Heinäaikana oli Laikan Otto leiskunut kotitalonsa heinäniityillä
varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Hän oli tahtonut saada heinän
tehdyksi mahdollisimman pian, sillä hän ei ollut unohtanut, että
orttenmaalaiset tulevat »heinän ja rukiin» välissä.
Heti kun Laikan heinät oli korjattu latojen suojiin, oli Otto
lähtenyt naapuriseurakuntaan, sisarensa luo. Hän ei halunnut enää
tavata Elinaa. Hän muisti talottomuutensa muutenkin tarpeeksi hyvin
ja piti karttelevaa käyttäytymistä parhaana vastapainona sille
nulikkamaisuudelle, jota hän oli osoittanut Orttenmaan rannassa. Mitä
vähemmän hän muistuttaisi itsestään, sitä parempi asialle, hänen
mielestään.
Kesä oli hipunut edelleen, tavallista rataansa. Orttenmaat olivat
käyneet ja monet touhut touhuttu, mutta Otto vain viipyi poissa, eikä
kenelläkään ollut tarkempaa tietoa hänen palaamisestaan.
Kyläkuntien nuoriso oli pahoillaan Oton viipymisestä. Kisoissa,
leikeissä ja nujakoissa ei ollut samaa iloa kuin ennen, arvelivat
kaikki yksimielisesti. Yhteiselämä näkyi muuttuneen kahnailevaksi
ja rettelöiväksi. Ei ollut ketään, jonka loisto kirkastaisi miesten
temmellyksen ja naisten karkeloimisen.
Varsinkin pojat olivat muuttuneet riihattomiksi ja yltiöpäisiksi.
Nujakkaelämään oli tullut taitoisuuden ja rehtiyden tilalle eräänlaista
ohjatonta hurjastelua, joka oli hyvin lähellä reuhaamista. Suurin osa
oli tyytymätön tähän olotilaan, mutta kukaan ei kyennyt sitä korjaamaan.
Jartun veljeksistäkään ei ollut apua, sillä he olivat vetäytyneet
kuoreensa ja pysyivät visusti irrallaan kaikista nuorison hommista.
Tampereen juhannusmarkkinat olivat heidät kokonaan masentaneet.
Hevostorilla oli Kalle arvaamatta joutunut tappelevan mieslauman
saarrokseen, josta ei ollut mitään poispääsyä Kun hän sitä rupesi
yrittämään, hyökättiin hänen kimppuunsa joka taholta. Kallen täytyi
puolustautua. Tunkeilevia alkoi kuitenkin lopulta ilmaantua niin
paljon, että Kallen täytyi oikein toden perästä ruveta käyttämään
verrattomia voimiaan. Tämä herätti kuitenkin siinä määrin tappeluväen
huomiota, että Kalle oli jonkin ajan kuluttua, kaikkien pukarien
saartamana, sekä ihailijoitten että iskijöitten.
Markkinapoliisit, jotka eivät myöskään olleet selvillä tappelun
syystä eikä luonteesta, hyökkäsivät Kallea ahdistamaan, luullen häntä
pääsyylliseksi.
Joku poliiseista sai sen verran tilaa, että ehti heittämään ketunraudat
Kallen toiseen nilkkaan, saadakseen miehen kaatumaan. Kalle huomasi
kuitenkin vaaran ja polkaisi toisella jalallaan ruostuneet raudat
murskaksi. Tällöin yksi poliiseista iski kivellä Kallea takaraivoon.
Tiedottomassa tilassa kuljetettiin Kalle kaupunkiin. Kun tavalliset
putkat olivat jo täydet, suljettiin hänet erään talon pihamaalla
sijaitsevaan huvihuoneeseen, jonka akkunat olivat tilapäisesti
laudoitetut.
Kallen kaaduttua hevostorilla oli muuan ympärillä olevista miehistä
huutanut: minä näin, kun poliisi löi kivellä. Tämän tähden
päätti poliisi vaieta kokonaan tappelusta ja syyttää Kallea vain
juopumuksesta, peittääkseen oman tihutyönsä.
Vähältä piti kuitenkin, ettei tämä päätös jäänyt pelkäksi
aikomukseksi, sillä kun aamulla tultiin vankia noutamaan, oli vankila
kyljelleen heitettynä, ja vanki tipotiessään. Kalle oli, herättyään
tainnostilastaan, ruvennut hakemaan ulospääsyä, ja kun ei sellaista
löytänyt, oli hän iskenyt jättiläiskouransa majan alahirteen ja
heittänyt vankilan kellelleen.
Onnettomuudeksi oli kuitenkin poliisin haltuun jäänyt hänen lakkinsa,
joka tunnettiin Jartun Kallen omaksi. Näin sai Kalle haasteen ja
humalasakon.
Tämä oli katkera pala juomattomalle ja siivolle nuorukaiselle.
Siksi olivat Jartun veljekset masennustilassa eivätkä ottaneet osaa
mihinkään. Maakuntamaineen saavuttaneen voimamiehen kuuluisuus tuskin
riitti vastapainoksi rumalle harakanvarpaalle entiseltään puhtaassa
papinkirjassa.
Tällä kannalla olivat asiat, kun runtuviikko alkoi — ja se alkoi
riihattomampana kuin koskaan ennen. Jo toisena runtupäivänä tapahtui
aiheeton ja niin räikeän räyhäävä tappelu Loukkulan helkaristillä, että
se joutui vallesmannin korviin.
