Toimettomana oli Otto asustanut muutamia päiviä setämieskamarissaan
paikalla. Hänen masentunutta mieltään kohentelivat silloin tällöin
ainoastaan lisääntyvät levottomuuden laineet, jotka olivat outoja hänen
luonteelleen.
Huoneessaan istuskeli Otto tuijotellen ikkunastaan vuolaitten
sadekuurojen synnyttämiä lätäköitä.
Onneksi edes satoi melkein herkeämättä. Se ikäänkuin puolusti hänen
haluttomuuttaan liikuskella kylällä tai talon puolella muiden parissa.
Oli tyhmää, että hän oli saapunut kotia. Hän luuli mielensä siitä
virkistyvän, mutta se olikin vain masentunut. Mistähän tämä omituinen
herpaantuminen ja raskasmielisyys mahtoi johtua? Eiköhän tätä
aiheuttanut käynti Parrilassa — Iisun huonon tilan näkeminen? Sepä se
tietenkin oli! Se tämän teki!
Mutta mitä varten sitten hyökkäsivät alituisesti nuo ilkeät
levottomuuden ryöpyt, jotka panivat hänet kiertämään huonettaan ja
toisinaan iskemään nyrkkinsä honkaiseen seinään? Miksi ne hyökkäsivät
hänen kimppuunsa kuin rakkikoirat nurkan takaa? Ja miksi hänestä aina
silloin tuntui, kuin joku katsoisi häneen?
Millainen tuo katse olikaan? Lempeä, surunvoittoinen ja syvä! Tuntui
vihlaisevan sydänalassa aina, kun tuo katse osui hänen sielunsa
silmään. Joku oli kai joskus noin häneen katsonut, ja nyt sen jälki
ilmeni, kun hän oli ärtyneessä mielentilassa.
Miksi hän sitten oli näin ärtynyt? Eihän mitään ollut tapahtunut, eikä
hän ollut ketään tavannut, lukuunottamatta kotiväkeään ja Iisua...
Maltahan! Olihan hän tavannut myöskin Annan. Sitä hän ei ollut
muistanutkaan.
Otto ummisti silmänsä kootakseen tuon tapaamisen muistinsa näkyviin.
Mutta ei hänen olisi sitä varten tarvinnut sokaista katsettaan. Ajatus
yksin riitti. Annan kuva leimahti ilmielävänä hänen eteensä. Tuossa
seisoi Anna kauniina ja solakkana, pää vähän painuneena, katsellen
häntä silmiin.
Siinähän oli tuo lempeä katse, surunvoittoinen ja syvä! Anna!
Otto hypähti seisomaan. Veri kohahti suonissa, ja poskia alkoi
kuumottaa. Jotakin mieluisaa, hivelevää ryöpsähti tulvana hänen
ylitseen. Oliko se ehkä hänen verensä kiehuntaa? Ehkä oli, koska
rinnassa tuntui niin voimakas jyskintä. Hän yritti kysyä itseltään,
mitä tämä merkitsi, mutta lauma puolinaisia kysymyksiä ja katkonaisia
ajatuksia sotkeutui toisiinsa sellaisessa mylläkässä, että hän piti
parhaana olla kyselemättä mitään, eikä hän tarvinnut ajatuksen apua
siihen, mikä hänelle nyt selvisi. Hän tunsi rakastavansa Annaa.
Vähin erin alkoivat ajatukset seestyä. Useita kysymyksiä alkoi
risteillä sinne tänne. Kaikki ne kuitenkin päätyivät vihlaiseviin
soimauksiin. Miksi hän oli niin tylysti työntänyt Annan luotaan? Oliko
hän harkinnut tämän tekonsa? Oliko ottanut varteen Annan tunteet —
oliko omansa?
Ei! Mitään hän ei ollut harkinnut, ei mitään perustellut.
Mitenkä hän sitten oli tehnyt näin? Ristiriitaisten tunteitten ja
ajatusten ajamana kiersi Otto huonettaan, kunnes vihdoin istui kuin
päämäärään päässyt kulkija.
Väärää itserakkautta, väärää ylpeyttä, väärää oman arvon tuntoa kaikki!
Kaikki oli väärää!
Jos kerran Anna ei pelkäisi liittyä mannuttomaan mieheen, niin mitä hän
sitten pelkäsi? Oliko hän olevinaan parempi kuin Anna? Vai epäilikö hän
itseään niin saamattomaksi, ettei pystyisi elättämään heitä molempia!?
