Yhteen sikermään sattuivat näin kahdet kuuliaiset, juhannusjuhla ja
Tarilan Eevan häät. Tämä oli kovin sopimatonta Tarilan isäntäväen
mielestä. He ehdottivat sentähden, että Kervilän ja Kujansuun
kuuliaiset kuitattaisiin ilman tanssia, että vieraat jaksaisivat sitten
Tarilassa kieppua »edes kolme päivää».
Häitä odoteltaessa eivät pienemmät juhlat saaneetkaan osakseen
erikoisempaa mielenkiintoa. Juhannusiltakin munakeittoineen ja
nisulittusineen hukkui häitten jännittävään odottamiseen. Tavanomaiset
nujakatkin unohdettiin.
Aivan suotta ajeli vallesmanni kääseissään Loukkulan ja Noronpään
kylien väliä juhannuksen iltapäivänä.
Kun hän kolmannen kerran ilmaantui Loukkulan raitin suuhun, meni
Parrilan vaari häntä puhuttelemaan.
— Vallesmanni ajaa kotia vaan! Ei täällä tänä juhannuksena melskata.
— Kuka sen takaa?
— Laikan Otto on kieltänyt.
— Soo! No, minkätähden?
— Eikö vallesmanni tiedä, että hänet kuulutettiin viime sunnuntaina?
— No, mitä tappelupukarit siitä välittävät?
— Ja — sitten huomenna on Tarilassa häät! Ja päälliseksi! Meidän Iisu
makaa huonona sairaana. Vallesmanni ajaa kotia vaan!
Sanottuaan mielestään aivan tarpeeksi heilautti vaari piippunsa letkua
ja lähti tallustamaan kääsien luota.
Vallesmanni käänsi vähän päätään takana istuvaa jahtivoutia kohti.
— Aika hunsvotti miehekseen tuo Laikan Otto! Kieltää tappelut kuin
huvikseen, mutta ei rupea vakavasti minua auttamaan.
— Kuningasta haluttaa leikitellä! — sanoi jahtivouti, nauraen remakasti
Jahtivoudin naurusta ei kuitenkaan ilmennyt, oliko siinä piilevä iva
tarkoitettu vallesmannille vai Otolle.
Vallesmanni mutisi jotakin ja nykäisi vihaisesti laiskaa polleaan.
— Pitäisi saada pihtiin se junkkari! — murisi vallesmanni hetken
kuluttua.
— Olisi ehkä hyödyllisempää saada hänet puolellemme! — uskalsi
jahtivouti maireasti huomauttaa.
Illemmalla alkoivat kiekot kieppua ja pallot lennellä kylien välisellä
tiellä, mutta nujakkaa ei syntynyt tänä juhannuksena. Yökin oli
rauhoitettu.
Seuraavana päivänä kertyi väkeä Tarilaan läheltä ja kaukaa. Tuli ajaen
ja jalkaisin.
Tarilan miespiha oli tyyten limojen peittämänä ja lehtimajoihin
jaettuna. Tuskin mistään näkyi rakennusten seinien harmaantunut honka.
Pirtti oli yön tietämään saanut kokonaan uuden asun. Seinät olivat
raanuin verhotut ja tuomenoksin koristetut. Iso uuni oli sivelty
valkoiseksi, pesä, otsa ja holvit täytetty pihlajanoksin sekä lattia
kuusenkukilla koristettu. Paksu kerros katajanoksia kiersi seinäviertä
myöten ja uunin ympäri.
Kevät oli kaikessa kukkeudessaan ja ihanassa tuoksussaan työntänyt
arkiset elonmerkit talvisesta pirtistä ja sekoittanut savulta
tuoksuvaan ilmaan oman, hurmaavan kesätuntunsa.
