Pohjanmaan-matkan jälkeen Otto oli taas painunut näkymättömiin
sisarensa taloon.
Pitkäaikaista rauhaa ei tämä yksinäinen metsätalo kuitenkaan Otolle
antanut. Täällä oli kai liian yksinäistä. Eränkäynti tyydytti vain oman
aikansa. Jäljelle jäivät pitkät puhteet ja välttämättömät erälomat. Ne
aina kiusasivat ja ajoivat kuin ahdistettua otusta. Kaihoavia muistoja
nousi sieltä täältä aatoksen piiriin. Neköhän ne niin saivat aikaan
rauhattomuutta ja levottomuutta? Mahtoiko hän tuoda niitä mukanaan
kotikylältään? Sieltäpä tietenkin! Pitäisi kokonaan elää erossa
kaikesta siitä. Niin kai pitäisi, mutta pitävää päätöstä ei syntynyt
väkipakoinkaan.
Kirren sulaessa ja nurmen noustessa oli Otossa taas herännyt
voittamaton halu nähdä kotiseutunsa kyliä ja ihmisiä.
Pari viikkoa ennen juhannusta Otto heittikin repun selkäänsä, otti
metsästyspyssyn olalleen ja lähti taivaltamaan, oikoteitä erämaitten
halki, kohti kotikylänsä vainioaukeita.
Illan suussa hän saapui muistorikkaalle helkaristeykselle. Hän tuskin
muisti lapsuudestaan mitään sen varhaisempaa tapausta kuin kokon
räiskeen ja loimun, joita hänet jo pienenä taaperoisena oli tuotu
näkemään.
Mustuneella kokkopaikalla oli aina helluntain jälkeen joitakin
hiiltyneitä kekäleitä. Niin oli ollut aina, vuodesta vuoteen, ja niin
oli nytkin.
Oton teki mieli pysähtyä hetkeksi, mutta hän tyytyi kuitenkin ohimennen
katsahtamaan ympäristöön, joka herätti niin lukuisia muistoja. Niille
ei pidä antaa jalansijaa, muuten ne valtaavat koko olemuksen, ajatteli
Otto ja kiirehti käyntiään. Hänen askelensa kuitenkin hidastuivat
hidastumistaan, kunnes ne kokonaan taukosivat Loukkulan tien mutkassa,
laakean maakiven luona.
Aikomatta mitään istahti Otto kiven syrjälle. Omituisen sumeata nousi
hänen mieleensä, rintaansa, silmiinsä. Oli kuin usva olisi kohonnut
helteisen kesäpäivän maille. Miksi tuntuikin niin raskaalle? Joko
muistojen pyörylät nyt kuitenkin alkavat häntä kaartaa, vaikka hän on
ne aina voittoisasti ajanut luotaan, tallannut, maahan polkenut. Täällä
on nähtävästi pahempi, täällä kotipientareilla! Täällähän hän muistoja
on kokoillut, mättänyt läjään kuin turvepatoa! Koko nuoruutensa aikana
ei hän sen enempää niitä ajatellut! Kokosi vain ja mätti läjälle! Missä
uumenien sopukassa lienee piillyt tuo mätäspato, joka nyt myötäänsä
pyrkii purkautumaan ja vapauttamaan uudelleen sen elämän, joka
kiihkoisessa nuoruudessa ei löytänyt uomaansa, ei päässyt lopulliseen
päämääräänsä?
Huolettomana oli hänen nuoruutensa aika kulkenut. Se oli virrannut
poreilevana ja räiskyvänä, milloin kiiltäen sinertävää terästä, milloin
hopeana vaahdoten kuin mahtava Myllykoski tulvaveden aikana.
Milloin se loppuikaan, tuo huoleton nuoruus? Niin! Silloin kai —
siellä Orttenmaan rantatiellä! Siellä kaikki pärskynä murtui korkeihin
kallioihin kuin Näsiselän laineet Mustanlahden rannassa.
Se oli vain hento tyttö, joka astui tielle, hento kuin kaislan varsi,
mutta tämän takana oli jäykkä törmä kuin Pirunvuoren rinne. Olevat olot
siinä töröttivät! Siihen oli pysähdyttävä!
Tämä pysähdys kai sai aikaan tuon kiusallisen taakseenkatselemisen,
joka nytkin koetti yllättää, välittämättä parhaistakaan ponnistuksista.
Sitäkö varten hän oli tullut tänne, että nuo tuskalliset ajatukset
pääsisivät vapaasti vuotamaan hänen aivojensa läpi kuin maito
kuusenhakoisesta siivilästä. Mitä hän täällä oikeastaan teki? Mutta
mitä hän teki muuallakaan? Ei hänellä ollut kotia eikä kontua missään!
