Juhannusmarkkinoitten jälkeen olivat Iisu ja Otto lähteneet
suunnitellulle kosioretkelle. Kuuman heinäkuun päivän iltapuolella
olivat he saapuneet määränpäähän, Orttenmaan vankkaan taloon.
Vastaanotto oli ollut hyvin huomaavaista ja ystävällistä. Talon miehet
olivat ottaneet huostaansa ajopelit ja hevoset, isännän ohjatessa
vieraat heitä varten varattuun »ylikamariin», joka oli tavallisesti
kaikkialla Satakunnassa samanlainen, erikseen rakennettu vierashuone.
Kun vieraat olivat vapautuneet pahimmasta maantien pölystä, ohjasi
isäntä heidät talon puolelle.
Pyylevä emäntä otti vieraat vastaan laajassa, avonaisessa eteisessä ja
aukaisi oven vierastupaan.
Emännällä oli juhlallinen ilme kasvoillaan, ja juhlallisesti hän
oli puettukin, pitkäraitaiseen, harmahtavaan silkkileninkiin ja
hopeankarvaiseen tykkimyssyyn. Tyttären ja hänen hyväksymänsä
kosiomiehen saapuminen oli emännän mielestä juhlahetki, joka niin,
elävästi muistutti äidille omaa nuoruutta ja entisiä aikoja. Tällaista
hetkeä ei voinut ilman juhlan sävyä sivuuttaa.
Isännänkin mieleen oli tämä edeltäpäin sovittu päivä istuttanut
pienen idun juhla-aaton tunnelmasta, joten hänkään ei ollut ihan
arkitamineissaan.
Orttenmaan isäntä ja emäntä olivat vielä reippaita ihmisiä, vaikka
vuodet olivatkin jo jättäneet harmaat jäljet heidän ohimoilleen.
Laihankalea, tasaryhtinen ja vakavakatseinen isäntä johti vieraat
pöydän ääreen, jolle tavan mukaisesti oli asetettu viinapullo
pikareineen ja sokeriastioineen.
Samasta pikarista tyhjennettiin tervetuliaismalja vuorotellen,
minkä jälkeen emäntä korjasi kapistukset pöydältä, sillä useamman
ryypyn ottaminen, tai edes tarjoaminen, ei tervetuliaismaljan
yhteydessä tullut koskaan kysymykseen, vaikka elettiinkin kotipolton
kukoistusajalla.
Tähän asti oli tuttavallisempi juttuaminen ollut kuin salvan takana.
Nyt oli kieli kirvoitettu ja vapautui lopullisista pauloistaan sen
jälkeen kuin iso kahvipannu oli »kalistimineen» kannettu pöytään.
Pyöreähkö ja kirkaskatseinen emäntä pahoitteli kovin tätä toispuolista
vastaanottoa, kun talon tytär, Elina, ei juuri tällä hetkellä ollut
kotosalla. Hän oli mennyt veneellä saattamaan kotia pappilan mamsellia,
joka oli tullut eilen. He olivat Elinan kanssa rippikoulutoverit ja
tapailivat vieläkin usein toisiaan.
— Mutta sitä nyt ei voi auttaa. Eihän pappilan mamselli voinut
tietää, että meille tällaisia vieraita oli tulossa! — lopetti emäntä
selityksensä.
Kukaan ei sanonut mitään, sillä eihän se koskenut muita kuin Iisua,
eikä Iisu mitenkään voinut keksiä, mitä hän tähän sanoisi. Hän vain
koetti olla kohtelias siten, että hörppi kahvia, tapansa mukaan, niin
paljon kuin emäntä vain ehti kaataa.
Tehtyään muutamia yleisiä, paikkakuntaa koskevia huomautuksia sai
Laikan Otto keskustelulle eräänlaisen talojen suuruussuhteita
koskettelevan suunnan, jonka tiesi Iisulle kotoiseksi. Kun keskustelu
täten oli saanut alkuvilkkautta, ei Oton enää tarvinnut muuta kuin
vähän lisäillä, silloin tällöin, niin puhelu jo pian kulkikin
asiallisessa uomassaan naimiskaupan ympärillä.
Otto oli mielestään nyt tehnyt velvollisuutensa, sillä Iisu oli monta
kertaa sanonut erikoisesti pelkäävänsä juuri tätä alkutoimitusta.
