"Miehen. Hän on akka, pelkuri, juopporatti. Hän uskoo kaikki mitä
hänelle sanotaan, ja minä voin saada hänet mihin tahansa. Kuinka siis
voisin rakastaa? Mutta hän on minun enoni poika, ainoa sukulainen,
joka minulle on jäänyt. En voi enää sietää, että hän käyttäytyy
ala-arvoisesti. Hänen on otettava minut luokseen, vaimokseen.
Kenen kanssa menisin naimisiin, ellen hänen? Minä vieroitan hänet
häpeällisestä elämäntavastaan, palvelen ja suojelen häntä, ja jos hän
kaatuu, niin hän kaatuu urhona taistelussa kotinsa vihollisia vastaan,
ja minä kostan hänen puolestaan."
Moreno oli melkoisesti ihmeissään. Hänellä oli sukulaisia Barcelonan
vuoristossa, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt toimintatarmoltaan tämän
siron tytön vertaista katalonialaista naista tai miestä. Jos hän olisi
halunnut löytää Umm Djehanille sopivan vastineen, olisi hänen tarvinnut
palata almogavarien aikoihin. Hänellä ei ollut kuitenkaan aikaa etsiä
niin kaukaa.
"Pyydän, hyvä neiti, älkää olko niin kiihdyksissä. Assanoff ei ole
ansainnut, että puhuisitte hänestä sellaisella sävyllä. Hän on kunnon
mies, ettekä voi johdattaa häntä harhateille."
"Kuka minua siitä estäisi?"
"Minä."
"Tekö?"
"Epäilemättä."
"Kuka te olette oikeastaan?"
"Juan Moreno, entinen Segovia-jääkärien luutnantti, nykyisin
Imereti-rakuunain kornetti, suuri naisten ihailija, mutta myös
suunnattoman itsepäinen."
Tuskin hän oli sen sanonut, kun näki tikarin välähtävän jonkun tuuman
päässä rinnastaan, Vaistomaisesti hän karkasi kiinni ja ehti juuri
tarttua Umm Djehanin ranteeseen, kun hiottu terä tunkeutui lihaan. Hän
väänsi vastustajattarensa kättä, laskematta irti. Siitä huolimatta
Umm Djehan ei hellittänyt asetta ja katseli häntä tiikerin silmillä —
Moreno häntä jalopeuran silmillä, sillä hänen vihansa oli leimahtanut
ilmiliekkiin, ja hän työnsi tyttöä kiivaasti seinää vasten.
"No, neitiseni", sanoi hän, "mitä tämä lapsellisuus merkitsee? Jos en
olisi se mikä olen, niin tekisin teille juuri sen, mitä aiotte minulle."
"Mitä sitten tekisit?" vastasi Umm Djehan hurjana.
Moreno alkoi nauraa, laski hänet irti ilman vähäisintäkään yritystä
ottaa pois asetta ja vastasi:
"Suutelisin teitä, neitiseni; sillä se sopii nuorelle neitoselle, joka
kehtaa ärsytellä nuorukaista."
Näin sanoen Moreno otti taskustaan nenäliinan ja painoi sen rintaansa
vasten. Verta vuoti runsaasti ja se tahri hänen paitansa. Pistos oli
hyvin tähdätty, mutta onneksi se ei tunkenut läpi. Muutoin Moreno olisi
virunut pitkällään maassa, koskaan nousematta.
Umm Djehan hymähti ja sanoi riemuitsevin ilmein: "Paljoa ei puuttunut.
Ensi kerralla pistän varmemmin."
"Suuri kiitos! Ensi kerralla minä olen paremmin varuillani. Muuten
huomannette, että olette turmellut asianne perinpohjin. Tulehan,
Assanoff, katsomaan, mitä kaunista neiti on saanut aikaan."
Assanoff seisoi kynnyksellä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja
silmät olivat pullollaan päässä. Hän tuli juuri poliisipäällikön luota,
jonka viina oli tehnyt hänestä lopun. Sattuman oikku oli, että humala
kiihoitti häntä villiin inhoon Umm Djehania vastaan.
"Piru vieköön sen neidin! Mitä hän siis on tehnyt? Kuule, Umm Djehan,
jätä minut rauhaan. Mitä sinun vanhat juttusi minuun kuuluvat?