Eikä hän sellaisia koskaan saisikaan! Ei hänellä ollut taipumusta
pudota alaspäin, luopua säädystään, eikä halua tuottaa häpeätä
rikkaille sukulaisilleen. Arvostaan pitävät setämiehet eivät sellaista
voineet tehdä! Ja kenen hartioilla sitten manttaalisäädyn arvo lepäisi,
ellei juuri setämiesten, jotka voivat sen heittää maantien ojaan, jos
haluavat. Mitenkä isäntämies voisi arvostaan luopua? Ei hän putoa
alaspäin, jos nai piian. Piika vain nousee ylöspäin! — Äh! Joutavaa
kaikki.
Otto hymähti ylenkatseellisesti ja aikoi lähteä edelleen, kun samassa
kuuli askeleita tienkäänteeltä. Hän jäi odottamaan kivelleen.
Kervilän Anna tuli Loukkulasta päin, astuen esiin tien mutkasta. Kun
hän tunsi Oton, näytti hän iloisesti hämmästymän.
— En tietäneetkään, että oleskelet Laikalla nykyisin, — sanoi Anna
tervehdittyään.
— Vasta olen menossa. Juuri astuin tuosta korpikujasta maantielle. Sinä
olet ensimmäinen ihminen, jonka tapaan täällä.
— Onko sinua Parrilasta lähetetty hakemaan?
— Parrilasta? Miksi sieltä?
— Et sitten tiedä, että Parrilan Iisu on sairastellut koko kevään.
— En tiedä mitään, istu nyt tähän kivelle ja kerro.
Otto sai kuulla Annalta, että Iisu oli Porin-matkallaan, keväällä,
vilustunut ja sairastunut sen jälkeen ankarasti. Kuumeesta hän kai
on osaksi päässyt, mutta rinta on jäänyt kovin kipeäksi. Eivätkä
kaupungista haetut rintarohdot auta mitään. Makailee vain ja joskus
vähän kävellä toikkaroi.
— Onpa käynyt huonoksi!
— Tuskin häntä voi tuntea. Olen juuri tulossa sieltä. Käyn joskus
Elinaa katsomassa, kun hän ei pääse juuri mihinkään.
Keskustelu hyppi vähin erin tuttavasta tuttavaan, kunnes useimmat
olivat tulleet mainituiksi.
Tärkein näistä uutisista oli Tarilan Eevan ja Jartun Kallen häät
juhannuksen jälkeisenä päivänä. Mutta Otto tiesi sen, oli saanut
häihinkutsun.
— Heikki uhrasi isännyytensä veljensä hyväksi, kun tiesi Kallen
pikiintyneen Tarilan Eevaan. Onni pojalle! Ei tarvinnut jäädä
naimattomaksi setämieheksi, — puheli Otto melkein itsekseen.
— Menevät ne muutkin naimisiin — ei yksin talojen isännät! Voi mennä
Heikkikin, vaikka hänen mielestään Kalle sopii paremmin isännäksi, —
sanoi Anna hyvin ohimennen ja arkisesti, yrittäen huomata ainoastaan
paria kukkaa, jotka poimi kiven juurelta.
— Entä sinä itse? — kysyi Otto. — Oletko jo emäntänä?
— Samassa luhdissa asun kesääni kuin kolme vuotta takaperin, —
sanoi Anna vähän hämillään, mutta peitti sen, ruveten asettelemaan
olkapäiltään valahtavaa liinaansa.
— Kumma, ettei sinua ole jo viety. Olet yhä vain kaunistunut!
— Ensi viikolla on taas juhannusaatto, — sanoi Anna kuin kuulematta
Oton huomautusta, — kuuletko, että taas sataa, kuten silloin?
— Sehän tuotti meille aikamoisen ilon, jos muistat.
— Eipä ne muut juhannukset ole olleet niinkään lystiä, — sanoi Anna
valmistautuessaan lähtemään.
— No, toivotan vieläkin hauskempaa juhannusta ja kauniimpaa ilmaa!
— Saanko varata littusia sinun osaksesi?
— Minä luulen, että sokeripullien ja vehnälittusten aika on minut
jättänyt, — koetti Otto sanoa iloisesti, mutta äänessä tuntui särkynyt
sävy, joka ei jäänyt Annalta huomaamatta.
— Tuletko kuitenkin — vielä kerran?
— Mitä se hyödyttäisi! Se vain suututtaisi sinun kosijoitasi!
— Mitä se tekee! Minä olen jo suututtanut niitä kolme vuotta.
— Se oikea voisi kyllästyä ja heittää silleen.
— Entä sitten? Välipä tuolla, mistäpäin elämän harmaus tulee! Tuletko?