»Alku tappaa», oli Iisu sanonut. Kun Otto nyt näki Iisun juttelevan
kuin kotipirtissään, heilautellen piippunsa vartta, päätti hän jättää
asianomaiset selventelemään välejään ja aikeitaan parhaansa mukaan.
Otto lähti ulos katselemaan talon ympäristöä.
Saatuaan tietää, että heidän hevosensa oli viety kotivainion jalkaan,
rantatien varteen, Otto lähti astumaan sinnepäin. Siellä hevoset
olivatkin liekaan kytkettyinä paksun ruohon keskessä.
Syömättöminä seisoivat ne kuitenkin paikoillaan. Otto meni veräjän
luo. Kohta astuivat viisaat elukat hänen luokseen, työntäen kuononsa
veräjäsalkojen päälle. Otto silitteli hienoisia kuonoja ja rupesi
juttelemaan niille. Hevoset hörähtivät tyytyväisinä ja alkoivat sen
jälkeen rauhallisina syödä vihreätä heinää.
Rantatie kulki kotivainion halki, nuottaladolle ja venhevalkamaan.
Ranta näytti hyvin viettelevältä. Sopiva uimapaikka olikin. Hiekkainen
pohja ja kirkas vesi. Tässä ei tuumimista tarvittu. Nopeasti vaatteet
rantakivelle ja sitten itse järveen!
Pulikoituaan hetken ja uituaan sitten keskelle lahtea äkkäsi hän
venheen soutavan esille niemen kärjestä. Peijakas! Siellä kai tuli
Elina pappilasta. Mitä Otto nyt tekisi? Antaisiko hän soutajan mennä
rantaan? Mutta entä jos soutaja viivyttelisi rannassa niin kauan, että
uimamies ehtisi väsyä? Tai jos tytönkin päähän pistäisi mennä uimaan?
Mitä sitten? Tai jos tyttö näkee hänen vaatteensa rannalla ja luulee,
että joku on hukkunut uimatielle. Ei, ei! Se ei kelvannut.
— Pysytelkää hetkinen paikoillanne, että minä ehdin rantaan! — huusi
Otto soutajalle, lähtien voimakkain vedoin uimaan maata kohti.
Tyttö katsoi olkansa yli ja näki tummatukkaisen pään rientävän rantaa
kohti. Hän jätti aironsa lepäämään veteen ja asettui entiselleen.
— Kuka olet? En tuntenut äänestä.
— Olen Parrilan Iisun matkakumppani!
— No, Iisu on sitten tullut?
— Totta kai! — Pysäyttäkää venheen vauhti, muuten olette rannassa yhtä
pian kuin minäkin.
Tyttö huopasi pari kertaa.
— Ui vaan rauhassa! En minä aja päälle! Oletko sinä puhemies?
— En minä oikeastaan tiedä. Miksikä sen asian nyt arvioisi.
— Tarkoitan häntä, joka on jo ennenkin käynyt täällä Iisun asioilla.
— Olen ensi kertaa näillä mailla.
— Näillä vesillä! — oikaisi tyttö naureskellen.
— Aivan oikein! Maata ei vielä tunnu jalkojen alla.
— Älä yritä vielä tunnustella! Voit pelästyä ja upota. Oletko nuori vai
vanha?
— Vanha olen. Mutta en vielä niin ikäloppu, että pelästyksestä
uppoaisin.
— Älä puhu niin paljoa, ellet ole hyvä uimari!
— Minä uin riivatun huonosti!
— Miksi sitten olet uinut näin pitkälle?
— Teki mieleni käydä katsomassa, joko Iisun morsianta näkyisi.
Tyttö kuului naurahtavan ja vaikeni sitten.
Minkälainen tuo tyttö mahtaa olla näöltään, kun noin herttaisesti
rupattelee, ajatteli Otto, uiden yhä hitaammin, saadakseen pitää yllä
hauskaa keskustelua.
— Etkös sinä olekin Elina?
— Olen minä.
— Sinä tulet nyt sitten muuttamaan meidän puolelle maailmaa.
— Älä! En minä miesten kanssa lähde uimaan!
Tytön nauru helähti, ja Otolla oli täysi työ pidättää omaansa.
— Älä naurata minua! En osaa uidessani nauraa!
— Mikä sinun nimesi on?
— Laikan Otto.
— Ai! Iisu puhui sinusta. Mutta ei hän sanonut, että olet vanha.