Raskaana putosi Oton kämmen pöytään. Ei, totisesti! Tätä tietä eivät
hänen ajatuksensa olleet koskaan ennen kulkeneetkaan.. Noita toisia,
_vääriä_ polkuja ne olivat kierrelleet, eksyttäen miehen pimeihin
sokkeloihinsa.
Noitten polkujen veräjä on tukittava ainaiseksi! Sääty-ylpeät
setämiehet eivät kelpaa kuljeskelemaan ihmisviljoilla! Ellei ole
perintöjä, niin ollaan sitten kannattamatta perinnöllistä ylpeyttä!
Miksi ylpeillä tyhjästä! Tyhjä säkki ei kuitenkaan voi pystyssä pysyä.
Otto hymähti halveksivasti, kun hän ajatteli, että hän oli tuota säkkiä
kannattanut pystyssä vielä senkin jälkeen, kun hän Orttenmaalla oli
huomannut sen täydellisen tyhjyyden.
Ei! Hiiteen kaikki säkit ja säädyt, mannut ja manttaalit!
Tarmokkaasti nousi Otto katsomaan ilmaa, joka oli kirkastunut ja
säteili nyt valotulvaisena kosteankiiltävällä nurmella ja välkkyvillä
lehdillä.
Otto oli mielissään tästä, sillä se reipastutti hänet tekemään
päätöksensä asiassaan ja panemaan sen rivakasti täytäntöön.
Minkä päätöksen? Hm. Suoraa päätä nyt Kervilään — siellä selviytyköön
loppu!
Tehdessään lähtöä kuuli Otto eteisestä askeleita. Kompuroiden ja
kolisten ne lähenivät ovea. Otto ajatteli, että tulija oli joku vieras.
Hän työnsi oven auki.
Vieras olikin. Kujansuun Tanu.
— Kas! Hyvä, että aukaisit. Porstua on pimeänläntä vanhoille silmille,
— sanoi Tanu vääntäytyen oven täydeltä huoneeseen. — Päivää sentään
ensiksi ja terveeksi, pitkästä aikaa!
Tervehdittyään ohjasi Otto ystävällisesti Tanun puusohvalle istumaan.
— No, enpä kai ole nähnyt Tanua meidän kylällä sen jälkeen kuin
pikkupoika-aikana! — jutteli Otto asettaessaan tupakkavehkeet esille.
— En ole paljoa liikkunut sen jälkeen kuin turma minut runteli, —
sanoi Tanu harvakseen ja katkonaisesti, pyyhkiessään hihaansa hikistä
otsaansa ja sovitellessaan isoa ruhoaan sohvan nurkkaukseen.
— Vielä te olette yhtä komean ja jykevän näköinen kuin ennenkin, —
sanoi Otto, katsellessaan harmaatukkaista vierastaan, jonka arvonantoa
herättävä ulkomuoto ei ollut erikoinen ainoastaan kookkaan ruhonsa
vuoksi, vaan vielä enemmän kaunispiirteisen pään ja ilmehikkäitten
kasvojen tähden.
— Näköinen — niin — ehkä!
Tanun hymyyn sekaantui katkera piirre suupieliin.
„ — Taisit olla juuri lähdössä jonnekin, vai kuinka?
— Kyllä — mutta ilman määräaikaa. Vähän myöhemmin on yhtä hyvä. Aikani
on omani, paitsi silloin, kun se kuuluu harvinaisille vierailleni,
— myhäili Otto, asetellessaan pöydälle pikaria ja sokerirasiaa,
tarjotakseen vieraalleen tavanmukaisen tervetuliaisryypyn.
— Minä olen nyt vaivaisesti vaeltanut avun etsinnässä kokonaisen
viikon — ainakin jo kolmena päivänä, — sanoi Tanu suorasukaisesti, kun
tuloryyppy oli otettu ja Otto oli korjannut viinakapistukset pöydältä.
— Minkälaisen avun?
— Sellaisen — jonka antaja minä itse olin voimani päivinä. Silloin minä
annoin avosylin ja runsasmittaisesti. Nyt istun pyytäjän penkillä.
— Paljon mainehikasta olen kuullut teistä jo poikavuosinani. Sanottiin
yleisesti, että käräjäin päätökset horjuvat, mutta Tuomaalan Tanun
seisovat lujina. »On lujaa tekoa kuin Tuomaalan Tanun tuomio», oli
yleisenä sananpartena.
