Toinen kutteri.
Lukija, oletko milloinkaan ollut Portsmouthissa? Jos olet
siellä käynyt, olet varmaan ihastellen katsellut näköalaa
tervehdyslaukaus-patterilta; ellet ole Portsmouthia nähnyt, niin
pitäisipä sinun ihan matkustaa sinne.
Tervehdyslaukaus-patterilta voit katsella yli sataman ja nähdä täällä
paljon sitä samaa, mitä olemme jo Plymouthissa ihailleet: paikka on
erilainen, mutta samanlaisia aseaittoja ja laivaveistämöitä ja yhtä
suuri osasto suurenmoista laivastoamme on täälläkin. Ja voit nähdä
Gosportin kaupungin toisella puolen satamalahtea ja Sallyportin aivan
lähelläsi; ja sitten on vasemmalla puolellasi Southsea Beachin
varustukset. Edessäsi on Spitheadin lahti sotalaivoineen ja
Motherbank-rantama, joka on täynnä kauppalaivoja; ja tuossa on poiju,
minkä kohdalla "Royal George" joutui haaksirikkoon ja missä se yhä
edelleenkin makaa merenpohjalla, kalojen uidessa ulos ja sisään sen
kajuuttain akkunoista. Mutta ei siinä vielä kaikki; voit nähdä myöskin
Wightsaaren, Ryden pitkine puisine aallonmurtajineen ja Cowesin
kaupungin, jonka satamassa huvipurret ovat.
On todellakin paljon nähtävää Portsmouthissa yhtä hyvin kuin
Plymouthissakin; mutta erikoisesti haluaisin sinun näkevän
erään aluksen, joka pysyttelee poijun lähettyvillä aivan
tervehdyslaukaus-patterin kohdalla. Se on kutteri; ja sen monista
veneistä näet, että se on tullilaitoksen palveluksessa. Se näyttää
laivalta, joka on lähtemässä matkalle venelastissa: kaksi venettä
kannella, yksi peräpuolessa ja yksi kummallakin kupeella. Siinä
huomaat, että se on maalattu mustaksi ja että kaikki veneet ovat
valkoisia. Alus ei ole niin siro kuin oli huvipursi, ja se on paljon
suuremmassa määrässä täytetty kaikenlaisella romulla. Siinä ei ole
riistanlapoja riippumassa perän ulkopuolella; mutta luulenpa, että
siellä on lampaanlapa ja muutamia varsistaan riippuvia kaalinkupuja.
Mutta tullikutteritpa eivät olekaan mitään huvipursia. Ei ole siellä
vieraita odottamassa kilpikonnanlientä ja samppanjaa; mutta sensijaan
saatat löytää paistin, josta voi viipaleen leikata, aimo lasin totia ja
sydämelliset tervetuliaiset.
Käykäämme alukseen. Huomaat, että sen kanuunat ovat rautaa ja mustiksi
maalattuja, ja laudoitus punainen; laiva ei siis ole erikoisen
miellyttävä väriltään, mutta se maali on kestävää, eivätkä laivatelakat
ole kovin anteliaita väriin nähden -- yhtä vähän kuin laivaston
luutnanttejakaan kovin vaivaavat liikarahat. Aluksessa on suuri
miehistö, ja hyvät miehet siinä onkin; kaikki ovat puettuja punaisiin
villapaitoihin ja sinisiin housuihin. Muutamat eivät ole riisuneet
öljytakkejaan, jotka ovat heille kovin hyödyllisiä, kun he usein yöt
päivät millä säällä tahansa saavat olla veneissä. Mutta menemme heti
alas kajuuttaan, missä tapaamme luutnantin, joka on aluksen päällikkö,
ja perämiehen sekä erään merikadetin eli upseerikokelaan. Heillä
on kullakin pikari edessään, ja he siemailevat paraillaan
katajanmarjaviinalla höystettyä sokerivettä, -- kuumaa ja makeata
"totia", muka mainiota virkistysjuomaa; viinaa on kokonainen ankkuri
pöydän alla, yksi niistä, jotka he unohtivat lähettää muitten mukana
tulliin viime takavarikon tehtyänsä. Meidän täytyy esitellä heidät.
