Vanhoissa tunnetuissa merkeissään vieri aika edelleen. Erikoista
mainittavaa ei ollut tapahtunut syksyn eikä talven aikana.
Oton mielestä oli elämä harmaampaa kuin ennen. Milloin oli ikävä
Laikalla, milloin naapuripitäjässä. Usein kulki Otto tätä väliä. Joskus
hän harmistui omaan tyytymättömyyteensä. Hän ei oikein ollut selvillä
itsestään. Hänessä pursui vaihtelevia mielialoja, jotka olivat hänelle
outoja. Oli kuin hän olisi odottanut jotakin. Mutta mitään odotettavaa
ei ollut. Eikä mitään tapahtunut! Ei hänelle eikä muille!
Vasta kun talven selkä oli taittumassa ja kun viinanvetäjät
maaliskuulla palasivat pohjalaisten rantakaupungeista, tuli heidän
mukanaan uutisten ryöppy, joka valtasi koko pitäjän.
Eräässä kylässä, pohjalaisten pahimmalla tappelualueella, oli
viinakaravaani saanut armottoman selkäsaunan ja kokonainen viinakuorma
oli heiltä ryöstetty.
Tämä oli ennenkuulumaton tapaus, eikä sen pohtiminen voinut loppua
ennen kuin kevään lumien sulaessa, jolloin viimeisetkin talven muistot
häipyivät ja pahimminkin haavoitetut pystyivät jalkeille.
Kesä kulki tavallista hiljaisemmissa laineissa, sillä miesten
sisimmässä kyti jokin salainen hehku, joka pyrki kauemmaksi eikä
ottanut riehaantuakseen kotoisissa kisoissa.
Kun tuli syksyn pärevalkeitten ja pitkien puhteitten aika, niin
syntyi talvinen selkäsaunajuttu uudelleen, muistoineen ja tappion
häpeineen. Nyt ei siitä keskusteleminen kuitenkaan ollut lohdutonta
toivottomuutta, sillä hämärsihän helmikuun kaivattu aika jo sisäisen
näkemyksen ulottuvilla. Perin pohjin järjesteltiin ja suunniteltiin
retkeä samaan kaupunkiin ja saman kylän läpi, missä saatu häpeätahra
vielä oli kestämättömänä. Valmisteltiin kuin sotaretkeä ennen,
ammoisina esi-isien aikoina.
Pohjalaisen puukon vastineeksi punottiin hamppuisia köydenpätkiä, jotka
sitten tervattiin ja neulottiin nahkaisiin tuppiin eli suojuksiin. Kun
näitten aseitten tehoa koeteltiin iskemällä honkaiseen pöytään, niin
merkin jätti patukka, ja hymy levisi iskijän kasvoille.
Pitäjän parhaat miehet valittiin kuormia ajamaan. Sellaisista miehistä,
joissa ei ollut kahden kelimiehen vastusta, ei huolittu ollenkaan.
Ja Laikan Otto oli lupautunut joukon johtajaksi. Oikein sydäntä
ailahdutti, kun miehet asioistaan tarinoivat ja pamppujaan punoivat
savuntäyteisissä pirteissä, pärevalkean tihruisessa valossa.
Määrätyn ajan tultua täytettiin eväskontit, tehtiin viinakuormat
ja pukeuduttiin uusiin tallukkaisiin ja lammasnahkatakkeihin.
Satakuormainen karavaani lähti liikkeelle kohti pohjoista päämääräänsä.
Yöpymiskohdat olivat edeltäpäin määrätyt isompiin kyliin, sillä monta
pirttiä tarvittiin yösijoja varten.
Kun sitten eräänä kirkkaana sunnuntai-iltana saavuttiin tuon vihatun
kylän alueille, alkoi karavaanissa salaperäinen toiminta. Joka toinen
mies sitoi hevosensa riimunvarren edellisen rekeen ja irtaantui
joukosta erinäisiin ryhmiin, jotka Laikan Otto otti huostaansa. Näin
sai Otto käskettäväkseen viisikymmentä »vapaata» miestä, joitten ei
tarvinnut huolehtia hevosistaan eikä kuormistaan.
Kylän keskivaiheilla oli matkamiesten kenttä, joka alituisten yöpyjäin
jäljiltä oli tallattu kuin markkinatori. Tälle kentälle ajoivat miehet
hevosensa, hyvään järjestykseen, ettei oma sekasorto estäisi nopeata
lähtöä, kuten oli käynyt edellisenä talvena.
Miehet riisuivat, apettivat ja loimittivat hevoset, kantaen niille
kaivosta vettä omissa ämpäreissään, jotka aina riippuivat mukana
kuorman perässä.
Kylän avarin pirtti oli lähellä kenttää. Siellä tanssittiin kuuliaisia
tai kihlajaisia, joten pirtti oli täynnä väkeä ja pihamaa puolillaan
miehiä. Pihamaalla-olijat näkivät matkamiesten valmistelut talvi-illan
kuulakassa hämäryydessä, ja joku kävi jo kysäisemässä, oliko miehillä
viinaa vai tervaa kuormissaan.
— Molempia on! — sanoi puhuteltu, tarkoittaen viinaa ja
tervaköysipatukoita, jotka olivat poveen pistettyinä.
Kysyjät poistuivat, mutta palasivat hetken kuluttua uudelleen, monin
verroin lukuisampina.
— Myytkö, äijä, viinaa? — kysyi yksi.
— En voi. Passi on Kokkolaan.
— Sano, jotta tynnyri halkesi tiellä!
— Enkä sano!