Tanu pyyhki hitaasti leukaansa.
— Niin — se oli siihen aikaan — jolloin elelin Tuomaalan setämiehenä —
niinkuin sinä nyt Laikalla. Kruunun käsivarsi ei silloinkaan kyennyt
kaikissa asioissa oikeutta turvaamaan — ei paremmin kuin nytkään.
Silloin oli ehkä turvan nimenä Tuomaalan Tanu — nyt sen nimenä on
Laikan Otto.
Otto teki torjuvan kädenliikkeen. Hän oli hämillään tuon
älykäskatseisen miehen edessä. Sellaista ujoutta, mikä hänet nyt
valtasi, hän ei koskaan ollut tuntenut valtaherrojenkaan edessä.
— Minä olen kuullut kerrottavan, että vallesmanni on nimittänyt sinua
tämän pitäjän kuninkaaksi —
— Noo — piloillaan —
— Olkoon! Sinun nimesi on nyt kuitenkin Laikan Otto — ja me tiedämme
kaikki, että se nimi on oikeuden turva vielä silloinkin, kun esivallan
voima on aseeton. Älä rupea kieltämään! Se on suotta! Minä tunnen tuon
vallan ja voiman, koska olen sitä käyttänyt.
— Niin — te —
Otto alkoi hämmentyä yhä enemmän. Jos joku nuorempi mies olisi
käyttänyt tuollaista kieltä, niin hän ei olisi siitä paljoakaan
välittänyt, mutta Tanun olemuksen ympärille oli jo kerääntynyt hiven
tarunomaista hohdetta, mikä kohotti hänet arkisen todellisuuden
yläpuolelle.
Olikohan ukko mahtanut tulla pilailemaan hänen kanssaan?
— Niin — ennen minä — nyt sinä!
— Onko nyt sitten jotakin, jota voisin tehdä?
— On. — Minä haen nyt oikeutta sinulta, niinkuin sitä ennen haettiin
minulta, silloin kun sitä ei saatu papilta eikä vallesmannilta.
— Onko joku uskaltanut loukata teitä?
Kärsivän ilmeen häivä vilahti Tanun kasvojen yli, vaikka hän koetti
hymyillä.
— Loukkauksista ei minun ikäiseni mies enää paljoa välitä, mutta —
tässä on kysymys perheen ja suvun häpäisemisestä.
Tanun äänestä kuulsi niin suuren murheen ja kärsimyksen väreily,
että Otto hätkähti. Hän ymmärsi heti, ettei häväistys ollut
Tanulle mieskohtaista. Eikä perheeseen kuulunut muita kuin Tanun
kaksikymmenvuotias tytär, Aliina.
— Onko Aliinalle tapahtunut jotakin — jotakin —?
— On.
— Sanokaa ensin miehen nimi, niin pääsen pikemmin asioitten perille!
— Hoijalan Esa.
Tanu katseli tuikeasti Ottoa silmiin.
— Sinua ei tuo nimi näytä hämmästyttävän?
— Minä melkein arvasin. Esalla on ennestäänkin jo näissä asioissa
rämeisiä polkuja takanaan.
— Mitä lie. Meidän käsittääksemme hän kuitenkin aikoi naida Aliinan.
Eikä siinä mitään järkisyytä esteenä ollut minunkaan puoleltani, kun
tiesin, ettei Hoijalaan rahaa tarvinnut naida. Helluntain jälkeen
näkyi kuitenkin tie Hoijalasta meille katkenneen. Eikä sille välille
ole saatu siltaa syntymään, vaikka selvästi on saatettu Esan tietoon
jättämänsä tytön tila.
— Oletteko itse puhutellut Esaa?
— Yritinhän minä. Mutta hän karttoi minua niin ovelasti, ettei siitä
tullut mitään. Arvelin kyllä hänet siihen pakottaa, mutta viime
maanantai-illan jälkeen se näyttää tarpeettomalta vaivalta.
— Mitä sitten on tapahtunut?
— Esa kuuluu antaneen silloin kihlat toiselle tytölle. Se juttu
käänsi minun kulkuni kirkkoherran luo — ja sitten vallesmannin —
mutta sielläpäin vaaditaan silminnäkijäin todisteita tai muita yhtä
päteviä todistuksia. Hm. Niitä kai ei Aliina ole osannut hankkia heidän
salaisiin kohtauksiinsa.
