Parrilan Iisun tauti oli juhannuksen jälkiviikolla niin pahentunut,
että Laikan Ottoa oli pyydetty kiireesti kuljettamaan Iisua kaupunkiin.
Oli myöskin pyydetty Kervilän Mattia avustamaan Ottoa sairaan
huoltamisessa. Elina itse ei päässyt lähtemään, sillä hänen pieni
poikansa oli myöskin sairaana. Hän lähtisi pojan kanssa lääkäriin vasta
Iisun palattua. Sairaan lähtö valmistettiin suuressa kiireessä.
Onnettomuudeksi sattui Iisun kaupunkiin tuominen juhannusmarkkinain
aikana, jolloin kaupunki oli tungokseen asti markkinaväkeä täynnä.
Entisessä Iisun majapaikassa ei saatu asuntoa. Oli etsittävä muualta.
Siksi aikaa, että Otto ehtisi järjestää asian, saatiin lupa asettaa
Iisu pieneen kamariin saman talon tilapäisessä »markkina-trahtöörissa».
Kamari oli hyvin pieni, ainoastaan räppänäseinäinen komero, tavattoman
ison pesutuvan takana. Pesutupa oli muutettu olutkapakaksi ja komeroon
oli sijoitettu pöytä ja muutamia tuoleja.
Kapakoitsijalle luvattiin maksaa hyvin, jos komero saisi jäädä
joiksikin tunneiksi yksinomaan sairaan miehen käytettäväksi. Kun Matti
oli heittänyt raskaat hopearahat kapakoitsijan pöydälle, antoikin tämä
suostumuksensa. Komeron pöytä oli siksi iso, että Matti voi asettaa
Iisun sille lepäämään, kannettuaan ensin kääseistä peitteet ja tyynyt
pehmikkeiksi.
Kun Otto palasi kaupungilta asuntoa etsimästä, seisoskeli talon
portilla muutamia poliiseja, jotka neuvottomina katselivat pihamaalle
päin. Neuvottomaksi tuli Ottokin ensi-hämmästyksessään, sillä pihamaa
kuhisi täynnä tappelevia miehiä.
— No, mistä lemmon kattilasta nuo ovat yht'äkkiä ilmestyneet? — kysyi
Otto.
— Hevostorilta, juoksujalkaa! — sanoi poliisi.
— Joku he tehnyt käyryyttä hevoskaupassa.
— Onko veijari sitten tuolla?
— Markkinamiehet luulevat hänen paenneen tänne. Mutta tuosta
myllerryksestä ei saa enää mitään tolkkua. Piha kuhisee kuin
muurahaispesä.
— Niinpä näkyy. Kaikki tappelevat kaikkia vastaan.
Näihin aikoihin oli tavallisimpina ilmiöinä markkinatappeluissa
niiden sekamelskainen ohjattomuus. Tappelu alkoi kyllä ensin jostakin
määrätystä syystä, mutta kun siihen kertyi osanottajia yhä enemmän
sivultapäin, niin alkuperäinen syy lopulta upposi ja hukkui yleiseen
mellastukseen, jonka päämääränä oli vain tappeleminen.
— Pahinta tässä on tuo puukkojunnien vaara! Näetkös tuota pohjalaista
miesjoukkoa, joka seisoo tuolla olutkapakan oven ympärillä? — kysyi
äskeinen poliisi.
— Minunkin pitäisi hetimiten päästä tuonne kapakan puolelle! — selitti
Otto.
Poliisit nauroivat ja laskivat pilaa Oton janosta.
Tällä ajalla oli kaupungin viskaali tullut paikalle. Saatuaan muutamia
nopeita selityksiä ja tehtyään omat huomionsa kysyi hän poliiseilta,
eikö tappelijoita voitaisi hajoittaa.
— Kyllä, jos meitä olisi kymmenen kertaa enemmän, — sanoi joku
poliiseista.
— Ellei tappelua saada pian taukoamaan, niin voivat pohjalaiset hyökätä
puukkoineen aseettomaan miesrykelmään, — tuskaili viskaali.