Tappelupäivän iltamyöhällä saapui Otto kotiaan ja ajoi helkaristin ohi
muistellen keväisiä helkaleikkejä, aavistamatta ollenkaan, että sama
tienristeys oli parisen tuntia sitten ollut hirveänä temmellyskenttänä.
Seuraavan päivän iltapäivällä, kun Otto oli aikeissa mennä Iisua
tervehtimään, näki hän vallesmannin kääsit tallin edessä. Hän oli
pyörtämäisillään takaisin, kun Iisu hänet äkkäsi akkunasta ja juoksi
tuomaan hänet isännän kamariin, jossa vallesmanni käveli rauhattomana
edestakaisin.
— Oletko kuullut eilisestä tavattomasta mellastuksesta? — ehti Iisu
kysyä työntäessään Ottoa kamariinsa.
— Olen.
— Vallesmanni on täällä tuon tappelun vuoksi. Hän luuli, että sinä olit
pahimpana pukarina joukossa.
Vallesmanni tervehti Ottoa ohimennen.
— Niin minä uskoin — ja niin luuli rovastikin, mutta juuri ehdin kuulla
isännältä tässä, että et ollut kotonakaan.
— Tulin eilen iltamyöhäisellä.
— Istutaan nyt, että saamme rauhassa keskustella, — sanoi vallesmanni.
— Minä juuri ehdin tässä selittää, että jos sinä, Otto, olisit ollut
kotona, niin ei ikinä sellaista jumalatonta menoa olisi pidetty. Kas,
se on sillä tavalla, vallesmanni, että jos Otto sanoo, ettei nyt
tapella, niin silloin ei myöskään tapella.
— Jaha! Mutta jos häntä huvittaa, niin sitten tapellaan! Niinkö?
— Ei ollenkaan! Laikan Otto on minun kasvinkumppanini, ja minä tiedän,
että hän ei ole vielä milloinkaan aloittanut tappelua. Jos hän joskus
kurittaa jotakuta, niin asia loppuu siihen. Ja vaikka sata miestä
yrittäisi jatkaa, niin Otto hajoittaa heidät kuin vasikkalauman.
Sellainen on Otto.
— No, sitten! Koska sinulla on sellainen valta ja voima, niin minä
vaadin, että sinä avustat minua aikeissani.
— Enhän minä voi ruveta nujakoimaan oikein kruunun puolesta, — naurahti
Otto.
— Miksi et? Voit senkin tehdä. Tehdä vaikka niitä, mutta nämä tappelut
täytyy saada loppumaan, muuten — teen ilmoituksen maaherralle ja pyydän
tänne kasakoita.
— Ei, totisesti, kasakoita! — kauhistui Iisu.
— Sinä näyt ymmärtävän, mikä juttu siitä tulee. Puhumatta ikuisesta
häpeästä, niin te saatte ne majoittaa ja elättää.
Tämä uhkaus iski voimakkaasti ja syvästi. Molemmat miehet vaikenivat.
— Mitä sitten annetaan tilalle? — kysyi Otto.
— Mille tilalle?
— Jos kiekot ja pallot ja kaikenlaiset voimainmittelyt kielletään, niin
mitä nuoret miehet sitten rupeavat tekemään.
— No, eikö sitten voida kisoja pitää ilman tappeluita?
— Nujakka on kisailemista, voimien mittelyä, leikkiä, eikä tappelua.
— Eikö tappelua, vaikka lyödään hengen edestä? — ärjäisi vallesmanni.
— Ei meidän nujakoissamme ole tappelun luonnetta. Lyödään kyllä, mutta
ei hengen edestä eikä vihan väestä. Jälkeenpäin ollaan ystäviä kuten
ennenkin, ja taitavinta miestä ruvetaan kunnioittamaan ja pitämään
arvossa.
— En minä tätä ymmärrä.
— Se on kilpailemista, — ehätti Iisukin selittämään. — Samaa kuin
väkikapula tai kilpajuoksu. Se kuuluu kansan tapoihin ja menoihin.
samoin kuin häissä sulhasen riistäminen poikamiehiltä äijämiesten
joukkoon. Onhan vallesmanni nähnyt? Johonkin täytyy nuoren voiman
pursua.
— Kuuluuko, lempo soikoon, eilinenkin räyhääminen kristillisten
ihmisten tapoihin ja menoihin? — tiuskaisi vallesmanni.
— Ei! Se ei kuulunut olleen oikeata nujakkaa eikä edes rehellistä
tappelua.
Vallesmanni hymähti ja raapaisi korvallistaan.
— Minä en teitä ymmärrä! Te erotatte tappelun ja tappelun. Minä en näe
mitään eroa. Tappelu kuin tappelu! Aina se tekee samaa jälkeä, verisiä
neniä ja sinisiä silmiä!
— Oikeassa nujakassa ovat sellaiset jäljet tapaturmia, joita aina
kartetaan, mutta joita ei aina voida välttää. Näkihän vallesmanni itse
Ruskolan ristillä! Siellähän puhuttelitte paria miestä. Syyttivätkö he
ketään? Eihän tapaturmasta voi syyttää, — selitti Iisu.
— Minä sanon kolmannen kerran, että minä en teitä ymmärrä! Mutta siitä
huolimatta minä vaadin, että tästä elämöimisestä tulee pikainen loppu!
— Mitä annetaan sitten tilalle? — kysyi Otto vakavasti.
— Kasakan pamppua! — kivahti vallesmanni.
— Ei, vallesmanni, — sanoi Iisu hiljaisesti. — Te ette toimita meille
kasakoita!
