Annan ja Oton äkillinen ja odottamaton kihlautuminen oli
mielenkiintoinen tapaus kaikissa lähikylissä.
Iloista tyytyväisyyttä herätti myöskin tieto Aliinan ja Esan suhteitten
selviämisestä.
Vaikka näistä tapahtumista oli lyhyt aika lauantaiaamuun, jolloin
tiedettiin morsiusparien ajavan pappilaan kuulutuksille, oli
tienvarrella olevissa kylissä ja asumuksissa kuitenkin ehditty
asianmukaisesti valmistautua.
Kun Otto lähti kotipihalta uusissa kääseissään liikkeelle, alkoi pitkin
raitin sivuja kuulua hirveätä peltien räminää, kellojen kilkutusta ja
patojen kalkutusta. Ketään ei näkynyt, eikä ainoatakaan ihmisääntä
kuulunut, mutta rämpytys ja pärrytys kasvoi yhä villimmäksi, säikyttäen
hevosen vaikeasti ohjattavaksi.
Tämä korviavihlova räminä taukosi vasta, kun Otto pääsi raitilta
kujalle.
Otto hymyili, sillä räikeydestään huolimatta oli tämä melu sittenkin
juhlasoittoa hänen onnelleen.
Kervilän pihassa oli isäntä vastassa, ja Ville jäi pitelemään hevosta,
kun Otto kuljetettiin vierastupaan, jonne morsiankin kohta saapui
emännän seurassa.
Tässä kohtaamisessa ei monta sanaa vaihdettu, sillä kiirehtiminen
kuului asian luonteeseen. Joskus toimittiin niinkin salaperäisesti,
että morsian lähti omia aikojaan maantielle, mistä sulhanen sitten
hänet koppasi ajopeliinsä.
Ripeänä kiepsahti Anna kääseihin, hymyillen reippaana ja punaposkisena.
— Onko Jartun Kallea näkynyt? — kysyi Otto ohimennen Kervilältä.
— Meni äsken Hoijalaan. Parastaikaa siellä näkyy kääsejä vedettävän
pihalle. Hyvin näyt asian järjestäneen! — myhäili Kervilä.
Otto hyppäsi kääseihin, otti ohjat käteensä ja karahutti raitille.
Silloin räjähti ilmoille sellainen hiiden kilinä ja kalina, että Oton
hevonen nousi korskuen takajaloilleen. Mutta tuima isku ja kireät
ohjakset saivat sen talttumaan.
— Älä pelkää, Anna!
— En minä sinun rinnallasi pelkää — jos vain ohjakset kestävät.
— Ei mikään paikka petä — ja hevonen tuntee minut, vaikka olenkin ollut
paljon poissa.
Onnellisesti päästiin maantielle ja paettiin täyttä ravia hirveitten
äänien kuuluvilta.
Seuraavan kylän kohdalla oli hevonen jo kokonaan välinpitämätön. Ensin
vähän hätkähti, mutta sitten kulki omaa tasaista raviaan. Se olikin
hyvä, sillä ajajalla oli niin paljon juttuamista vierustoverinsa
kanssa, että hevonen aivan unohtui.
Kun morsiuspari palasi pappilasta, jossa ei montakaan minuuttia
viivytty, tulivat Aliina ja Esa heitä vastaan pappilan portilla.
Anna ja Otto tervehtivät ystävällisesti tulijoita. Iloinen hymy levisi
Aliinan kasvoille, mutta Esan katseessa ilmeni karttelevaa ujoilemista.
Jos siinä oli jonkin verran pahatuulista murjotusta, niin se katosi,
kun Otto rupesi leikkiä laskemaan.
— Se sitten oli mutkaton temppu tuolla rovastin luona! — naureskeli
Otto. — Minäkin taisin sanoa hyvää päivää vasta poislähtiessäni.