Orttenmaan isännän toivoma sunnuntain iltapuoli oli käsissä.
Kyläpajalle oli kokoontunut paljon väkeä.
Pajan viereinen, paksuhiekkainen kenttä olikin erinomainen voimailu-
ja kisapaikka. Olipa ilta-auringon puoleisella kentän sivustalla vielä
pitkä rivi isoja kiviäkin istuinpaikoiksi. Keskimmäisille kiville oli
Orttenmaan isäntä sijoittanut vieraansa, istuen itse heidän väliinsä.
Useanlaatuinen, hiljainen voimainkoetus oli jo täydessä käynnissä,
vaikka ei vielä ollut tapahtunut mitään erikoisemmin mielenkiintoista
kohtausta.
— Onko nämä kivet tuotu tähän vartavasten? — kysyi Iisu ihmeissään.
— Eikä. Tästä läheltä on palanut, joskus maailmassa, jokin rakennus.
Sen kivijalkakiviä on siirretty vähän lähemmäksi. Näitä nimitetään
»laiskankiviksi». Kisoihin osaa ottamattomat tavallisesti istuvat tässä
katselemassa. Ja naiset kokoontuvat tuohon mäenlappeeseen. Johan siellä
onkin niitä aika liuta.
Ottokin katsoi sivulleen. Hetken tarkasteltuaan näki hän Elinan istuvan
tyttöjen parvessa, lähimpänä kentän reunaa.
Otto käänsi huomionsa kentälle, jossa parastaikaa jurrattiin
väkikapulaa ja kissanhäntää useissa pareissa.
— Missä on Harjun Janne? — kysyi Iisu.
— Tuo vihreälakkinen mies, joka loikoo tuolla pajan katveessa. Ei hän
tavallisesti ota osaa, ennenkuin oikein miestä kysytään. Väkikapulassa
hän on vetänyt kaksikin yhtaikaa. Nyt hän nousee. Tulee kai tänne
kiville istumaan.
Otto näki Jannen lähestyvän. Leveänaamainen ja leveähartiainen
miehenkarhu! Mutta Oton tarkka silmä hymyili. Janne käveli veltosti ja
toimettomasti.
— Sillä on päiväinen hihassa! — kuiskasi Iisukin.
— Ei siihen päiväinen pysty. Aina se noin lainehtien liikkuu, — selitti
isäntä.
Leikki alkoi vähitellen muuttua yhä eloisammaksi. Naapurikylistä oli
tullut muutamia remseitä poikia, jotka antoivat vauhtia ja kiihoittivat
yritteliäisyyttä.
Isäntä oli siirtynyt puhuttelemaan jotakuta naapuria.
— Lähtisin tieheni, ellei »ylikamarissa» olisi vieläkin ikävämpi, —
sanoi Otto Iisulle.
— Minä menisin kernaammin tuonne naisväen pariin, mutta ei taida olla
soveliasta.
— Onhan sulia sulhasen oikeus!
— En kai sentään ilkiä. Luuletko, että minä kestäisin »kapulassa» tuon
Jannen kanssa?
— En osaa sanoa. Näyttää olevan sitä laatua mies, joka venyy ja painaa
paljon.
— Mun tekee mieleni koettaa, mutta...
— Mikä estää?
— Vedätkö sinä hänet sitten, jos minä häviän? Emme saa pitäjämme
mainetta päästää käsistämme.
— Entä jos en minäkään voittaisi?
— Ole vaiti! Sinähän olet vetänyt minut yhdellä kädellä.
Isäntä palasi innostuneena paikalleen.
— Kohta saamme lystiä! Minä kuulin, että jokivarren miehet ovat
saapuneet rantaan. Heidän mukanaan on Toisinaan Tuomas, joka on
kerskunut voittavansa Jannen jokaisessa pelissä. Tuolla he tulevatkin!
Katsokaa!
Kymmenkunta miestä tuli esille pajan takaa hiljalleen ja öräillen.
— Tuo on Tuomas, joka kantaa takkia käsivarrellaan, — selitti isäntä.
Tuomas asteli hitaasti kiviä kohti. Hän tervehti Jannea ja istuutui
hänen viereensä.