Luuletko, että välitän rahtuakaan Kaukaasiasta ja niistä pedoista,
jotka siellä asuvat? Isästäni, äidistäni? Kuule nyt, tässä kahden
kesken sanon sinulle: kurjia ryöväreitä he olivat, ja täti — kirottu
noita-akka. Et suinkaan kieltäne, ettei hän ollut noita. Muuten,
vietän ensi talven Pariisissa! Syön kuuluisimmissa ravintoloissa ja
pistäydyn pikku teattereissa! Sinä tulet mukaan, Moreno! Eikö niin,
sinä tulet mukaan? Niin, veliseni, älä minua hylkää! Menemme oopperaan!
Umm Djehan, kuulehan, tuleppa antamaan kättä! Siellä näet tyttöjä, sen
lupaan, jotka ymmärtävät tanssista enemmän kuin sinä, jumala nähköön!
Kuulehan, no, tule lähemmäksi, minä puhun sinulle: menemmekö yhdessä
Mabilleen?... Se on jo ainakin kaikkein..."
On väitetty, että ihmiskatse kiinteydellään tekee villieläimiin
ihmeellisen vaikutuksen, että se pelottaa niitä, saa ne peräytymään ja
tavallaan kokoon kutistumaan.
Olkoon tuo väite oikea tai ei, Assanoff ei ainakaan voinut sietää
niitä ilmeikkäitä katseita, joilla tyttö kiinteästi tuijotti häneen.
Hän vaikeni ja käänteli itseään oikealle ja vasemmalle ilmeisessä
tarkoituksessa päästä epämieluisesta asemastaan, mutta tämä uusi
hämmennyksen aihe saattoi sekasorron hänen päässään huippuunsa: hän
kellahti vuoteelle eikä enää liikahtanut. Silloin Umm Djehan kääntyi
Morenon puoleen ja sanoi kylmästi:
"Voitte olla tyytyväinen, herra. Näette yhtä hyvin kuin minäkin, että
ystävänne ei pysty sen tyhmyyden toimeenpanemiseen, jota pelkäsitte.
Onnittelen teitä. Mutta hän onkin sivistyneempi mies kuin arvelin.
Hän on juuri kieltänyt isänsä, hän on polkenut jalkoihinsa se naisen
muiston, joka on hänet maailmaan synnyttänyt. Olette kuullut, kuinka
hän häpäisi sukuansa, eikä hän salannut teiltä mitä arveli maastansa.
En ymmärrä, miksi taivas on meidät kaksi säästänyt heimomme tuhosta,
miksi minulla, naisella, lyö rinnassa sydän, joka pitäisi olla
hänellä, ja hänelle on annettu raukkamaisuus, joka ei olisi ollut
minulle häpeällinen. Mutta asiat ovat nyt kerta kaikkiaan niin, eikä
niitä voi muuttaa. Jumala olkoon todistajani, että siitä asti kuin
muistan, minulla on ollut vain yksi toivo: nähdä tuo, joka tuossa
maata retkottaa kuin saastainen elukka. Niin, Jumala sen tietää! Kun
sain selville, että hän oli elossa, toistin suurimmassa tuskassa
yhä uudelleen: Vielä ei kaikki ole kadotettu! Vielä ei kaikki ole
kadotettu! Hän elää, Murad. Hän tulee minua auttamaan!... Muistelen
ennen kaikkea erästä viheliäisen elämäni viheliäisimmistä öistä.
Istuin yksinäni kaukana metsässä puunjuurien väliin kyyristyneenä.
Kahteen päivään en ollut syönyt muuta kuin palan pilaantunutta korppua,
jonka sotilaat olivat heittäneet leiripaikkansa viereen. Oli talvi.