— Miksi en?
— Siksi, että se on mahdotonta.
— Älä löpise! Se on hyvin helppo temppu! — Olkoon vaan!
— Jos minun ei muuten onnistu järjestää näitä villittyjä menoja, niin
miksi en käyttäisi niitä keinoja, joita voin? — kysyi hän levollisesti.
— Vaikka kasakoitakin?
— Vaikka!
— Hm. Mutta vallesmannihan ei sen jälkeen voisi astua yhtään askelta
pitäjällä ilman kasakkaparven suojaa, — sanoi Iisu pehmeästi kuin
leikkiä laskien.
— Kasakkaparviko olisi mukana saunassa ja kirkossakin? — murahti Otto.
— Ja nekö vallesmannin talossa työt tekisivät? — jatkoi Iisu.
Iso kahvipannu tuotiin nyt pöytään, ja Iisu rupesi sen parissa
hommailemaan.
Vallesmanni sai aikaa ajatella päänsä ympäri. Hän huomasi, ettei
tätä kysymystä ollut niinkään helppo ajaa perille ja ettei ainakaan
äärimmäisiin voimakeinoihin olisi kevytmielisesti tartuttava eikä
myöskään halvennettava omaa kykyään siinä määrin, ettei ilman vierasta
apua pystyisi saamaan aikaan järjestystä paikkakunnalla. Hän käänsi
kelkkansa kokonaan ympäri ja luopui uhkaavasta sävystään.
Sikäli kuin vallesmanni muuttui neuvottelevammaksi, suopeutuivat Otto
ja Iisakin yhä avuliaammiksi. He ehdottivat, että olisi koetettava
taivuttaa pitäjän isäntämiehiä ankarasti vastustamaan villiä
riihattomuutta ja kuritonta räyhäämistä. He olivat vallesmannin
kannalla metelien ja hurjastelujen lopettamisessa. Mutta rehdin
voimainmittelyn ja kilpakisailun kieltämisestä he eivät uskoneet
tulevan mitään tulosta.
Vallesmanni ajatteli, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.
— Jos täten päästään hyvään alkuun, niin se on erinomainen asia, —
myönsi hän lopuksi. — Mutta en minä voi kaikkia tämän puolen isäntiä
käydä erikseen puhuttelemassa. Saanko lähettää jahtivoudin kutsumaan
heidät tänne, huomenaamuksi kello kymmeneksi?
— Se ei ole minun mielestäni paikallaan. Herättäisi turhia epäluuloja
ja ehkä nurjamielisyyttäkin. Suurin osa jäisi ehkä tulemattakin, —
selitteli Iisu.
— Miten sitten?
— Minä voin kutsua nämä kolmen kylän isännät meille runtusahdille
huomenna päivällisen jälkeen. Vallesmanni voi tulla taloon siinä kahden
korvilla kuin sattumalta.
— Otankohan, varmuudeksi, siltavoudin ja jahtivoudin mukaani?
— Ei! Minun mielestäni on vallesmannin tultava yksin. Jos tahdotaan,
että miehet ryhtyvät tässä asiassa vallesmannia tukemaan, niin he
ryhtyvät siihen vapaaehtoisesti, ei muuten.
— Onkohan niistä joku hutikassa, kun on runtuviikko?
— En usko. Mutta jos joku sattuisi olemaan pikku hiprakassa, niin
kruunun silmä on ummistettava. Muuten on turha tullakaan.
Vallesmannin ylpeys oli kiemurrellut koko ajan ja sisu kuohunut,
mutta hänen viisautensa voitti niin paljon, että hän näytti melkein
ystävälliseltä noustessaan lähtöä tekemään.
— Kai sinäkin olet täällä huomenna? — kysyi hän Otolta.
— Ilman Ottoa ei tästä yrityksestä synny mitään. Juuri hänen turvissaan
tulee mitä tulee, — sanoi Iisu, leveästi nauraen.
— Isäntä ei ainakaan hänen ansioitaan peittele, — sanoi vallesmanni
yrmeästi.
— En. Mutta en minä myöskään osaa niitä tarpeeksi ylistellä, — sanoi
Iisu jotenkin terävästi.
Kun miehet tulivat ulos, niin he kuulivat helkaristiltä aikamoista
kirkunaa ja metakkaa.
— Siellähän ne juuttaat taas tappelevat! — ärähti vallesmanni.
— Mennään katsomaan — sanoi Otto ja lähti.
— Vallesmanni ajaa sitten perässä, — huusi Iisu ja seurasi nopeasti
Ottoa.
Kun he lähestyivät risteystä, kuulivat he hirveätä jyskettä, räiskettä,
metakkaa ja kiljuntaa.
— Mitä perhanan markkinamölyä tämä on? — ihmetteli Iisu.
— Siellä on varmaankin korpijärkäleitä mukana! — sanoi Otto.
— Olisivatko ne jullikat taas uskaltaneet pitäjän aukealle?
— Ovat unohtaneet viimesyksyisen pöllytyksen. Korven mies on
lyhytmuistinen.
Kun risteys tienmutkasta aukeni heidän eteensä, saapui vallesmannikin
paikalle.
Risteyksessä mylvittiin, möyhyttiin, ryskittiin poikki aidan seipäitä
ja karjuttiin satapäisiä voimasanoja. Näin tekivät etupäässä hajallaan
risteyksen ympärillä olevat miehet. Keskemmällä, helkakokon mustuneella
pohjalla ja tiellä rinnusteltiin, läiskittiin iskuja ja oltiin
tukkanuottasilla.