Pitkät, seinustoja kiertävät pöydät olivat valmiiksi katetut. Ruokien
ja astioitten yli oli hellävaroen levitetty valkoiset liinat,
suojelemaan kylmiä herkkuja tomulta ja mahdolliselta mieliteolta, joka
olisi voinut häiritä vihkimishetken hartautta. Näkyviin oli jätetty
ainoastaan mahtavan komea hopeakantinen, hopeasilainen ja hopeaisilla
jaloilla seisova juomasarvi, joka oli asetettu keskelle peräpöytää
morsiusparin paikkojen eteen. Tämä sarvi oli pitäjän yhteinen,
pyhäinen muinaisesine, jota säilytettiin kirkon »sakastissa». Sieltä
sitä lainailtiin paikkakunnan suurimpiin pitoihin, köyhien kassaan
luovutettavaa hyvitystä vastaan. Tämä sarvi oli saavuttanut pitäjän
vaakunan arvon. Sellaisena sitä kunnioitettiin, ja sellaisena se oli
kerinyt ympärilleen satujen kehän, joka uhosi rohkeita sankaritekoja
ammoisilta ajoilta ja kuiskaili esi-isien sotaretkistä kaukaisille
maille. Sen kiinteämpää tarinaa ei sarvesta tiedetty, mutta ehkä
juuri sen epämääräinen salaperäisyys kiihoittikin mielikuvitusta
rakentelemaan jokaisen kyvyn mukaan yhä vapaampia taru-kuvia sen
ympärille. Tällainen, kaikkien tunnustama vaakuna ja kaikkien
ihailema muistomerkki oli omiaan kohottamaan ei ainoastaan suurien
pitojen juhlallista arvoisuutta vaan erittäinkin kansan yhtenäistä
heimoustunnetta, joka ehkä juuri siksi olikin näillä seuduilla väestön
erikoisena tunnusmerkkinä. Nytkin tuntui, kuin sarvi olisi uhkunut
näitä mielialoja hämärähäiväisessä ylhyydessään. [Seuraavana syksynä
tunkeutuivat varkaat kirkon sakaristoon, sahasivat sarven kappaleiksi
ja veivät sen hopeasilaukset. Vuosia myöhemmin hankittiin tilalle
uusi, pienempi sarvi, mutta sitä ei kuitenkaan haluttu käyttää pitojen
juomasarvena.]
Pirtissä ei ollut vielä vieraita. Ainoastaan näppärät edeskäyvät siellä
häärivät, kohennellen arvostelevasti jokaisen luulotellunkin epäkohdan.
Häävieraat olivat lehtimajoissa istumassa keinulaudoilla tai
seisoskelemassa ryhmissä siellä täällä, edeskäypien sukeltaessa esiin
milloin missäkin, tarjoilemassa tervetuliaiskahveja tai pälyilemässä
tyhjiä oluthaarikkoja, joita nopeajalkaisina juoksivat tynnyreistä
täyttämään.
Aurinko helotti täydeltä terältään, joten hääpäivän ihanuudesta riitti
tarpeeksi puheenaihetta. Juhlatunnelma ja hilpeä mieliala olivat
valloillaan.
Eri kylien väet olivat tuttavallisesti sekoittuneet toistensa vierille.
Ainoastaan ujoimmat pysyttelivät lähimpien naapureittensa parissa.
Tarilan isäntä ja emäntä kiertelivät kaikkialla ystävällisesti jutellen
ja tervehdellen uusia tulokkaita sekä ohjaillen edeskäypiä, ettei
ujoinkaan vieras unohtuisi tervetuliaiskestitykseltä.
Ylikamarissa hommasi kaaso morsiusneitojen ja apulaistensa kanssa,
morsianta koristellen.
Vaikeasta morsiamen kruunun asettelemisesta olikin jo selviydytty.
Morsian seisoi keskilattialla, ja kaaso kierteli häntä kuin haukka,
tähyten petolinnun katsein jokaista kohtaa erikseen, hyvin tietäen,
että hänen mestarityönsä joutui kohta pitäjän emäntien kiittävän tai
murhaavan puntaroimisen alaiseksi. Hän oli kuitenkin jotenkin varma
voitostaan, sillä hän oli kuuluisa ammatissaan. Oli aikanaan pukenut
toista sataa morsianta, ympäri maakuntaa.
Nyt ilmoitettiin, että rovasti oli ajanut taloon. Kaaso ei ollut
tietääkseenkään. Hänen mielestään oli kaaso häitten tärkein henkilö.
Pappeja oli joka pitäjässä parittainkin, mutta oikea kaaso oli
harvinaisuus. No, olihan morsiankin tärkeä tekijä! Olipa kylläkin,
mutta kaikissa häissähän morsian oli! Kaasoa ei ollut — ei oikeata!
