Kervilän Anna istui kangastuolissa, yksinään avarassa pirtissä.
Salamana lenteli syöstävä, polkusimet suhahtelivat, ja kaide helskyi.
Mutta aina, kun syöstävään oli puola muutettava, katkesivat terhakat
iskut pitkiksi ajoiksi. Herpaantuneena vaipui käsi, ja tuskaiset
ajatukset ryöpsähtivät valloilleen kivistävässä päässä. Ne riehuivat
kuin lieskakielekkeet. Kuinka sekavia olivatkaan nämä ajatukset!
Tolkkua niistä ei saanut!
Kangaspuitten helskynä ei niitä selvittänyt paremmin kuin
hiljaisuuskaan. Hetkeksi oli toki vaihtelun vuoksi rauhallisempaa, kun
polkusimet lepäsivät. Silloin oli hiljaista pirtissä ja koko talossa.
Ei kuulunut enää sateenkaan ripsutusta lasiruutuihin. Aurinko oli
alkanut räkittää ikkunalaudalle, missä harmaajuovainen kissa kehräsi
kyyrysillään ja silloin tällöin raotteli unisia silmiään. Mirrin
rauhalliseen hyrräykseen sekoittui yhtä rauhallinen ja laiskanharva
kaappikellon naksutus. Tämä yksitoikkoinen hiljaisuus viihdytti
hetkeksi, kunnes sekin tuskastutti. Kun levottoman veren suhina alkoi
kuulua korvissa, tarttui Anna taas syöstävään, tukahduttaakseen
yksitoikkoisen äänettömyyden yhtä yksitoikkoisiin kaiteen iskuihin.
Annan mielestä tämä äänten vaihtelu lievitti jonkin verran sitä
omituista puristusta, mikä ahdisti rintaa ja pakotti päätä.
Kunpa edes väki saapuisi työmailta! Mutta kaappikello naksutteli vain
yhtä laiskasti. Eikö mahtanutkin salavihkaa pysähdellä silloin tällöin?
Kuka sen itsepäisen oikkuilijan tietää! Onhan sattunut aikoja, jolloin
viisarien nopeus on näyttänyt aivan uskomattomalta! Ovat ihan lennossa
kiitäneet tuntimerkkien välin, vaikkei mitään syytä kiirehtimiseen
olisi ollut.
Kun kangaspuitten helske taas kerran taukosi, katsoi Anna kuin
tosissaan lasiaukkoa kellokaapin kuvussa. Vielä sentään heiluri
livahteli lasin ohi silloin tällöin.
Kissa nousi etujaloilleen istumaan, ravisti kärpäsen korvalehdeltään
ja rupesi ahkerasti kasvojaan pesemään. Vieraitako? Pyh! Kylläpä ne
vieraat tunnetaan. Älä vain suotta Esan tähden naamaasi pese! Hänestä
juuri tämä ajatusten sotku on lähtöisinkin! Eikös? Eteisestä kuului
askeleita. Kukahan sieltä? Polkusimet kolahtivat taas, ja syöstävä
aloitti kiivaat hyökkäyksensä kädestä käteen.
Anna ei uhallakaan katsonut taakseen. Lie aivan läheisiä, koska kissa
yhä kierteli käpäläänsä ihan korvan takaa asti ja vilkaisi vain
halveksivan, nopean silmäyksen oveen päin.
— Sinähän lyöt kudetta kokoon ihan hengen edestä! — kuului Tarilan
Eevan iloinen ääni oven suusta.
Anna lopetti työnsä ja kääntyi ilahtuneena tulijaan päin.
— Onneksi olit sinä! Minä jo pelkäsin sydän kurkussa — kuka sieltä
tulisi.
Eeva istui rukkijakkaralle toimekkaana.
— Minä arvaan ketä pelkäsit.
— Et ainakaan itsestäsi arvaa. Et sinä pelkää sulhasesi tuloa.
— En arvaa itsestäni, mutta minä piipahdin ensin luhdissasi, kun näin,
että ovi oli raollaan.