— Eikö tämä ole kamalaa? — kysyi vallesmanni.
— On! Tämä ei ole sallittavaa, — sanoi Otto rauhallisesti ja astui
miesjoukkoon.
Vallesmanni sai nyt katsella sellaista nujakkaläiskettä, jota hän ei
ikinä ollut ennen nähnyt.
Hetken aikaa »leivottuaan», sanaa sanomatta, rupesi Otto
kierauttelemaan maantien ojaan tukkanuottaparin sieltä ja rinnusparin
täältä. Tämä kaikki kävi niin kevyesti ja vaivattomasti, että
vallesmanni ei voinut olla ihastuksesta huudahtelematta.
— Kas niini No, niin! Sillä tavoin! Oikein! Ähä, ryökäle!
Muuan korpikulman mies seisoi keskitiellä seiväs kourassa. Otto meni
suoraan miestä kohti ja otti häntä niskasta kiinni.
— Heitä seiväs ojaan! — käski Otto rauhallisesti.
Mies koetti vapautua, mutta Oton koura pusertui yhä tiukempaan hänen
niskaansa. Lopulta miehen kädet alkoivat herpaantua ja seiväs putosi
maahan. Otto hellitti otteensa. Miehen silmitön sisu ei kuitenkaan
ollut herpaantunut. Hän katseli ruohovierussa olevaa kiveä, mutta
se oli liian kaukana. Hän tempasi puukkonsa. Kun sen terä välähti,
antoi Otto sellaisen potkun miehen kylkeen, että hän lensi suin päin
vesitäyteiseen ojaan, minne hänen puukkonsakin singahti.
Tällä välin olivat kaikki selvät lähikylien miehet kertyneet Oton
ympärille.
— Ettekö te tiedä, etteivät humalaiset saa reuhata nujakkapaikoilla?
— tiuskaisi Otto. — Saattakaa heti meidän kylien hiprakkaiset pojat
kotiaan, ennenkuin vallesmanni ottaa heidät kirjoihinsa!
Tämä ymmärrettiin kovin hyvin, ja humalaistenkin älyä kannusti
vallesmannin virkalakin arveluttava lähestyminen.
— Nopeasti Hotikkalaan päin ensin! — käski Otto.
Joukko poikia kertyi vikkelästi muutaman harvan hutikkaisen ympärille
lähtien viemään heitä temmellyspaikalta.
Jo saapui vallesmannikin pamppuineen ja hyökkäsi löylyttämään ojasta
kömpivää puukkomiestä.
— Sinä, hunsvotti, vai sinä heiluttelet puukkoa kruunun maantiellä! —
puhisi vallesmanni ja iski muutamia tuimia iskuja. — Kuka tämä rakkari
on?
— Ei ole tästä pitäjästä. Korpilaisten mukana saapui tänne
retkuilemaan, — selitti joku.
Vallesmanni määräsi pari rotevaa miestä viemään puukkomiehen
Noronpäähän, missä oli vanginkuljettaja.
Otto pelkäsi, että vallesmanni innostuisi käyttämään lain kouraa
laajemmastikin. Samaa pelkäsivät myöskin korpilaiset, jotka muutenkin
tunsivat itsensä kovin epävarmoiksi Oton ilmaantumisen jälkeen.
Sentähden he öräilemättä puikkivat käpälämäkeen, kun Otto käski heidän
heti taivaltaa takaisin korpeensa.
Miehet lähtivät niin nopeasti, ettei vallesmanni ehtinyt heitä
pamputtaa, niinkuin olisi halunnut. Paria vain ehti vähän ohimennen
sivaltaa.
Otto antoi viittauksen viimeisillekin miehille. Nekin poistuivat
paikalta. Tappelu oli loppunut, eikä rähinää kuulunut mistään.
Vallesmanni käveli ylpeänä kääseilleen ja heilutteli pamppuaan.
— Näin niitä hunsvotteja on kohdeltava! Kyllä minä niille rakkareille
näytän, — rehenteli vallesmanni. Mutta kun hän kuuli Oton ja Iisun
naurahtavan ja näki heidän hymyilevät kasvonsa, niin hän aavisti, että
nuo miehet voisivat pitää häntä pilkkanaan, jos hän tähän suuntaan
jatkaisi. Ja mitä hän oikeastaan oli tehnyt? Hutkinut ojassa makaavaa
miestä? Ei, ei! Kyllä Otto oli tehnyt puhdasta ihan yksin.
Vallesmanni katseli Ottoa, kun tämä irroitti hänen hevosensa aidasta
ja antoi hänelle kääseihin ohjanperät. Oikeamielinen hän tahtoi olla
ja miesmäinen, eikä mikään turhamielinen narri. Ivaa ja ilkkumista
hän kauhistui. Nehän jo nauroivat hänelle. Hän myönsi, että Otto oli
verraton.
Saatuaan ohjakset käteensä oli vallesmanni niin ihastunut Ottoon ja
omiin ajatuksiinsa, että tarjosi kätensä hyvästiksi — tai oikeastaan
vain pari sormea, mutta olihan sitä siinäkin.
— Kyllä minä myönnän, että sinä olet tämän pitäjän kuningas. Minä
olen ainoastaan vallesmanni, — sanoi hän nauraen. — Huomenna tavataan
uudelleen.
Huominen päivä tuli ja sen mukana Parrilan pirttikokous.