Tämä piti pikku lapsenkin ymmärtää! Asia oli selvä kuin päivä.
Vihdoinkin kaaso pysähtyi pyörimästä ja asetti taiturikätensä
lanteilleen.
— No! Antaa sulhasen tulla! — sanoi kaaso, sellainen sävy äänessään
kuin voitonvarmalle sotaherralle voi kuvitella tämän sanoessa: antaa
vihollisen tulla!
Muuan apulaistyttönen livahti heti ovesta, alas rappusista ja kiepsahti
viereiseen maitokamariin, missä sulhanen odotteli sulhaspoikien
seurassa.
Teltankantajiksi oli valittu tietenkin sulhasen veli Jartun Heikki
ja Kallen paras ystävä Laikan Otto. Toisista kahdesta syntyi vähän
sovittelemista, mutta päätökseksi tuli kuitenkin, että toinen
näistä kahdesta oli oleva Jartun naapurin poika ja toinen morsiamen
kotikylästä, Noronpäästä. Eeva taas tahtoi välttämättä morsiustytöiksi,
paitsi tietysti Kervilän Annaa, myöskin Kujansuun Aliinan. Näin oli
itsestään selvää, että Hoijalan Esa oli oleva yhtenä sulhaspoikana.
Täten tuli Esa saaneeksi sellaisen kunnian, joka voima-ottein
pehmenteli hänen kovettunutta mieltään. Hän tuli panneeksi merkille
erään omituisen seikan. Tarvittiin vain jonkin verran miehistä kuntoa
tullakseen oikein arvostetuksi. Oli aivan kuin taikaa, miten tuo
Aliinan juttu alkoi selventää hänen välejään kaikkiin ihmisiin. Laikan
Ottokin, jota hän eniten pelkäsi, kohteli häntä yhtä ystävällisesti
kuin muitakin. Ja Jartun Kalle oli kutsunut hänet tällaiseen
arvoasemaan.
Esa päätteli, että on viisainta täst’edes yrittää olla vehkeilemättä
ja vikurtelematta. Ja pahan paikan tullessahan on aina hyvä neuvo
saatavissa Aliinalta. Esasta tuntui oikein mukavalta tämä uusi olotila.
Kun apulaistyttö oli juossut sulhasta hakemaan, ottivat morsiustytöt
esille kukkansa ja nauharusettinsa. Sitten he asettuivat riviin
morsiamen vasemmalle sivustalle, Kervilän Anna lähimmäksi morsianta ja
sen jälkeen toiset kolme.
Sulhanen tuli sisään kunniavahtinsa saattamana, lähestyi arastellen
morsiantaan, mutta siihen loppui tämän voimamiehen rohkeus. Alkoi jo
niin pahasti rinnassa pampattaa, mutta Eeva otti Kallea molemmista
käsistä ja nauroi niin herttaisesti, ettei tässä sen pahempaa vaaraa
näyttänyt olevankaan.
Kun sulhanen ja kaikki sulhaspojat olivat saaneet asianomaiset kukat ja
nauharuusut rintaansa, näytti kaaso taas tyytyväiseltä.
— Menkää sanomaan, että rovasti saa mennä paikoilleen, ja katsokaa,
että vihkijakkarat ovat asetetut aivan siihen kohtaan, jonka olen
määrännyt! — kuului kaason komentava ääni.
— Entä jos rovasti kutsuttaisiin ensin tervehtimään morsiusparia? —
uskalsi Heikki puoliääneen kysyä.
— Se on joutavan vanhanaikaista — ja sotkee koko pelin. Tehdään käskyni
mukaan!
Kukaan ei rohjennut väittää vastaan eikä halunnutkaan. Päätös oli luja
kuin amen kirkossa. Rovastille vietiin sana.
— Missä on telttasilkki — kenellä se on?
— Minulla on! — sanoi Kervilän Anna ja levitti silkin teltankantajille.
— Ovatko pelimannit paikoillaan portaiden juurella? — kysyi kaaso vielä.
— Siinä seisoivat tullessamme! — sanoi Laikan Otto eikä aikonut
irroittautua Annan kädestä, joka oli sattumalta joutunut hänen
kouraansa, kun Anna korjasi hänen rintaruusuaan.