— Noo?
— Siellähän Esan kihlat vielä lojuvat kirstun kannella — samoin kuin
toissa päivänä.
— En ole niihin kertaakaan kajonnut. En ole vielä voinut — mutta täytyy
kai kerran sekin tehdä.
Annan ääni oli hiljainen ja yksitoikkoinen kuin sen, jonka,
vastustuskyky oli murtumaisillaan. Kohtalo näkyi kylmästi painavan
häntä tahtonsa alle.
— Niin. Toissa päivänä olin sitä mieltä, että talonemäntä on toista
kuin torpan tai mökkiläisen muija — mutta —
— Voisinhan olla mikä olen — ja jos vain sen päätöksen pystyisin
tekemään, niin olisin onnellinen mielestäni. Mutta on niin avutonta,
kun kaikki vetävät toista virttä — sinäkin. Olen ihan yksin. Minä
en ymmärrä niihin minun omapäisyyteni on hävinnyt. Minut on ajettu
hiirenloukkuun, josta en jaksa ulos, vaikka miten päin ajattelisin.
— Älä nyt vaikeroi, muuten rupeat itkemään! Annahan minun puhua! Minä
olen nyt vallan toista mieltä kuin ennen. Mutta katsos nyt tuota
kissaa, miten hartaasti se hieroo naamaansa! Tänne voi tulla joku — ja
mulla on tärkeä asia. Voisi vielä olla Esa. Livahdetaan luhtiisi!
Nopeasti lähtivät tytöt ja juoksivat luhtiin, jonka ovelta sieppasivat
avaimen sisäpuolelle.
Nyt alkoi Eevan tärkeä kertomus siitä, mitä hän oli äsken saanut kuulla
sulhaseltaan Jartun Kallelta. Se oli pääasiassa samaa kuin Tanun
kertomus Laikan Otolle.
Anna sai nyt kuulla, miten Esa oli menetellyt saadakseen poikamiesten
mielenkiinnon syrjäytetyksi. Eeva paljasti Esan inhoittavat viittailut
ja vihjaisut.
Anna kuunteli hievahtamatta silmät pyöreinä. Veri pakeni hänen
kasvoiltaan. Nousi ja pakeni uudelleen.
— Nyt minä olen taatusti toista mieltä kuin ennen. En anna minulle enää
tyhmiä neuvojani. Mieti nyt! Minun täytyy mennä takaisin. Kalle on
meillä. Minä vain en malttanut olla heti tulematta kertomaan. Palaan
heti, kun Kalle on lähtenyt! — puheli Eeva lähtiessään.
Anna ei liikahtanut Eevan lähtiessä eikä pitkään aikaan sen
jälkeenkään. Hän tuijotti tyhjään ilmaan, ja rinnasta nousi
tukahduttava pala kurkkuun. Hänellä oli kutistumisen tunne, kunnes
olkapäät nytkähtivät rajusti ja kauan patoutunut tuska purkautui
vapauttavaan itkuun.
Voimakkaitten tyrskähdysten tauottua muuttui mieliala kevyemmäksi ja
jokin ajatuskin pilkisti esiin. Oikeastaan vain lohduttavat ajatukset
tuntuivat nyt saaneen liikkumisalaa. Mitään selvää ei kylläkään vielä
ajatuksissa punoutunut, mutta jotakin valoisampaa läikähteli silloin
tällöin masentuneessa mielessä.
Hyvä kai tämä häväistys oli! Siitä ehkä johtuisi jonkinlainen ratkaisu.
Ehkä hän tästä saisi tarmonsa takaisin. Niin — mihin hänen tarmonsa
oli joutunut? Milloin hän sen oli kadottanut? Kolme kertaa hän oli jo
lähettänyt Esan kihlat takaisin — aikaisemmin. Miksi hän oli antanut
niiden nyt jäädä tuohon? Mistä asti ne olivat jo siinä olleetkaan?