Tässä kokouksessa vallesmanni sai sitä tukea, jota hän niin kipeästi
tarvitsi paikkakunnan järjestyksen ylläpitäjänä. Mutta hänelle
sanottiin suoraan, että ilman Laikan Oton vaikutusta raukeaisi koko
puuha myttyyn.
Näin sai orastavan alkunsa se riihattomuuden hillitsemistyö,
joka oli jatkuva ja kehittyvä vuosikymmenien aikana, kunniaksi
toimeenpanijoilleen ja kansalle iloksi.
X
Syksyn lopun ja alkavan talven ajaksi jäi Otto asustamaan kotitaloonsa.
Hän oli opetellut erämiehen taidon ja vaelteli päiväkaudet saloilla ja
erämailla, pyydystellen riistaa jos minkälaista.
Aamun sarastaessa Otto tavallisesti lähti retkilleen ja palasi
iltapuhteen hetkinä asuintilalleen. Kamarissaan ei hän kuitenkaan
ehtoitansa viettänyt, vaan otti rivakasti osaa talonväen puhdetöihin
avarassa pirtissä, missä keskeisenä ja arvokkaana seisoi monihaarainen
pärepihti uunin kolkalla. Nyt pimeänä aikana se oli mustuudestaan
huolimatta kaikkien huomion esineenä. Keväisin sitä säälimättömästi
halveksittiin, viskeltiin nurkasta nurkkaan, kunnes vihdoin kesän
tultua heilautettiin eteisen kokille lojumaan. Ei katsottu niin
tarkkaan, eikä liioin välitetty, vaikka jokin sen jäsenistä olisi
saanut pienen väännähdyksenkin. Hylky kuin hylky!
Mutta kun kyäs oli ilmaantunut pellolle, niin kylläpä ihmismieli
muuttui. »Kyäs pellolle, halko uuniin, päre pihtiin», oli tapana sanoa.
Niinpä kompuroitiinkin pian kokille ja hellävaroen kannettiin jonakin
iltapäivänä pihti pihalle pestäväksi ja puhdistettavaksi. Vääntyneet
jäsenet oiottiin ja »valoukko» asetettiin talviseen työhönsä.
Näin seisoi pihti taas tärkeän näköisenä ja leppyneenä keväisestä
kohtelusta, valaisten kehrääjien, karstaajien, kutojien, höylääjien,
sahaajien ja veistäjien tyyntä ahertamista.
Vaiteliaana kuunteli valoukko kesäisiä tarinoita, iloista leikinlaskua
ja menninkäisjuttuja, pudotellen mustankiiltävää kartta permannolle
ja tuprutellen paksua savua, joka tiheänä pilvenä kellui ortten
alapuolella.
Tällaisessa ilmapiirissä viihtyivät tarinat ja sananlaskut. Vanhat
sadut saivat uutta runouden verta suoniinsa ja alkoivat elää uudelleen.
Mielikuvituksen vehmaat lehdot ja loistavat kukkanurmet olivat astuneet
kuluneen kesän ja suvisten ilojen tilalle.
Rikkaat elämykset elettiin ja tunnettiin nämäkin pitkinä puhteina,
vaikka ei niin riehakkaasti kuin kesäisissä kisoissa ja aurinkoisilla
työmailla. Oli kuin suvisen elämän muistelua, punnitsemista,
puhdistelemista ja aittaan kokoamista.
Puhdetyön tasaisuus ja leppoisuus antoivatkin erikoisen tilaisuuden
näille mielikuvain ja tunteitten askarteluille, vaikka puhdetöissäkin
oli kilpakiista olennaisena, sillä ilman kilpaa ei tehty mitään,
lukuunottamatta kotoisia arkiaskareita. Kilvan kynnettiin,
lannoitettiin, kylvettiin ja ojitettiin. Kilvan hakattiin halot,
niitettiin ja leikattiin. Oli mieliin pesiytynyt ja veriin tarttunut
isiltä peritty työteliäisyys, joka oli lyönyt kiistaleimansa kaikkeen
kynnelle kykenemiseen, hevosten karvainkiillosta lehmien ja lampaitten
antimiin asti. Oli kotikilpa, naapurikilpa ja kyläkilpa. Elettiin
kilpamerkeissä, joitten mukaan ihmisten, talojen ja kylien arvo
mitattiin.
Tällainen kilpakiista vallitsi puhdetöissäkin, mutta erosi luonteeltaan
ulkotöitten nopeussaavutuksista. Ei pidetty voittajana sitä, joka
lyhyimmässä ajassa valmisti astian tai reen, vaan sitä, jonka käsistä
lähti lujin ja kaunismuotoisin esine. Taituruutta ylisteltiin ja
arvosteltiin. Hutiloimista ja »hökän lykkäämistä» moitittiin ja
pilkattiin.
Ulkotöissäkään ei tietysti »hökää» siedetty, mutta niissä eivät aisti
ja maku päässeet kätevyyden arvoa kohottamaan samassa määrässä, joten
niiden kilpa ratkaistiin eri mittojen mukaan. Tätä paitsi — ulkotöissä
oli kiire. Kesä oli lyhyt ja luonnon esteitä oli vältettävä kaikin
keinoin. Pirttitöissä oli mitattomasti aikaa, ja kaikki parret ja orret
olivat kukkuroillaan jos minkälaista kotiteollisuustuotetta. Tämä
varastojen runsaus ja siitä johtuva rauhallinen kilpailu tarvekalujen
paremmuudesta kehittelivätkin taituruutta yhä korkeammalle tasolle.