Otto oli seurannut Tuomasta tuntijain katsein ja huomannut, että Tuomas
liikkui joustavasti ja pehmeästi.
— Mies on kokonaan toista maata kuin Janne, — sanoi Otto hiljaa.
— Olkoon vaan, mutta säippäri hän on Jannen rinnalla! — kehui isäntä
itsepintaisesti.
Kisailu alkoi vähän lamaantua uusien tulokkaitten tähden, mutta sitä ei
sallinut kylän koukkusorminen seppä, joka oli hivenen hiprakassa. Hän
kantoi jalkopuun ja vetokapulan melkein Orttenmaan eteen ja kehoitti
Tuomasta ja Jannea istumaan hiekkaan.
— Täällä on Orttenmaan kaukaisia vieraita, joitten täytyy nähdä,
olemmeko me ruismaan väkeä vai petunkulman poikia! — sanoi seppä
leikkisästi.
— Oikein, seppä! — sanoi Orttenmaa nauraen. — Tästä on sinulla taas
kortteli kirkasta tiedossasi.
Seppä innostui kovin.
— No, pojat! Minä olen kuin juttujen huutaja käräjillä. Se, joka ei
tule esille, on hävinnyt mies. Toismaan Tuomas on sanonut voittavansa
Harjun Jannen »kalikassa». Ellei Tuomas tule sanaansa todistamaan, on
hän hävinnyt. Samoin Janne, ellei tule puolustamaan itseään.
— Mutta jos kumpikaan ei tule? — tokaisi joku joukosta.
— Sitten he ovat kissanpoikia molemmat! Osaavat vain naukua!
Iloista naurua kuului kaikkialta.
— Kyllä minä istun hiekkaan! Istukoon kumppaniksi kuka haluaa! — sanoi
Janne ja tömähytti raskaan ruhonsa maahan, että hieta pöllysi.
Iisu oli tällä välin tehnyt omia hiljaisia laskelmiansa. Hän tunsi
nahjusmaisuutensa, joka useimmiten vei hänet alakynteen äkillisissä
pyräyksissä, mutta kun hän oli kuullut Oton mielipiteen Jannen
venyväisyydestä, niin hän rupesi yhä enemmän luottamaan omaan
jurraamiseensa. Sellaisessa hän ei ollut koskaan kesken hellittänyt.
Siinä hänen voimansa sai rauhassa nahjustella esiin. Ja morsiankin oli
katselemassa! Miks'ei kerran yrittää!
— Heitä nyt, Tuomas, ujoutesi tai olet mennyttä miestä! — kehoitti
seppä.
— Tulkoon kuka tahansa! — alkoi Janne ylpeillä.
Silloin Iisu nousi ja heitti takin yltään.
Otto ja Orttenmaa hämmästyivät.
— En minä ollenkaan odota voittoa. Sinä olet hirmuisen väkevä. Koetan
vain lystikseni — sillä aikaa kun Toismaan Tuomasta odotellaan. Päivää
muuten! — sanoi Iisu ja tervehti Jannea kädestä. Minä olen Parrilan
Iisu tuolta ylimaan puolesta.
Orttenmaa rypisti kulmiaan ja oli tyytymättömän näköinen.
— Suotta nyt tuohon tarvitsi mennä! — murisi hän Otolle. — Arvaahan sen
muutenkin.
— Noo, jos Janne on pitäjän voimallisin, niin eihän leikki sellaisen
kanssa häpeää tuota, — sanoi Otto.
Isäntä vähän rauhoittui ja katsahti mäen syrjään, näkisivätkö naiset
mitä oli tulossa.
Ottokin vilkaisi naisiin ja näki, että siellä oli noustu seisomaan
uteliaisuudesta. Kaikki tietysti tiesivät, että Orttenmaan vävy
kilpaili heidän voittamattomansa kanssa.
Toismaan Tuomas oli nopeasti siirtynyt paikaltaan asettuen Oton
viereiselle, tyhjälle kivelle.
Kapulanvetäjät olivat, sepän silmälläpidon alaisina, saaneet jalkansa,
kätensä ja kapulansa paikoilleen. Ympäriltä kuului halveksivia
naurunhöräyksiä.