Maanantai-iltanahan Esa ne siihen kantoi. Miksi hän ei antanut niitä
heti takaisin kuten ennenkin? Miksi hän oli juuri silloin ollut niin
veltto ja toimeton?
Ai niin! Silloin hän oli tavannut Oton, ja silloin oli koko elämä
näyttänyt loppuneen siihen. Miten pahasti taaskin pisti rinnassa ja
sydänalassa! Kyynelet alkoivat valua uudelleen, eikä murtuneessa
mielessä enää syntynyt uusia kysymyksiä.
Joku kuului astuvan pihalla. Se oli varmaankin Esa!
Uhma ja viha syöksähtivät esiin kuin pedot piilostaan. Haikeus katosi
mielestä, ja Anna pyyhki nopeasti kyynelensä.
Jo portaat narisivat. Tulkoon! Tulkoon vaan!
Uhkamielisenä ja päättäväisenä Anna käänsi punertavat silmänsä ovea
kohti. Punertakoot silmät! Ei sitä tarvinnut hävetä Esan edessä.
Sittenpähän näkee työnsä ja konnuutensa tuloksen!
Luhdin ovi työntyi auki, ja solasta astui kynnyksen yli mies, jonka
mukana tulvahti sellainen määrä valoa, että Annan itkettyneet silmät
huikaistuivat. Hän tuijotti tulijaa, näkemättä ja tuntematta.
— Anna! Itketkö sinä? Miten sinun laitasi on? — kuului Oton hämmästynyt
puhelu.
Anna tunsi heti tuon äänen, joka oli joskus ennen niin kauniisti
helissyt hänen korvissaan. Kuuma verivirta syöksyi kasvoille. Anna
käänsi päänsä poispäin.
— Veljeäni kai etsit? Hän on vainiolla!
— Kyllähän minulla on ehkä asiaa veljellesikin — mutta sitten vasta
myöhemmin. Sinua minä etsin.
Oton ääni kaikui leppoisana, ja Anna oli varma, että Otto hymyili,
vaikk'ei hän saattanut nähdä Oton kasvoja.
Anna yritti urhoollisesti ajatella ja sanoa jotakin, mutta hänen päänsä
tuntui aivan tyhjältä. Hän vain kuivasi kyyneleitään.
— Kätellään nyt sentään ja tervehditään ensin! — puheli Otto kuin
pikkulapselle.
Anna nousi sänkynsä laidalta, työnsi vähän kättään Ottoon päin ja
käänsi päänsä toisaalle.
— Ehkä menemme talon puolelle? — sanoi Anna ja irroitti kätensä
tervehdyksestä.
— Ei mennä, — sanoi Otto niin päättävästi ja lempeästi, että Anna
pysähtyi. — Istu takaisin paikallesi, ja minä istun tähän jakkaralle.
Otto oli heti huomannut kirstun kannella komeat kultakoljaat ja muut
kihlakalut. Nyt hän osoitti niitä, päätään nyykäyttäen.
— Et kai ihastellut noita, koska itkit?
— En ole niihin kajonnut, enkä aiokaan.
— Miksi et sitten lähetä niitä takaisin?
— Mitäpä sinä niistä huolehdit?
— Ne vaivaavat minua!
Ensikerran Anna katsoi Ottoa silmiin. Annaa hämmästytti se määräävä
sävy, mikä kuulosti Oton äänestä.
— Annat suotta vieraitten asioitten vaivata itseäsi. Sinun paikkasi on
vierastuvassa — tee hyvin!
Anna aikoi astua ovelle, mutta Otto tarttui hänen käteensä ja painoi
hänet takaisin sängynlaidalle, jääden itse jakkaralle.
Anna aikoi irroittaa kätensä, mutta ote oli niin pakottava, että hän
vaistomaisesti alistui siihen. Samalla virtasi Oton kädestä niin paljon
tutunomaista ja suojelevaa lempeyttä, että Annan huulet värähtivät ja
pää painui vähän sivulle.
— Oletko kuullut, miten Esa on metkuillut sinun suhteesi?
— Äsken juuri Eeva kertoi.