— Soh! Vielä ei ole teidän häänne! — kivahti kaaso. — Soittajat saavat
alkaa, että sukulaiset tietävät kerääntyä ovelle — ja kaikki muut
valmistautua kulkueeseen.
Viulunsoittaja ja klarinetin puhaltaja olivat avonaisesta ovesta
kuulleet kaason kirpeän äänen ja alkoivat melkein heti soittaa
miespolvien vanhaa häämarssia.
Lehtimajoissa heräsi liikehtiminen. Naiset oikoilivat hameittensa
ryppyjä ja silittelivät silkkejään, miesten kopistellessa tuhkia
piipuistaan.
Pian oli suoriuduttu niin pitkälle, että kaaso antoi lähtömerkin.
Kun morsiusseurue oli selviytynyt ylituvan portaista, lähtivät
soittajat liikkeelle. Heitä seurasi morsiuspari teltankantajineen,
sitten sukulaiset ja viimeiseksi kutsuvieraat omassa järjestyksessään.
Soittajat pysähtyivät pirtin portaille ja soittivat siinä, kunnes
hääväki oli ehtinyt heidän ohitseen. Silloin he lopettivat.
Morsiuspari pysähtyi pirtin perällä vihkijakkaroitten eteen, ja
teltankantajat asettuivat heidän taakseen, miehet sulhasen ja neidot
morsiamen puolelle, ottaen kukin telttasilkin reunasta kiinni, valmiina
kohottamaan sen morsiusparin yli.
Kesti pitkän tovin, ennenkuin hääväki oli ehtinyt paikoilleen. Tänä
aikana hääräili kaaso järjestelemässä morsiamen huntua ja helmuksia.
Tähän toimeensa hän ryhtyi heti, kun morsian oli asettunut paikalleen.
Mitä tietä sitten lieneekin perille puikkelehtinut!
Soiton tauottua nostivat teltturit telttansa, kohottivat sen
morsiusparin päitten yli ja astuivat sen verran eteenpäin, että
vihittävät jäivät teltan alle.
Silloin astui rovasti, joka oli seisonut vähän kauempana vastapäätä,
vihittävien eteen, ja toimitus alkoi.
Vihkimistoimitusten päätyttyä ja loputtomien onnittelujen kestäessä
paljastettiin katetut päivällispöydät, ja varsinaiset vieraspidot
alkoivat.
Päivällisten jälkeen kannettiin pöydät lehtimajoihin, ja tanssi alkoi
heti.
Tämän jälkeen syötiinkin kaikkina näinä kolmena hääpäivänä ulkona,
sillä pirtissä oli herkeämätön tanssinpyörinä, jolle antoivat vauhtia
vuorotellen viulu ja klarinetti, melkein yötä päivää.
Sen keskeyttivät vain neljän, viiden tunnin nukkuminen ennen aamiaista
ja kaksi muuta ateria-aikaa.
Kun näin oli hiki hatussa peuhattu kaksi päivää ja yötä, ruvettiin
kolmantena päivänä, vankan aamiaisen ja parin tunnin tanssimisen
jälkeen, valmistelemaan morsiamen saattamista sulhasen kotitaloon.
Tanssisävelten sijasta alkoivat kuulua tutut ja rennot häämarssin
vetäisyt. Naiset siirtyivät seinustoille, ja kaksi riviä miehiä asettui
vastakkain keskilattialle pirtin päästä päähän. Toiseen riviin naineet
miehet ja toiseen poikamiehet, joitten taakse työnnettiin sulhanen.
Näitten häitten sulhanen oli niin vaikeasti työnneltävissä ja
käsiteltävissä, että se tuotti paljon epäilyä ja naurua leikin
osanottajissa.
Äijämiehet epäilivät, sillä heidän piti siirtää sulhanen poikien
parvesta omaan joukkoonsa. Näytti vaikealta riistää tuota jättiläistä,
joka seisoi kuin kanto maahan juuritettuna.
Poikia taas nauratti, sillä he olivat varmat, että äijät saisivat
hikisen hetken ja Jartun Kalle saisi ikänsä kulkea poikamiehenä, vaikka
olikin omissa häissään tanssinut.
Äijämiehillä oli vielä toinenkin paha paikka, jota ei kukaan tullut
heti ajatelleeksi. Mutta kylläpä se selvisi peloittavana mörkönä, kun
Laikan Otto asettui poikamiesten rivin taakse, Kallen viereen.