— Kyllä minä tappelijat ajan portista pellolle, jos tahdotte, — sanoi
Otto rauhallisesti.
— Voitko sitten hankkia meille nopeata apua? — kysyi viskaali.
— Voin kyllä, jos vain huolehditte siitä, ettei kadulta tule kukaan
takaisin, — sanoi Otto.
— Ei tule! — vakuutti viskaali ja veti pampun povestaan.
— Hyvä on! — sanoi Otto ja syöksyi samalla keskelle tiheintä
miesjoukkoa.
Viskaalin hengitys melkein salpaantui hänen katsellessaan Oton
temmellystä. Hän oli itse hyvin rohkea ja voimakas mies, mutta Otossa
oli hänen mielestään jotakin yliluonnollista. Salamoivaa leiskumista
välähteli Oton liikkeissä, tämän kieppuessa ja iskiessä molemmin käsin
mieskasan pahimmassa rykelmässä.
— Ei, totisesti, ole toista tuon vertaista! — huudahti viskaali. —
Ilves olisi etana hänen rinnallaan!
Miesjoukko pökertyi Oton iskuista. Se, joka ei heti älynnyt paeta, sai
tulisen läimäyksen Oton kämmenestä ja kaatui kuin salaman iskemänä.
Silmitön pakokauhu yllätti tappelijat, ja portin täydeltä työntyi
miehiä kadulle. Aavistamattoman nopeasti oli piha tyhjentynyt
mellakoitsijoista. Viskaali oli haltioissaan ihastuksesta.
— Ota poliisin merkki, niin minä maksan sulle kymmenkertaisen palkan! —
sanoi viskaali, lyöden Ottoa olkapäälle.
— Minua huvittaa tällainen nujakka! — sanoi Otto hymyillen. — Eikä
sellainen sovi poliisille. Kiitos vaan!
— Minne sinä menet? — huusi viskaali, kun Otto alkoi astua kapakkaa
kohti.
— Menen noutamaan sairasta ystävääni, joka on tuolla kapakan peräisessä
komerossa.
— Älä mene! Pohjalaiset juuri pakenivat sinne.
— En minä niihin koske! — sanoi Otto, mennessään kapakan ovea kohti,
— Pitäkää silmällä pohjalaisia ja katsokaa, ettei tappelulauma tule
takaisin! — käski viskaali ennen lähtöään. Poliisit jäivät portille.
Pesutupa-trahtööri oli täynnä pohjalaisia, kun Otto astui sisään.
Seinäviertä hän kuitenkin pääsi kulkemaan komeron ovelle, tarvitsematta
tunkeutua miesjoukon keskitse.
Kapakka oli yleisön nopeata vaihtumista varten järjestetty siten, ettei
siellä ollut ainoatakaan istuinta eikä pöytää, lukuunottamatta sitä
nurkkakalustoa, joka oli myyjien hallussa.
Kun Otto pääsi komeron ovelle, huomasivat pohjalaiset hänet. Äänekäs
möly vaikeni, ja kaikkien katseet kiintyivät mieheen, joka tunkeutui
pienestä ovesta komeroon.
Otto tuli sanomaan, että hän oli saanut asunnon. Matin piti laittaa
sairas kuntoon sillä aikaa, kun hän meni ajamaan kääsit rapun eteen.
— Pane kuitenkin ovi säppiin siksi aikaa! — sanoi Otto lähtiessään.
Otto palasi komerosta niin nopeasti, etteivät pohjalaiset olleet
ehtineet vaihtaa mitään ajatuksia eivätkä tehdä mitään päätöksiä.
Häiritsemättä sai Otto kulkea tuvasta ulos. Sitten vasta pohjalaiset
heräsivät. He tunsivat Oton samaksi, joka pihalla oli riehunut kuin
villipeto, jakaen heillekin joitakin iskuja. Mitä tekemistä hänellä
oli tuolla kamarissa? Siellä oli ehkä paljonkin »hämäläisiä». Pitäisi
mennä sisään ja antaa niille selkään! Näin päättelivät pohjalaiset,
välittämättä vähääkään kapakka-ihmisten selityksistä.