— En uskalla.
— Oo! Luulen, että sinä et ennen pelännyt?
— En. Ennen en pelännyt edes naisiakaan, kuulin silloin olevani
muitten arvoinen. Mutta olen hoksannut erehdykseni. Olenhan ainoastaan
talon setämies ja mannuton metsämies. Minä voin vain katkoa muitten
ystävyyskuteita, mutta en omiani solmia niisiin.
Anna naurahti hermostuneesti, astui askelen poispäin, mutta pyörähti
ympäri.
— Pitääkö ajatella aina, että jotakin on niisiin pantava, jos syödään
juhannuslittusia?
— Ei. Mutta jos jostakin syystä asia härnättäisiin käymään kunnialle
ja sapelle, niin ei olisi muuta jäljellä kuin häpeällinen pako,
peräytyminen.
Anna naurahti terävästi ja ojensi kätensä.
— Metsäkö on opettanut sinulle noin outoja ajatuksia?
— Ehkäpä paremminkin nuo harmaaseinäiset talot ja nuo viheriät vainiot!
— Hyvästi sitten! Yhden neuvon voisin sinulle kuitenkin antaa. Kun
ammut metson itsellesi, niin voit ampua koppelon vaimollesikin!
Anna irroitti kätensä hyvästijätöstä ja lähti nopeasti astumaan
Noronpäätä kohti, katsahtamatta enää taakseen.
Otto lähti ajatuksissaan ja pää painuneena Loukkulaan päin. Miksi
hän ei tarttunut pidättävästi ojennettuun käteen? Ei tarttunut, vaan
antoi Annan mennä ja lähti itsekin, vaikka omituinen vihlaisu tuntui
jossakin rinnan uumenissa. Samoin oli hän lähtenyt kerran ennenkin,
melkein samoilta paikoilta ja melkein samanlaisten ajatusten vallassa.
Silloinkin hän oli vapaaehtoisesti luopunut Annasta. Siitä oli nyt
kulunut kolme vuotta. Miten samanlaiset olivatkaan nämä tapaukset — ja
kuitenkin — miten erilaiset! Silloin luopui rikkaus, ylimielisesti,
luulotellusta paljoudestaan! Nyt karttoi köyhyys, arkuudessaan,
luuloteltua almua.
Omituista — ajatteli Otto. Elämä vetää aina vastahankaa sille, joka
rupeaa sen syvyyksiä penkomaan. Ennen oli kaikki niin yksinkertaista!
Nyt on kaikki sokkeloista, kuin korpien risteilevät polut. Parempi
olisi ollut uupua sokkona kylätielle kuin näkevänä eksyä erämaan
verkkoihin. Miksi olikaan hän tuntenut niin syvästi köyhyytensä
avuttomuuden? Eiköhän se ollut hänen markkina-ihanteensa, joka tunteen
oli synnyttänyt? Joku köyhempi tyttö ei olisi sitä tehnyt niin
voimakkaasti. Olisiko Anna sen tehnyt? Olisi kai herättänyt tajuamaan,
että setämiehen asema on paha pulma, mutta ei ehkä synnyttänyt kalvavaa
alemmuuden tunnetta, herääminen ei olisi pistänyt niin kipeästi — ehkä
ei olisi pistänyt ollenkaan. Annan käytöksestä ei ainakaan ole koskaan
voinut saada sellaista käsitystä. Päinvastoin! Kuinka ystävällinen hän
oli nytkin! Oli aina ollut!
Otto pysähtyi ja katsoi taakseen. Hänestä tuntui, että hän oli
käyttäytynyt kömpelösti Annaa kohtaan. Mutta mitä muuta hän sitten
voisi? Uskaltaisiko hän kosia ja antautua potkittavaksi? Mutta jospa
Anna ei potkisikaan? Ei, kaikesta päättäen! Otto aikoi juosta Annan
jälkeen, päätti jo melkein, mutta lähti kuitenkin hitaasti kotikyläänsä
päin.
Otto naurahti, kun ajatteli Annan viimeistä lausetta. Mistä keksikin?
Hm. Ampuisi metson itselleen ja koppelon vaimolleen. Ja muutakin oli
Anna sanonut. Miten se olikaan? Menevät muutkin naimisiin — ei yksin
isäntämiehet! Hm. Sellaista kyllä sanotaan.
No, niin. Joutavaa kaikki.
Kylän kujille tultuaan nosti hän päänsä ja kulki reippaasti
kotiportailleen. Laikan Oton pää ei toki sydänsuruista saa kumaraan
taipua! Mitäpä maailma köyhän miehen murheista välittäisi? Nauraisi tai
ei ymmärtäisi. Siinä kaikki.