— Kohdallaan on kapula! Antaa mennä! — huusi seppä.
Vetäjien jäntereet pingoittuivat. Veto oli tasaista molemmin puolin.
Ympärillä olevat alkoivat ihmetellen katsella, kun kalikka ei siirtynyt
Jannen puolelle. Päinvastoin! Vähitellen, hyvin hitaasti, se alkoi
siirtyä Iisun puolelle. Mutta Otto oli ymmärtänyt oikein Jannen
ruumiinrakenteen. Jannen käsivarret ja selkä venyivät, miehen istuessa
edelleenkin yhtä tanakasti hietikolla.
Katselijain jännitys kasvoi kasvamistaan. Orttenmaan isäntä tuskin
hengitti ollenkaan, ja Otto tuijotti Iisua.
Kapula siirtyi siirtymistään, hyvin hitaasti, mutta pysähtymättä, ja
yhä venyi Janne.
Otto ymmärsi, että voitto oli ilmeisesti Iisun puolella. Mutta jäisikö
Iisulle tarpeellista tilaa loppuvetoa varten? Siinä kysymys! Jos Janne
yhä venyisi, niin täytyisi Iisun lopulta hellittää. Ei puuttunut enää
kuin tuuman verta, niin Iisun vetotila loppuisi.
Vallitsi kuolemanhiljaisuus.
Otto näki miten Iisu pingoitti jäntereensä loppuponnistukseen.
Hitaasti. Hitaasti, mutta herkeämättä. Samalla taukosi Jannen
venyminen. Nyt täytyi jommankumman hellittää. Kapula pysähtyi. Iisulla
oli enää ehkä puolisen tuumaa vedon varassa. Melkein huomaamattomasti
siirtyi enää kapula, kun Iisu pani kaikki viimeiseen yritykseen. Mutta
silloin täytyikin kamppailun ratketa. Jannen ruho kohosi maasta. Ensin
tuskin huomattavasti, mutta sitten äkkiä, ponnahtaen. Janne keikahti,
suin päin, Iisun päälle.
Hämmästys oli melkein sanaton. Pitäjän voimakkain mies oli voitettu!
Tämä oli kuin ihme! Uskomaton tapaus!
— Se oli sellaista laiskan vetoa, etten minä ole ikinä nähnyt, —
kuiskasi Tuomas Otolle.
Otto nauroi makeasti ja ojensi kätensä Tuomaalle.
— Kiitä, että pääsit tuota matoa venyttämästä! Minä olen Laikan Otto,
tuon voittajan matkakumppani.
— Vai Laikan Otto! — huudahti Tuomas, ihastuneena. — Olen kuullut
sinusta! Tahtoisitko koettaa jotakin peliä minun kanssani? Ei silti,
että pyrkisin verrallesi, mutta olisi lystiä tuntea sinun voimasi.
— Eikö ole parempi, että pysyt täällä voittamattomana? — kysyi Otto
ystävällisesti.
Siihen heidän keskustelunsa kuitenkin jäi, sillä hämmästys oli lauennut
ja kaikki puhuivat yht'aikaa. Jannea moitittiin ja Iisua ylistettiin.
Sepän ääni kuului kuitenkin yli kaiken.
— Mitäs nyt tehdään? Janne on hävinnyt, mutta Tuomas ei ole voittanut!
Iisu istui vielä hymyilevänä maassa.
— Missä on se Jannen vastustaja? Jos hän voittaa minut, niin eikö ole
selvä, että hän on Jannenkin voittaja?
— On, on! — huudettiin joka taholta.
— Aiotko vielä jatkaa? — kysyi Otto.
— Nyt minä vasta olen herännytkin! — nauroi Iisu. — Enkä suinkaan minä
voi jäädä koko pitäjän pöpöksi. Täytyy kai jonkun nostaa minut, että
maine jäisi paikoilleen.
— Ei muut pysty, mutta jos Tuomas! — huudettiin yhtäältä ja toisaalta.
