Esan sisu kuohui niin, ettei hän nähnyt kihloja pöydällä. Oton keppi
siirsi ne hänen eteensä. Tylsänä työnsi Esa kihlat taskuunsa.
— Mutta jos Aliina ei huoli minusta?
— Jos niin pahasti käyttäydyt tai jos yrität matkalla karata, niin on
kuritus oleva kaksinkertainen. Nyt tiedät mitä rauhaasi kuuluu.
Näin sanottuaan Otto tarttui Esaa niskasta ja talutti ovelle. Siinä
hän irroitti, kun Esan kädet hervahtivat alas eivätkä kyenneet ovea
avaamaan.
Sanaakaan sanomatta ja horjuvin polvin Esa asteli kiltisti Oton
rinnalla.
Kujansuuhun oli Ville lähettänyt pari nuorukaista todistajiksi, ja
kosimisen toimitti »puhemies» tavalliseen tapaan. Sulhanen totesi
kosimisen tahtonsa mukaiseksi ja antoi kihlat ilosta vapisevalle
Aliinalle.
Tanu tarjosi kihlajaisnapsut ja pusersi Oton kättä kouriensa välissä
sanaakaan sanomatta.
Pois lähtiessään puhutteli Otto vakavasti Esaa kahden kesken ja sanoi,
ettei Esa ole mitään välttänyt, ellei kohtele morsiantaan ja vaimoaan
niin hyvin, ettei sivullisilla ole sanan sijaa.
Kujansuulaisten riemu oli rajaton, vaikka ei monisanainen, ja
tyytyväisenä riensi Otto järjestämään omia asioitaan ensi pyhän
kuuluttamista varten. Hänen mielensä oli niin kevyt ja iloinen, että
sitä oli vaikea hillitä. Ei hän aukonut veräjiä, vaan hyppi niitten
yli, eikä tyytynyt kulkemaan kujia, vaan sellaisia peltovieruja, missä
useimmat aidat olivat esteinä. Hei vaan, tätä riemua! Tällaista hän ei
ollut koskaan tuntenut. Ja miten merkillisen kauniita olivat nuo notkot
ja töyryt koivuineen, pihlajineen ja oraspeltoineen. Olipa ihme, ettei
sitä ollut ennen tullut älytyksi!
Oton täytyi pysähtyä ja katsella ympärilleen. Kaikkialla hymyili
keskikesän luonto ja näytti onnelliselta. Niin! Tämä oli onnea, tämä!
Ja tuolla laskeutui Kervilän kaivon vintta avuliaana ja nöyränä alas
syvyyteen — ja nousi rauhallisena, naristen ystävällisesti. Nyt se
seisoi vakavana ja leppoisana paikallaan, kurkottaen kaulaansa kohti
kirkasta avaruutta. Otto hymyili ja astui edelleen.