Poikamiehiltä puhkesi iloinen nauru, ja heidän rivistään lenteli pahoja
kompia, jotka tuikkivat ja pistelivät ukkeleita.
— Pois Laikan Otto leikistä! Muuten emme rupea ollenkaan! — huusi joku
äijämiehistä.
— Kuule, Anna! — huusi Kervilä leikkisästi. — Sinullahan on jotakin
hyvin tärkeätä kahdenkeskistä asiaa Otolle. Niin ainakin sanoit toissa
aamuna. Vie nyt Otto mukaasi tuonne lehtimajaan!
Kaikkia rupesi naurattamaan, ja vielä lystimmäksi muuttui asia, kun
Anna todella meni Oton luo ja tarttui häntä kädestä ja alkoi voimainsa
takaa kiskoa Ottoa ovea kohti.
— Minulla onkin tärkeätä asiaa, vaikk'ei siitä Matti mitään tiedä! —
sanoi Anna, nauraen toisten mukana.
— Kohtalon verkossa on turha pyristellä! — nauroi Ottokin mennessään.
Nyt äijämiehetkin vähän rauhoittuivat. Voimien epäsuhtaa ei enää
mikään uusi sattuma räikeyttäisi, kun tiedettiin, että Aliinan serkku,
Tuomaalan Mariana, oli istuttanut Jartun Heikin rinnalleen kaivon
kannelle ja jäähdytteli Heikille siellä olutta kylmässä kaivovedessä.
Heikki oli syönyt aamiaista parin, kolmen miehen edestä ja nyt häntä
janotti riivatusti, eikä kellariviileästä oluesta mitenkään lähtenyt
jano. Pelkästä ystävyydestä oli Mariana keksinyt tämän oivallisen
pelastuskeinon, ja Heikki oli mielissään. Hän piti kovin paljon
oluesta, jota Mariana jäähdytteli.
Heikistä voitiin olla turvassa. Sen Kervilän Matti totesi pirtin
ikkunasta. Oli vain nopeasti ryhdyttävä riistämispuuhaan.
Äijämiesten tarkoituksena oli päästä poikien rintaman läpi, tarttua
sulhaseen ja tuoda hänet omalle puolelle. Tämä osoittautui monesti
hyvinkin vaikeaksi tehtäväksi, ja useat joutuivat ihan tukkanuottasille
vastustajain kanssa. Temmellys oli tavallisesti varsin vaaratonta,
ellei suoranaista tapaturmaa sattunut. Ainoassa tosivaarassa oli
sulhasen puku, joka toisinaan tuli piloille revityksi.
Useimmissa tapauksissa sekin sentään kesti, sillä sulhanen oli jo
tällöin paksusarkaisessa tai sarssisessa matkapuvussa ja sadesäällä
nahkaisessakin.
Kervilä, joka oli tavallista ovelampi, tiesi keinon temmellyksen
nopeaan suoritukseen. Hän oli jo muutaman kerran ennen, edellisissä
häissä, tehnyt sotajuonensa parin voimakkaan isäntämiehen avuin. Heille
hän nytkin iski silmää ennen temmellyksen alkua.
Juoni piili siinä, että nämä kolme miestä asettuivat eri paikkoihin
rivissään ja heidän sivuillaan hyökkäävät toverit eivät jättäneet
heidän osalleen sattuvaa vastustajaa heidän kanssaan kamppailemaan,
vaan ottivat ne itselleen, aivan kuin näitä kolmea ei olisi mukana
ollutkaan. Täten jäivät he »irtolaisiksi» ja pääsivät helposti rivin
läpi.
Tällaisia »irtolaisia» jäi tietysti yhtä monta vastapuolelle, mutta se
pidettiin sattumana, eikä sitä nytkään pantu erikoisemmin merkille.
Ainahan pikku virheitä voi sattua.
Hyökkäys alkoi voimakkaana ja sitkeänä. Oli kuin kaksi rajua
aaltoa olisi työntynyt toisiaan vastaan. »Irtolaiset» pujahtivat
nopeasti rintaman läpi, hyökkäsivät sulhasen luo ja nostivat hänet
käsivarsilleen jotenkin helposti, sillä asiaan kuului, että sulhanen
oli puolueeton. Hän ei saanut tehdä niin eikä näin.