— Niin, Iisu ei muista minun syntymistäni, sillä hän syntyi vasta
jälkeenpäin. Kuinka vanha sinä olet?
— Minä olen jo aikoja ollut vanhapiika.
— Eikös se ole ihme, että ne pappien tyttäret eivät koskaan joudu
naimisiin.
— En minä ole papin tytär!
— Niin, mutta sinun rippikoulutoverisi on tietysti yhtä ikää sinun
kanssasi!
— Sinä et ehkä ui ollenkaan? Hoitelet vain kokkapuheita minun
venheelleni!
— Jo pohjaa jalka! Kyllä minä sitten sanon, milloin saat soutaa maihin.
Otto nousi maalle.
— Nyt mulla on paita ylläni! — huusi hän hetken kuluttua rannalta.
Tyttö nauroi taas vastaukseksi.
— Nyt vedän housuja jalkaani!
— Ei sinun tarvitse töitäsi minulle luetella!
— Ettei tulisi ikävä. Jos en puhuisi mitään, niin voisit luulla, että
olen mennyt tipotieheni.
— Tuossa on nuottalatokin aivan vieressä.
— Niin näkyy olevan!
— Kankeatajuinen ukkeli lienet. Et juuri vähästä hoksaa.
— Mitä sitten?
— Ladon takana voi pukeutua yhtä hyvin.
— Minä olen kohta valmis. Tukkajakaus vain puuttuu.
— Soudanko maihin?
— Ei, ei! Enhän minä pörröpäisenä voi tavata edes vanhaapiikaa.
— Ei tarvitse tavata! Patikoi tiehesi!
— No, nyt saat soutaa! Kokka on kohti telaa! Anna tulla vaan!
Otto juoksi nopeasti ottamaan venettä vastaan. Heti kun hän ylettyi
kokasta kiinni, tarttui hän siihen tukevasti, alkaen juoksuttaa venettä
telan yli kuivalle maalle.
— Istu tukevasti paikallasi! — käski Otto aloittaessaan juoksunsa.
— Hii-ih! — ennätti tyttö huutaa, kun venhe jo pysähtyi, perän
sopivasti jäädessä telalle.
— Millainen vanha karhu mahdat ollakaan! Ei vielä kukaan ole vetänyt
minua maihin tässä veneessä! — sanoi tyttö hypähtäessään pystyyn ja
kääntyessään ympäri.
Samassa Otto oli astunut toisen jalkansa veneeseen, ottanut tyttöä
molemmin käsin uumalta, nostanut kohoksi kuin lapsen ja heilauttanut
hietikkorannalle.
Niin nopea kuin tämä temppu olikin, oli Otto kuitenkin nostaessaan
ehtinyt vilkaista tytön kasvoihin. Ennenkuin tytön jalat ehtivät koskea
rannan hiekkaa, oli Otto selvillä siitä, että hänen edessään seisoi
hänen markkinakarkurinsa.
— Taivaastako tipahdit! — huudahti Otto. — Sinä olet sama tyttö, jonka
tapasin runtumarkkinoilla.
Tyttö katsoi oudoksuen Ottoa silmiin. Sitten hän hämmentyi ja irroitti
itsensä hitaasti Oton puristuksesta.
Ajattelematta muuta kuin tätä sattuman ryöpsähdystä, mikä oli hänet
näin odottamatta yllättänyt, kertoi Otto melkein yhteen hengenvetoon
lyhyen markkinatarinan.
Oton avomielisyys katseissa ja äänessä poisti pian outouden ja
ujoilemisen heidän väliltään. Elina ei ollut Ottoa huomannut
markkinoilla, mutta häntä miellytti, että Otto oli huomannut hänet.
Häntä miellytti kuulla tuosta tapauksesta, ja Otto oli iloinen, kun sai
kertoa siitä pettymyksestä ja ikävyydestä, mikä oli ollut seurauksena
turhasta etsinnästä.
— Tämä on, totisesti, ihan kuin ihme, tämä odottamaton tapaaminen! —
huudahti Otto, kun he lähtivät hiljalleen kulkemaan taloa kohti.
— Etkö älyä, mikä se ihme on?
— Mikä?
— Parrilan Iisu. Ymmärsin, että olet täällä hänen puhemiehenään.
