MARSIN RITARIT
Kirj.
EDGAR RICE BURROUGHS
Englanninkielestä ["The Chessmen of Mars"] suomentanut
Alpo Kupiainen
Kariston nuorisonkirjoja 60.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1924.
SISÄLLYS:
Johdanto. John Carter tulee maahan.
I. Tara tuittupäisenä.
II. Hirmumyrskyn heiteltävänä.
III. Päätömä ihmiset.
IV. Vangiksi.
V. Täydelliset aivot.
VI. Kauhun kourissa.
VII. Pöyristyttävä näky.
VIII. Täpärä koitos.
IX. Ajelehtimassa oudoilla seuduilla.
X. Satimessa.
XI. Taran valinta.
XII. Ghek tekee tepposia.
XIII. Epätoivoinen urakka.
XIV. Ghekin komennuksessa.
XV. Holvin vanhus.
XVI. Uusi nimenmuutos.
XVII. Kuoleman kisa.
XVIII. Uskollisuuden näyte.
XIX. Vainajan varjo.
XX. Syytös pelkuruudesta.
XXI. Uhkayritys rakkauden tähden.
XXII. Vihkimishetkellä.
Jetan eli marsilainen shakki.
JOHDANTO
John Carter tulee Maahan
Kuten tavallisesti oli Shea juuri äsken voittanut minut shakkipelissä,
ja kuten myöskin tavallisesti kävi, olin minä puolestani hankkinut
siitä itselleni arveluttavaa korvausta hammastelemalla hänelle, että se
oli heikkojen järjenlahjojen merkki, kiinnittäen n:nnen kerran hänen
huomiotansa eräiden tiedemiesten esittämään teoriaan, joka perustuu
väitteeseen, että ilmiömäiset shakkitaiturit ovat aina joko alle
kaksitoista vuotta vanhoja lapsia tahi yli kahdenkahdeksatta ikäisiä
vanhuksia taikka henkisesti vajavaisia -- jonka teorian voi helposti
syrjäyttää niissä harvoissa tapauksissa, jolloin minä voitan, Shea oli
mennyt makuulle, ja minun olisi pitänyt noudattaa hänen esimerkkiään,
sillä olemme aina satulassa ennen auringon nousua. Mutta sensijaan
istuinkin edelleen kirjastossa shakkipöydän ääressä, veltosti
puhallellen tupakan savua tappiolle joutuneen kuninkaani nöyryytetyn
pään ympärille.
Ollessani syventynyt tähän hyödylliseen puuhaan kuulin arkihuoneen
itäisen oven avautuvan ja jonkun astuvan sisälle. Arvelin Shean
palaavan puhelemaan kanssani huomispäivän tehtävistä, mutta kun
katsahdin molempien huoneiden väliseen oveen, näin sen aukon puitteissa
pronssinkarvaisen jättiläisolennon, jonka muutoin alaston ruumis oli
sonnustettu jalokivistä jäykkään nahkahihnoitukseen ja jonka
vyötäisillä riippui toisella puolen soma lyhyt miekka ja toisella
oudonmallinen pistooli. Tunsin heti hänen mustan tukkansa,
teräksenharmaat, rohkeat ja hymyilevät silmänsä ja ylevät piirteensä.
Hypähdin pystyyn ja astuin häntä vastaan käsi ojossa.
"John Carter!" huudahdin. "Sinäkö?"
"Kukapa muu sitten, poika?" vastasi hän, tarttuen käteeni toisella
kädellään ja laskien toisen olalleni.
"Missä asioissa olet saapunut tänne?" tiedustin. "On jo kauan siitä,
kun viimeksi kävit Maassa, etkä milloinkaan ennen ole ollut täällä
marsilaisessa asussa. Hyvä Jumala! Onpa todella hauska nähdä sinut --
etkä näytä päivääkään vanhentuneen niiltä ajoilta, jolloin keinuttelit
minua polvellasi minun ollessani lapsi. Miten selität sen, John Carter,
sinä Marsin sotavaltias, vai koetatko lainkaan selittää sitä?"
"Miksi yrittäisin selittää selittämätöntä?" huomautti hän. "Kuten jo
aikaisemmin olen sinulle maininnut, olen hyvin vanha mies. En tiedä
ikääni. En muista lainkaan lapsuuttani. Sikäli kuin muistan, olen aina
ollut sellainen, jollaisena näet minut nyt ja jollaisena näit minut
ollessasi viisivuotias. Sinä itse olet vanhentunut, vaikka tosin et
niin paljon kuin muut vastaavanikäiset ihmiset, mikä johtunee siitä,
että suonissamme virtaa samaa verta. Mutta minä en ole vanhentunut
yhtään. Olen pohtinut tätä kysymystäni erään ystäväni, tunnetun
marsilaisen tiedemiehen kanssa; mutta hänen teoriansa ovat vielä
pelkkiä olettamuksia. Minä puolestani olen tyytyväinen tähän tosiasiaan
-- en vanhene lainkaan, rakastan elämää ja nuoruuden vireätä
reippautta.
"-- Ja sitten luonnolliseen kysymykseesi siitä, mikä on tuonut minut
jälleen Maahan ja lisäksi näissä Maan asukkaan silmissä oudoissa
tamineissa. Siitä saamme kiittää Kar Komakia, lotharilaista
jousimiestä. Hän se antoi minulle vihjauksen, ja siitä pitäen olen
kokeillut, kunnes se nyt vihdoin on minulle onnistunut. Kuten tiedät,
on minulla jo kauan ollut kyky kiitää avaruuden halki henkiolentona,
mutta tähän asti en ole kyennyt samalla tavoin kiidättämään elottomia
esineitä. Nyt kuitenkin näet ensi kerran minut aivan samanlaisena kuin
marsilaiset lähimmäiseni minut näkevät -- näet juuri sen lyhyen miekan,
joka on maistanut niin monen tuiman vihollisen verta, hihnat, joita
koristavat Heliumin vaakunat ja oman asemani arvomerkit, ja pistoolin,
jonka minulle lahjoitti Tharkin jeddak Tars Tarkas.
"-- Ottamatta lukuun haluani tavata sinut, mikä on täälläoloni tärkein
syy, ja varmistua siitä, että voin kuljettaa Marsista Maahan elottomia
esineitä ja siis myöskin elollisia olentoja, jos niin haluan, ei
minulla ole täällä mitään tehtävää. Maa ei ole minua varten. Minua
kiinnittää kaikki Barsoomiin -- vaimoni, lapseni, työni; kaikki ne ovat
siellä. Vietän seurassasi viihtyisän illan ja palaan sitten sille
taivaankappaleelle, jota rakastan enemmän kuin henkeäni."
Puhuessaan hän laskeutui shakkipöydän vastaisella puolella olevaan
tuoliin.
"Mainitsit lapsesi", sanoin. "Onko sinulla muita kuin Carthoris?"
"On tytär", vastasi hän. "Hän on vain vähän nuorempi kuin Carthoris ja
toiseksi kaunein olento, joka milloinkaan on hengittänyt menehtyvän
Marsin ohutta ilmaa. Vain hänen äitinsä Dejah Thoris voisi olla
kauniimpi kuin Heliumin Tara."
Hetkisen hän hypisteli shakkinappuloita välinpitämättömästi. "Marsissa
on samantapainen peli kuin shakki", hän virkkoi, "hyvin samantapainen.
Ja muuan sikäläinen rotu pelaa sitä julmalla tavalla, miehillä ja
paljailla miekoilla. Me nimitämme peliä _jetaniksi_. Sitä pelataan
samanlaisella laudalla kuin shakkia, mutta ruutuja on sata, ja
kummallakin puolella on kaksikymmentä nappulaa. Aina kun näen sitä
pelattavan, en voi olla ajattelematta Heliumin Taraa ja hänen
seikkailujaan Barsoomin shakkikansan keskuudessa. Haluatko kuulla hänen
tarinansa?"