Lunta sataa tihutti päälleni. Kysyin neuvoa helminauhaltani, ja sen
pettämätön vastaus toisti minulle: saat hänet jälleen nähdä, saat hänet
jälleen nähdä! Ja sanomattoman kurjuuteni kauhistuttavassa syvyydessä
piti tämä toivo minua pystyssä. Joka päivä senjälkeen sanoin itselleni:
saan hänet jälleen nähdä. Mutta missä? Kuinka? Istihara sanoi minulle,
että se tapahtuu pian ja täällä. Siksi tulin tänne. Eilen sain
uudelleen ilmoituksen. Nyt olin varma, että se hetki oli tulossa, ja
tosiaan olen nähnyt hänet. Hän on tuossa, tekin näette hänet. Olette
eurooppalainen, epäilemättä myös ylpeä siitä, mitä maanmiehenne ovat
hänestä tehneet. Minun, joka olen vain raakalainen... minun sallinette
olla toista mieltä. Pitäkää hänet sitten! Hän ei liity minun kanssani
heimonsa soturien joukkoon, hän ei kiiruhda taisteluun kostaakseen
maansa puolesta, enkä tahdo enää puhua vapauttaakseni häntä, sillä
tiedän, ettei se ole enää mahdollista. Hän ei voi suojella serkkuaan,
heimonsa ainoata, viimeistä tytärtä, auttaa häntä kurjuudesta ja
epätoivosta. Ei, ei, ei! Hän työntää minut siihen takaisin! Voikaa
hyvin, herra, ja jos sellaisen heikon naisen kirous, joka ei ole
koskaan tehnyt teille mitään pahaa, lisää teidän kohtalonne vaakaan
painoa, niin painakoon se niin paljon kuin..."
"Älkää, Umm Djehan, älkää kirotko minua, sillä sitä en ansaitse!
Antakaa anteeksi ne ilkeät sanat, jotka olen kuultenne lausunut —
— en tuntenut teitä. Nyt kun tiedän, kuka olette, antaisin paljon,
jos voisin teitä auttaa. Tulkaa, rakas lapsi, istukaa tänne! Puhukaa
minulle kuin veljelle! Minä uskon kuten tekin, että elämme pahassa
maailmassa, ja olkoon se barbaarinen tai sivistynyt, ei sen parempikaan
puoli ole paljon arvoinen. Tarvitsetteko jotakin? Voiko teitä auttaa
rahalla? Minulla ei ole paljon itsellänikään, mutta tuossa on, ottakaa
loput. Joka tapauksessa haluaisin auttaa teitä. Katsotte minua pitkään!
En viritä teille mitään ansoja. Ja huomatkaa — mitä Assanoff parkaan
tulee, jos minä en olisi häntä teistä vieroittanut, olisi hän itse niin
tehnyt. Tiedätte nyt, mikä hän on miehiään. Mitä voisittekaan häneltä
odottaa?"
"Te puolestanne ette siis juo itseänne juovuksiin?" kysyi Umm Djehan
tavallaan kummastuneena.
"Kotimaassani se ei ole tavallista", vastasi Moreno. "Mutta puhukaamme
nyt teistä! Kuinka teidän käy? Mitä ajattelette tehdä?"
Tyttö tuijotti muutamia sekunteja Morenoon ja sanoi: "Rakastatteko
kotimaassanne jotakin naista?"
Don Juan kalpeni hiukan, kuin haavoittunut, kun joku varomatta
koskettaa avonaista haavaa. Hän vastasi kuitenkin: "Kyllä, rakastan
erästä naista."
"Rakastatteko häntä kovasti?"
"Koko sielustani!"
Umm Djehan sieppasi huntunsa, kääri sen kasvoilleen ja meni ovelle.
Siihen hän jäi hetkeksi kynnykselle seisomaan, kääntyi Morenoon päin ja
lausui niin juhlallisesti kuin aasialaiset osaavat tällaisina hetkinä:
"Jumalan siunaus lemmityllenne."
Upseeri oli sydämensä pohjaan asti liikutettu. Umm Djehan oli kadonnut.
Assanoff kuorsasi kuin murmelieläin. Käskyläissotilas ilmoitti, että
hevoset olivat valjaissa ja vankkurit odottivat. Insinööri kannettiin
niihin, ja hyvää laukkaa lähtivät toverukset Shemahasta. Pian katosi
pieni kaupunki heidän taakseen niihin pölypilviin, joita heidän neljä
pyöräänsä kiivaasti nostattivat.