Jos tyhjästä ilmasta olisi isketty Ottoa korvalle, ei hän olisi
voinut enemmän nolostua kuin tästä Elinan lauseesta. Otto nauliintui
paikalleen ja ajatuskin pysähtyi. Ei hän ollut muistanut Iisua, ei
paikkaa eikä aikaa, niin kokonaan oli tämä löytö hänet vallannut.
Elinakin pysähtyi toiselle puolelle tietä ja unehtui katsomaan Ottoa.
Vihdoin Oton ajatukset alkoivat vähän selvetä. Hän oli seurannut
parasta ystäväänsä tälle kosioretkelle, ja hänen edessään seisoi tuon
ystävänsä morsian.
— Niin — puhemiehen tapaisenahan minä olen tänne tullut, — sanoi Otto
hitaasti, liikahtamatta paikaltaan.
— Ajattelitko minusta jotakin muuta — jos — jos joskus sattuisit
tapaamaan? — kysyi Elina.
— Ajattelin! — sanoi Otto yksinkertaisesti ja lähti hitaasti astumaan
edelleen.
Hetken päästä Otto pysähtyi ja puhui kuin itsekseen.
— Minä myöhästyin — ja onni heitti minut tien oheen. Ehkä olikin
parempi näin.
— Minkä tähden?
— Ehkä sinä et olisi välittänytkään minusta. Elina katkaisi pitkän
päivänkakkaran tien varresta.
— En tiedä. Ei minulta ole kysytty tähänkään asti.
Elinan huulet nyrpistyivät, ja vinhasti ruoski hän päivänkakkaraa
helmuksiinsa, lähtien kiivaasti astumaan edelleen. Otto kiirehti hänen
rinnalleen.
— Mutta sittenhän...
— Mitä?
— Sittenhän olisi — mahdollista...
— Isä on ankara ja taipumaton, mutta jos sulla on isompi ja parempi
talo, niin voithan yrittää.
— Talo? — Otto pysähtyi.
— Niin — talo! — Elinakin pysähtyi.
— Ei minulla ole taloa ollenkaan!
Elina katsoi pitkään, ymmärtämättä.
— Ei taloa — ollenkaan?
— Ei!
— Niin, niin. Eipä tietenkään — puhemiehellä! Naineen miehen kosiminen
ei olisi sen mahdottomampaa — isän mielestä! — sai Elina hätääntyneenä
sanotuksi ja lähti nopeata vauhtia taloa kohti.
Otto jäi paikalleen seisomaan, ja katselemaan Elinan katoamista
vankkojen rakennusten suojaan.
Ensikerran elämässä oli Otolle selvinnyt päivänkirkkaaksi suuri
totuus. Ihme, ettei hän ollut sitä ennen älynnyt! Nyt oli kaikki
niin peloittavan selvää, kun hän katseli noita mahtavia, harmaita
rakennuksia. Tuntui, että hän oli juossut päänsä niitten honkaisiin
seiniin. Oliko hän sokko? Näkikö hän nyt, että hän oli talottomana oman
säätynsä ulkopuolella, ettei ollut muitten kanssa samanarvoinen. Niin
ylistetty ja suosittu kuin olikin, talollisten omintakeiseen joukkoon
hän ei kuulunut. Arvokas vieras kemuissa ja pidoissa, kylätanhuissa
ja raittiremuissa, mutta oikeissa, vakavissa asioissa oli hän »viides
pyörä vaunuissa». Ei kelvannut hankkimaan itselleen säätynsä mukaista
vaimoa, ei kelvannut esiintymään kosiomiehenä talollisten parissa.
Oli jonninjoutava ja tyhjänpäiväinen setämies, jolla ei ollut omaa
kotia eikä kontua, ei tulevaisuutta eikä kiinteätä olinpaikkaa.
Hän oli vain siedetty kaikkialla, olematta missään, tarpeellinen.
Synnyinkodissaankin oli hänen asemansa jotenkin lähellä koturin
alhaista tasoa. Kukapa nyt haluaisi sellaista miehekseen ja kuka
sukulaisekseen, vävykseen?