Ilmoitin tahtovani, ja niinpä hän kertoi sen minulle. Ja nyt toistan
sen teille niin tarkoin Marsin sotavaltiaan omilla sanoilla kuin
suinkin osaan, mutta käytän kolmatta persoonaa. Jos esityksessäni
ilmenee epäjohdonmukaisia ja virheellisiä kohtia, älköön siitä
moitittako John Carteria, vaan laskettakoon se minun erehtyväisen
muistini viaksi, jonka syytä se on. Tarina on kummallinen ja tyyten
barsoomilainen.
ENSIMMÄINEN LUKU
Tara tuittupäisenä
Heliumin Tara nousi silkkipeitteistä ja pehmeistä turkiksista kasatulta
alustalta, jolla hän oli loikonut, venytti raukeasti joustavaa
vartaloansa ja meni huoneen keskelle, johon sijoitetun ison pöydän
kohdalla riippui matalasta laipiosta pronssinen kiekko. Hänen ryhtinsä
todisti terveyttä ja viimeistellyn moitteetonta ruumiinrakennetta, ja
hänen virheettömän sopusuhtaisten jäsentensä liikkeet olivat
vaivattoman sulavat ja viehkeät. Hienosta silkkikankaasta valmistettu
vaippa oli heitetty hänen toisen olkansa ylitse ja kiedottu hänen
ruumiinsa ympärille; hänen musta tukkansa oli kiinnitetty korkeaksi
nutturaksi päälaelle. Hän napautti pronssikiekkoa keveästi puisella
puikolla, ja äänen kutsumana astui heti huoneeseen hymyilevä orjatyttö,
jota hänen emäntänsä tervehti myöskin hymyillen.
"Joko isäni vieraita saapuu?" tiedusti prinsessa.
"Kyllä, Heliumin Tara, heitä on jo tullut", vastasi orja. "Olen nähnyt
laivaston ylipäällikön Kantor Kanin, Ptarthin prinssin Soranin ja
Kantos Kanin pojan Djor Kantosin." Mainitessaan Djor Kantosin nimen hän
loi veitikkamaisen silmäyksen emäntäänsä. "Ja -- niin, siellä oli
muitakin; heitä on saapunut paljon."
"Kylpy sitten, Uthia!" käski Tara. "Mutta miksi", hän lisäsi, "katsot
minuun tuolla tavoin ja myhäilet lausuessasi Djor Kantosin nimen?"
Orjatyttö naurahti hilpeästi. "Tietäväthän kaikki, että hän palvoo
sinua", hän vastasi.
"Minä en sitä tiedä", virkkoi emäntä. "Hän on veljeni Carthorisin
ystävä ja on niin ollen täällä paljon, mutta ei minua nähdäkseen. Hänen
ja Carthorisin välinen ystävyys se tuo hänet niin usein isäni
palatsiin."
"Mutta Carthorishan on metsästämässä pohjoisessa Okarin jeddakin Talun
seurassa", muistutti Uthia.
"Kylpyni, Uthia!" kivahti Heliumin Tara. "Kielesi syöksee sinut vielä
onnettomuuteen."
"Kylpy on valmis, Heliumin Tara", vastasi tyttö silmissään vielä
iloinen tuike, sillä hän tiesi hyvin, ettei suuttumus saattanut
syrjäyttää prinsessan sydämestä hänen orjatarta kohtaan tuntemaansa
kiintymystä. Hän avasi oven ja meni sotavaltiaan tyttären edellä
viereiseen huoneeseen, jossa kylpy oli valmiina -- marmorinen allas,
joka oli täynnä välkkyvää, hyvätuoksuista vettä. Sen ympärillä ja
kahden puolen veteen vieviä marmoriportaita oli kultaketju, joka oli
kiinnitetty kultaisiin tukipylväisiin. Lasisesta kattokuvusta pääsi
sisälle päivänvalo, luoden kirkasta hohdetta kiilloitetuille,
valkoisille marmoriseinille ja huoneen ympäri ulottuvaan, leveään,
kultaupotuksiseen kuvasarjaan, joka sovinnaiseen tapaan esitti
kylpijöitä ja kaloja.
Heliumin Tara irroitti vaipan ympäriltään ja antoi sen orjattarelleen.
Hän laskeutui verkkaisesti portaita myöten veteen, koettaen sen lämpöä
jalallaan, jonka muotoa ahtaat kengät ja korkeat korot eivät olleet
turmelleet; se oli viehättävä jalka, sellainen, jollaiseksi Jumala
jalat aikoi, mutta jollaisia ne harvoin ovat. Vesi oli hänen
mieleistään, ja hän uiskenteli keveän vaivattomasti altaassa. Hän ui
pehmeän sulavasti kuin hylje, milloin kelluen pinnalla, milloin
sukeltaen veteen, norjien lihasten pannessa kuulakan ihon aaltomaiseen
liikkeeseen -- se oli sanatonta laulua terveydestä, riemusta ja
viehkeydestä. Sitten hän nousi vedestä ja jättäytyi orjattaren hoitoon.
Tämä hieroi emäntäänsä hyvähajuisella, puolittain nestemäisellä,
kultaisessa uurnassa säilytetyllä aineella, kunnes hohtava iho oli
vaahtoisen kuohun peitossa; sitten nopea sukellus altaaseen,
kuivaaminen pehmeillä liinoilla, ja kylpy oli suoritettu. Tämä
yksinkertaisen hieno kylpeminen oli kuvaava piirre prinsessan elämässä
-- ei tarpeettomia orjasaattueita, ei komeilua eikä turhia menoja,
joihin olisi kulunut kalliita hetkiä. Vielä puoli tuntia, ja hänen
tukkansa oli kuivattu ja koottu hänen asemaansa vastaavaksi,
omituiseksi, mutta pukevaksi laitteeksi, kultakorujen ja jalokivien
peittämä nahkahihnoitus oli sovitettu hänen ylleen, ja hän oli valmis
astumaan sotavaltiaan palatsiin päiväkutsuille saapuneiden vieraiden
seuraan.
Hänen poistuessaan huoneistostaan mennäkseen puistoon, johon vieraat
parhaillaan kokoontuivat, lähti häntä muutamien askelten päässä
seuraamaan kaksi soturia, joiden hihnoituksissa oli Heliumin prinssin
suvun vaakunamerkit -- juroina muistuttajina siitä, että salamurhaajan
tikaria ei saa milloinkaan unohtaa Barsoomissa, jossa se jossakin
määrin on vastapainoa ihmisten pitkäikäisyydelle ja jossa arvion mukaan
on luonnollisesti kuolleiden keski-ikä kokonaista tuhat vuotta.
Heidän saapuessaan likemmäksi puutarhan sisäänkäytävää lähestyi heitä
toiselta suunnalta samasta laajasta palatsista toinen nainen, jolla oli
samanlainen vartiosto. Hänen tullessaan lähemmäksi kääntyi Heliumin
Tara häneen päin, hymyillen ja iloisesti tervehtien, samalla kun hänen
vahtisoturinsa polvistuivat ja painoivat päänsä kumaraan, mielellään ja
vapaaehtoisesti osoittaen siten kunnioitusta koko Heliumin rakastamalle
olennolle. Tällä tavoin ja yksinomaan oman sydämensä pakotuksesta
Heliumin soturit aina tervehtivät Dejah Thorisia, jonka kuolematon
kauneus oli useammin kuin kerran syössyt heidät veriseen sotaan
Barsoomin muita kansoja vastaan. Niin suuresti rakasti Heliumin kansa
John Carterin puolisoa, että se lähenteli palvontaa, ikäänkuin hän
olisi todella ollut jumalatar, kuten hän näytti olevan.