Kummallakin puolella Shemahaa, Bakuun päin, on omituisen suurenmoinen
ja majesteettinen maisema. Se ei enää tarjoa juuri Kaukaasialle
ominaista näkyä. Tuolla joukoittain äkkijyrkkiä kallioseinämiä, synkkiä
ja kaameita metsiä, laaksoja, joissa aurinko tuskin uskaltaa viivähtää;
valtavia könkäitä, jotka levein putouksin syöksyvät jättiläismäisille
kallionlohkareille, näiden kanssa taistellen kuohuvat korkealle
ja jakautuvat vuolaiksi virroiksi; tukehduttavan kapeita solia;
sellaisia rotkoja kuin Suramissa, jotka pyörryttävine jyrkänteineen
ja huippuineen muistuttavat satujen kuvauksia; lopuksi kaiken tämän
keskellä hitaasti virtailevia vesiä, ja nämä juuri ovat kuin ylimenona
vuoriston painostavista maisemista niihin, joita Bakuun viettävä suuri
laakso tarjoaa. Täällä taas on avaraa tilaa, enemmän ilmaa ja kirkasta
valoa. Maaperä on savea, kesällä pölyää, mutta pöly on hienoa, miltei
huomaamatonta ja kuitenkin tukahduttavaa. Talvella se muuttuu syväksi
kuraksi, johon keveimmätkin kolmivaljakot vaipuvat pyöräin napoja
myöten. Sekä oikealla että vasemmalla puolen tasankoa kulkevat etäiset
vuorijonot: kokonaisuudessaan tuntuu maisema kuin Persian suurien
laaksojen, pitkien vuorijonojen ja rannattomien lakeuksien edeltäjältä.
Moreno oli niin lumoutunut tanssijattaren kanssa sattuneesta
odottamattomasta kohtauksesta, mutta varsinkin siitä käsityksestä,
joka hänellä oli tanssijattaresta, ja siitä tavasta, jolla hän koetti
tyttöä ymmärtää, että jäi miltei tunteettomaksi niitä suurenmoisia
maisemia kohtaan, joiden halki vaunut vierivät neljän hevosen vetäminä,
ja vaipui kokonaan mietteisiinsä. Rintahaava kivisteli yhä edelleen
ja liha oli pahasti repeytynyt. Don Juan oli sitonut haavan parhaansa
mukaan, mutta tuskantunto, voimakas mielenliikutus, jolla nuori
lesgitär oli ikäänkuin tuokiossa ilmaissut, kuka hän oli, ja muisto,
joka Morenolla oli heidän kohtauksestaan, ei antanut niihin liittyviin
ajatuksiin sekaantua mitään katkeraa, ja siksi hänen loppuarvostelunsa
oli yhtä terve kuin oikea. Ehkä olisi pohjoismaalaisen ollut vaikea
käsittää sellaista luonnetta, jota espanjalainen päinvastoin voi pitää
omalle luonnolleen sukulaisena.
Umm Djehan, onneton tyttö, ei ollut koko elämässään hetkeksikään
päässyt siitä vaikutelmasta, jonka hänen vuoristokylänsä valtaus
oli tehnyt. Lakkaamatta oli sama näky ollut hänen silmissään ja
oli yhä edelleen: hän näki yhä liekkien nuoleskelevan kotiaan,
omaistensa ruumiit lojumassa toistensa päällä, sotamiesten villit ja
katkeroituneet kasvot; yhä edelleen vihlaisivat hänen korviaan hätä- ja
epätoivonhuudot, kiväärien rätinä, voittajien hurja karjunta. Kenraalin
perheessä lapsena saamansa huolenpidon hän ymmärsi yksinomaan niin,
että hän oli joutunut murhaajain käsiin. Hän ei pitänyt itseään vain
orjattarena, vaan vieläpä nöyryytettynä orjattarena, ja se liioittelu,
jolla hänen suojelijattarensa — muuten oiva nainen — jokaiselle uudelle
vieraalle kertoi pienen lesgittären todellisen tarinan, varmasti vain
tahtoen tehdä lapsen siten mielenkiintoisemmaksi, ei ollut koskaan
tekemättä Umm Djehaniin hirveimmän loukkaavaa vaikutusta. Hän ei
nähnyt siinä muuta kuin voittajan kerskailua ja hävyttömyyttä. Hyvin
vaivaloista oli häntä opettaa, vaikkakin hänellä, kuten kaikilla
aasialaisilla ja varsinkin juuri kaikilla hänen heimolaisillaan, oli
hämmästyttävä käsityskyky. Huomattuaan kuitenkin vähitellen, että
tietoa pidettiin ansiona ja että kenraalittaren tyttäriä, jotka oppivat
paljon huonommin ja suuremmalla vaivalla, moitittiin ja että he itkivät
hänen edistystään, hän ponnisti kaksin verroin voimiaan ja tunsi
suurta iloa tuottaessaan heille useamminkin tämän kiusan. Toisinaan
hän oli hautonut laajakantoisempiakin tuumia. Kun hän aina oli varma
siitä, että venäläisten, joita kohtaan hän pikku sydämessään tunsi
yhtä paljon vihaa kuin halveksumista, oli kaikesta menestymisestään
kiitettävä yksinomaan noituutta ja että sellaisen noituuden salaisuudet
eivät varmaankaan olleet muualta löydettävissä kuin kirjoista, joista
pidettiin niin paljon melua, oli hän päättänyt ruveta noita-akaksi.