Tällaiset ajatukset risteilivät Oton aivoissa. Häntä tympäisi. Olisi
päästävä johonkin yksinäisyyteen, ettei kukaan näkisi, kuinka hänen
sisin olemuksensa myllersi ja riehui. Tietämättä miten oli kulkenut
pihan poikki ketään tapaamatta, syöksyi hän kuin takaa-ajettu
otus »ylikamariin» ja heittäytyi selälleen vuoteelleen. Tässä oli
parempi miettiä tuota äskeistä tapausta, joka viattomuudestaan ja
yksinkertaisuudestaan huolimatta jäi niin kaameasti toteamaan hänen
elämänsä räikeätä nurinkurisuutta. Tässä makasi nyt lyötynä ja
voitettuna tuo maakuntain kuulu, voittamaton taistelusankari!
Kun elämän todellisuus oli astunut hänen eteensä, oli hän suistunut
luulotellun korkeasta asemastaan kuin ruostunut peltikukko viiritangon
päästä. Sen tapauksen hän oli nähnyt pikkupoikana Laikan pihalla. Nyt
hän oli sen saanut kokea, aikamiehenä, täällä vieraassa ympäristössä,
aurinkoisella vainiotiellä. Hänen elämänkuvansa, käsityksensä elämästä
oli romahtanut maahan. Oliko hänellä sitten ollut käsitystä elämästään?
Ei! Olisihan pitänyt ajatella, ennenkuin olisi saanut käsityksen. Eikä
hän ollut koskaan ajatellut. Hän oli vain yksinkertaisesti uskonut,
että hän oli samanarvoinen — tai vähän parempi kuin muut.
Hänkö muka oli luovuttanut Kervilän Annan Esalle? Hän — jonninjoutava
setämies!? Jos hän olisi astunut kosiomiehenä Kervilän Matin eteen,
niin Matti olisi nauranut hänet pellolle. Ja syytä olisi ollutkin.
Mihin hän olisi vaimonsa vienyt? Maantiellekö, kujalle, kyläraitille?
Aivan oikein! Häntä sanottiin kyläraittien kuninkaaksi! Tietysti
pilaillen, ilkkuen, irvistellen! Pilkkanimi, pilkka-arvo, joka loppui
heti, kun astuttiin seinien sisäpuolelle. Siellä, missä vakavan elämän
arvo pantiin puntariin, oli hän tyhjänpäiväinen höyhen ainoastaan.
Merkillistä, että hän ei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi näitä
asioita! Eihän hän ollut mikään oikea mies! Miehen kuvatus hän oli!
Oikeita miehiä olivat sellaiset kuin Parrilan Iisu ja Jartun Heikki!
Niin — ja Hoijalan Esa! Esakin oli isäntä!
Heillä kaikilla oli oma kiinnityskohtansa. Jos minne menivätkin,
palasivat he aina sinne, missä heillä oli jalansija, maaperä, missä
heitä odotettiin. Kuka häntä odottaisi? Ei kukaan, vaikka hän ikänsä
kiertäisi maita, mantereita!
Hän oli irtolainen! Ei edes koturin, itsellisen tai huutolaisen
arvoinen!
Otolla ei ollut milloinkaan tapana käyttää voimasanoja, mutta nyt
hän kirosi, hypätessään oikosenaan seisomaan kamarin lattialle. Hän
käveli kuin villipeto häkissään ja murahteli. Mitä tästä tulisi? Mitä?
Maltahan! Mitä on sitten tullut muista samanlaisista?
Otto istui sängyn laidalle. Ensikerran elämässä astui Oton
muistikomeroista esille aikamoinen liuta pitäjän setämiehiä. Useimmat
olivat sellaisia yhä edelleenkin, vanhuuteensa ja hautaansa asti.
Elivät kotonaan kuin koturit tai itselliset ja olivat yhtä paljon
talolle mielenkiintoisia kuin hakotukki tanhualla tai linnunpelätti
pellolla tai ruostunut tuuliviiri katon harjalla. Entä ne muut? Otto
muisteli ja laski sormillaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi oli
mennyt ikäleskille, jotka eivät enää muunlaista miestä voineet odottaa.
Ahaa! Setämiehet olivatkin täyteväkeä! Valmiit astumaan kuolleitten
aviomiesten tilalle! Entä sitten? Yksi, kaksi oli ottanut haltuunsa
vapaaksi jääneen torpan. Olivat naineet torppien tyttäriä emännikseen.
Hm. Varaväkeä olivat nämäkin, vaikka torppia varten. Siis varaväkeä
kaikki! Hautajaissaattoihin kuuluvaa varaväkeä koko setämiesten lauma!
Odotahan! Eivät ihan kaikki! Muuan setämies oli nainut kotitalonsa
piian ja asui nyt kotikylässään mäkimökkiläisenä.