Äiti ja tytär vaihtoivat barsoomilaisten miellyttävän tervehdyksen
"kaor" ja suutelivat toisiaan. Sitten he yhdessä astuivat puutarhaan,
jossa vieraat olivat. Jättiläiskokoinen soturi tempasi lyhyen miekkansa
ja löi sen lappeella metallista kilpeään, niin että pronssin helähdys
kajahti naurua ja puhelua voimakkaampana.
"Prinsessa tulee! Dejah Thoris!" hän huusi. "Prinsessa tulee! Heliumin
Tara!" Sillä tavoin aina ilmoitetaan kuninkaallisten henkilöiden
saapuminen. Vieraat nousivat Pystyyn; molemmat naiset taivuttivat
päätään; henkivartijat vetäytyivät syrjään sisäänkäytävän kahden
puolen; joukko ylimyksiä astui esiin lausuakseen naisille
kunnianosoituksensa; nauru ja puhelu pääsivät jälleen valloilleen,
samalla kun Dejah Thoris ja hänen tyttärensä liikkuivat luonnollisesti
ja ylvästelemättä vieraittensa seassa. Ei näkynyt jälkeäkään
arvoeroituksista, vaikka saapuvilla oli jeddakeja ja useita tavallisia
sotureita, joiden ainoana aateluutena olivat uljaat teot ja ylevä
isänmaanrakkaus. Sellaista on Marsissa, jossa ihmisiä arvioidaan omien
ansioittensa pikemminkin kuin esi-isiensä saavutusten mukaan, vaikka
sukuylpeys siellä onkin voimakas.
Heliumin Tara antoi katseensa hitaasti lipua vierastungoksessa, kunnes
se vihdoin pysähtyi hänen etsimäänsä henkilöön. Johtuiko hänen otsansa
vähäinen rypistyminen hänen katsettaan kohdanneen näyn herättämästä
harmista vai huikaisivatko keskipäivän auringon kirkkaat säteet hänen
silmiään? Kukapa voisi sen sanoa! Hänet oli kasvatettu uskomaan, että
hänestä vastaisuudessa tulisi isänsä parhaan ystävän pojan Djor
Kantosin puoliso. Kantos Kanin ja sotavaltiaan yhteinen hartain toive
oli ollut, että niin kävisi, ja Heliumin Tara oli pitänyt sitä
melkeinpä tapahtuneena tosiasiana. Djor Kantos oli tuntunut ajattelevan
siitä samalla tavoin. Ohimennen siitä mainitessaan he olivat puhuneet
siitä kuten ainakin itsestään selvästä tapahtumasta, joka sattuisi
joskus epämääräisessä tulevaisuudessa samoin kuten esimerkiksi Djor
Kantosin yleneminen laivastossa, jossa hän nyt palveli padwarina, tahi
Taran isoisän, Heliumin jeddakin Tardos Morsin hovin vakiintuneet
tehtävät taikka kuolema. He eivät olleet koskaan puhuneet rakkaudesta,
ja se oli pannut Heliumin Taran ymmälle niinä harvoina kertoina,
jolloin hän sitä ajatteli, sillä hän tiesi rakkausasioiden suuressa
määrin kiinnittävän avioliittoon aikovien mieltä, ja naisena hän oli
kovin utelias, aprikoiden, millaistahan se rakkaus lienee. Hän piti
hyvin paljon Djor Kantosista ja tiesi tämän puolestaan pitävän hänestä
kovasti. He olivat mielellään toistensa seurassa, sillä heitä
miellyttivät samat asiat, samat ihmiset ja samat kirjat, ja heidän
tanssinsa ei tuottanut nautintoa ainoastaan heille, vaan myöskin
katselijoille. Hän ei voinut kuvitellakaan haluavansa avioliittoon
kenenkään muun kuin Djor Kantosin kanssa.
Niinpä ehkä vain aurinko saikin hänen otsansa vetäytymään hyvin
vähäisiin ryppyihin samalla hetkellä, kun hän huomasi Djor Kantosin,
joka istui vakavasti keskustelemassa Hastorin jedin tyttären Olvia
Marthisin kanssa. Djor Kantosin velvollisuus oli heti saapua
tervehtimään Dejah Thorisia ja Heliumin Taraa; mutta hän ei tehnyt sitä
ja pian sotavaltiaan tytär rypisti todella otsaansa. Hän katsoi Olvia
Marthisia pitkään, ja vaikka hän oli nähnyt tytön usein ennen ja tunsi
hänet hyvin, katseli hän nyt vierasta uusin silmin ja pani nähtävästi
ensimmäisen kerran merkille, että Hastorin neito oli huomattavan kaunis
jopa noiden muiden Heliumin kauniiden naisten joukossa. Heliumin Tara
kävi levottomaksi. Hän koetti eritellä tunteitaan, mutta se oli
vaikeata. Olvia Marthis oli hänen ystävänsä -- hän piti Olviasta hyvin
paljon eikä ollut lainkaan suuttunut häneen. Oliko hän sitten vihainen
Djor Kantosille? Ei; lopulta hän päätteli, ettei hän ollut. Hän
tunsikin vain siis kummastusta sen tähden, että Djor Kantosin mieltä
saattoi joku toinen kiinnittää enemmän kuin hän itse. Hän oli
lähtemäisillään puutarhan poikki liittyäkseen hänen seuraansa, mutta
samassa hän kuuli takaansa isänsä äänen.
"Heliumin Tara!" kutsui John Carter ja tyttö pyörähti katsomaan sinne
päin. Sotavaltias lähestyi häntä seurassaan outo soturi, jonka
hihnoituksen ja metallivarustusten vaakunamerkkejä hän ei tuntenut.
Jopa Heliumin miesten ja kaukaisista valtakunnista saapuneiden
vieraiden uhkeiden tamineiden joukossa pisti tämän muukalaisen
barbaarisen loistava asu silmään. Hänen nahkahihnansa samoin kuin hänen
miekkojensa tupet ja pitkän marsilaisen pistoolinsa kotelo olivat
kokonaan upeilla, säihkyvillä timanttiupotuksilla varustettujen
platinakoristusten peitossa. Kun hän suuren sotavaltiaan rinnalla
asteli auringonpaisteisessa puutarhassa lukemattomista jalokivistä
heijastuvien säteiden verhotessa hänet valokehään, muistutti hänen
ylevä olemuksensa jumalallista ilmestystä.
"Heliumin Tara, tuon luoksesi Gatholin jedin Gahanin", lausui John
Carter, noudattaen Barsoomin yksinkertaista esittelemistapaa.
"Kaor, Gahan, Gatholin jed!" vastasi Heliumin Tara.
"Miekkani on jalkasi juuressa, Heliumin Tara", virkkoi nuori päällikkö.
Sotavaltias jätti heidät kahden, ja he istuutuivat ersitepenkille
rehevän sorapus-puun juurelle.
"Kaukainen Gathol", äänsi tyttö haaveksien. "Mielessäni olen aina
liittänyt siihen salaperäisyyttä, romanttisuutta ja muinaisaikojen
puolittain unohdettuja tietoja. En voi ajatella, että Gathol on
olemassa vielä nykyaikana, mikä kenties johtuu siitä, etten koskaan
ennen ole tavannut ainoatakaan gatholilaista."