Tuo vanhahko mies, jolla on harmahtava tukka ja poskiparta, pyöreä,
kalpea naama ja hiukan punertava nenä (liiallinen oleskeleminen
tuulessa puree nenän punaiseksi, ja tämä vanha upseeri on tietysti
hyvin usein "tuulessa", kuten hänen ammattinsa luonne vaatii), -- hän
on luutnantti Appleboy. Hän on palvellut kaikenlajisissa laivaston
laivoissa ja oli ensi luutnantti jo kaksikymmentä vuotta sitten; hän
odottaa nyt ylennystä -- s.o., sitten kun hän vielä on ottanut jonkun
määrän viina-ankkureita, palkitaan hänet kapteenin arvolla. Vahinko
vain, että hän ei saa lukea tässä suhteessa hyväkseen kaikkea sitäkin,
minkä hän ottaa sisäänsä, sillä sitä hommaa hänellä on sekä aamuin että
illoin, sekä päivällä että yöllä. Hän on juuri täyttämässä
neljättätoista lasillistaan; hän pitää nimittäin aina tarkkaa lukua,
koska hän ei milloinkaan mene yli tarkasti rajoitetun määränsä, mikä on
seitsemäntoista, mutta silloin on hän saanutkin mitä "tarvitsee."
Perämiehen nimi on Tomkins; hän on palvellut kuusi koevuottansa jo
kolmeen kertaan ja on nyt vapautunut kunnianhimostaan, mikä onkin
onneksi hänelle, koska hän ei suurestikaan voi toivoa ylennystä. Hän
palvelee mieluummin pienessä laivassa kuin suuressa, koska hänen
silloin ei tarvitse pitää niin tarkka huolta vaatetuksestaan, ja
odottelee luutnantin-arvoaan joka kerta kun arvonylennyksiä on tulossa
erityisinä armonosoituksina. Hän pitää pehmeästä leivästä, sillä kaikki
hänen hampaansa ovat poissa, vaikka eivät olekaan saaneet lomalupaa;
hän pitää portteria kaikkia muita nesteitä parempana, mutta hän voi
myöskin juoda lasinsa "grogia", eli kylmää totia, olipa sen
perusaineena sitte rommia, konjakkia tai sitä nestettä, mitä hänellä
nyt on edessään.
Mr. Smith on tuon nuoren herrasmiehen nimi, jonka nuttu on kyynärpäistä
niin risainen; hän on parin viime kuukauden ajan aikonut paikata sitä,
mutta on ollut liian laiska mennäkseen hakemaan arkustaan siksi aikaa
päälleen toisen takin. Hänet on ajettu puolesta laivaston laivoja pois
laiskuutensa vuoksi; mutta laiskuus on hänessä synnynnäistä, eikä hän
senvuoksi voi sille mitään. Tullikutterissa hän viihtyy, se kun on
puolet aikaansa liikkumattomana vartiopaikallaan; ei hänellä myöskään
ole venepalvelusta vastaan mitään, hän kun silloin aina istuu
perätuhdolla, mikä ei ole kovinkaan rasittavaa. Salakuljetettujen
tynnyrien tarkka nuuskiminen kätköistä esille on hänen mielityötään,
koska hänen silloin ei tarvitse laajalti liikkua. Hän pitää grogista,
mutta pikarin viemisestä niin usein suuhun on vaivaa, minkä vuoksi hän
syrjäsilmin katselee sitä ja antaa sen olla siinä, missä se on. Hän
puhuu vähän, koska hän on liian laiska puhuakseen. Hän on ollut
palveluksessa yli kahdeksan vuotta; mutta hänen päähänsäkään ei ole
koskaan juolahtanut ajatella ylennystä.
Sellaisia ovat ne kolme henkilöä, jotka nyt istuvat tullikutterin
kajuutassa ja juovat kuumaa katajanmarjaviina-totia.
"Annahan kun katson, se oli, luulen ma, vuonna yhdeksänkymmentäkolme
tai yhdeksänkymmentäneljä. Ennen kuin te olitte palveluksessa,
Tomkins..."
"Voipa olla, sir; on niin pitkä aika siitä kun tulin palvelukseen,
etten muista enää aikamääriä; mutta sen muistan, että tätini kuoli
kolmea päivää aikaisemmin."
"Kysymys on sitte vain siitä, milloin tätinne kuoli."
"Niin, hän kuoli noin vuotta myöhemmin kuin setäni."
"No, koska sitte kuoli setänne?"
"Siihenpä en totisesti osaa vastata!"
"Sittenhän teillä ei ole mitään varmaa lähtökohtaa. En kuitenkaan usko,
että olisitte ollut palveluksessa siihen aikaan. Emme olleet silloin
vielä niin tyystiä univormuun nähden kuin nykyisin olemme."
"Silloin oli palvelus minun mielestäni sitä miellyttävämpää.