Otto purskahti nauramaan ja hypähti taas kävelemään. Totisesti! Ihania
tulevaisuuden kuvia! Ja pitikö nyt näitä varten tulla Orttenmaahan?
Niinpä niinkin! Hän oli nyt vieraalla paikkakunnalla, naittamassa
parasta ystäväänsä. Ja morsiamena on hänen markkinakuvansa —
mielitiettynsä! No, ehk'ei sentään! Ehkä vain hänen ihailemansa,
tuntematon tyttö! Äh! Miksi ihailla talojen tyttäriä? Mitä se
hyödyttää! Minähän olen ainoastaan puhemies — taloton joutolainen —
setämies!
Otto iski nyrkkinsä seinään niin, että akkunat helisivät. Heti
hän kuitenkin pyyhki otsaansa. Ei, ei! Ei tämä käynyt! Jos hänen
mielentilansa joku vain aavistaisikin, niin naurettaisiin hänelle.
Sellainen ei kelpaa! Palakoon karrelle sydän ja sappi, mutta kukaan ei
saa sitä päältäpäin nähdä! Ei kukaan aavistaakaan, vaikka hän kulkisi
ihmisten joukossa, onttona kuin tyhjäksi imetty munankuori! Laikan
Otto hän oli, ja Laikan Otto hän tahtoi olla kuolemaansa saakka! Siinä
oli kuitenkin nimi, joka oli yksin hänen ja jonka omistajaa laajat
maakunnat kadehtivat.
»Ylikamarin» portaat natisivat, ovi avautui ja punaposkinen tyllerö
pisti päänsä ovenrakoon.
— Siellä talonpuolella kaivataan.
— Vai kaivataan! No, juostaanko kilpaa? — kysyi Otto iloisin äänin.
— Ehei!
Ovi paiskautui kiinni ja tyllerö pyöri portaita alas kuin pallo. Kun
Otto harppasi ulos, näkyi pallo kiirivän karjatarhaa kohti.
— Hih-hii-ii! — nauroi pallo mennessään.
— Saan kiinni! — huusi Otto kuten pikkulapsille on tapana.
— Ih! — parkaisi pallo ja pyörähti karjatarhan veräjän sisäpuolelle.
Otto nauroi ja astui talon puolelle hymyilevänä ja hyvätuulisen
näköisenä. Hän joutui parahiksi avatakseen vierastuvan oven emännälle
ja Elinalle, jotka kantoivat, toinen höyryävää vesikannua ja toinen
tarjotinta kilisevine totivehkeineen.
— No, siellähän tulee kaikki hyvä yhdessä rytäkässä! — sanoi isäntä,
lähtien »piirongin klaffista» noutamaan punaista kaupunkilaisrommia.
— Isä on myötäänsä koputellut tätä totivettä, mutta kun Laikan Otto
viipyi ulkona, niin en hätäillyt. Elinakin jo sillä aikaa on ehtinyt
tulla kotia! — puheli emäntä kuin esitelläkseen tyttärensä Otolle.
Otto meni tervehtimään Elinaa sulavasti ja vaivattomasti, puhumatta
mitään heidän aikaisemmasta tapaamisestaan.
Elina katsoi vähän hämillään Ottoa silmiin, mutta ei sanonut mitään.
Otto ryhtyi rivakasti ohjailemaan keskustelua, lörpötellen »ummet ja
lammet», kunnes sai toisten kielenkannat irroilleen.
Elina kuitenkin vaikeni kokonaan, eikä emäntäkään monta sanaa sanonut.
Hetken kuluttua he poistuivatkin.
— Lähettäkää sitten sana, kun sauna on valmis! — käski isäntä.
— Minä en mene saunaan. Kävin jo uimassa, — sanoi Otto erikseen Iisulle.
— Sinä sitten kerkiät!
— Milloin arvelet täältä lähdettävän?
Isäntä höristeli korviaan, kuullessaan Oton kysymyksen.
— No, ei suinkaan tästä huomenna mihinkään mennä, ja sitten on
sunnuntai. Kirkossakin käydään. Ei ennen maanantaita! — puheli isäntä
ratkaisevasti.
Otto oli tyytyväinen, kun sai tietää, miten kauan tämä kiusallinen
kyläily tulisi jatkumaan. Kaikki muut asiat olivat samantekeviä.