Saatuaan hevoset kuntoon ajoi Otto portaitten eteen, mutta hän ei
sitonutkaan valjakkoa tikapuihin, kuten oli aikonut, sillä sisältä
tuvasta kuului arveluttavaa melskettä ja rytinää. Otto pyysi erään
portilla seisovista poliiseista tekemään hänelle vastapalveluksen ja
tulemaan hetkiseksi hevosten luo. Poliisi tulikin heti, ja Otto astui
tuvan ovesta sisään, kuuntelematta poliisin kieltävää varoitusta.
Tuvassa oli aikamoinen meteli. Komeron ovi oli murskattu, ja
pohjalaiset yrittivät tunkeutua komeroon, jonka ovea suojeli
sisäpuolella Kervilän Matti, murrettu pöydänjalka kädessä. Nopea
silmäys riitti Otolle ilmaisemaan tilanteen vakavuuden.
Arvelematta ja sanaakaan sanomatta ryhtyi Otto iskemään miesjoukossa
kuin ilmetty paholainen. Useita kieriskeli jo lattialla, ennenkuin
pohjalaiset ehtivät paljastaa puukkonsa. He hihkuivat iloissaan, kun
näkivät, ettei Otolla ollut minkäänlaista asetta.
— Niillä on puukot! — parkaisi kapakoitsija.
Otto ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan jakeli iskujaan, joita
putoili kuin rakeita pohjalaisten päihin ja naamoihin. Samalla pyrki
Otto komeroa kohti, päästäkseen ovelle, jonka suojeleminen näyttäytyi
Matille ylivoimaiseksi. Tällöin oli hänen sivuutettava kapakkapöytä,
jonka takaa isäntä näki, että Otto jo useasta haavasta vuoti verta. Ja
montako haavaa mahtoi olla piilossa vaatteitten alla!
Kapakoitsija kauhistui ja tempasi tukevan pampun pöytänsä alta.
— Ei aseettomana kukaan kestä kymmeniä puukkoja vastaan! Ota tämä! —
sähisi kapakoitsija Otolle.
Otto ei kuullut kehoitusta, mutta hän näki ojennetun pampun. Hän
jo ajatteli riuhtaista pöydän kumoon ja taittaa siitä jalan, mutta
sellaisen aseen käyttäminen ei häntä miellyttänyt. Pamppu oli toista!
Silmänräpäystäkään hukkaamatta hän tempasi pampun rautaiseen kouraansa.
Auta armias, sitä läiskettä, joka nyt alkoi!
Pohjalaisia tuupertui permannolle kuin kastiaisheinää niittomiehen
tieltä. Sohien toisiaan puukoillaan työntyivät he sankassa rykelmässä
ulos tuvasta, saaden oven ulkopuolella vielä runsaita pampun iskuja
viskaalilta ja poliiseilta, jotka olivat sinne kokoontuneet.
Kun viimeinenkin kynnelle kykenevä pohjalainen oli tuvasta paennut,
kymmenkunnan jäädessä taintuneina permannolle, työntyivät poliisimiehet
sisään.
Oton vaatteissa oli siellä täällä punertavia juovia ja täpliä.
Permannolle tippui verta.
Viskaali älysi heti kiireellisen avun tarpeen ja toimi sen mukaan.
Poliisit auttoivat Oton kääseihin ja ajoivat Iisun valjakolla nopeata
vauhtia sairaalaan.
-Sinne jäi Laikan Otto syyskesään asti. Hänessä oli toistakymmentä
puukonhaavaa, joista sentään useimmat, onneksi, aivan vaarattomia.
Muutamat sen sijaan tuottivat vakavaa huolta lääkäreille.