"Ja ehkä myöskin siitä, että Heliumin ja Gatholin välimatka on niin
pitkä ja pieni, vapaa synnyinkaupunkini, joka varsin hyvin saattaisi
kadota johonkin mahtavaan Heliumin nurkkaan, on verrattain
vähämerkityksinen", lisäsi Gahan. "Mutta jos meiltä puuttuukin valtaa,
olemme sensijaan ylpeitä", hän jatkoi nauraen. "Uskomme olevamme
Barsoomin vanhimman nykyisin asutun kaupungin kansalaisia. Se on yksi
niitä harvoja, jotka ovat säilyttäneet vapautensa; ja se on jaksanut
suojella riippumattomuuttaan siitä huolimatta, että ikivanhat
timanttikaivoksemme ovat tuottavimmat, mitä tunnetaan, ja päinvastoin
kuin jotensakin kaikki muut jalokivikentät näyttävät vieläkin yhtä
tyhjentymättömiltä kuin konsanaan."
"Kerro minulle Gatholista!" kehoitti tyttö. "Yksin se ajatuskin saa
mielenkiintoni vireille." Eivätkä nuoren jedin komeat kasvot
todennäköisesti lainkaan vähentäneet kaukaisen Gatholin lumousvoimaa.
Ja Gahan näkyi olevan perin mielissään, kun hänelle siten tarjoutui syy
pitää edelleen kaunista puhetoveriaan yksinomaan omana seuranaan. Hänen
katseensa näytti imeytyvän tytön ihmeen hienoihin piirteisiin eikä
hievahtanut niistä muualle kuin jalokivillä somistetun verhon osittain
peittämään, pyöristyneeseen rintaan, paljaaseen olkaan tahi
sopusuhtaiseen käsivarteen, jossa säihkyi barbaarisen suurenmoisia
rannerenkaita.
"Tutustuessasi oman maasi entisaikojen historiaan olet epäilemättä
lukenut, että Gathol oli rakennettu saarelle, jonka ympärillä lainehti
Throxeus, valtavin muinaisen Barsoomin viidestä valtamerestä. Meren
pinnan alentuessa hiipi Gathol alaspäin pitkin sen vuoren rinteitä,
jonka laen muodostamalle saarelle se oli rakennettu, niin että se nyt
peittää rinteet huipulta juurelle saakka, samalla kun vuoren uumenet
ovat täynnä sen kaivosten sokkeloisia käytäviä. Joka taholta ympäröi
meitä laaja, suolainen rämeikkö, joka suojaa meitä maata myöten tehtyjä
hyökkäyksiä vastaan, samalla kun vihollisten ilmalaivojen laskeminen
vuoremme epätasaiselle, monin kohdin pystysuorille rinteille on
uhkayritys."
"Jonka vaarallisuutta lisäävät uljaat soturinne", pisti tyttö väliin.
Gahan hymyili. "Siitä emme puhu muille kuin vihollisille", hän sanoi,
"ja silloin mieluummin teräs- kuin lihaskielellä."
"Mutta mitä harjaannusta sotataidossa on sellaisella kansalla, jota
luonto turvaa ahdistajalta niin hyvästi?" kysyi Heliumin Tara, jota
miellytti nuoren jedin vastaus hänen edelliseen huomautukseensa, mutta
jonka mielessä silti itsepäisesti kyti epämääräinen tunne, että hänen
puhetoverinsa ehkä sittenkin kuului veltostuneeseen kansaan. Tällaisen
arvelun oli hänessä epäilemättä herättänyt hänen puhetoverinsa aseiden
ja hihnoituksen ylellinen komeus, joka viittasi pikemminkin loistavaan
ylvästelyyn kuin tuimaan käyttöön.
"Vaikka luonnon meille suoma turva onkin epäilemättä lukemattomia
kertoja pelastanut meidät sortumasta, emme me silti suinkaan ole
kokonaan suojassa hyökkäyksiltä", selitti Gahan, "sillä Gatholin
timanttiaarteet ovat siksi suuret, että vieläkin saattaa olla
sellaisia, jotka uhittelevat melkein varmaa tappiota päästäkseen
ryöstämään valloittamatonta kaupunkiamme. Saamme niinollen silloin
tällöin tilaisuutta harjoittaa aseiden käyttöä. Lisäksi on
Gatholissa muutakin kuin vuorikaupunki. Maani ulottuu polodonasta
(päiväntasaajasta) kymmenen karadia pohjoiseen päin ja kymmenenneltä
karadilta Horzin länsipuolelta kahdennellekymmenennelle läntiselle
karadille. Sen pinta-ala on siten miljoona neliöhaadia, ja suurin osa
siitä on mainiota laidunmaata, jossa suuret thoat- ja zitidarilaumamme
samoilevat.
"-- Kun olemme rosvoilevien vihollisten ympäröimiä, täytyy paimentemme
totisesti olla sotureja, sillä muutoin ei meillä olisi lainkaan karjaa,
ja voit olla varma siitä, että he saavat taistella yllin kyllin. Sitten
tarvitsemme alituisesti työväkeä kaivoksiimme. Gatholilaiset pitävät
itseään soturirotuna eivätkä senvuoksi mielellään työskentele
kaivoksissa. Mutta laissa on säädetty, että jokaisen miespuolisen
gatholilaisen on suoritettava yksi työtunti päivässä hallituksen
laskuun. Se onkin oikeastaan ainoa vero, joka on määrätty heidän
kannettavakseen. He kuitenkin mieluummin hankkivat sijaisen
suorittamaan tämän työn, ja kun oman kansamme jäsenet eivät suostu
pestautumaan kaivoksiin, on orjien hankkiminen käynyt välttämättömäksi,
eikä minun tarvinne selittää sinulle, ettei orjia saada taistelematta.
Orjat myydään julkisella huutokaupalla, ja tuloista joutuu puolet
hallitukselle, puolet niille sotureille, jotka ne ovat tuoneet.
Ostajien hyväksi lasketaan se työmäärä, jonka heidän orjansa tekevät.
Vuoden lopussa on kunnollinen orja suorittanut isäntänsä työveron
kuuden vuoden varalta, ja jos orjia on runsaasti, päästetään hänet
vapaaksi ja hänen sallitaan palata oman kansansa keskuuteen."
"Taisteletteko yllänne platina- ja timanttikorut?" tiedusti Tara,
osoittaen toisen uhkeita tamineita ja hymyillen ilkamoivasti.
Gahan naurahti. "Olemme turhamaista kansaa", hän myönsi säyseästi, "ja
mahdollisesti panemme liian suuren arvon ihmisen ulkoasuun. Kilpailemme
toistemme kanssa siitä, kellä on loistavimmat varukset, täyttäessämme
elämän keveitä tehtäviä, mutta sotaan lähtiessämme on hihnoituksemme
yksinkertaisempi kuin milloinkaan olet nähnyt muilla Barsoomin
sotureilla. Myöskin ylpeilemme ruumiillisesta kauneudestamme,
erittäinkin naistemme kauneudesta. Rohkenenko sanoa, Heliumin Tara,
toivovani sinun joskus käyvän Gatholissa, jotta kansani näkisi todella
kauniin naisen?"
"Heliumin naisia on opetettu harmistuneina torjumaan kaikki imartelut",
vastasi tyttö. Mutta Gahan, Gatholin jed, havaitsi, että hän niin
sanoessaan hymyili.
Kajahti kirkas ja miellyttävä torven ääni, joka kuului naurusta ja
puhelusta huolimatta. "Barsoomin tanssi!" huudahti nuori soturi.
"Saanko pyytää sinut parikseni, Heliumin Tara?"
