— Miten päin siellä on asia ajettava? — kysyi Esa, sanoakseen hänkin
puolestaan jotakin.
Eipä juuri mitenkään päin, paitsi jos ohimennen ilmoitatte halunne
päästä kuulutuksille, sillä rovasti on kovin iloissaan teidän
tulostanne. Esan puhemiehenä en voinut vaieta teidän tulostanne, kun
hän kysyi. Tuolla rovasti seisookin akkunassaan ja odottelee.
Esan kurkkua kuivasi pahasti. Hän nielaisi kuin vaikean palan ja lähti
Aliinan rinnalla kohti pappilan kuistia.
Jartun Kalle oli omalla hevosellaan seurannut heitä vartijana tuonne
tanhualle — ja nyt itse rovasti vartioi hänen askeleitaan perille asti.
Esaa rupesi vähän sapettamaan tuollainen epäileminen. Onko tässä nyt
sellaista roistoutta tapahtunut, että tuollaista hölyä kannattaa pitää?
Eihän tässä oikeastaan vielä muuta vinoa ole ollut kuin tuo Annan
tavoitteleminen. Lempoko siihen viettelikin! Näkihän sen nyt selvästi,
ettei mokoma mamselli Hoijalaan olisi sopinut. Eihän Anna nähnytkään
ketään muita kuin Oton. Ihan oli syödä hänet silmillään. Syököön! Minua
hän katselikin aina kylmästi ja karsaasti kulmain alta. Mitenkähän tuo
Aliina? Eihän sitä enää muistakaan! Tarttuessaan kuistin ovenripaan
kääntyi Esa katsomaan Aliinaa silmiin.
Totisesti! Katsoipa Aliina kauniisti. Ihan se lämmitti. Koko olemukseen
virtasi jotakin ihmeellistä tuosta katseesta. Esa rykäisi.
— Ehdoin tahdoin minä tänne menen — vaikka ihminen sattuu joskus
häirääntymään.
Esa repäisi oven auki aivan kuin olisi epäillyt, että sitä joku piteli
kiinni sisäpuolelta, ja päätti vielä kerran vilkaista Aliinaa.
Aliina katsoi häntä suoraan silmäterään. Kaiken maailman lempeys ja
rakkaus tulvi noista silmistä, ja hennot huulet värähtelivät.
— Olen aina sinuun uskonut! — kuiskasi Aliina.
Tietämättään Esa tarttui Aliinan käteen ja irroitti vasta, kun astuivat
rovastin kamariin.
Tanhualla Anna ja Otto tapasivat Jartun Kallen, joka hymyilevänä
tarjosi ohjakset Oton käteen.
— Käänsin hevosesi valmiiksi — arvasin, että pian te sieltä palaatte.
Terveeksi sentään ja onnea tykö! — puheli Kalle iloisesti.
— Lähde sinäkin jo Kervilään kahville! Ei Esa enää peräänny. Jo meni
papin ovesta sisään! — sanoi Anna Kallelle.
— Minä nyt ensin kysyn Aliinalta, kun kerran täällä olen. Esa on vikuri
naisasioissa. Muuten ehkä miehestä käy.
— Oliko vaikea saada lähtemään? — kysyi Otto.
— Aluksi vähän oleili muina miehinä, mutta kun sanoin, että olin tullut
Laikan Oton käskystä, niin pianpa tuosta selvittiin.
— Ja niin nopeasti kaikki kävi! — sanoi Anna noustessaan kääseihin.
Niin! — sanoi Kalle hymyillen, taputtaessaan Annaa käsivarteen. —
Lyhyen korren noppasee se, joka rupeaa Laikan Ottoa vastustamaan.
Siinä mukana minäkin komennan! Poikkea Kervilään kahville! Eevakin on
siellä jo odottamassa! — sanoi Anna, kun kääsit lähtivät liikkeelle.
Jalka jalkaa sai ruuna astua kotimatkalla. Mukavaa oli kääseissä istua
mielitiettynsä vierellä, ja paljon oli asioita. Niin mahdottoman paljon!
— Oli se sentään onni, ettei Elinaa sinulle annettu! — hymyili Anna.
— Sano suoraan vain: ettei Elina minusta huolinut! — sanoi Otto.
— Äläpäs! Elina on usein pilaillut Iisulle, että hän olisi mieluummin
ottanut sinut — ja sehän on luonnollista.
— Niin — sinun mielestäsi — ehkä.
— Varmasti! Mutta onni minulle — sillä muuten en istuisi tässä.
— Suuri onni minullekin! Hyvä, etteivät kaikki markkina-mieliteot
toteennu. — Se temppu minut kuitenkin viisastutti.
— Aivan liikaa! Olit jättää minut tuuliajolle! Vaikka minä melkein
kosin sinua helkaristeyksen kivellä.
— Niin! Kiitos sinun koppeloillesi. Ne kai ne lopultakin antoivat
minulle rohkeutta. Nyt sitä minulla riittää lopuksi ikää — sinun
rinnallasi!
— Hyvä, että kerrankin viisastuit. Näit vain, että maailma on täynnä
onnettomia setämiehiä, etkä ollenkaan huomannut talojen täti-ihmisiä,
jotka ovat vähintään yhtä osattomia.
Otto hämmästyi niin pahanpäiväisesti, että melkein pysäytti hevosen ja
katsoi Annaa silmät selkosellaan.
— Totisesti! Ne minä olen kokonaan unohtanut!
— Etpä sentään ihan kaikkia, koska muistit minut! — naureskeli Anna.
Leikki ja vakava vuorottelivat, ja matka loppui tietysti ihan kesken.
Kas, tässä nyt jo noustiin Kervilän pihaan!
Oliko se aurinko, joka noin kultasi Kervilän pihamaan, vai onniko niin
häikäisi heidän silmiään?