Otto oli jo kauan pyöritellyt päässään erikoista ajatusta. Hän oli
aikoja sitten suoriutunut kiitettävästi pytyistä ja rasioista,
tiinuista ja tynnyreistä. Hän oli tehnyt rekiä ja kärryjä sekä
näverrellyt haravan lappeita ja kirvesvarsia. Kaikkea tällaista tavaraa
oli Laikalla enemmän kuin tarpeeksi. Jotakin erikoista oli tehtävä.
Otto oli ajatellut ajatuksensa ja päätti tehdä kääsit.
Ajella omilla kääseillään joskus häihin tai markkinoille, oli
viekoitteleva ajatus, josta ei päässyt yli eikä ympäri. Se oli
toteutettava.
Tässä mielityössä kului syksy ja taittui talven selkä kuin huomaamatta.
Mutta kun ajopelit lumien sulaessa valmistuivat, heräsivät Otonkin
vaistot talvitorkuksistaan ja mieli alkoi virmuuttaan värähdellä.
Epämääräisessä mielentilassa, jonka juurta ja syntyä ei tarkemmin
tuntenut eikä halunnut tutkiakaan, Otto katseli ympäristöään jonkin
päivän — kunnes siihen kyllästyi. Tämä vaistoaminen oli niin
selväpiirteistä, että Otto sonnustautui ja lähti astumaan kohti
sisarensa taloa, missä tiesi viihtyvänsä ainakin vastaiseksi.
Helluntain tienoissa tuotiin sitten Parrilaan emäntä Orttenmaalta.
Mutta ei Otto ollut niitä häitä tanssimassa. Hän ilmaantui Laikalle
vasta ruistalkoitten aikaan, ottaakseen osaa elojuhliin, jotka olivat
tunnetut kiinteästä, sitkeyttä kysyvästä kilpatyöstään ja riehakkaasta
ilonpidosta leikkuutansseissa.
Koko kyläkunta oli mukana näissä talkoissa, ja eri talojen ruis
leikattiin yksissä neuvoin vuoronsa ja tuleentumisensa mukaan.
Leikkuuaikana syötiin juhla-ateriat pelimannien soittaessa ja viljan
»katkettua» kaiutettiin riemuhuudot, jotka raikuivat iloa pursuvista
rinnoista. Olihan taas ensi talven leipä tiedossa.
Illat tanssittiin ja aamuyöt nukuttiin. Molemmat hyvinkin tyyten
tehden. Seuraa vana päivänä oli sama leikkuuleikki ja kilpa edessä.
Eräänä paahteisena päivänä tuli Laikan vuoro. Kylän kahdeksan parasta
leikkaajaa oli asettunut vierekkäisille saroille. He seisoivat
valmiina ratkaisemaan kilpansa, joka edellisenä päivänä oli jäänyt
kiistanalaiseksi.
Sen saran »nelikko», jota syytettiin häviöstä, väitti, ettei heillä
ollut tilaisuutta valita neljättä miestään, joten voitto oli jäänyt
sattuman varaan. Kilpa oli uusittava.
Tämä päätös ei kuitenkaan miellyttänyt kahta kylän parasta sitojaa.
He vaativat, että parhaat leikkaajat hajoitettaisiin eri saroille,
sillä heilläkin oli kilpa paremmuudesta. Kumpikin uhkasi sitoa kuuden
leikkaajan jäljet. Mutta tasaväkisyys rikkuisi, jos toisen osalle
tulisi kuusi parasta ja toiselle vain kaksi.
— Otatte kumpikin yhden parhaitten saran ja sivulta kahden hengen
jäljet, niin olette tasapelissä! — koetti Laikan isäntä välittää
leikkisästi, vaikka hän tiesi vallan hyvin, ettei asiaa siten voinut
järjestää.
— Niin — ja kun sitten leikkaajien väli erittyy pariksikymmeneksi
syleksi, niin opitte juoksemaan! — nauroi Iisu.
Leikkuuväki naureskeli ja alkoi heitellä sutkauksia, mutta
sitoja-kilpailijat seisoivat totisina kiihkossaan. He eivät halunneet
jättää asiaansa leikin jalkoihin. Molemmat olivat kylän parhaita
poikia, ja tasaväkisyytensä oli heillä alituisena kiistakapulana.
— Sopikaa joutuin! Me alamme kohta! — huudettiin leikkaajien rivistä.
— Odottakaa nyt siunaaman hetki! Tuolla tulee Otto. Hän selvittää
silmukan! — huusivat pojat Otolle, joka juuri hyppäsi aidan yli
vainiolle.
Ripustaessaan takkiaan ja liivejään aidan seipääseen sai Otto kuulla,
mitkä tärkeät asiat olivat nyt pahasti solmussa.
— Onhan muitakin sarkoja! — hymyili Otto. — Mitä iloa sitten siitä, kun
parhaat ovat poissa — täällä yhdessä läjässä. Voisihan tuolta lappeelta
ottaa vaikka kaksi sarkaa saamatta sentään ilon rippuista osakseen!
pahoittelivat pojat.
— Ottakaa täällä molemmat sarat vuorotellen! — sanoi Otto.
— Ohoh! — huusi joku leikkaajista. — Tulepa itse koettamaan!
— Se mies on vielä syntymättä, joka kahdeksan jäljet sitoo! — huusi
toinen.
— Ei ainakaan tämän rykmentin! — nauroi kolmas. — Älä kehoittele miehiä
semmoiseen, mihin et itsekään pysty! Ei hyväkään kaikkea voi.