Katkera iva ja vaivoin pidätetty raivo pursui Tanun
loppuhuomautuksesta. Hän ryki ja nieleskeli taistellessaan
urhoollisesti tunteitten ryöppyä vastaan.
Ottoon koski kipeästi nähdessään avuttoman miehen toivottoman tilan.
— Juokaahan tuosta kaljaa! Se vasta äsken tuotiin kellarista. Sitten
jatkamme ja mietimme, — kehoitteli Otto mahdollisimman huolettomasti,
ettei mitenkään tulisi kohennelleeksi niitä tunteitten sulkuja, joita
Tanu näkyi kaikin voimin koettavan tukkia.
Hetken kuluttua näytti Tanu rauhoittuneen ja sytytti piippunsa.
— Jo tullessani tunsin tulevani oikean miehen luo enkä aluksikaan olisi
kääntynyt lakien enkä evankeliumien puoleen, jos olisin tietänyt sinun
saapuneen Laikalle. Vasta tänään sain sen kuulla. Et ole minulle mitään
luvannut, mutta minä näen silmistäsi, ettet ole kylmä asialleni, jonka
totuudessa ei pitäisi olla hankaamisen tilaa, sillä Aliinassa en ole
ikinä havainnut pienintäkään vilpin merkkiä. On ilmetty äitivainajansa.
Mutta jos haluat, niin voit itsekin puhutella Aliinaa.
— Älkäähän nyt! Siihen minussa ei ole miestä. Eikä Aliinaa saa asettaa
sellaisien julkeuksien alaiseksi. Mahtaa raukalla muutenkin olla tuskaa.
— On — on — varmasti on! Lopettanut olisi jo poloiset päivänsä, ellei
olisi niin lujasti uskonut, että minä voin järjestää asiat oikealle
tolalleen. Pikku raukka. Hän luottaa minuun kuin kallioon. Hän ei kai
huomaa, että minusta on tullut raihnas vanhus, jolla ei enää ole miehen
mittaa. Hän kauhistuisi, jos tietäisi, että minä kuljen apua hakemassa
pitkin pitäjää. Se veisi häneltä viimeisenkin toivon. Ainoastaan minuun
hän luottaa. Ja minä luotan ainoastaan sinuun.
— Oletteko ajatellut, miten minun pitäisi menetellä?
— En. En ollenkaan. Silloin kun minä olin sinun sijassasi, en
halunnut kuulla muitten tyhmiä mielipiteitä — ja minä arvelen, ettet
sinäkään sellaista halua, vaikka kysyt. Ymmärrän, että kohtelet minua
ystävällisesti. Jos johonkin kohtaan tarvitset sitä pientä apua,
mihin minä pystyn, niin käsky riittää. Kaikki neuvoni ja kykyni ovat
käytettävissäsi, kunhan ensin olet tien valinnut. Sitä ei toinen voi
sinulle osoittaa, eikä muilla ole sitä ennen asiassa mitään sanomista.
— Olin juuri lähdössä Noronpäähän, kun te tulitte. Ellette jaksa heti
lähteä kotianne, niin lepäilkää täällä...
— Ei, ei! Minä lähden heti. Jaksan kyllä kulkea hitaasti, mutta jos
sinulla on kiire, niin älä välitä minusta!
— Niinpä lähdetään sitten, ilman muuta! Tulitteko oikotietä Kulomäen
yli?
— En. Polku on minulle liian kuoppainen. Eikä meidän kulkumme käy
yhdessä. Minä suotta sinua hidastuttaisin.
— No, raitin päähän ainakin. Minä sitten oikaisen siitä.
— Juuri niin. Menen suoraa päätä kotia. Tapaat jos tarvitset.
— Luulen tietäväni tarpeeksi. Pääasia riittää. Puuttuu enää uuden
morsiamen nimi?
— Kervilän Anna.
Otto sävähti kuin iskun saanut.
Tanu huomasi, miten Oton ruskea hipiä valahti kalpeaksi. Hän tunsi
sisimmässään Oton tuikean, pistävän katseen. Hän aavisti heti asioitten
yhteyden.
— Hämmästyitkö? — kysyi Tanu leppoisasti.
— Kyllä — vähän! — sanoi Otto hitaasti ja tukahtuneesti.