Mutta niin ahkerasti kuin hän lukikin kaikkea, mitä käsiinsä sai, ei
hän valitettavasti löytänyt niistä mitään, joka olisi vienyt häntä
lähemmäksi päämäärää, ja niin hän kävi alakuloiseksi. Kuitenkaan hän ei
koskaan epäillyt, että vihamieliset taikavoimat kaikessa vehkeilivät
häntä vastaan; sillä hengeltään ja sydämeltään hän pysyi kauttaaltaan
lesgiläisenä, ja hänen ajatustensa suunta muuttui yhtä vähän kuin hänen
taipumuksensa.
Kuten hän oli sanonut Assanoffille, hän tiesi tosiaankin jo kauvan,
että tämä oli pelastunut verilöylystä ja oli kadettikoulussa
kasvatettavana. Siitä hetkestä aikain Umm Djehan oli pitänyt häntä
tulevana puolisonaan. Omalta kannaltaan hän ei saattanut ketään
muuta valita. Tässä ainoassa asiassa olivat kaikki hänen unelmansa
pyörineet. Kaikki hänen päätöksensä, mikäli ne eivät lähteneet
intohimosta ja vihasta, joita hän ei koskaan täysin hallinnut,
tähtäsivät samaan tärkeimpään päämäärään: tavata jälleen serkkunsa.
Hän oli liian epäluuloinen kysyäkseen mistään muualta neuvoa kuin
istiharalta, mutta siksi olikin hänen luottamuksensa rukousnauhan
helmien oraakkelilausuntoihin rajaton. Hän ei nähnyt vähintäkään
alennusta siinä, että oli antautunut tanssijattareksi voidakseen elää.
Shemahan tanssijattaret olivat maineessa, joka läheni oikeata kunniaa.
Sitäpaitsi Aasian naiset, kuulukoot ylhäiseen tai alhaiseen säätyyn,
eivät yhteiskunnallisesti yleensä merkitse mitään: he voivat ryhtyä
mihin tahansa, he ovat, olkoot keisarinnoja tai orjattaria, sittenkin
vain naisia ja pysyvät naisina, ja niin he voivat sanoa ja tehdä mitä
tahansa olematta vastuunalaisia puheistaan tai toimistaan järjen
ja kohtuuden tuomioistuimen edessä. Heidän on otettava lukuun vain
intohimo, joka asiainhaarain mukaan joko kietoo heidät pauloihinsa,
tuhoaa tai kruunaa.
Umm Djehan oli kaukana paheellisuudesta. Hän oli ehdottoman siveä ja
puhdas, mutta yhtä vähän hän oli myös hyveellinen, koska hän jonkun
vaikutuksen kiihoituksesta heti olisi saattanut luopua puhtaudestaan
ilman taistelua ja vastustusta, vieläpä ilman vähintäkään tunnetta,
että se oli väärin. Tästä huolimatta näytti mahdottomalta, että hän
luopuisi pidättyväisyydestään jonkun eurooppalaisen hyväksi: hänen
vastenmielisyytensä koko tätä rotua vastaan oli liian voimakas.