— Tiedätkö miten hän on menetellyt Kujansuun Aliinan kanssa?
— Onko se siis totta?
— On, kuulin äsken Tanulta. Esa ei voi mennä sinun kanssasi naimisiin,
sillä hänen täytyy naida Aliina.
Anna hypähti ihastuneena seisomaan.
— Jumalan kiitos! — Sinäkö tämän järjestät?
— Minä.
— Kaikki ihmiset tulevat kiittämään sinua Aliinan puolesta. Minäkin.
— Luuletko, etten sinun tähtesi tekisi tätä?
Anna painoi päänsä eikä vastannut mitään.
— Ensin ajattelen sinua ja sitten vasta muita, — sanoi Otto hiljaisesti.
— Onni, että vielä muistit minua.
Tuskin Anna sai tämän sanotuksi, kun hän jo taas tyrskähti itkemään ja
vaipui istumaan.
Hänen mielensä ei kestänyt kosketella suhdettaan Ottoon. Tuskaa se
tuotti ja vihlovaa mieltä.
Otto heilutteli kädessään joustavaa katajakeppiä, jonka oli tullessaan
valmistanut. Hän katseli notkean ruotaman heilahduksia ja hymyili.
— Kaikki olisi nyt valmista, mutta puhkesi tuo sadeilma ihan
pahimmoikseen! — naureskeli Otto. — Luuletko, että se on ohimenevää
ukkosen sadetta?
Annaa rupesi naurattamaan.
— Minä koetan olla itkemättä.
— Se on hyvä, sillä asioilla on kiire. Ne juoksevat kilpaa keskenään.
Eikä minunkaan sanottavani tahdo pysyä mitenkään kielen takana.
— Sano sinä vaan!
— En voi. Nuo koljaat häikäisevät silmiäni — ja minun asiaani ei voi
ajaa silmät ummessa.
— Mitä tarkoitat?
— Tarkoitan, että ne on tuosta poistettavat.
— En koske niihin.
— Lähetä sitten takaisin! Näin, että Esa meni äsken pirtilleen.
— Heti kun joku tulee vainiolta, niin —
— Kuuletko, että pihalla liikkuu joku?
Otto hypähti ovelle.
— Siellä on Ville! Haluatko?
— Kyllä! — sanoi Anna tarmokkaasti ja pyyhkieli silmiään noustessaan
seisomaan.
— Tulehan, Ville, pikipäin tänne luhtiin! Annalla on sinulle asiaa.
Otto kääntyi nopeasti Annan puoleen.
— Ville tietää jo mistä on kysymys. Tapasin hänet pellolla. Sano vain
pääasia.
— Teetkö mulle pienen avun? — kysyi Anna, kun Ville astui luhtiin.
— Teenpä hyvinkin! — sanoi Ville, joka ei enää ollut pikku-Ville, sillä
nämä vuodet olivat venyttäneet hänet reippaaksi nuorukaiseksi.
— Tuossa on Hoijalan Esan kihlat. Vie ne hänelle — omaan käteen — ja
sano, että Kervilän Anna lähetti kihlat takaisin!
— Eikä vaan tartte retuutella niitä tänne uudelleen! Senkin sanon! —
sanoi Ville mennessään.
— Mutta ei sanaakaan enempää! — huusi Otto nauraen hänen jälkeensä.
— Vieläkös! — kuului Villen ääni pihalta.
Vaikka kyynelten jäljet vielä näkyivät poskilla, seisoi Anna reippaana
ja solakkana ovipielessä.
— Pääsin kuin painajaisesta, — sanoi hän melkein itsekseen. — Se oli
kokonaan tuhota minut.
— Niin! Sinä olet nyt taas vapaa ihminen. Minunkin kielenkantani jo
kirpoaa. En enää tallaa muitten pientareita. Minä seison tässä edessäsi
kosiomiehenä. Minä pyydän sinua vaimokseni.