Tyttö vilkaisi siihen penkkiin päin, jolla hän viimeksi oli nähnyt Djor
Kantosin istuvan. Nuorukaista ei näkynyt. Tara taivutti päätään
myöntymykseksi gatholilaisen pyyntöön. Vieraiden seassa liikkui orjia,
jakaen pieniä soittokoneita, joissa oli yksi ainoa kieli. Jokaisessa
niistä oli merkkejä, jotka ilmoittivat niiden sävelen korkeuden ja
pituuden. Soittokoneiden kieli oli eläinten suolista, ja skeelepuinen
runko sovitettu niin, että se voitiin hihnalla kiinnittää tanssijan
vasempaan kyynärvarteen. Oikean käden etusormen keskinikamassa oli
kullakin tanssijalla rengas, jonka ympärille oli kierrety suolta. Kun
sitä hangattiin soittokoneen kieleen, lähti siitä ainoa kultakin
tanssijalta vaadittu ääni.
Vieraat olivat nousseet pystyyn ja siirtyivät hitaasti puutarhan
eteläisessä päässä olevaa tulipunaista nurmikkoa kohti, jossa tanssi
oli suoritettava. Samassa riensi Djor Kantos hätäisesti Heliumin Taran
luokse. "Pyydän --" hän huusi lähestyessään tyttöä, mutta tämä
keskeytti hänet käden liikkeellä.
"Tulit liian myöhään, Djor Kantos", hän torui muka vihastuneena.
"Kuhnustelijain ei kannata tulla pyytämään Heliumin Taraa tanssiin.
Mutta joudu nyt! Muutoin menetät myöskin Olvia Marthisin, sillä en ole
koskaan nähnyt hänen odottavan kauan, ennen kuin hänet pyydetään tähän
ja kaikkiin muihinkin tansseihin."
"Olen jo menettänyt hänet", tunnusti Djor Kantos allapäin.
"Ja mielitkö sanoa tulleesi noutamaan Heliumin Taraa vasta menetettyäsi
Olvia Marthisin?" kysyi tyttö, teeskennellen edelleen harmistunutta.
"Oi, Heliumin Tara, kyllä käsität asian paremmin!" puolustautui nuori
mies. "Eikö minun ollut luonnollista otaksua, että odottaisit minua,
joka yksin olen pyytänyt sinua Barsoomin tanssiin ainakin kaksitoista
kertaa peräkkäin?"
"Ja istuisin, pyöritellen peukaloitani, kunnes sinä näkisit sopivaksi
saapua?" ivasi tyttö. "Ohoo, ei, Djor Kantos; Heliumin Tara ei ole
kuhnuksia varten." Hymyillen nuorukaiselle herttaisesti hän lähti
kokoontuvia tanssijoita kohti Gahanin, Gatholin jedin, rinnalla.
Marsin muihin muodollisempiin tansseihin nähden on Barsoomin tanssilla
samanlainen asema kuin juhlamarssilla meidän oloissamme, mutta se on
äärettömän paljon mutkikkaampi ja kauniimpi. Ennen kuin kumpaankaan
sukupuoleen kuuluva nuori marsilainen saa hoitaa mitään tärkeää
yhteiskunnallista tointa, johon liittyy tanssia, on hänen osattava
ainakin kolmea tanssia -- Barsoomin tanssia, kansallistanssiaan ja
kaupunkinsa tanssia. Näissä kolmessa tanssissa huolehtivat osanottajat
itse soitosta, joka on aina samanlainen. Eivät myöskään tanssiaskeleet
eivätkä -kuviot muutu, vaan ovat sellaisinaan siirtyneet perinnöksi
ikimuistoisilta ajoilta. Kaikki marsilaiset tanssit ovat arvokkaita ja
kauniita, ja Barsoomin tanssi on ihastuttavan runollinen harmoonisine
liikkeineen -- siinä ei ole luonnottomia asentoja, ei ruokottomia eikä
kiihoittavia liikkeitä. Sen on sanottu tuovan ilmi sellaisen
taivaankappaleen korkeimmat ihanteet, jossa pyritään naisten sulouteen,
kauneuteen ja siveyteen sekä miesten voimaan, arvokkuuteen ja
vilpittömään uskollisuuteen.
Tänään johtivat tanssia Marsin sotavaltias John Carter ja hänen
puolisonsa Dejah Thoris ja jos joku toinen pari kilpaili heidän
kanssaan vieraiden äänettömästä ihailusta, niin se oli Gatholin
loistava jed ja hänen ihana tanssitoverinsa. Tanssikuvioiden alati
vaihdellessa oli mies milloin käsi kädessä tytön kanssa, milloin taas
käsivarsi kierrettynä joustavan vartalon ympärille, jota jalokivillä
koristettu hihnoitus peitti vain osittain; ja vaikka tyttö olikin sitä
ennen ollut mukana tuhansissa tansseissa, tunsi hän nyt ensi kerran
miehen käsivarren kosketuksen paljaaseen ihoonsa. Häntä vaivasi se,
että hän sen huomasi, ja hän silmäili tutkivasti, melkeinpä
harmistuneena kumppaniaan, ikäänkuin se olisi ollut tämän vika. Heidän
katseensa osuivat vastakkain, ja hän näki Gahanin silmissä sellaisen
ilmeen, jollaista hän ei ollut milloinkaan nähnyt Djor Kantosin
silmissä. Tanssi oli ihan lopussa: ja he molemmat pysähtyivät äkkiä,
samalla kun soitto lakkasi, ja jäivät seisomaan, katsellen toisiaan
suoraan silmiin. Ensiksi puhkesi puhumaan Gatholin Gahan.
"Heliumin Tara, minä rakastan sinua!" hän kuiskasi.
Tyttö oikaisihe täyteen mittaansa. "Gatholin jed unohtaa arvonsa!" hän
kivahti kopeasti.
"Gatholin jed unohtaa kaiken muun paitsi sinua, Heliumin Tara!" vastasi
mies. Hän puristi intohimoisesti tytön pehmeätä kättä, jota hän vielä
piti omassaan tanssin jälkeen. "Minä rakastan sinua, Heliumin Tara",
hän toisti. "Miksi eivät korvasi saisi kuulla sitä, minkä silmäsi äsken
näkivät ja -- mihin ne vastasivat?"
"Mitä tarkoitat?" huudahti tyttö. "Ovatko siis Gatholin miehet
tuollaisia tolvanoita?"
"He eivät ole tolvanoita eivätkä tyhmyreitä", vastasi Gahan
rauhallisesti. "He tietävät, milloin he rakastavat naista -- ja milloin
nainen rakastaa heitä."
Heliumin Tara polki suuttuneena pientä jalkaansa. "Mene!" hän käski.
"Mene, ennenkuin minun käy välttämättömäksi ilmoittaa isälleni, kuinka
häpeämätön vieras hänellä on!"
Hän kääntyi astelemaan pois. "Odota!" huusi nuori mies. "Vain sana
vielä!"
"Anteeksipyyntökö?" kysyi tyttö.
"Ennustus", virkkoi Gahan.
"En halua kuulla sitä", vastasi Heliumin Tara ja jätti miehen seisomaan
paikalleen. Tara oli omituisen ärtynyt, palasi pian omaan huoneistoonsa
palatsiin ja seisoi siellä pitkän aikaa ikkunan ääressä, katsellen
Suur-Heliumin tulipunaisen tornin ohitse luoteiseen päin.
Äkkiä hän pyörähti vihastuneena toisaalle. "Minä vihaan häntä!" hän
huudahti ääneen.
"Ketä?" tiedusti suosittu Uthia.
Heliumin Tara polkaisi jalkaansa. "Tuota huonokäytöksistä tomppelia,
Gatholin jediä", hän vastasi.
Uthia kohotti ohuita kulmakarvojaan.