Kun Matti oli saanut viskaalin avulla hommatuksi Iisun samaan
lasarettiin, ajoi hän kiireisesti kotiaan ja palasi seuraavana päivänä
Anna mukanaan.
Anna jäi kaupunkiin asustamaan, voidakseen joka päivä käydä sairaita
katsomassa ja valvomassa öitä Oton vuoteen ääressä.
Markkinoitten päätyttyä ja viimeistenkin markkinarääppeitten
hälvennettyä rauhattomalta valtatieltä saapui Parrilan Elinakin
kaupunkiin.
Hänen läsnäolonsa elvytti ilmeisesti Iisua ja antoi lääkäreille toivoa
miehen paranemisesta. Sitä edistivät myöskin paljon ne valoisat
toiveet, jotka alkoivat kierrellä Oton sairasvuodetta. Päivittäiset
lohduttavat tiedot kummankin tervehtymisestä saattoivat nämä ystävykset
kuin kilpasille, ettei vain toinen jäisi sairaalaan pitemmäksi aikaa
kuin toinenkaan.
Jaakonpäivän tienoissa lääkäri ilmoitti Otolle, Annan läsnä ollessa,
että kaikki vaara oli ohi. Annan riemu oli rajaton. Hän seisoi
hiljaisena seinustalla, niin kauan kuin lääkäri viipyi huoneessa,
mutta jäätyään Oton kanssa kahden ei hän enää voinut pursuavaa iloaan
pidättää. Hohtavin poskin ja loistavin silmin kiepahteli hän huoneessa
sinne tänne, kunnes heittäytyi polvilleen Oton vuoteen ääreen alkaen
soperrella kuin lapsi alutonta ja loputonta ihastuksen lepertelyä.
Anna ei voinut olla sanomatta Otolle, että hänen suuri onnensa ja
riemunsa eivät mitenkään mahtuneet tähän pieneen huoneeseen.
— Kohtahan me täältä lähdemmekin, — hymyili Otto, silmien loistaessa ja
heikon punan noustessa kalpeille poskille.
— Älä puhu! En voi ajatella niin paljoa onnea yhtäaikaa!
— Suotta ajatellakaan sen kulkua edelleen. Ehkä se nyt hiihtelee
hiljalleen, kun kerran sai jalat alleen siellä sinun luhdissasi. —
Oli melkein kuin ihme, että minä viime tingassa älysin tulla sinne
— silloin, kun sinä itkit Esan kihlojen ääressä. Nyt voisi kaikki
olla myöhäistä. Siitä älynkipinästä minä iloitsen. Sokeakin kana
joskus jyvän löytää, — jutteli Otto iloisin ilmein. — Iloitaan vaan
sanattomasti onnestamme!
Ei puhuta — muuten rupean itkemään, sanoi Anna hiljaisesti.
— Olet raukka rasittanut itsesi piloille minun tähteni täällä
kaupungissa. Kuinka monta yötä oletkaan mahtanut valvoa vuoteeni
ääressä?
— Ei lasketa! Ei muistella!
— Ei, ei! Annetaan olla! — Asetu istumaan tuolille ja anna minulle
kätesi! Kas noin!
— Minä luulen, että minun täytyy käydä pikipäinsä vihkaisemassa
Elinalle tästä ilosanomasta. Iisu odottaa tietoja tähän aikaan! — puhui
Anna tukahdutetusti. Hänen täytyi päästä heti käytävään tai pihamaalle
itkemään, sillä kurkusta ei muuten kuristus hellittäisi.
Anna livahti nopeasti ovesta ja tyrskähti siellä hillittömään itkuun.
Rajaton riemu pursui kyyneltulvaan, kun ei muuta tietä päässyt ilmoille
purkautumaan.
Otto ymmärsi Annan kiireellisen poistumisen syyn, sillä hänkin tunsi
rinnassaan omituista, hivelevää ailahtelua, joka oli outoa hänen
miehiselle mielelleen.
Otto luuli ymmärtävänsä, että onni oli tähän syynä — ja Anna oli hänen
onnensa.