Annan silmät suurenivat, ja huulet alkoivat värähdellä. Hän tarttui
kädellään oven pihtipieleen kuin etsiäkseen tukea. Herpaiseva
epävarmuus valtasi hänet. Oliko tämä todellista? Lyhyessä ajassa
oli tapahtunut niin paljon, että tämä viimeinen kuulosti vallan
uskomattomalta. Veri pakeni hänen ruskeilta poskipäiltään, ja rinnassa
alkoi jyskyttää. Seisoiko tuossa hänen edessään se mies, jota ainoata
hän oli jo vuosikausia rakastanut? Ja mitä oli tuo mies sanonut?
Hän oli kai kuullut väärin? Veri syöksyi kohisten päähän, ja korvat
alkoivat humista.
Otto seisoi liikahtamatta ja odotti. Hänen varmuutensa alkoi horjua.
Ehk'ei Anna rakastanutkaan häntä. Oliko hän rakentanut tuulentuvan,
joka nyt haihtuisi ilmaan? Mistä olikaan hän muovannut käsityksensä
Annan tunteista? Ehkä Anna ei välittänytkään hänestä? Sepä olisi
todellinen onnettomuus! Ei auttanut, että hän yritti väittää itsekin
erehtyneensä. Tuossa seisoi tuo hennosti vapiseva, solakka ja uljas
tyttö, jonka hän olisi halunnut nostaa voimakkaille käsivarsilleen
kuin ennen helkaristeyksen savikuopalla — ja pusertaa hänet rintaansa
vastaan, ikuisesti omanaan. Sitä ei nyt kuitenkaan käynyt tekeminen,
eikä tämä vaitiolokaan pitemmältä kelvannut. Oli jatkettava!
— Sinä tiedät, ettei minulla ole taloa, ei tönttöä ei tönöä, mutta
maantielle en sinua aio viedä! Minä — rakennan sinulle pirtin kuin
tanssisalin. Jos uskallat Laikan Oton vierelle astua, niin sujauta
pieni kätesi tuolle leveälle kämmenelle!
Annan katse kirkastui vähitellen. Hän näki Oton silmissä lujuuden ja
hellyyden, jotka puhuivat enemmän kuin sanat. Hän työnsi molemmat
kätensä Otolle, ja iloinen ilme levisi hänen kasvoilleen.
— Oli niin vaikeata uskoa tätä todeksi. Vuosikausia olen sinua
odottanut, — sanoi Anna hiljaisesti ja avomielisesti.
— Siinä oli syytöstä enemmän kuin papin pahimmassakaan nuhdesaarnassa,
— sanoi Otto.
Rakkauden ja riemun vuolaus tulvi yli äyräitten, kun kaksi rakastavaa
ihmistä olivat löytäneet toisensa ja heitä eristävä pato oli murtunut.
He olisivat eksyneet ja unehtuneet riemunsa runsauteen, elleivät
lukuisat kysymykset ja vastaukset olisi johtaneet heitä nykyisyyteen.
— Emme saa omassa ilossamme unohtaa Aliinaa! — sanoi Otto. — Minun on
heti lähdettävä Hoijalaan.
— Tulethan pian takaisin?
— Heti kun selviydyn. Tänään on Esan annettava kihlansa Aliinalle.
Seuraan Esaa puhemiehenä Kujansuuhun.
— Ei kukaan ole sinun veroisesi! — sanoi Anna ja suuteli Ottoa
jäähyväisiksi. — Olen varma että onnistut. Kukaan ei voi sinua
vastustaa.
Otto etsi katajaisen keppinsä ja lähti nopeasti luhdista, astuen
vinhasti Hoijalaa kohti, ohjaten kulkunsa suoraa päätä Esan kamariin.
Esa oli juuri ehtinyt pukeutua pyhäpukimiin ja seisoi mietteissään
pöydän ääressä. Hän katseli takaisin tuotuja kihloja ja tuumiskeli,
miten nyt olisi meneteltävä. Veisikö hän ne Annalle heti takaisin vai
menisikö ilman niitä asioita selvittelemään?