Pienen jalan polkiessa lattiaan nousi huoneen nurkasta kookas eläin,
joka tuli Heliumin Taran luokse, jääden katsomaan häntä silmiin. Tyttö
taputti otuksen peloittavan näköistä päätä. "Vanha, rakas Woola", hän
sanoi. "Ei kenenkään rakkaus voi olla syvempi kuin sinun, mutta
sittenkään se ei koskaan tunnu loukkaavalta. Kunpa miehet
muovautuisivat sinun mukaisiksesi!"
TOINEN LUKU
Hirmumyrskyn heiteltävänä
Heliumin Tara ei palannut isänsä vieraitten seuraan, vaan odotteli
omassa huoneistossaan, että Djor Kantos lähettäisi hänelle sanan,
pyytäen häntä tulemaan takaisin puutarhaan, kuten hän varmasti uskoi
nuorukaisen tekevän. Sitten hän ylpeästi kieltäytyisi. Mutta Djor
Kantosilta ei kuulunut pyyntöä. Aluksi Heliumin Taraa suututti, sitten
hän loukkaantui, mutta koko ajan hän oli ymmällä. Hän ei jaksanut
käsittää. Joskus hän ajatteli Gatholin jediä ja polki aina silloin
jalkaansa, sillä hän oli tosiaankin äkäinen Gahanille. Moista
julkeutta! Mieshän oli viitannut lukeneensa rakkautta hänen silmistään.
Milloinkaan ennen ei Taraa ollut kohdannut niin nöyryyttävä loukkaus.
Hän ei ollut koskaan vihannut ketään ihmistä niin katkerasti. Äkkiä hän
kääntyi Uthian puoleen.
"Lentohihnani!" hän komensi.
"Entä vieraat?" huudahti orjatar. "Isäsi, sotavaltias, varmaankin
odottaa sinun menevän takaisin."
"Hän saa pettyä", ärähti Heliumin Tara.
Orjatar empi. "Hän ei hyväksy sitä, että lennät yksin", hän muistutti
emännälleen.
Nuori prinsessa ponnahti pystyyn, tarttui orjatar-paran olkapäihin ja
pudisti häntä. "Sinä käyt sietämättömäksi, Uthia", hän kiljaisi.
"Pian ei minulla ole muuta neuvoa kuin lähettää sinut julkiseen
orjahuutokauppaan. Sitten mahdollisesti osut mieleisellesi isännälle."
Orjatytön lempeisiin silmiin kohosivat kyyneleet. "Se johtuu siitä,
että rakastan sinua", hän puolustihe hiljaa. Heliumin Tara heltyi heti.
Hän sulki orjattaren syliinsä ja suuteli häntä.
"Mielenlaatuni on kuin thoatin, Uthia", hän pahoitteli. "Anna anteeksi!
Pidän sinusta ja olen valmis tekemään mitä tahansa hyväksesi enkä
tahtoisi millään tavoin tuottaa sinulle ikävyyksiä. Vielä kerran
tarjoan sinulle vapautta, kuten olen tehnyt niin monesti ennen."
"En halua vapautta, jos se eroittaisi minut sinusta, Heliumin Tara",
vastasi Uthia. "Täällä sinun luonasi olen onnellinen -- luulisin
kuolevani, jos joutuisin etäälle sinusta."
Taaskin tytöt suutelivat toisiansa. "Et kai siis lähde yksin
lentämään?" kysyi orjatar.
Heliumin Tara purskahti nauramaan ja nipisti seuralaistaan. "Sinä
itsepäinen pieni kiusanhenki!" hän huudahti. "Tietysti lähden. Eikö
Heliumin Tara tee aina niin kuin häntä miellyttää?"
Uthia pudisti murheellisesti päätään. "Voi! Niinhän se on", hän myönsi.
"Barsoomin sotavaltias on järkkymätön kuin kallio kaikkien muiden
paitsi teidän kahden vaikutusta vastaan. Dejah Thorisin ja Heliumin
Taran käsissä hän on kuin pehmeätä savea."
"Juokse sitten noutamassa lentotamineeni, sinä herttainen tyttö!" käski
emäntä.
Heliumin Taran nopea lentokone kiiti loitolle Heliumin
kaksoiskaupungista kellertävien merenpohjien ylitse. Nauttien herkästi
tottelevan pikku aluksensa vauhdista ja sulavista, keveistä liikkeistä
tyttö suuntasi lentonsa luoteista kohti. Miksi hän valitsi sen suunnan,
sitä hän ei pysähtynyt miettimään. Kenties oli syynä se, että sillä
taholla olivat Barsoomin vähimmän tunnetut alueet ja että siellä siis
saattoi kokea romanttisia, salaperäisiä seikkailuja. Siellä päin oli
myöskin kaukainen Gathol; mutta sitä seikkaa hän ei tietoisesti
ajatellut.
Silloin tällöin hänen mieleensä kuitenkin johtui tuon kaukaisen
kuningaskunnan jed, mutta se muisto ei juuri ollut mieluinen. Se
nostatti vieläkin häpeän punan hänen poskilleen ja sai veren kiukusta
tulvimaan hänen sydämeensä. Hän oli hyvin suuttunut Gatholin jediin, ja
vaikka hän ei enää näkisikään Gahania koskaan, oli hän sittenkin varma,
että viha sitä miestä kohtaan pysyisi ikuisesti tuoreena hänen
muistissaan. Enimmäkseen hänen ajatuksensa pyörivät toisen henkilön --
Djor Kantosin ympärillä. Ja häntä ajatellessaan hän myöskin ajatteli
Hastorin Olvia Marthisia. Heliumin Tara luuli olevansa mustasukkainen
Olvialle, ja se harmitti häntä hyvin kovasti. Hän oli suutuksissaan
Djor Kantosille ja itselleen, mutta ei lainkaan Olvia Marthisille,
josta hän piti, eikä siis tietysti ollutkaan todella mustasukkainen.
Vika oli se, että kerrankin oli tapahtunut vastoin Heliumin Taran
mieltä. Djor Kantos ei ollut saapunut alttiin orjan tavoin juoksujalkaa
hänen odottaessaan, ja -- voi! siinähän olikin kipein kohta -- Gahan,
Gatholin jed, muukalainen, oli ollut hänen nöyryytyksensä näkijänä.
Gahan oli nähnyt, ettei häntä oltu heti alussa pyydetty suureen
tanssiin, ja Gahanin -- kuten tämä epäilemättä arveli -- oli ollut
tultava pelastamaan hänet joutumasta syrjästäkatsojan noloon asemaan.
Kun se ajatus johtui hänen mieleensä, tunsi hän polttavan häpeän punan
leviävän yli koko ruumiinsa; sitten hän äkkiä kalpeni, ja raivo
puistatti häntä. Samassa hän käänsi koneensa ympäri niin rajusti, että
hän oli vähällä kiskoutua irti hihnoista, joilla hän oli kiinnitetty
aluksen tasaiseen, kapeaan kanteen. Hän saapui kotiin vähää
ennen pimeän tuloa. Vieraat olivat poistuneet. Palatsi oli
hiljaisuuden vallassa. Tuntia myöhemmin hän kohtasi isänsä ja äitinsä
ilta-aterialla.
"Sinä karkasit luotamme, Heliumin Tara", virkkoi John Carter.
"Sellaista ei olisi pitänyt sattua John Carterin vieraille."
"He eivät olleet tulleet tapaamaan minua", vastasi Heliumin Tara. "Minä
en ollut heidän kutsujansa."
"He olivat yhtä kaikki sinunkin vieraitasi", huomautti isä.
Tyttö nousi, meni hänen luokseen ja kiersi käsivartensa hänen
kaulaansa.
"Sinä vanha, mainio virgianialaiseni!" hän huudahti, hypistellen isänsä
tuuheata, mustaa tukkaa.
