten,
jotka valmistautuivat lähtemään etsimään Heliumin Taraa, jännittämään
tarmonsa kaupungin pelastamiseksi, sillä hänkin oli nähnyt "Vanatorin"
lähdön ja käsitti, kuinka hyödytöntä oli uhrata miehiä, joita
tarvittiin kipeästi, jos Pien-Helium aiottiin pelastaa tyyten
tuhoutumasta.
Seuraavana päivänä alkoi myrsky asettua kohta keskipäivän jälkeen, ja
ennen kuin aurinko laski, ajelehti alus, jossa Heliumin Tara oli niin
monta tuntia leijaillut elämän ja kuoleman vaiheilla, vienon tuulen
ajamana aaltomaisten kumpujen kohdalla, jotka aikoinaan olivat olleet
marsilaisen mantereen korkeita vuoria. Tyttö oli nääntynyt unen, ruoan
ja juoman puutteesta ja kestämiensä hirveiden kokemusten jälkeisestä
hermolamaannuksesta. Hän näki vilahduksen vähän matkan päässä olevan
kummun takaa pilkoittavasta kohoamasta, joka näytti kupulakiselta
tornilta. Heti hän antoi lentokoneensa laskeutua, niin että kumpu
piilotti sen hänen näkemänsä, mahdollisen rakennuksen asukkailta. Torni
merkitsi hänelle ihmisasutusta, jonka läheisyydessä olisi saatavana
vettä ja ehkä myöskin ruokaa. Jos torni oli menneiden aikojen autioksi
hylätty jäännös, niin hän tuskin löytäisi sieltä ravintoa, mutta
mahdollisesti kyllä vettä. Jos se oli asuttu, oli hänen lähestyttävä
sitä varovasti, sillä niin kaukaisessa maassa hän ei voisi olettaa
majailevan muita kuin vihollisia. Heliumin Tara tiesi, että hänen
täytyi olla etäällä isoisänsä valtakunnan kaksoiskaupungeista. Mutta
jos hän olisi aavistanut, kuinka pitkä matka sinne oli, erehtymättä
enempää kuin tuhat haadia, olisi hän tyrmistynyt oivaltaessaan, kuinka
toivoton hänen tilansa oli.
Hän pysytti aluksensa matalalla, sillä kannatussäiliöt olivat vielä
eheät, ja lipui maata pitkin, kunnes lievä tuuli oli työntänyt hänet
viimeisen kunnaan rinteelle, joka esti hänet näkemästä ihmisten
rakentamaksi torniksi luulemaansa huippua. Siellä hän antoi koneensa
laskeutua kitukasvuisten puiden sekaan, veti sen puun alle, jossa se
ehkä olisi jonkun verran piilossa sen ylitse lentäviltä aluksilta,
kiinnitti sen ja lähti tiedustelemaan. Kuten useimmilla hänen
luokkaansa kuuluvilla naisilla oli hänelläkin aseenaan vain yksi ainoa
vähäinen säilä, joten hänen tällaisissa tapauksissa kuin se, johon hän
nyt oli joutunut, oli luotettava yksinomaan taitoonsa ja koetettava
karttaa ilmituloa. Äärimmäisen varovasti hän hiipi kummun laelle,
käyttäen hyväkseen jokaista maiseman tarjoamaa luonnollista suojaa
voidakseen lähestyä mahdollisesti edessäolevien tähystäjäin huomaamatta
ja vilkuillen vähäväliä nopeasti taakseen, ettei häntä voitaisi
yllättää siltä taholta.
Vihdoin hän pääsi kummun laelle, josta hän saattoi tarkastella sen
takana olevaa seutua matalan pensaston takaa. Hänen edessään levisi
kaunis, mataloiden kukkulain ympäröimä laakso. Sinne tänne siroteltuina
oli siellä useita pyöreitä, kupukattoisia torneja, ja jokaista tornia
ympäröi kivimuuri, sulkien sisälleen muutamien hehtaarien laajuisen
alueen. Laakso näytti erittäin hyvästi viljellyltä. Kummun toisella
puolella, suoraan hänen allaan, oli torni ja ympärysmuuri. Hänen
huomionsa oli aluksi kiintynyt juuri ensiksimainitun kattoon.
Rakennustavaltaan se näytti joka suhteessa olevan samanlainen kuin
kauempana laaksossa olevat -- korkea, kalkittu, jykevätekoinen muuri,
joka ympäröi samalla tavoin rakennettua tornia; tornin harmaaseen
ulkopintaan oli eloisilla väreillä maalattu joku outo vaakuna. Tornien
läpimitta oli noin neljäkymmentä sofadia, likipitäen kaksitoista
metriä, ja korkeus juuresta huippuun kuusikymmentä sofadia. Maapallon
asukkaan mieleen ne olisivat heti johtaneet rakennukset, joissa
meijerituotteiden valmistajat säilyttävät rehua karjalaumoilleen. Mutta
kun hän lähemmin tarkastaessaan olisi havainnut siellä täällä
ampuma-aukkoja, olisi hänen mielipiteensä muuttunut. Heliumin Tara
huomasi, että kuvut näyttivät olevan päällystetyt lukemattomilla
lasisärmiöillä, joista laskevan auringon puolella olevat välähtelivät
niin loistavasti, että hän äkkiä muisti Gatholin Gahanin uhkean
hihnoituksen. Sitä miestä ajatellessaan hän pudisti päätään vihaisesti
ja siirtyi varovasti eteenpäin askeleen tai pari voidakseen
esteettömämmin silmäillä lähintä tornia ja sen ympärysmuuria.