Gregor Ivanitsh, "hengen vihollinen", oli ainakin hetkeksi luullut
tuntevansa voimakasta mieltymystä nuoreen tanssijattareen eikä
luonnollisesti ollut vähääkään epäröinyt sitä tälle ilmaista. Ja vaikka
Gregor Ivanitshin puolelta ei ollutkaan hänelle vaaraa olemassa, niin
oli asiasta kuitenkin ollut se seuraus, että hänen opettajattarensa
Kauneudenloiste vahvisti häntä monilla hyvillä neuvoilla ja
imartelevilla puheilla ja toisinaan moittein ja soimauksin, pysyen
kuitenkin aina kohtuuden rajoissa sen pelon tähden, jota Umm Djehan
herätti kaikissa lähentelevissä. Tyttö vastusteli, koska hän odotteli
Assanoffia ja istihara lupasi hänelle yhä varmemmin, että Assanoff pian
tulisi. Vain rauhan säilyttämiseksi hän oli antanut suostumuksensa,
että hänet saisi myydä Trapezuntin seuduilla asuvalle vanhalle
kaimakamille orjattareksi tai vaimoksi, mikä merkitsi samaa. Niin hän
voitti aikaa eikä arkaillut tilaisuuden sattuessa vielä viime hetkellä
syömästä sanaansa. Sellainen oli Umm Djehan. Sellainen hän oli ollut
tähän asti, poloinen, syvästi onneton ja säälittävä olento, vaikkei
itkenyt kohtaloaan eikä vedonnut kenenkään sääliin.
Kuten sanottu, Moreno ymmärsi tämän tilan pääasiallisesti hyvinkin
oikein.
Assanoff heräsi vihdoinkin parin tunnin kuluttua. Hän kävi pian
kärtyisäksi ja epämiellyttäväksi, ei maininnut kertaakaan Umm Djehanin
nimeä, ei pienimmälläkään sanalla viitannut Shemahan tapahtumiin ja
vaipui lopulta sellaiseen henkiseen ja ruumiilliseen velttouden tilaan,
että Morenoa aivan säälitti. Hän huomasi hyvin, että tataarin sydämessä
raivosi viettien ja halujen, tottumusten ja heikkouksien, myöntymysten
ja tunnonvaivojen välillä hurja taistelu, jossa mikään taistelevista
puolista ei päässyt kyllin voimakkaaksi saamaan voittoa. Niin kului
matka alakuloisen mielialan vallitessa loppuun, ja espanjalainen
maanpakolainenkin alkoi pitää elämää sietämättömänä nähdessään
ystävänsä tilan. Vaunujen viimein vieriessä Bakuun ei kaupungin ensi
näkeminen tehnyt häntä iloisemmaksi.
Kaspian meri, tuo salaperäinen, synkkä lakeus, joka näyttää vielä
kolkommalta kuin sen eurooppalainen ranta, joka rajoittaa sitä
kolmanneksen verran, ulottui lyijynkarvaisine aaltoineen etäiseen
taivaanrantaan asti harmaan, painostavan taivaan kaartuessa sen
yläpuolella. Oli juuri satanut. Kadut ja tiet olivat kolmen jalan
paksuisessa, keltaisessa kurassa, tavattoman sitkeässä liejussa, josta
vaunut, ihmiset ja eläimet vain vaivoin pääsivät. Esikaupungeissa
venäläismallisine puurakennuksineen, varastohuoneineen, vajoineen
ja tehtaineen, joiden korkeista piipuista kohosi kivihiilensavu
taivaalle, liikuskeli tataareja ja sotilaita. Silloin tällöin kulki
ohi eurooppalaisesti puettu nainen, jonka hattu ainakin muistutti
länsimaiden muotia. Tataarilaisruhtinaan entisen hallituskaupungin
vanhassa linnanmuurissa näkyi vielä apilanlehden muotoinen portti.
Kun vaunut ajoivat siitä lävitse, riensi niiden perässä tataarilaisia
kerjäläispoikia, jotka kierittivät vannetta ja huusivat ranskaksi
surkeasti valittaen: "Antakaa rahaa, monsiu! Bandalun!"
Se oli merkitsevinään, ettei heitä pitäisi muistaa vain rahalla, vaan
että heille sitäpaitsi pitäisi antaa housut (ranskaksi _pantalon_).
Tällaista sivistystä levittävät siellä iloiset nuoret upseerit runsain
määrin. Kaupungin ahtaiden katujen varsilla, missä useimmat talot
ovat vielä vanhaan tapaan rakennetut, näkyy lukuisten venäläisten
kauppiasten ja käsityöläisten nimikilpien joukossa myös sellaisia
kirjoituksia kuin: _Bottier de Paris_ (pariisilainen suutari) ja
_Marchande de Modes_ (muotikauppiatar). Sellainen rehentely ei
kuitenkaan voine pettää herkkäuskoistakaan. Tavara, mitä näistä
kaupoista voi ostaa, on sellaista, ettei piintyneinkään takalistolainen
voi olla epätietoinen sen alkuperästä.