Tuomas istui sulavasti maahan ja tarttui kapulaan. Seppä tarkkasi,
että kaikki oli kunnossa, ja antoi merkin. Ensin oli veto tasaista,
mutta sitten Tuomas kiristi niin tulisesti, ettei Iisu ehtinyt kunnolla
hoksata koko juttua. Eikä enää auttanut hänen yrityksensä, sillä Tuomas
lisäsi voimaa hurjan nopeasti. Iisu nousi maasta niin kevyesti, että
häntä rupesi naurattamaan.
Jotkut uskoivat, että Iisu ei yrittänytkään, mutta Iisu kimmastui ja
sanoi, että onhan lupa muittenkin koettaa.
Muuan mies, joka nähtävästi ei tuntenut Tuomasta, hyökkäsi Iisun
tilalle ja sanoi, ettei oikeata miestä niin nosteta kuin kertasäkkiä.
Mutta hän kohosi maasta vielä kevyemmin kuin Iisu.
— Kyllä minä nyt todistan, että tämä vieras ja Harjun Janne ovat
hävinneet aivan rehellisesti, — sanoi mies ja vetäytyi syrjään.
Otto oli erikoisesti tarkannut Tuomaan vetoluonnetta, sillä hän epäili
Tuomaan vaativan häntä kanssaan kilpasille. Otto näki, että Tuomas
panee muutaman sekunnin aikana kaikki vaakalautaan, ja siitä hän
päätteli, että jos sen kestää, niin voiton saaminen ei ole vaikea.
— Muitten kanssa minä en viitsi, mutta jos Laikan Otto tulee, niin
istun hänen nostettavanaan mielelläni.
Kuiske alkoi käydä miesjoukossa. Laikan Oton nimi näkyi olevan
muillekin tunnettu.
— Suostutko, jos vedän yksin käsin? — kysyi Otto.
Tuomas ensin hämmästyi, mutta sitten hän naurahti iloisesti.
— Suostun!
Otto astui jalkopuun luo, painoi siihen oikean jalkansa ja laski
vasemman polvensa maahan. Sitten tarttui hän kapulaan, jonka seppä
ohjasi kohdalle. Selvä oli ja veto alkoi.
Hämmästys ei jaksanut enää pysyä aisoissaan. Monet kyykistyivät maahan
seuratakseen kapulan liikkeitä.
Otto tiukkasi sen verran, että sai Tuomaan kiirehtimään pingoitustaan,
joka kasvoikin tuhoisan nopeasti.
Otto tunsi kuitenkin heti sen silmänräpäyksen, jolloin kiristys ei
enää kasvanut. Sitä hän oli odottanut. Sitä hän käytti hyväkseen ja
pingoitti teräsjänteensä ratkaisevaan ponnistukseen. Hetkelliseen,
rautaiseen kiinteyteen kiteytyivät voimamiehen jäntereet ja taipumaton
tarmo. Kevyesti kohosi Tuomas seisomaan. Kilpa oli ratkaistu muutamassa
kymmenessä sekunnissa.
Suosionhuudot raikuivat ei ainoastaan miesjoukossa, vaan kuuluivat
voimakkaina naistenkin mäeltä.
Tuomas oli eniten ihastunut. Hän melkein syleili Ottoa ja ylisteli
onneaan, että oli saanut sellaisen miehen kanssa voimiaan koetella.
Iisu oli haltioissaan ja selitti Orttenmaalle, miten totta oli toissa
iltana puhunut.
Orttenmaa oli kuin pökertynyt.
— Minkälaisia miehiä nämä meidän vieraat oikeastaan ovatkaan! —
huudahteli isäntä ja taputteli vieraitaan olkapäille.
Yleinen mieltenkuohu tasoittui kuitenkin vähitellen, kun nuorukaiset
huomasivat, että tytöt laskeutuivat mäensyrjästä kentälle. Nuoret
miehet kiirehtivät naisten parveen, ollakseen mukana heidän leikeissään.
Mutta Orttenmaa kuiskutteli Jannelle ja Tuomaalle sekä muutamille
naapurien isännille, että tulisivat Orttenmaan pirttiin.
— Kohta alkaa heinäaika, ja vanha vaarinkalja on tyhjennettävä
tynnyristä uuden tieltä! — selitteli isäntä. — Eihän tätä ihmeellistä
päivää voi näin vähin äänin sivuuttaa.