Esa oli niin mietteissään, ettei kuullut liikettä eteisestä eikä ovensa
aukaisemista. Vasta kun kamarin permantopalkeille astuttiin, kääntyi
hän ympäri. Hämmästys oli viedä jalat alta, kun hän näki Laikan Oton
edessään.
— Muistatko, kun me viimeksi keskustelimme helkaristin ahteella?
Muistatko mitä sinulle silloin sanoin?
Esa ei kyennyt sanomaan mitään. Hän vain tuijotti eteensä.
— Minä sanoin sinulle: ellet käyttäydy Annaa kohtaan kunniallisesti,
niin kavahda minua! Muistatko sen?
Esa ei halunnut muistella mitään vanhoja juttuja. Hän vain mietti,
miten pääsisi pujahtamaan ovelle.
— Nyt minä olen tullut kurittamaan sinua niistä katalista vihjauksista,
joita olet pannut liikkeelle pitäjän siivoimmasta naisesta.
Esan leukapielet alkoivat tärähdellä. Pelko ja kauhu valtasivat hänet.
Tuskan hiki kihosi ohimoille, eikä ainoatakaan pelastavaa ajatusta
ilmaantunut. Puolihulluna hän syöksähti ovea kohti, yrittäen päästä
Oton ohi, mutta voimakas koura tarttui hänen niskaansa ja paiskasi
hänet rentonaan puiselle sohvankannelle.
— Etkö sinä vielä ole oppinut ymmärtämään, ettei minua kanssani auta
puikkelehtiminen? — kysyi Otto rauhallisesti ja asettui istumaan
tuolille Esaa vastapäätä. — Koeta nyt ymmärtää, että tässä on tosi
kysymyksessä!
— Aiotko tappaa minut? — läähätti Esa.
— Älä ole niin vietävän tyhmä! Mikä kuritus se sinulle olisi? Minähän
siitä joutuisin kärsimään. Enkä minä halua mennä linnaan, sillä minä
menen naimisiin aivan pian. Ensi sunnuntaina minut kuulutetaan Kervilän
Annan kanssa.
— Vai niin! Sinä tulit väliin, ja Anna lähetti minulle kihlat takaisin?
— En tullut väliin! Minä kosin vasta sitten, kun Anna oli vapautunut
sinusta. Mutta ethän sinä sellaisia asioita ymmärrä. Eikä siitä ole
kysymyskään! Kysymys on sinun konnuuksistasi Annaa ja Aliinaa kohtaan.
Esan ajatus alkoi vähin kirkastua. Ehkä tästä sentään jotenkin
selviytyy — ja ehkä väkikin alkaa tulla kotia.
— Mistä sinä tiedät, mitä Aliinasta...?
— Minä tiedän! — katkaisi Otto. — Mutta jos sinä heti sovitat Aliinan
asian, niin minä jätän sinut rankaisematta Annan asiassa.
— Miten sovitan?
— Kihlaat Aliinan heti ja menet ensi pyhänä hänen kanssaan
kuulutuksille — ja sitten vihille.
Tässä kajasti Esalle pelastuksen tie ajan voittamiseksi.
— Voisi ehkä tuumia...
— Ei tuumia! Me lähdemme Kujansuuhun heti. Siellä jo todistajat
odottavat. Minä seuraan puhemiehenä.
Otto nousi ja työnsi jakkaran sivulle.
— Pistä kihlat taskuusi ja lähde heti!
Esa nousi ja yritti hääriä huoneessa, sillä hän oli huomannut naulassa
vyönsä, josta riippui tuppi. Kunpa hän vain pääsisi sen luo. Nopeasti
lentäisi puukko tupesta — ja silloin! Mutta Esa tunsi huonosti miehen,
joka häntä piti silmällä. Otto otti nopeasti vyön tuppineen ja heitti
uunin päälle.
— Huomenna voit hakea sieltä. Ennen sitä et tarvitse. Ja ellet nyt
lähde heti, niin kurittamisen ensimmäinen vaihe alkaa.