"Virginiassa sinut taivutettaisiin isäsi polvelle ja sinulle
annettaisiin kuritusta", sanoi mies hymyillen.
Tyttö suikertautui hänen syliinsä ja suuteli häntä. "Sinä et rakasta
minua enää", hän valitti. "Ei kukaan rakasta minua." Mutta hän ei
kyennyt saamaan kasvoilleen yrmeätä ilmettä, sillä hän oli väkisinkin
purskahtamaisillaan nauruun.
"Vikana on se, että liian monet rakastavat sinua", väitti isä. "Ja nyt
on niitä taaskin yksi enemmän."
"Tosiaanko?" kummasteli tyttö. "Mitä tarkoitat?"
"Gatholin Gahan kysyi minulta lupaa kosia sinua."
Tyttö oikaisi selkänsä hyvin suoraksi ja nosti leukaansa. "En halua
avioliittoon kävelevän timanttikaivoksen kanssa", hän kivahti. "En
huoli hänestä."
"Sanoin hänelle sen", vastasi isä, "ja ilmoitin, että sinä olet melkein
kuin kihloissa toisen kanssa. Hän kuunteli sitä hyvin kohteliaasti,
mutta samalla hän antoi minun ymmärtää tottuneensa saamaan, mitä
halusi, ja hyvin kiihkeästi haluavansa sinua omakseen. Otaksuttavasti
se merkitsee sodan syttymistä. Äitisi kauneus piti Heliumia sodassa
vuosikausia, ja -- no niin, Heliumin Tara, jos olisin nuori mies,
olisin valmis sytyttämään taistelun liekit yli koko Barsoomin
voittaakseni omakseni sinut, samoin kuin olen vieläkin valmis
säilyttääkseni omanani jumalallisen äitisi." Hän hymyili katsellessaan
sorapuspuisen pöydän ja sen kultaisen kaluston ylitse Marsin ihanimman
naisen kuihtumattoman kauniita kasvoja.
"Pikku tyttöämme ei pitäisi vielä huolestuttaa sellaisilla asioilla",
huomautti Dejah Thoris. "Muista, John Carter, ettet puhele Maassa
syntyneelle lapselle, jonka elinikä olisi kulunut yli puolivälin, ennen
kuin Barsoomin tytär saavuttaa varsinaisen kypsyyden!"
"Mutta eivätkö Barsoomin tyttäret joskus mene avioliittoon jo
kaksikymmenvuotiaina?" intti sotavaltias.
"Totta kyllä, mutta he saattavat olla miesten mielestä tavoiteltavia
vielä sittenkin, kun Maan ihmisiä on neljäkymmentä polvea rauennut
tomuksi. Sillä asialla ei ainakaan ole kiirettä Barsoomissa. Me emme
lakastu ja kuihdu, kuten sinä olet kertonut teidän tähtenne asukkaiden
tekevän, vaikka sinun itsesi näyttämä esimerkki onkin ristiriidassa
sanojesi kanssa. Kun tulee sopiva aika, menee Heliumin Tara
avioliittoon Djor Kantosin kanssa, mutta heittäkäämme koko asia siihen
saakka pois mielestämme."
"Niin", sanoi tyttö, "se puheenaihe kiusaa minua, enkä minä mene
naimisiin Djor Kantosin enkä kenenkään muun kanssa -- en aio mennä
avioliittoon."
Isä ja äiti katsahtivat häneen hymyillen. "Kun Gatholin Gahan palaa,
saattaa hän viedä sinut mennessään", virkkoi edellinen.
"Joko hän on poistunut?" tiedusti tyttö.
"Hänen lentokoneensa lähtee Gatholiin huomenaamulla", vastasi John
Carter.
"Enää siis en häntä näe", äänsi Heliumin Tara, huokaisten
helpotuksesta.
"Hän väittää toisin", huomautti isä.
Tyttö ei enää tahtonut puhua siitä asiasta, vaan kohautti olkapäitään,
ja keskustelu siirtyi muille aloille. Oli saapunut kirje Ptarthin
Thuvialta, joka oli vierailemassa isänsä hovissa sillä aikaa kun hänen
puolisonsa Carthoris metsästeli Okarissa. Oli tullut sanoma, että
tharkit ja warhoonit olivat taaskin sodassa, tahi pikemminkin, että
olivat taistelleet, sillä he olivat tavallisesti sotatilassa.
Miesmuistiin ei näiden kahden villin vihreän heimon välillä ollut ollut
rauhaa -- ja yhden ainoan kerran lyhytaikainen aselepo. Hastorissa oli
laskettu ilmoille kaksi uutta taistelulaivaa. Pieni joukko pyhiä
thernejä koetti elvyttää arvonsa menettänyttä, ikivanhaa Issuksen
uskontoa, väittäen, että Issus vielä eli henkiolentona ja oli antanut
heille tietoja. Dusarista kuului sotaisia huhuja. Eräs tiedemies väitti
havainneensa, että kaukaisemmassa kuussa asui ihmisiä. Muuan mielipuoli
oli yrittänyt tuhota ilmatehtaan. Suur-Heliumissa oli murhattu
seitsemän henkeä viimeisten kymmenen zoden (Maan päivää vastaavan
yksikön) aikana.
Aterian jälkeen Dejah Thoris ja sotavaltias pelasivat jetania,
Barsoomin shakkia. Sitä pelataan laudalla, jossa on sata, vuorotellen
mustaa ja vuorotellen punakeltaista neliötä. Kummallakin pelaajalla on
kaksikymmentä nappulaa, toisella mustat, toisella punakeltaiset. Lyhyt
selitys tästä pelistä lienee mielenkiintoinen niistä Maassa asuvista
lukijoista, jotka ovat innostuneet shakkiin, ja on hyödyksi niille,
jotka lukevat tämän kertomuksen loppuun saakka, sillä ennen kuin he
laskevat tämän kirjan kädestään, he huomaavat, että jetanin tunteminen
lisää kertomuksen mielenkiintoisuutta ja jännittävyyttä.
Nappulat sijoitetaan laudalla kuten shakissa kahdelle pelaajia
lähimpänä olevalle riville. Vasemmalta oikealle lukien lähinnä pelaajia
olevalla rivillä ovat nappulat: soturi, padwar, dwar, lentäjä,
päällikkö, prinsessa, lentäjä, dwar, padwar, soturi. Seuraavassa
rivissä ovat kaikki panthaneja paitsi äärimmäisiä nappuloita, joita
nimitetään thoateiksi ja jotka edustavat ratsumiehiä.
Panthanit, jotka edustavat yksisulkaisia sotureita, saavat liikkua
yhden askeleen mihin suuntaan hyvänsä, mutta eivät taaksepäin; thoatit,
kolmisulkaiset ratsumiehet, saavat liikkua yhden askeleen suoraan ja
yhden vinottain sekä hypätä toisten nappulain ylitse; soturit,
kaksisulkaiset jalkamiehet, liikkuvat kaksi askelta suoraan tahi
vinottain mihin päin tahansa, padwarit, kaksisulkaiset luutnantit,
kaksi askelta vinottain mihin päin hyvänsä tahi yhden askeleen yhteen,
toisen toiseen suuntaan, dwarit, kolmisulkaiset kapteenit, kolme
askelta mihin suuntaan tahansa, joko suoraan tahi mutkitellen;
lentäjät, joita esittää kolmisiipinen potkuri, siirtyvät vinottain
kolme askelta mihin päin hyvänsä, joko suoraan tahi mutkissa, ja saavat
hypätä toisten nappuloiden ylitse; päällikkö, jonka merkkinä on
kymmenjalokivinen diademi, liikkuu kolme askelta mihin suuntaan
tahansa, joko suoraan tai vinottain; prinsessa, yksijalokivinen
diademi, siirtyy samoin kuin päällikkö ja saa hypätä muiden nappulain
yli.