Otto ja Iisu siirtyivät kuitenkin ensin leikkivän nuorison parveen ja
lupasivat tulla sitten myöhemmin.
— Samantekevä! — sanoi isäntä. — Ette siellä kauan viivy. Naisten
täytyy lähteä karjalle. Ehtoollisen jälkeen vasta jatkuvat leikit. Me
vanhemmat miehet lähdemme nyt tynnyrisakkoja nuristelemaan.
Aikansa leikittyään hajaantui nuorisokin jättäen enemmät ilonpidot
iltaan. Janne ja Tuomas seurasivat Ottoa Orttenmaahan, ja Iisu asteli
morsiamensa rinnalla.
Iisu jutteli kovin eloisasti Elinalle ja luuli Elinankin juttelevan,
vaikk'ei Elina virkkanut halaistua sanaa. Hymyili kyllä sentään joskus
Iisun sukkeluuksille.
— Elinan kanssa on oikein mukava jutustella! — sanoi Iisu Otolle, kun
he astuivat pirtin puolelle, Elinan poistuttua askareilleen. — Hän
ymmärsi antaa arvoa meidän voimillemme.
— Mitä hän sanoi? — kysyi Otto, veitikka silmässä.
— Hän sanoi, että... kas, täällä miehet jo kättä kääntävät! — sanoi
Iisu avatessaan pirtin ovea.
— No, sieltähän tulevat kaikki väkikapulasankarit! Neljää noin komeata
poikaa ei usein näe samassa pirtissä! — huusi muuan.
— Ymmällä minä olen vieläkin tuosta paikan Otosta, — sanoi isäntä. —
Kuules, Tuomas! Oikeinko se veti sinut yhdellä kädellä?
— Oikein veti — rehdisti!
— Niin, kun olin polvellani ja nostin ylöspäin. Ei kannata puhua, —
sanoi Otto vaatimattomasti.
— Kyllä minä sen edun ymmärrän! — intoili Tuomas. — Mutta, että yksi
käsi kesti sellaisen vedon — sittenkään! Se on ihme! Sillä miehellä on
koura, joka pitää.
Miehet ymmärsivät asian ja ilmaisivat ihmettelynsä yksimielisesti.
Solisevana virtana jatkui keskustelu ja siirtyi voimista norjuuteen.
Hetken kuluttua jo pari ukkelia makasi selällään lattialla yrittäen
nousta istumaan kantapäitten liikahtamatta maasta.
— Mitäpä noista! — sanoi joku harmaatukkainen isäntä. — Mutta
heittäkääpä, ukot, kärrynpyörää! Minä tein sen vielä viime kesänä
luhtaniityllä.
— Mitäpä meistä lahopökkelöistä! — keskeytti isäntä. — Mutta te notkean
näköiset pojat, Otto ja Tuomas, tehkää te jokin temppu, josta jäisi
vielä jälkimaininkia voimannäytteitten lisäksi.
— Mitä sanotte, jos minä hyppään tuolle muurin otsalle? — kysyi Iisu
äkkiä.
Miehet katsoivat ensin pitkään, mutta rähähtivät sitten täyttä kurkkua
hohottamaan.
— Siihen ei kukaan tasakäpälässä hyppää! — huusi eräs harmaatukkainen
isäntä melkein suuttuneena. — Ja jos hyppäisi, niin miten kävisi pään
ja polvien?
— Meidän vävymies on niin mahdoton leikinlaskija, että sen kanssa on
vallan saatuna! — murisi isäntä.
— Kotipuolessani minua uskotaan! — sanoi Iisu niin surkein äänin, että
sen synnyttämä iloinen nauru lepytti Orttenmaankin tyytymättömyyden.
— Jos en minä olisi juuri imaissut niin paljon vaarinkaljaa janooni,
niin kyllä minäkin yrittäisin! — jutteli Janne leveästi hymyillen.
Hän iski täten pienen kaunansa Iisuun, häviönsä johdosta. Ja naurajat
hän saikin puolelleen, sillä Jannehan oli tunnettu erikoisesta
raskasliikkeisyydestään.
— Eiköhän nyt puhuta joutavia? — sanoi Orttenmaa. — Kysytään Tuomaalta,
voiko tuonne otsalle hypätä. Hän sen tietää.