Valiolaivoilla saa mies mennä alas varastoon tai viinikellariin ja
vivuttuaan ylös viisikymmentä tyhjää tynnyriä ja otettuaan varastoon
kaksikymmentä täysinäistä täytyy hänen, niin vaaditaan, tulla kannelle
yhtä hienona kuin jos hän juuri olisi astunut vaatekaapista."
"No, vettä on vierellä runsaasti ihmisen ulkonaisen puolen varalta, ja
raudantomu on helposti harjattu pois. Kuitenkin vaaditaan, kuten
sanotte, ehkä hiukan liikoja. Ainakin viidellä laivalla, joilla olen
ollut ensimäisenä luutnanttina, on kapteeni aina pitänyt senkinmoisen
komennon minulle siitä, että kadetit hänen mielestään eivät ole olleet
kyllin siistissä asussa, ikäänkuin minä olisin ollut heidän
lapsentyttönsä. Ihmettelenpä, mitä esim. kapteeni Prigg olisi sanonut,
jos olisi nähnyt sellaisenkin ilmiön kuin te, mr. Smith, laivansa
komentosillalla."
"Se ilmiö olisi kai saanut kadota niinkuin minäkin muualta", vastasi
Smith uniseen tapaansa.
"Nuttunne kyynärpäät noin kuluneina, siinä, mitä!" jatkoi mr. Appleboy.
Smith käänsi nuttunsa kyynärpäät ylöspäin ja katsoi ensin toista
niistä, sitten toista; näin väsyttävän ponnistuksen suoritettuaan ei
hän enää lausunut mitään.
"No niin, missä olinkaan? Niin, se tapahtui suunnilleen
yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä, kuten sanoin... Tomkins, täyttäkäähän
lasinne ja tarjotkaa minulle sokuria... Mihin jäinkään? Tämä on n:o
15", sanoi Appleboy, laskien viereensä pöytään piirretyt valkoiset
viirut yhteen, minkä jälkeen hän otti liidunpalan ja piirsi sillä vielä
yhden viirun ryyppytiliinsä. "Tämä ankkuri ei luullakseni ole yhtä
hyvää kuin edellinen, Tomkins, tässä on joku kitkerä sivumaku... liian
vähän katajanmarjoja; mutta toivoakseni meillä on parempi onni tällä
kerralla. Tiedätte tietysti, että lähdemme merelle huomenna?"
"Sitä arvelin, kun näin lampaanlapoja tuotavan laivalle."
"Aivan oikein... aivan oikein; olen täsmällinen kuin kello. Kun on
ollut ensimäisenä luutnanttina kaksikymmentä vuotta, saa vähän
järjestelmää toimiinsa. Pidän järjestyksestä. Nyt ei satamatarkastaja
ole koskaan jättänyt kutsumatta minua päivälliselle aina kun olen ollut
käymässä satamassa, paitsi tällä kertaa. Olin niin varma asiastani,
etten ollenkaan vielä ajatellut merellelähtöä, eikä minulla tämän
vuoksi ole nyt matkassa muuta kuin kaksi puhdasta paitaa."
"Eikö se olekin merkillistä? Ja sitä merkillisempää, kun täällä on
hänellä ollut niin paljon hienoa väkeä ja hän joka päivä on
toimeenpannut suuret kutsut."
"Ja kuitenkin olen suorittanut kolme takavarikkoa, paitsi sitä että
nuuskin haltuumme nuo kolmekymmentäseitsemän ankkuria."
"Minähän ne nuuskin tietoomme", huomautti Smith.
"Se on sama se, te junkkari. Kun tulette olleeksi vähän kauemmin
palveluksessa, niin tulette huomaamaan, että kaikki, mitä tehdään, on
päällikön ansiota; mutta te olette vielä kovin viheriäinen. Annahan
olla, missä olinkaan? Niin, se oli suunnilleen yhdeksänkymmentäkolme
tai -neljä, kuten sanottu. Siihen aikaan palvelin kanaalilaivastossa...
Tomkins, toimittakaahan minulle kuumaa vettä; tämä vesi on aivan
kylmää. Mr. Smith, olkaapa niin hyvä ja soittakaa. -- Jem, vähän
enemmän lämmintä vettä."
"Suokaa anteeksi, sir", sanoi Jem, joka oli paljain jaloin ja avopäin,
tunnustellen otsasuortuvaansa, "kokki on kaatanut kattilan nurin, mutta
pannut sen taas tulelle."