Perille päästyä johti liikkeelläolo Assanoffin ajatukset viimein
vähän toisaalle. Hän ravisti itsensä virkeäksi ja osoitti jälleen
entistä luonnonlaatuaan, toisin sanoen: hän alkoi jälleen elää. Moreno
esiteltiin everstillensä, toverit ottivat hänet hyvin vastaan ja
eurooppalaiset juhlivat häntä, ja ollessaan välttämättömyyden pakon
alaisena hän tuli vähemmän kuin siihen asti katsoneeksi menneisyyteen.
Kolmen kuukauden kuluttua hänellä oli jälleen luutnantin olkalaput. Hän
otti osaa erääseen retkeen, suoritti siinä hyvin tehtävänsä ja yleni
ratsumestariksi. Sotilaalla on oma tapansa katsella elämää: jos hänelle
lupaisi paratiisin korvaukseksi virkavuosioikeuksista ja helvetin
jostakin korkeammasta asemasta, niin tuskin sittenkään kukaan epäröisi,
ja jos joku pitäisikin parempana olla Jumalan luona, ei hän ikinä
lakkaisi katumasta uhraustaan.
Sittenkin Don Juan antoi vielä vuosikausia sydämensä toivomusten
harhailla Espanjaan. Tosin ei hänen rakkautensa aiheuttanut hänelle
enää samaa kalvavaa tuskaa kuin ensimmäisinä kuukausina. Se muuttui
hempeäksi tottumukseksi, melankoliseksi tunnelmaksi, josta hänen
sielunsa sai tavallaan tyydytystä. Hän kirjoitti usein ja sai myös
vastauksia. Rakastavat toivoivat parhaansa mukaan erillään olonsa
loppumista. Kun politiikka hautasi sen tapparan, joka oli katkaissut
heidän sydämiensä siteen, täytyi heidän pian huomata, etteivät
aineelliset elinehdot sallineet Morenon jättää Kaukaasiaa, kun
hänellä ei ollut muuta kuin palkkansa eikä hän enää voinut muuttaa
elämänuraa; nuori nainen ei myöskään ollut kyllin rikas voidakseen
tulla lemmittynsä luo. Niin jäi kaikki entiselleen. Ei kumpikaan
mennyt naimisiin. Vähitellen he lakkasivat tuntemasta itseään perin
onnettomiksi, mutta onnellisia ei heistä tullut koskaan.
* * * * *
Kauan ennen sitä aikaa, josta nyt on puhe, tuli Moreno eräänä yönä
jokseenkin myöhään kotiin iltakutsuista kenraalikuvernöörin luota ja
näki kaukaa autiolla kadulla, joka kulkee tataarilaiskaanin entisen,
nyt ruutimakasiiniksi muutetun palatsin ohi, naisolennon, joka astui
samaan suuntaan kuin hänkin. Oli talvi ja kylmä, lumi peitti maata
useampien tuumain vahvuudelta, kaikki oli jäässä ja yö synkimmillään.
Moreno arveli itsekseen: — Kukahan tuo onneton olento lienee?
Ratsumestari oli nähnyt paljon kurjuutta ja onnettomuutta lähimmässä
ympäristössään, eikä hänen omassakaan elämässään ollut iloa.
Sellaisissa olosuhteissa muuttuu ihminen joko huonoksi tai erikoisen
kunnolliseksi. Morenosta oli tullut kunnon mies.
Niin paljon kuin pimeys salli, tarkkasivat hänen silmänsä säälien
tuon olennon yksinäistä kulkua. Huomatessaan, että nainen pysähtyi
ja horjahteli, hän kiirehti askeleitaan saavuttaakseen hänet ja
auttaakseen, mutta samassa hän suureksi hämmästyksekseen havaitsi, että
onneton olento pysähtyi juuri hänen ovensa eteen, ja kohta kuului myös
hänen takaansa nopeita askeleita.
Moreno kääntyi ja tunsi heti 'hengen vihollisen'. Gregor Ivanitsh
oli paljain päin, turkitta ja liikkui niin nopeasti eteenpäin kuin
hänen suuresti lisääntynyt ruumiinpainonsa salli. Moreno luuli, eikä
ilman syytä, että "hengen vihollinen" oli tuota naista tavoittamassa,
ja hänen päähänsä pälkähti, että se saattaisi tapahtua huonossa
tarkoituksessa.