— Yhtä korkealle ehkä hyppään, mutta en muurin otsalle! — vakuutti
Tuomas.
— Pitääkö sitten minun se tehdä? — kysyi Iisu nousten penkiltä. — Nyt
huomaankin, että selkäni vähän kangistui kapulan vedossa. Auta sinä,
Otto, miestä mäessä! Riisu saappaat! Sinä teet tuon hypyn häthätää.
Asiasta pilailtiin, mutta Iisu ei hellittänyt. Hän oli nähtävästi
joutunut pahimmalle ylvästelytuulelleen, hankkiakseen mainetta
kotiseudulleen.
Kun Otto huomasi, että miehet alkoivat pitää Iisua lörpöttelijänä
ja tyhjänkerskurina, heitti hän nopeasti saappaat jalastaan, astui
sukkasillaan uunin luo ja teki hyppynsä keveästi ja vaivattomasti.
— Joko minä taas puhuin pötyä? huusi Iisu riemuissaan.
— Mieshän on linnun sukua! — huusi joku.
Puhkesi yleinen möly. Merkillistä! Uskomatonta! Noituutta!
Otto hyppäsi alas uunilta ja rupesi saappaitaan etsimään.
— Älä vielä! — kiihkoili Iisu. — Hyppää ensin tuon penkin ja pöydän yli
peräpenkille seisomaan!
Otto oli tyytymätön Iisuun.
— Sinä komentelet kuin aljokarhua tanssimaan!
— Ja karhu suuttuu, jos siltä vaaditaan sellaista, mihin se ei pysty! —
naurettiin miesjoukossa.
— Onko siellä peräpenkki? — kysyi Otto ja kumartui pöydän yli
katsomaan, saadakseen samalla silmäänsä pöydän leveyden.
— Kyllä minä nyt jo voisin vetoakin lyödä! — sanoi isäntä.
— Älkää lyökö! Minä voin epäonnistua! — kielsi Otto nauraen.
— Juuri sen epäonnistumisen puolesta minä löisinkin vetoa. Tästä Iisun
jutusta ei tule mitään! Se on pötyä!
— Teidän pitää oppia uskomaan, että meilläpäin ei koskaan valhetella! —
puheli Iisu niin papilliseen sävyyn, että Orttenmaankin täytyn nauraa.
Otto asettui penkin ääreen.
— Hyppään ensin kokeeksi — sanoi hän ja heilahutti samalla itsensä
keskipöydälle.
Miehet nousivat istuimiltaan ja kertyivät pöydän ympärille.
— Minä olen varma, että se onnistuu! — sanoi Tuomas. — Minä näin sen
hypyn keveydestä.
Otto oli astunut alas ja asettui uudelleen penkin ääreen. Sitten hän
kyykistyn. Nähtiin loikkaus, ja Otto seisoi peräpenkillä.
Hiljaisuuden vallitessa Iisu ojensi Oton saappaat.
— Tässä saat saappaasi! Karhu saa palkkansa.
Tuomas ei enää malttanut mieltään. Hän työnsi kätensä Otolle.
— Sinä olet paras mies, minkä ikinä olen nähnyt!
Samaa mieltä olivat muutkin.
— Se onkin Laikan Otto, jonka nimi tunnetaan kolmessa maaherran
läänissä! — ylpeili Iisu.
Otto oli vaivaantunut tästä kaikesta ja livahti ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa pirtistä pihalle, jättäen miehet jatkamaan jaarituksiaan.
Astuessaan portaille hän melkein säikähti. Huomasi tulleensa ojasta
allikkoon. Portailla istui Elina ihan yksin. Otto aikoi kääntyä
takaisin, mutta silloin Elina huomasi hänet. Oli mentävä ohi ja oli kai
jotakin puhuttavakin, oli pysähdyttävä.
— Aiotko mennä mansikkaan, koska on koppa kädessä? — sanoi Otto, kun ei
muutakaan keksinyt.
Elina nousi ja löi kädellään suoraksi hameensa helmat.
— Enkä, olin lähdössä puutarhaan. Teki mieleni katsoa, löytäisinkö jo
uusia perunoita.