"Kaatanut kattilan nurin! Mitä! No hyvä, puhutaanpa siitä huomenna. Mr.
Tomkins, olkaa niin ystävällinen ja pistäkää hänet raporttiin. Voisin
ehkä muutoin unohtaa asian, ja kuuleppa nyt, herra hyvä, miten kauan on
siitä, kun kokki pani kattilan uudestaan tulelle?"
"Juuri nyt hän sen teki, sir, kun minä tulin tänne."
"Hyvä, puhumme asiasta huomenna. Sinä tuot kattilan tänne, heti kun
vesi on kuumaa. Kuulehan, Jem, onko mies selvänä?"
"Kuinkas sitten, sir, hän on yhtä selvänä kuin tekin."
"On ihan merkillistä, miten persoja nuo yksinkertaiset merimiehet ovat
väkijuomille. Yli neljäkymmentä vuotta olen ollut palveluksessa, mutta
en ole koskaan huomannut mitään eroa. Soisin vain saaneeni kultakolikon
joka kerrasta kun olen antanut miehelle grogia palvellessani
ensimäisenä luutnanttina, niin olisinpa silloin niin rikas, etten
pitäisi suurenakaan kunniana puhutella kuningasta serkukseni. No, ellei
ole kuumaa vettä, saanemme tyytyä haaleaan; ei auta jäädä paikoilleen.
Hiisi vieköön! Kuka olisi uskonut? -- Olen kuudennessatoista!
Antakaahan kun lasken... niin on asia... Varmaan olen erehtynyt. Totta
vieköön, lasku ei voi olla oikea!" jatkoi mr. Appleboy, heittäen
liidunpalan pöydälle. "Yksi lasi enää tämän jälkeen, siinä tapauksessa
nimittäin, että olen laskenut oikein; mutta olen voinut nähdä yhden
kahtena."
"Niin kyllä", myönteli Smith uniseen tapaansa.
"No, samapa se. Jatkakaamme juttuani. Se oli joko vuonna
seitsemäntoistasataa yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä, kun palvelin
kanaalilaivastossa; olimme juuri Torbayn lahden kohdalla..."
"Tässä on kuuma vesi, sir", huusi Jem, asettaessaan kattilan lattialle.
"Hyvä on, poikani! Sivumennen, onko voiruukku tuotu laivaan?"
"On kyllä, mutta se on halennut keskeltä kahtia. Sidoin sen kiinni
kaapelilangalla."
"Kuka sen rikkoi, mies?"
"Veneen perämies sanoo, että hän sitä ei tehnyt."
"Mutta kuka sen sitte teki, Jem?"
"Perämies antoi ruukun ylös Bill Jonesille, mutta tämä sanoo, että ei
hänkään sitä rikkonut."
"Mutta kuka sen sitte särki, Jem?"
"Bill Jones antoi ruukun minulle, ja minä olen aivan varma siitä, että
minä en sitä rikkonut."
"Kuka sen sitte teki, kysyn minä?"
"Taitaa vaan Bill Jones olla syypää, sir, hän kun pitää niin kovin
voista, tiedän mä, ja ruukussa on niin vähän enää jälellä."
"Hyvä on, käsittelemme asian huomen-aamulla. Mr. Tomkins, olkaa niin
hyvä ja pistäkää voiruukkukin raporttiin siltä varalta että se haipuisi
muististani. Bill Jones, totta vieköön, näyttääkin siltä kuin ei muka
hänen suussaan voi sulaisi! Samapa se. No niin, se oli, kuten
sanottu, vuonna yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä, jolloin olin
kanaalilaivastossa. Purjehdimme silloin Torbayn lahden kohdalla ja
olimme juuri saaneet reivatuksi märssypurjeen. Seis... ennen kuin
jatkan juttuani, otan viimeisen lasillisen; eiköhän tämä ole
viimeinen... antakaahan kun lasken. Viimeinen on, totta vieköön! Saan
tosiaan kuusitoista, kun tarkkaan lasken. No, saman tekevä;
hämmennetään tästä sitä tuimempi. Poika, tuopas tänne kattila ja katso,
ettet taas kaada kuumaa vettä kengilleni, kuten teit tässä tuonnottain.
Kas niin, hyvä on. Täyttäkääpä nyt lasinne, Tomkins, ja tekin, mr.
Smith. Alottakaamme nyt tasaväkisesti, ja sitten saatte kuulla hyvän
jutun... oikein eriskummallisen jutun, voin vakuuttaa; en olisi
itsekään uskonut, ellen olisi nähnyt. No, mutta...! Mitäs tämä on?