— Aiotteko sitten kourasiikkoja heitellä? — kysyi Otto.
— Ei, ei! Hiirenhäntiä ei saa tehdä! — komensi Iisu. — Minä kyästän ja
jätän suikut haravan alle. Ne saa sitojakin jättää.
— Kyllä tapa tunnetaan. Työ pitää kelvata vaikka maakunnan nähtäväksi!
— huudettiin leikkaajien rivistä. — Ja nyt painamaan, miehet! Sitokaa
tai jättäkää!
— Pitkä olki ja lyhyt sänki! — huusi Iisu.
— Olkea emme venytä, mutta häkilälle sänki, miehet! Painakaa! Ohoi!
Kun tämä käsky kuului, painuivat kymmenet selät köyryyn, ja helisten
alkoivat kuivat oljet katketa terävien sirppien kahmaistessa.
Juttuaminen ja nauru loppuivat. Vainiojalasta ei kuulunut muuta kuin
sirppien kahinaa.
Sitojat seisoivat kukin paikallaan sarkojen päissä, odotellen sen
verran luokoa, että saivat vapaamman tilan.
Pojat seisoivat neuvottomina paikoillaan, tietämättä mihin heidän
pitäisi ryhtyä.
— Ei saa olla noin arka! — sanoi Otto leppoisasti.
— En minä muuten, mutta turhan touhusta syntyy vain naurun rähäkkää, —
sanoi toinen alakuloisena.
— Ei silti pidä lannistua.
— Uskaltaisitko sinäkään?
— No, ei kai yritys miestä huononna. Sen voin teille näyttää. En sano
onnistuvani, mutta en häpeä, jos häviän. Laskekaa sitomat nyt kun alan
ja silloin kun leikkaajat lopettavat, että saamme kilpa-eron. Kohta on
kolme riviä. Silloin alan, — puheli Otto rauhallisesti.
Kolmas rivi sitomia heilahti sängelle melkein samanaikaisesti.
Otto hyökkäsi ensimmäisen sitoman luo — toisen — kolmannen — ja
niin yhä edelleen. Käännällys — solmiaisen häilähdys — salamannopea
sitokierros ja hypähdys seuraavan luo. Ennenkuin pojat ehtivät sanaa
vaihtaa, palasi Otto jo toiselta saralta, toista riviä pitkin. Mutta
silloin heilahtikin jo viides sitomarivi sängelle.
— Otto on vähän myöhästynyt!
— Hän parantaa! Saat nähdä!
Henkeään pidättäen pojat kuiskasivat ajatuksensa. Silmät ympyriäisinä
he seurasivat Ottoa, joka näytti vain vähän koskevan sitomiin kuin
ohimennen. Ei näyttänyt todelta, että hän ne sitoi.
Toinen pojista otti yhden siikon ja katseli sitä.
— Luja — liiankin luja.
— Laikan Ottohan siellä ajaakin meitä takaa! — huusi joku leikkaajista.
— Painakaa, miehet! Ohoi!
Otto ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä sanonut mitään. Hän
näki vain sitoman, yhä uuden ja uuden. Niitä työvaisto käsitteli ilman
muuta. Ja hänen nopeutensa kasvoi kasvamistaan.
— Katselkaa, pojat, ja ottakaa onkeen! — sanoi Iisu leveästi hymyillen,
kyästäessään hiki hatussa. — Ei hiirenhäntiä, miehet! Jätä sitomatta,
Otto! Häkilälle, häkilälle! Ei saa heitellä hujan hajan! Leikkaajat,
ohoi!
Iisullakin oli täysi työ, mutta siitä huolimatta hän komenteli näin
vanhasta tottumuksesta ja kai senkin tähden, ettei päästäisi tekemään
Otolle käyryyttä.
Kun päästiin puolisarkaan, oli enää kaksi sitomariviä Oton ja
leikkaajien välillä.
— Sanoinhan, että Otto parantaa! Näetkös! Näyttää, että hän ainoastaan
kääntää sitoman. Minun täytyy mennä lähemmäksi. Tuntuu ettei ajatuskaan
kulje niin nopeasti kuin hänen työnsä.
— Pane siihen ajatusta, niin siikko tenää heti! — Ei mennä liian
lähelle! Se häiritsee.
Muitten sarkain leikkaajat jäivät pahasti jälkeen. Pian he lopettivat
työnsä kokonaan ja kerääntyivät katselemaan tätä harvinaista kilpailua,
joka oli kaksinkertainen. Leikkaajat toisiaan vastaan ja sitoja heitä
kaikkia vastaan.
— Pois alta, leikkaajat! — huusi Iisu iloisesti.
— Otolla ei ole työtä ja kykäät kaatuvat niskaanne! Ohoi!
Joku katselijoista hörähti, mutta kukaan ei nauranut. He olivat niin
jännittyneitä.
Onneksi Otolle leikkaajat olivat niin tasaväkisiä, ettei sarkojen
väliin jäänyt häiritsevää hammasta. Syöstävän tapaan sai Otto kulkea
edestakaisen matkansa sarkojen poikki. Herkeämättä, hellittämättä
jatkuivatkin hänen kärppäliikkeensä täsmällisesti, konemaisesti. Ei
ollut aikaa hengähdykseen eikä harhaotteeseen, sillä yhä tulisemmin
helähtelivät ja välähtelivät sirpit hänen edellään. Yhä konemaisemmin
ja kiihkeämmin työskentelivät leikkaajat, aavistaen, että saran pää ei
enää ollut kaukana.