— Näinkö varhain?
— Minulla on omat metkuni.
— Saanko tulla katsomaan?
— Tule vaan!
Elina lähti edeltä ja kiersi ylikamarin nurkitse etelänpuoliselle
seinustalle.
— No, eipä uskoisi! On jo kukassa!
— Oli jo viikon alussa.
— Aivan oikein! Tähän ei sovi pohjatuuli.
— Ei sovi! Ja minä lapioin kaiken lumen pois jo maaliskuun lopussa,
että aurinko saa muokata maan.
Keskustelu oli sujunut asiallisesti ja välittömästi. Otto oli
mielissään.
Elina kyykistyi maahan ja työnsi sormensa juuria haparoimaan.
— Mitä teitte pirtissä, kun siellä oltiin toisinaan aivan hiljaa ja
toisinaan meluttiin ja naurettiin?
— Minä siellä aljokarhua leikittelin.
Elina veti samassa kätensä esille, nostaen ilmoille kananmunan kokoisen
perunan.
— Katsohan!
— No, eikös vaan! Mutta onko useampia?
— On, on! Saamme maukkaan ehtoollisen. Katsohan miten taajassa!
— Hyvä on ollut kylväjä!
Otto veti nurkan juurelta pienen pölkynpään ja istui Elinan lähelle
katselemaan.
— Miten sinä karhua leikittelit? — kysyi Elina, vilkaisten Ottoa,
hymykuoppien ilmestyessä poskille:
Otto naurahti, itseänsä-halveksijan väre huumia.
— Niinkuin rengaskuonoista karhua hypitetään.
— Millä tavoin?
Elina katsoi pitkään, lakaten kaivamasta.
— Niinkuin markkinoilla, siinä komelianttarien kojussa, josta tulit
ulos silloin, kun tapasin — tai näin sinut ensimmäisen kerran.
Elina rupesi kaivamaan uudelleen.
— Siellä kojussa näin kyllä karhun. Sillä oli rengas kuonossa.
— Minulla ei ole rengasta, — naurahti Otto.
— Tai — onhan se kyllä — vaikka — sitä ei näy.
Elina kurkisti sivulleen kuin salaa.
— Sinä teet pilkkaa minusta?
— En. Pikkuisen vain itsestäni. Minua hyvitellään ja katsellaan kuin
aljokarhua, mutta siihen se suosio sitten loppuu.
— Loukkasiko joku sinua pirtissä?
Oton silmä välähti tulisesti.
— Ei minua kukaan voi loukata maksamatta siitä kallista hintaa!
Hetken kuluttua Otto naurahti iloisesti.
— Eihän aljokarhuakaan kukaan uskalla loukata. Sen kämmen on
peljättävä. Minä näin kerran aljokarhun vetävän väkikapulaa miehen
kanssa. Mutta ellei karhu voittanut aina toista kertaa, niin se
suuttui. Mies ei siitä piitannut, vaan veti karhun kaksi kertaa
peräkkäin. Silloin karhu iski kämmenellään — ja mies makasi maassa
tainnoksissa.
— Minä huomaan, että olet vihainen jostakin.
— En ainakaan kenellekään muulle ihmiselle. Minuahan kohdellaan
hellävaroen kuin täysinäistä maitokehloa.
— Oletko suuttunut minuun, kun kysyin — kysyin —
— Mitä sitten?
— ... jos sulla on taloa. Se oli vissiin aika tyhmästi tehty!
— Oli onni, että silmäni avautuivat sinun sanastasi. Joku toinen olisi
ehkä tehnyt sen ilkeämielisyydestä, ja se olisi voinut olla ikävää
hänelle ja minulle.
Elinan pää painui yhä syvemmälle perunankukkien sekaan.
— En minä mitään pahaa tarkoittanut.
— Ymmärsin sen. Kiitän sinua. Saatoit minut oivaltamaan, ettei setämies
ole isäntämiehen veroinen.
— Mutta voi olla enemmän kuin kaikki muut — kuten äsken — kentällä — ja
arvattavasti tuolla pirtissäkin.
— Niin — niin voi kyllä olla kaikessa — hölynpölyssä, — sanoi Otto
hitaasti ja surunvoittoisesti.