Pelin voittaa se, joka saa sijoitetuksi jonkun nappulansa samalle
ruudulle, jolla vastustaajan prinsessa on, tahi kun päällikkö lyö
päällikön. Tasapeli syntyy, kun päällikön lyö joku muu vastapelurin
nappula kuin päällikkö taikka kun kummallakin puolella on jäljellä
korkeintaan kolme samanarvoista nappulaa eikä peli pääty kymmenessä
seuraavassa siirrossa, josta viisi on kummallakin. Siinä yleinen,
lyhykäisesti esitetty hahmoittelu pelistä.
Tätä peliä pelasivat Dejah Thoris ja John Carter, kun Heliumin Tara
toivotti heille hyvää yötä, vetäytyen sitten omaan huoneistoonsa
paneutuakseen levolle silkki- ja turkisvuoteelleen. "Näkemiin huomiseen
saakka, rakkaat!" huudahti tyttö taakseen poistuessaan huoneesta, eikä
hän eivätkä hänen vanhempansa aavistaneet, että he silloin ehkä näkivät
toisensa viimeisen kerran.
Aamu sarasti kolkkona ja harmaana. Uhkaavia pilviä leijaili
rauhattomasti alhaalla taivaalla. Niiden alapuolella kiiti repaleisia
hattaroita luoteeseen päin. Heliumin Tara katseli ikkunastaan tätä
harvinaista näkyä. Synkkiä pilviä on harvoin Barsoomin taivaalla. Tähän
aikaan päivästä hänen oli tapana mennä ratsastamaan pienellä thoatilla,
jollaisia punaiset marsilaiset käyttävät ratsuinaan, mutta aaltoilevat
pilvet houkuttelivat häntä nyt uuteen seikkailuun. Uthia nukkui vielä,
eikä tyttö häirinnyt häntä, vaan pukeutui äänettömästi ja meni palatsin
katolla huoneistonsa kohdalla olevaan lentovajaan, jossa hänen nopeata
konettaan säilytettiin. Hän ei ollut lentänyt milloinkaan pilvissä, ja
häntä oli aina haluttanut päästä kokemaan, miltä se tuntuisi. Tuuli oli
raju, ja vain vaivoin hän sai aluksensa kommelluksitta vajasta, mutta
pian se taaskin kiiti vinhasti kaksoiskaupunkien kohdalla.
Puuskainen tuuli heitteli ja pudisteli sitä, ja tyttö nauroi ääneen
jännityksen tuottamasta riemusta. Hän hoiteli pientä alustaan vanhan,
tottuneen ohjaajan tavoin; mutta harvat kokeneet ohjaajat olisivat
uskaltautuneet sellaiseen myrskyyn niin keveässä aluksessa. Nopeasti
tyttö kohosi pilviä kohti, kiitäen tuulen repimien hattaraviivojen
seassa, ja pian nielaisivat hänet ylhäällä aaltoilevat sankat rykelmät.
Hän oli uudessa maailmassa, keskellä sekasortoa, jossa ei ollut muita
elollisia olentoja kuin hän; mutta se oli kylmä, kostea, kolkon
yksinäinen maailma, ja se tuntui hänestä masentavalta, sitten kun hänen
ympärillään myllertävien valtavien voimien rusentava tuntu oli
haihduttanut uutuuden viehätyksen.
Äkkiä hän alkoi tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi, viluiseksi ja
pieneksi. Hän antoi senvuoksi aluksensa nopeasti kohota, kunnes se pian
sujahti häikäisevän kirkkaaseen auringonpaisteeseen, joka muutti
synkkien pilvien yläpinnan kiilloitettua hopeata muistuttavaksi
aallokoksi. Täällä oli vielä kylmää, mutta ei niin kosteata kuin
pilvissä, ja säteilevän auringon valossa hänen rohkeutensa elpyi sitä
mukaa kuin hänen korkeusmittarinsa osoittaja nousi. Kun tyttö nyt
katseli syvällä allaan olevia pilviä, tuntui hänestä kuin hän olisi
keinunut liikkumattomana taivaalla. Mutta potkurin surina, hänen
korvissaan viuhuva viima ja hänen nopeusmittarinsa taululasin takana
vaihtuvat suuret numerot ilmaisivat hänelle, että hänen vauhtinsa oli
hirvittävä. Silloin hän päätti kääntyä takaisin.
Ensimmäisen yrityksen hän teki pilvien yläpuolella, mutta se ei
onnistunut. Ällistyksekseen hän huomasi, ettei hän kyennyt edes
kääntymään kovaa tuulta vasten, joka heilutti ja sysi hänen heikkoa
alustaan. Sitten hän laskeutui ripeästi kiitävien pilvien ja niiden
pimentämän, kolkon maanpinnan väliseen hämärään, tuulen tuivertamaan
vyöhykkeeseen. Siellä hän koetti jälleen kääntää lentokoneensa keulaa
takaisin Heliumia kohti, mutta myrsky tarttui vähäiseen alukseen ja
heitteli sitä hillittömästi sinne tänne, niin että se pyörähteli ympäri
ja lennähteli edes takaisin kuin korkki koskessa. Vihdoin tytön
onnistui saada kone uudelleen tasapainon jouduttuaan jo vaarallisen
lähelle maata. Hän ei ollut koskaan ennen ollut niin lähellä kuolemaa,
mutta hän ei sittenkään pelännyt. Vain kylmäverisyys ja niiden hihnojen
lujuus, joilla hän oli kiinnitetty kanteen, olivat pelastaneet hänet.
Myrskyn mukana lentäen hän oli turvassa, mutta mihin se veisi
hänet? Hän kuvitteli mielessään, kuinka hänen isänsä ja äitinsä
huolestuisivat, kun hän ei saapuisi aamiaiselle. He huomaisivat, että
hänen lentokoneensa oli poissa, ja pelkäisivät sen jossakin myrskyn
kulkemalla tiellä sekavana hylkynä peittävän hänen elotonta ruumistaan,
ja sitten lähtisi uljaita miehiä häntä etsimään, pannen henkensä
vaaran. Ja hän oli varma siitä, että etsiminen vaatisi ihmisuhreja,
sillä nyt hän käsitti, että koko hänen elinaikanaan ei sellaista
myrskyä oltu nähty Barsoomissa.
Hänen täytyy palata! Hänen täytyi saapua takaisin Heliumiin, ennenkuin
hänen mieletön seikkailuhalunsa olisi vaatinut uhrikseen ainoankaan
rohkean miehen henkeä! Hän päätteli, että yritys oli turvallisempi ja
sen menestyminen todennäköisempi pilvien yläpuolella, ja uudelleen hän
kohosi hyytävän tuulen pieksämän vesihöyryn lävitse. Jälleen oli hänen
nopeutensa hirvittävä, sillä tuuli tuntui pikemminkin yltyneen kuin
vaimentuneen. Hän koetti vähitellen hidastuttaa koneensa vinhaa lentoa,
mutta vaikka hän vihdoin saikin pannuksi moottorinsa käymään
taaksepäin, kiidätti tuuli häntä sittenkin eteenpäin mielensä mukaan.
Silloin Heliumin Tara menetti malttinsa. Eikö hänen maailmansa ollut
aina kumartunut, myöntyen hänen kaikkiin toiveisiinsa? Miten rohkenivat
nämä luonnonvoimat uhitella häntä? Hän osoittaisi niille, ettei
sotavaltiaan tyttäreltä niin vain käynyt mitään epääminen! Ne saisivat
nähdä, etteivät edes luonnonvoimat saisi hallita Heliumin Taraa!