Otto on lyhentänyt väliä, — kuiskasi joku katselijoista.
— Niin on, — sanoi toinen. — Toista sitomariviä. Otto on voitolla.
— Kymmenen syltä enää saran päähän! Ohoi! — huusi Laikan isäntä, joka
juuri lähesty kantaen isoa olutämpäriä.
Leikkaajat kuulivat tämän. Se vihlaisi heidän korviaan kuin ruoskan
isku. He kiristivät nopeuttaan minkä saattoivat. Hiki tippui, ja
kosteat käsivarret kiilsivät auringossa.
Otossa ei huomannut erikoista kilpakiristystä, ei ainakaan vielä. Mutta
hän itse tiesi, että hän voi lisätä vauhtiaan, kunhan se vain tapahtuu
hitaasti ja huomaamatta. Hän oli selvillä siitä, että äkillinen nykäisy
saattaisi epäkuntoon toiminnan, joka jo oli saavuttanut vaistomaisen
kätevyyden. Äkillinen temppu rikkoisi säännöllisen liikehtimisen ja
tuottaisi tappion voiton sijasta. Kokemus oli hänelle sen opettanut.
Nyt Otto alkoi kiristää. Hitaasti, hyvin hitaasti, mutta alituiseen hän
lisäsi nopeuttaan. Katselijat eivät aluksi huomanneet mitään muutosta.
— Otolla on kai jo kiristys henkihieverissä — luuletko? — kysyi joku
hiljaa paikan isännältä.
— Ei koskaan ennen kuin voitto on saavutettu! Tuskin silloinkaan! Etkö
huomaa, miten sitomarivit vähenevät?
Niin tosiaankin! Jo katselijatkin älysivät.
Pian alkoi Otto kulkea viimeistä sitomariviä ja ehti ensimmäisen saran
poikki, ennenkuin uusi rivi heilahti sängelle.
Katselijat liikehtivät innoissaan eivätkä malttaneet enää pysyä
äänettöminä.
Vasta samassa hetkessä, kun Otto sitaisi viimeisen rivin viimeisen
sitoman, heilahti uusi rivi sängelle.
Iisu oli jo avannut suunsa voittohuutoa varten, mutta ei ehtinyt sanoa
mitään. Henkeään pidättäen jäi Iisu odottamaan tämän rivin loppuun,
mutta sama juttu uudistui. Viimeisen sitoman ajalla heilahti uusi rivi
— ja saran pyörtänö alkoi häämöttää olkien läpi.
Nyt oli Otto voittanut kaksi sitomariviä. Nyt saattoi uskaltaa
kaikkensa. Nyt ei voisi enää mitään menettää, sillä saroissa ei
ollut enää varaa kolmelle riville. Hän oli voittanut, vaikka tähän
lopettaisi. Otto uskalsi viimeisen hurjan kiristyksen. Terävin
nykäyksin hän suorastaan juoksi kyynisenä sarkojen poikki ja heilautti
ilmaan viimeisen siikon.
Iisu vaani silmät terävinä sitä hetkeä, jolloin Otto hyökkäsi
viimeiselle sitomalle.
— Sitoja työtön! Ohoi! — huusi Iisu täyttä kurkkua juuri silloin, kun
Oton siikko lensi ilmaan.
— Ohoi — ohoi! — kirkuivat katselijat minkä jaksoivat.
Vasta nyt heittivät leikkaajat viimeiset sitomat sängelle. Molempien
sarkojen leikkaajat oikaisivat selkänsä samanaikuisesti ja yhtyvät
riemuhuutoihin sitojan kunniaksi. He eivät keskenään olleet voittaneet
eivätkä hävinneet, mutta Otto oli antanut ennenkuulumattoman näytteen.
Siitä piti riemuita niin, että kuuluisi järven yli kirkolle asti.
— Suotta kiitosta, — koetti Otto selittää. — Onnistuin näin harvassa
rukiissa, mutta ollapa tiuhempaa, niin kyllä olisin tanaantunut.
Sen kyllä ymmärsivät muutkin, mutta siitä ei välitetty, sillä teko oli
joka tapauksessa ennenkuulumaton.
Oton paita tihkui hikeä, ja kädet olivat verinaarmuja täynnä, mutta
mitäpä siitä! Ei sellaista kukaan pannut merkille — ja Otto kaikkein
vähimmin.
Parhaat leikkaajat sijoittuivat nyt toisten leikkaajien joukkoon, ja
työtä jatkettiin edelleen kilvan ja ilon merkeissä.
Ehtoollispöytä ja elojuhlan vietto olivat sijoitetut Yli-Sarrin taloon,
joka oli asumaton sen tähden, että se oli naimisen kautta joutunut
Laikan haltuun.
Laikan emäntä sanoi nuortuvansa ja elävänsä tyttöikänsä uudelleen, kun
sai hommata Laikan osalle sattuvat pidot entiseen kotitaloonsa.
Viljan katkettua ja riemuhuutojen kaiuttua kokoontui hilpeä eloväki
viettämään hilpeätä talkoojuhlaa.
Oton kulkiessa pitkästä aikaa Yli-Sarrin ruohottuneitten pihojen poikki
välähti hänen päässään outo ajatus.
— Ollapa miehellä tällainen pieni talo!
Saman tien se ajatus kuitenkin meni. Ei se sen kummemmin pesiytynyt
Oton aatoksissa. Olipahan jonkinlainen ohrasalama, joka meluttomasti
leimahti. Mistä lie tullut ja minne mennyt!