Elina nousi seisomaan. Hänen pieni koppansa oli jo täynnä. Ottokin
nousi. He seisoivat vastakkain, Elinan hypistellessä päällimmäisiä
perunoita, ikäänkuin järjestelläkseen niitä. Ensin hän katsoi Ottoa,
mutta punastui kovin ja painoi päänsä kumaraan.
— Minun häitäni ei vietetä vielä syksyllä, vaikka ne muut tahtovat, —
kuului Elinan kuiskauksen tapainen puhelu. — Ei ennen ensi juhannusta.
Otto ei ymmärtänyt eikä tietänyt mitä sanoisi. Vihdoin lakkasi Elina
järjestelmästä perunoita ja nosti päänsä katsoen rohkeammin Ottoa
silmiin.
— Vuodessa voi paljon tapahtua, — kuuli Otto Elinan sanovan ja näki
hänen sitten kevyesti juoksahtavan pihaan.
Otto seisoi yksin ja katseli Elinan jälkeen. Hän oli tyytymätön
itseensä, lähti hiljalleen astumaan pihaa kohti ja kiipesi narisevia
portaita ylikamariin. Otto syytti itseään hölynpölyviikariksi, jonka
sanojen takana oli tyhjää ilmaa. Ja tuollaisia sanalesuja hän oli
ryöpyttänyt viattomalle, kokemattomalle tytölle korvat täyteen!
Totisesti! Ensimmäisen kerran oli hänelle tällaista sattunut. Mitenkä
nyt voisi työntää asiat tolalleen jälleen?
Otto nojasi kyynärpäänsä akkunapieleen ja päänsä nyrkkiään vastaan.
Pystyisikö hän nyt sammuttamaan sen rauhattomuuden kipinän, minkä
hänen ajattelemattomuutensa oli ehkä saanut lehahtamaan Elinan
mielessä? Mitenkä hän sen voisi tehdä? Mitenkä hän saisi tilaisuuden
puhutella Elinaa? Ei mitenkään! Nämä kaksi kertaa oli onneton sattuma
järjestänyt, mutta järjestäisikö se kolmannen tapaamisen?
Otto vaipui vieressään olevalle tuolille. Kirottu komelianttien koju ja
kirottu tämä onneton kosioretki!
Otto katseli ympärilleen kuin apua etsien. Ainakin pois tästä talosta!
Pois mahdollisimman pian!
Eikö olisikin syytä, näin kuumana aikana, lähteä yön selkään? Siitä
tulisi hevosille suuri huojennus. Ja sen ymmärtäisivät sekä Iisu että
isäntä. Otto lähti talon puolelle.
Ehdotuksensa saikin Otto illallista syötäessä mukavasti esille ja
tahtonsa mukaisesti päätetyksi. Hän luuli sitäpaitsi takoneensa
toistakin rautaa. Hän toivoi Elinan ymmärtävän, ettei hänellä ollut
mitään huvia vierailun pitkittämisestä ja että hänellä oli halu päästä
entisiin oloihin niin pian kuin suinkin.
Otto uskalsi vilkaista pikimmältään Elinaan ja huomasi tämän katseen
silmänräpäykseksi pysähtyneen häneen, mutta ei hän kuitenkaan saanut
selville, oliko Elina ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.
— Sinähän mukavia juttelet! — nauroi Iisu. — Selität kuin pappi
lukusijoilla.
Isäntäväki ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota Oton juttuihin. Isäntä
alkoi heti selitellä, että he äidin ja Elinan kanssa tulevat Parrilaan
talonkatsojaisiin, »heinän ja rukiin välissä». Näitä talonkatsojaisia
pohdittiin sitten hyvästijättöön asti, eikä Otto, yrityksistään
huolimatta, voinut keksiä ainoatakaan tilaisuutta puhutellakseen Elinaa
kahden kesken.
Viimeisessä tingassa Otto hyppäsi kääseihin ja asettui ristiriitaisin
tuntein Iisun viereen.
— Onnea matkalle! — kuului Elinan surunvoittoinen hyvästely.
Kaihomielisyys sopikin hyvin jälkeen jäävälle, vastakihlatulle
morsiamelle.