Kun Heliumin Tara tähysti lähintä tornia ympäröivää muuria, sai
ällistys äkkiä hänen otsansa vetäytymään ryppyihin, ja hänen levälleen
menneisiin silmiinsä tuli epäilevä, kauhunsekainen ilme, sillä hän näki
kolmisenkymmentä ihmisruumista, jotka olivat -- alastomia ja päättömiä.
Hän tarkkaili pitkän aikaa henkeään pidätellen voimatta uskoa omia
silmiään -- että nuo kammottavat oliot liikkuivat ja olivat elollisia!
Hän näki niiden nelin kontin ryömivän sinne tänne sekavana sikermänä,
hapuillen sormillaan ympärilleen. Ja joitakuita oli kaukaloiden
äärellä, joita toiset näyttivät etsivän, ja ne ottivat noista astioista
jotakin, vieden sen nähtävästi kaulan kohdalla oleviin reikiin. Oliot
eivät olleet kaukana hänestä -- hän eroitti ne selvästi ja näki, että
niiden joukossa oli sekä nais- että miesruumiita, että ne olivat
kaunismuotoisia ja että niiden iho oli samanlainen kuin hänen, mutta
hiukan vaaleamman punainen. Aluksi hän oli arvellut katselevansa
teloituspaikkaa ja luullut, että ruumiilta oli vasta äsken katkaistu
kaula ja että ne liikkuivat vain lihaskiihoitusten vuoksi. Mutta pian
hän oivalsi, että ne olivat tavallisessa tilassaan.
Kauhea näky lumosi hänet, niin että hän hädin sai siirretyksi
katsettaan siitä pois. Käsien hapuilemisen nojalla oli ilmeistä, ettei
olioilla ollut silmiä, ja niiden saamattoman kankeat liikkeet
viittasivat siihen, että niillä oli surkastuneet hermot ja vastaavasti
mitättömän pienet aivot. Tyttö aprikoi ihmeissään, miten he saattoivat
tulla toimeen, sillä vaikka hän olisi antanut mielikuvituksensa lentää
kuinka hurjasti hyvänsä, hän ei olisi voinut kuvitella noita
epätäydellisiä olentoja järkevinä maanviljelijöinä. Ilmeistä kuitenkin
oli, että laaksossa oli maaperä viljeltyä ja että näillä otuksilla oli
ruokaa. Mutta kuka viljeli maata? Kuka hoiti ja ruokki noita
olio-rukkia ja mitä tarkoitusta varten? Se oli arvoitus, jonka
ratkaisua hän ei kyennyt mielessään johtamaan.
Ruuan näkeminen muistutti hänelle taaskin häntä itseään kalvavasta
nälästä ja kurkkua polttavasta janosta. Hän näki sekä ravintoa että
vettä ympärysmuurin sisällä. Mutta rohkenisiko hän mennä sinne, vaikka
hän keksisikin keinon sinne päästäkseen? Hän epäili sitä, sillä pelkkä
ajatuskin siitä, että nuo kammottavat otukset koskettaisivat häntä,
karmi hänen selkäpiitään.
Sitten hänen katseensa harhaili jälleen pitkin laaksoa, kunnes se
osui viiruun, joka näytti vähäiseltä, viljelysmaiden keskitse
koukertelevalta joelta -- oudolta näyltä Barsoomissa. Oi, jospa se
olisikin vettä! Silloin hän voisi todella toivoa, sillä vainioilta hän
voisi öisin käydä noutamassa ravintoa, piileskellen päivisin niiden
ympärillä kohoavilla kukkuloilla, ja joskus -- niin, sen hän tiesi --
saapuisivat etsijät, sillä John Carter, Barsoomin sotavaltias, ei
herkeäisi etsimästä tytärtään, ennen kuin jokainen neliöhaad koko
tähdellä olisi perinpohjin tutkittu. Hän tunsi isänsä ja tunsi Heliumin
soturit ja tiesi senvuoksi, että jos hän vain voisi säilyä
vahingoittumattomana siihen saakka, kunnes he saapuisivat, he lopulta
varmasti tulisivat.
Hänen olisi odotettava pimeän tuloa, ennen kuin hän voisi uskaltautua
laaksoon, ja sitä ennen hänen oli mielestään hyvä etsiä läheisyydestä
joku suojapaikka, jossa hän olisi jotakuinkin turvassa villipedoilta.