Mitenkä tämä nyt sopeutui? Jokunen päivä sitten oli Anna sanonut
olevansa vapaa. Milloin tuo kihlaus oli tapahtunut? Ehkä sen jälkeen
kuin hän tapasi Annan!
— Onko Anna ottanut Esan kihlat — ja milloin? — ryöpsähti Oton kysymys
tiukkojen huulien välitse uhkaavana ja vaativana.
Tanu oli juuri yrittänyt ylös, mutta kysymyksen vakavuus painoi hänet
jälleen asemilleen.
— Varros nyt, — sanoi Tanu leukaansa sivellen. — Jahka aattelen. Se
oli — niin oli — maanantai-iltana oli Esa vienyt kihlat Annan luhtiin.
Kuulin, että Esa oli kapistuksiaan ennenkin sinne kanniskellut, mutta
nyt vasta oli hän ne saanut jäämään sinne.
Läkähdyttävä tunne valtasi Oton. Hän siirtyi akkunan luo peittääkseen
liikutustaan.
— Minä tapasin Annan maanantaina.. Samana iltana siis...! — mutisi Otto
raskaasti, levottoman ja syyttävän laineen taas vihlaistessa hänen
sisuaan.
— Tällä jutulla on oma esihistoriansa, jos mielit kuulla! Sen olen
saanut korviini kylän pojilta.
— Mikä historia? — kivahti Otto ja hyökkäsi istumaan entiselle
paikalleen.
— Juorut ovat akkojen asioita, eikä niihin pitäisi itseään sotkea,
mutta nykyhetkellä näyttävät kaikki Esan temput kovin tähdellisiltä.
— Minä aavistan jotakin ilkimielistä, mutta — en uskalla arvata mitään.
— Älä arvaa vinoon! Anna on syytön kaikkeen! — kiirehti Tanu
huomauttamaan.
Otto hengähti helpotuksesta. Hän oli jo tuntenut ilkeän kuristuksen
kurkussaan.
— Sanokaa sitten asia niin lyhyesti kuin voitte! Jälkeenpäin otan kyllä
selvemmän pohdin.
— Sanotaan, että Esa on jo pitkän aikaa karkoitellut kilpakosijoita
Annan ympäriltä omituisin keinoin. On vihjaillut siellä ja täällä, että
hänellä on jo kauan ollut läheisiä suhteita Annaan.
Permantopalkki vavahti Oton jalan painosta, kun hän kiivaasti
hypähti seisaalleen. Kädet pusertuivat nyrkkiin, ja katse leimahti
peloittavasti, mutta hän ei sanonut mitään. Tanu kuitenkin ymmärsi,
mitä Oton kaltaisen miehen vakava vihastuminen merkitsi. Hän säikähtyi
oman asiansa puolesta.
— Ajattelet kai sentään Aliinaakin? Hänen ainoa pelastuksensa on
avioliitto Esan kanssa, — sanoi Tanu melkein pyytävästi.
Oton tuikea ilme lieventyi, nyrkit avautuivat ja hän pyyhkäisi kevyesti
kasvojaan kuin seittejä poistaakseen. Sitten hän hymähti ja nyökkäsi
Tanulle ystävällisesti.
— Eikö olekin mies kummassa kolossa — kahden konnantyön välisessä?
Ja kuitenkin on häntä kohdeltava kuin haurasta saviastiaa! Juuri
ilkitöittensä tähden käsiteltävä kuin kukkaruukkua! — Heitettävä alas
toiselta ikkunalta, mutta asetettava heti toiselle — ja katsottava
ettei välillä pääse särkymään. Saakelinmoinen pulma! Eikö olekin? Mutta
lähdetään nyt! Lattia tuntuu polttavan jalkojani.
— Lähde sinä vaan! Minä kompuroin miten kuten omia aikojani. Mutta
anna minun ensin pusertaa kättäsi! — Noin! Tässä entinen aika kiittää
nykyistä. Harvoin niin käy. Mene nyt! Minä vien Aliinalle sanan, joka
vapauttaa hänet tuskista.
— Älkää! Aina voi epäonnistua! — sanoi Otto painaessaan lakkia
tiukemmalle ja lähti huoneesta, kulkien nopeasti raitille. Siitä
kärppäsi hän vinhaa vauhtia oikopolulle, Noronpäätä kohti.