Hitto vieköön! Mikäs tähän totiin on mennyt? Mitä, mr. Tomkins?"
Tomkins maistoi, mutta kun hän, samoin kuin luutnanttikin, oli tehnyt
totinsa aika väkeväksi ja ottanut jo vahvasti ennenkin, ei hän sen
paremmin kuin esimiehensäkään ollut enää oikein varma maustaan.
"Kummallinen sivumaku siinä tosiaan on, sir. Smith, mitä tämä on?"
Smith otti lasinsa ja maistoi.
"Suolavettä", vastasi kadetti unisesti.
"Suolavettä! sitä se on, hitto vieköön!" huusi mr. Appleboy.
"Suolaista kuin Lotin vaimo! kautta kaiken sikamaisen!" huudahti
perämies.
"Suolavettä, sir!" huusi Jem pelästyneenä, odottaen nyt saavansa oikein
suolatun korvatillikan illallisen asemasta.
"Niin, herra hyvä," vastasi Appleboy ja heitti pikarin sisällyksen
vasten pojan kasvoja, "suolavettä juuri. Kaunista, poikaseni,
kaunista!"
"Minun ei ole syy, sir", vastasi poika käyden surkean näköiseksi.
"Ei kylläkään, mutta sinä sanoit, että kokki oli selvänä."
"Hän ei ollutkaan _kovin_ paljon toisellainen kuin muulloinkaan, sir",
vastasi Jem.
"Vai niin, sepä kaunista! Mutta samapa se. Mr. Tomkins, siltä varalta,
että unohtaisin asian, olkaa niin hyvä ja pistäkää kattila ja
suolavesikin raporttiin. Sitä lurjusta! Olen kovin pahoillani, hyvät
herrat, mutta ei ole mitään keinoa saada enempää totia täksi iltaa.
Mutta välipä sillä, tutkimme asian huomenna. Ja ellen suolaa heidän
grogiaan ja toimita niin, että he sen juovatkin, niin sanonpa, että
olen turhaan ollut ensimäisenä luutnanttina kaksikymmentä vuotta, ja
sillä hyvä. Hyvää yötä, hyvät herrat, ja", jatkoi luutnantti ankaraan
ääneen, "pitäkää tarkkaa vahtia, mr. Smith -- ymmärrättekö, sir."
"Ymmärrän", vastasi Smith uniseen tapaansa, "mutta nyt ei ole minun
vahtivuoroni; minulla oli ensimäinen vuoro, ja kellosta kuulette, että
se juuri on päättymässä."
"Teidän on keskimäinen vuoro sitten, mr. Smith", sanoi Appleboy, joka
oli aika tavalla äkeissään; "ja ilmoittakaa minulle heti, kun päivä
alkaa koittaa, mr. Tomkins. Ja sinä, poika, laita vuoteeni kuntoon!
Suolavettä, hitto vieköön! Mutta saamme puhua siitä huomen-aamulla."
Mr. Appleboy meni hyttiinsä; ja samoin teki mr. Tomkins; ja samoin teki
mr. Smith, joka ei ollenkaan aikonut suorittaa keskimäistä vahtivuoroa
sen vuoksi että kokki oli ollut juovuksissa ja täyttänyt kattilan
suolavedellä.
Mitä siihen tulee, mitä tapahtui "yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä",
kertoisin jutun tosiaan lukijalle, jos vaan tietäisin; mutta pelkään
että tuo "oikein eriskummallinen juttu" ei koskaan tule jälkimaailman
kuuluviin.
Seuraavana aamuna mr. Tomkins, kuten tavallista, unohti tehdä raportin
kokista, voiruukusta ja suolavesikattilasta; ja mr. Appleboyn viha oli
jo aikoja sitten lauhtunut, ennen kuin hän niitä muisti. Päivän
koittaessa tuli luutnantti laivankannelle, nukuttuaan päästään pois
vain puolet noista kuudestatoista totilasista ja saatuaan kieleltänsä
seitsemännentoista, suolavesilasin maun haihtumaan. Hän hieroi harmaita
silmiään, erottaakseen joitakin ulkomaailman piirteitä tuona harmaana
aamuhetkenä; rivakka tuuli puhalsi hänen harmahtaviin kiharoihinsa ja
jäähdytteli hänen punakkaa nenäänsä. Tullikutteri, jonka nimi oli
_Active_, lähti poijun luota ja suuntasi kulkunsa Needlesin salmeen.