Olihan mahdollista, että alueella ei ollut raatelijoita, mutta
vieraassa maassa ei milloinkaan voinut olla varma mistään. Kun hän oli
vetäytymäisillään takaisin kummun laen taakse, kiintyi hänen huomionsa
jälleen alla olevaan muuritettuun piiriin. Tornista oli ilmestynyt
kaksi olentoa. Heidän kauniit ruumiinsa näyttivät samanlaisilta kuin
päättömät oliot, joiden seassa he liikkuivat, mutta tulokkaat eivät
olleet päättömiä. Heidän hartioillaan oli pää, joka näytti
inhimilliseltä, mutta vaistomaisesti tyttö tunsi, ettei se ollut
ihmisen pää. He olivat parhaiksi niin etäällä, ettei hän tarkoin
eroittanut heitä mailleen menevän päivän himmenevässä valossa, mutta
hän oli varma, että päät olivat liian isot, suhteettomat erinomaisen
sopusuhtaisiin ruumiisiin verrattuina ja muodoltaan litistyneet.
Miehillä oli jonkunlaiset hihnoitukset, joihin oli kiinnitetty
barsoomilaisen soturin tavanmukainen pitkä miekka ja lyhyt miekka, ja
lyhyttä kaulaa peitti tanakkatekoinen nahkakaulus, joka sopi tiiviisti
hartioihin ja mukavasti pään alaosaan. Heidän piirteitään ei juuri
voinut eroittaa, mutta niistä huokui eriskummaisen luonnoton tuntu,
joka herätti Tarassa inhoa.
Miehet toivat pitkän nuoran, johon oli noin kahden sofadin pituisten
välimatkojen päähän sidottu laitteita, joiden hän myöhemmin arvasi
olevan keveitä käsirautoja, sillä soturit liikkuivat aitauksessa
olevien olio-parkojen seassa ja kiinnittivät käsiraudan kunkin oikeaan
ranteeseen. Kun kaikki oli siten kahlehdittu köyteen, alkoi toinen
sotureista vetää ja kiskoa nuorasta, ikäänkuin koettaen raahata
päättömien joukkuetta torniin, samalla kun toinen käveli lauman seassa
kädessään pitkä, kevyt ruoska, nousivat oliot pystyyn, ja edellä
kävelevän soturin nykiessä ja takana tulevan piiskatessa saatiin surkea
lauma vihdoin viedyksi torniin. Heliumin Taraa puistatti hänen
kääntyessään poispäin. Mitä olentoja ne olivat?
Äkkiä oli yö käsissä. Barsoomin päivä oli päättynyt, ja ohitse oli
vilahtanut lyhyt hämärä, joka muuttaa päivän valon pimeydeksi melkein
yhtä äkkiä kuin sähkölampun nappulan kiertäminen, eikä Heliumin Tara
ollut ehtinyt löytää turvapaikkaa. Mutta ehkä ei siellä ollutkaan
petoja pelättävinä tahi oikeammin välteltävinä -- Heliumin Tara ei
pitänyt sanasta pelko. Mutta iloinen hän olisi ollut, jos hänen
pienessä aluksessaan olisi ollut hytti, vaikkapa kuinka pieni; mutta
sellaista ei ollut. Lentokoneen runko oli täynnä kannatussäiliöitä.
Ahaa, siinähän se oli! Kuinka typerää, ettei se ollut ennen johtunut
hänen mieleensä! Hän saattoi kiinnittää aluksen puuhun, jonka juurella
se oli, ja antaa sen nousta niin korkealle kuin köysi ulottui. Kannen
renkaisiin sidottuna hän olisi sitten turvassa kaikilta lähistölle
osuvilta harhailevilta raatelijoilta. Aamulla hän voisi laskeutua
jälleen maahan, ennenkuin lentokonetta huomattaisiin.
Kun Heliumin Tara hiipi kummun reunalta laaksoon, piilotti yön pimeys
hänet kaikkien läheisen tornin ikkunoissa mahdollisesti sattumalta
vetelehtivien tähyilijöiden näkyvistä. Kluros, etäisempi kuu, nousi
parhaillaan näköpiirin yläpuolelle aloittaakseen verkkaisen
vaelluksensa taivaan kannella. Kahdeksan zodea -- hieman enemmän kuin
yhdeksäntoista ja puoli Maan tuntia -- myöhemmin se laskisi, ja siihen
mennessä olisi sen vilkasliikkeinen kumppani Thuria kiertänyt Barsoomin
ympäri kahdesti ja vielä ennättänyt jo yli puoliväliin kolmannella
kierroksellaan. Nyt se oli juuri äsken laskenut. Kuluisi enemmän kuin
kolme ja puoli tuntia, ennenkuin se kohoaisi näkyviin vastaiselta
puolelta vinhasti ja alhaalla kiitääkseen riutuvan taivaankappaleen
pinnan ylitse. Tämän rajusti liikkuvan kuun väliaikaisen poissaolon
kestäessä toivoi Heliumin Tara löytävänsä sekä ruokaa että vettä ja
ehtivänsä jälleen turvaan aluksensa kannelle.