— Kyllä nyt viinaa tahdotaan! Myyt tai et! Otetaan tuo tynnyri tuosta
reen nokalta!
Samassa alkoi kuitenkin kuormamiehiä kertyä paikalle useampia, joten
ottamista ei pantu täytäntöön.
— Myykö teistä joku muu? — kysyttiin tulijoilta.
— Ei kukaan myy.
— Mutta kun lupaa ei kysytä, niin tottapa annatte!
Pari miestä juoksahti tanssipirttiin, ja toiset pohjalaiset vetäytyivät
maantielle.
Hetken kuluttua tulvi miestä kuin salkoa alas tanssipirtin portaita.
Taas tehtiin samat kysymykset ja saatiin samat vastaukset.
— Katkotaan köydet ja kieritetään tynnyri vajaan! — sanoi joku ja
sivalsi puukkonsa esiin, mutta ei astunutkaan kuorman luo, sillä äkkiä
olivat viinamiesten patukat paljastuneet.
Takimmaiset pohjalaiset eivät kuitenkaan älynneet patukoita, vaan
hyökkäsivät rohkeasti esiin. Silloin tulvahti aivan odottamatta hurjia
miehiä paikalle rakennusten varjoista, kahdelta puolelta. Sanaa
sanomatta ja ääntä päästämättä ne hyökkäsivät.
Pohjalaiset vetivät puukkonsa ja aloittivat hirmuisen kiroilemisen ja
huudon. Se ei kuitenkaan yhtään auttanut. Patukat läiskyivät oikealle
ja vasemmalle ja tekivät tuhoisaa jälkeä, puukkojen putoillessa ja
lennellessä lumihankeen.
Pohjalaisia kaatui ja kompuroi maassa. Nelinkontin oli heidän paettava,
sillä joka-ainoa pystyyn pyrkijä sai heti mätkähdyksen, joka kaatoi
hänet uudelleen.
Viimeisetkin pohjalaiset olivat juosseet pirtistä, kuullessaan ulkoa
hirmuisen huudon ja mätiköimisen, mutta jo pihassa he joutuivat saman
pehmityksen alaisiksi.
Hetken kuluttua ei tappelupaikalla ollut enää ainoatakaan pohjalaista.
Naisetkin olivat kirkuen, parkuen paenneet kylän kujille.
— Nyt, määrätyt miehet jäävät vartijoiksi kuormastoon! — komensi Otto.
— Toiset kymmenen sylen päähän toisistaan, pirtin ovelle asti. Muut
menkää syömään ja nukkumaan heti — tuohon tanssipirttiin! Tulen
herättämään neljän tunnin kuluttua.
Nukkumaan määrätyt miehet hakivat eväskonttinsa ja riensivät tyhjään
pirttiin. Kun he olivat syöneet, paneutuivat he, kontti päänalaisena ja
pieni heinätukko kyljen alla, lepäämään pirtin lattialle.
Otto jäi kävelemään maantielle ja valvomaan, ettei kukaan vartijoista
päässyt torkahtamaan.
Määrätyn ajan kuluttua herätti hän nukkujat, päästi vartijat heidän
tilalleen, järjesti uuden vartioväen ja jatkoi kävelyään maantiellä.
— Mene sinäkin nukkumaan! — sanoi Parrilan Iisu Otolle. — Minä kävelen
tässä.
— Ole vaiti! Et sinä näe joka taholle! Mene omalle paikallesi!
Häiritsemättä kului yö ja häiritsemättä pääsivät viinanvetäjät
lähtemään.
Kun he palasivat kaupungista, sivuuttivat he joka toisen, entisen
yöpymispaikkansa, sillä rauta ja suola tuotiin lähemmistä kaupungeista
eikä näin kaukaa, joten sopi ajaa nopeammin tyhjine rekineen.
Suureen tappelukylään he pysähtyivät pikipäinsä päiväsyöttöä varten.
Tanssipirtin väki oli askareissaan, ja ruotiukko yksin lojui
uunipankolla.
— Oletteko nähneet sitä hiiden väkeä siellä rantamilla? — tutki ukko.
— Mitä hiiden väkeä? — kysyi Otto.
— En tiedä tarkemmin. Olin saunassa viime sunnuntai-yön, kun täällä
tanssittiin. Mutta sanottiin tänne tulleen sellaisia miehiä, joilla oli
omat seipäät liivin povessa.
— Mitä ne sitten tekivät?
— Rusikoivat kaikki kylän miehet, että suurin osa vieläkin makaa sängyn
pohjissa. Mutta oli kai syytäkin! Miksi menivät viinoja ryöstämään?
— Niin, tämän kylän läpi ei kuulu pääsevän ilman tappelua.
— Kyllä vasta pääsee! Tänne on jo tullut majoitusmääräys. Tulee
viisikymmentä kasakkaa meidän kylään. Hohhoh! — Se siitä tuli, kun
ruvettiin räävittömiksi.
Viinamiehet lähtivät vakavina hevostensa luo. Olipa onneksi pelastuttu
semmoisesta häpeästä.
— Nätille se otti meilläkin, — sanoi Iisu.
— Ja onneksi ehdimme näitä kloosuttamaan ennen kasakkain tuloa. Ensi
talvena olisi ollut myöhäistä.
— Kyllä meidänkin pitäjässä on tästä puoleen nujakoitava vähän
hiljemmin,— naureskeli Otto.
— On kyllä. Hissukseen, — arvelivat miehet.
Viinakaravaani kulki kiire mielessä tasaista vauhtia kotipuoltaan
kohti, sillä pari lankkumatkaa oli vielä, ennen kelirikon tuloa,
tehtävä omiin rantakaupunkeihin.