Naimattomat miehet koettivat pitää riviään koossa ja aukottomana,
älyämättä mitä oli tapahtunut. Tällöin hyökkäsivät »irtolaiset»
raskaine taakkoineen kuin muurinmurtaja takaapäin poikamiesten rivin
läpi.
Työntö oli siksi voimakas, että se, mikä ei väistynyt syrjään,
sinkoutui äijämiesten puolelle.
Heti kun sulhanen oli laskettu äijämiestenpuoliselle seinustalle,
irtautuivat kaikki ne naineet miehet, jotka eivät olleet takertuneet
tukkanuottaan, nopeasti vastustajistaan ja asettuivat lujaan kehään
voitetun saaliin ympärille.
Riistämistaistelu oli loppuun suoritettu, ja voimakas riemuhuuto raikui
voittajien kehästä. Sulhasta käteltiin tervetulleeksi äijämiesten
arvokkaaseen joukkoon, ja poikamiehet tunnustivat menettäneensä
taistelun _morsiamelle_, jonka huostaan he nyt jättivät sulhasen.
Joku sulhaspojista tarttui morsiamen käteen ja talutti hänet sulhasen
luo. Silloin äijämiesten kehä avautui ja sulhanen sulki morsiamen kädet
leveihin kämmeniinsä.
Äänekäs riemuhuuto täytti avaran pirtin.
Kun se taukosi, alkoivat pelimannit taas soittaa häämarssia, joka
temmellyksen ajaksi oli tauonnut.
Edeskäyvät astuivat esiin, jokaisella tarjotin, jolle oli riviin
asetettu täysinäisiä viinapikareja ja sokerirasia sekä pieniä juuston
ja pannukakun viipaleita.
Muuan edeskäyvistä ojensi tällaisen tarjottimen morsiamelle, joka
sitten alkoi kulkea miehestä mieheen tarjoamassa viimeistä lähtömaljaa.
Se oli samalla viimeinen vieraanvaraisuuden osoitus, minkä morsian
antoi isäinsä kodissa. Malja oli myöskin eron malja, joka tyhjennettiin
morsiamen nuoruusajan muistoksi ja tulevan ajan onneksi.
Nekään miehet, jotka muissa tiloissa karttoivat viinaryyppyä, eivät
halunneet kieltäytyä tämän arvokkaimman ja merkityksellisimmän
häämaljan juomisesta, vaan tarttuivat nyt hanakasti pikariin ja
laskivat pienen raha-antimen tarjottimelle, ajan tavan mukaan. Se oli
onnen raha, joka annettiin siemeneksi.
Monet ukkelit, jotka olivat olleet hyvinkin kohtuullisia koko
pitoajan, riehaantuivat ottamaan yhä uusia ryyppyjä, saadakseen
latoa tarjottimelle yhä arvokkaampia kolikoita, kunnes lopulta isot
hopealäjät, jopa setelitkin täyttivät tarjottimen reunan.
Kun yhdeltä tarjottimelta pikarit tyhjentyvät, ojensi läheisin
edeskäypä morsiamelle heti toisen tarjottimen täysinäisine pikareineen.
Ukkelit laskivat leikkiä morsiamen kanssa hyvin mielellään,
tyhjennellessään sekä pikareita että taskujaan.
Nuoret miehet ottivat vain yhden ryypyn ja sujauttivat ujostellen
tarjottimelle hopearahan, jonka olivat tätä tilaisuutta varten tuhassa
kiilloittaneet.
Kun kaikkien arveltiin saaneen lähtöryyppynsä, lopettivat pelimannit
soittonsa ja yleinen hyvästelytouhu alkoi.
Jalankulkijat kiirehtivät edellä yhtyäkseen hääsaattoon Hotikkalan
kujan suussa, josta alkaen ajettiin niin hiljaa, että jalankävijät
voivat seurata.
Pelimannit ajoivat morsiusparin edellä ja soittivat koko tien, jatkaen
sulhastalon portailla siksi, kunnes morsiuspari oli astunut kotinsa
suojiin.
Tänne asettui nyt koko hääväki syömään, juomaan ja tanssimaan pariksi
vuorokaudeksi. »Viikko häitä häijyimpiäkin» oli sananpartena.