Hän puheli järkeä tai »puuta-heinää» miten milloinkin. Hän vaikeni
tai nauroi, aina keskustelunsävyn mukaan. Hän huomasi olevansa niin
tyhjänpäiväinen kuin miehinen mies suinkin saattoi, ollakseen oikea
»viides pyörä vaunuissa», oikea setämies.
Ottoa itseään iljetti, mutta isäntä oli häneen kovin ihastunut. Hän
sanoikin toista lasia tehdessään, ettei hän ollut koskaan tavannut niin
hauskaa nuorta miestä.
— Ja jos hän vielä on puoleksikaan niin uljas ja voimallinen kuin Iisu
on kertonut, niin ei hänen vertaistaan ole montakaan pitäjää kohti.
Muistoksesi! Muistoksesi! — jutteli isäntä hyväntahtoisesti, kohottaen
lasinsa kippaamista varten.
— Se on semmoinen tää meidän puolen poika, että hänen vertojaan saa
etsiä läänit läpeensä! Mitäs pitäjistä puhetta! — sanoi Iisu, leveästi
ja ylpeilevästi nauraen.
Otto huomasi, että talojen kehumiset ja myötäjäisten luettelemiset oli
jo sivuutettu. Nyt alkoi tavanomainen voimien kerskuminen ellei omien,
niin muiden. Miesten keskeiset jutut pitotilaisuuksissa koskettelivat
yksinomaan voimien mittelyä lukemattomissa eri vaiheissa. Tästä
johduttiin tavallisesti mieskohtaiseen voimankoetukseen. Sellainen
oli tapa. Otto koetti laskea Iisun puheet leikiksi, selitellen,
että he olivat kasvinkumppanit ja Iisu näki sentähden Oton ansiot
kaksinkertaisina.
— Niin kai täytyykin olla Iisu ei ole sattunut näkemään oikeata
voimamiestä. Ei ole nähnyt Harjun Jannea, tästä naapuritalosta!
— selitteli isäntä innostuneena. — Pari, kolme miestä saa hänen
kimppuunsa käydä, yhtaikaa! Kyllä Janne ne ympäriltään räpistelee.
Mutta mitäpä siitä! Miehiä huonommatkin! Muistoksi, muistoksi!
— Kolmeko miestä, sanoitte? — kysyi Iisu, iva suupielessä.
— Varmasti kolme! Olen itse nähnyt!
— Mutta minä olen nähnyt tuon poikasen ajavan pellolle kolmekymmentä
kertaa kolme miestä! — pilaili Iisu.
— Kolmekymmentä miestä? — nauroi isäntä.
— Sinusta tulee hauska vävypoika, mutta ei saa mahdottomia puhua! No,
kyllä minä sentään leikin ymmärrän. Muistoksi! Muistoksi vaan!
Otto koetti sotkea keskustelun muihin asioihin, mutta ei onnistunut.
Isäntä oli hyvällä tuulella eikä hellittänyt voimajutuistaan. Niitä
hänellä olikin iso varasto, kuten sopikin hänen-ikäisellään miehellä.
Iisukin kertoi jonkin pikku jutun silloin tällöin, mutta lisäsi usein,
ettei se ollut Laikan Oton tapaista.
Isäntä alkoi yhä useammin kurkistella Ottoa ja myönsi, että onhan tuo
aikamiehen näköinen.
— Kokoa ja näköä kuin mustalaisen hevosessa! — nauroi Otto.
— Meillä on sunnuntaisin aina kaikenlaisia voimien koetuksia tuolla
kyläpajan vieressä. Sinne kokoontuu monen kylän väki kisailemaan.
Tuleepa aika lystiä ylihuomenna! Siellä näette Harjun Jannen. Vaikka —
kyllä minä, vielä vuosi sitten, vedin Jannen sormikoukussa.
— Kas vaan! Te olette niin väkevä! — tokaisi Iisu.
— No, kun minua pidettiin pitäjän parhaana sormikoukun vetäjänä — ennen
nuorempana. Mutta se oli silloin! No, muistoksi! Muistoksi!
Kipattuaan ja maisteltuaan lasistaan pyyhki isäntä kämmentään reiteensä
ja katseli leikillisesti Ottoa.
— Tekisi mieleni vähän tunnustella tuota Laikan Ottoa. Eihän minun
sormeni enää kestä, mutta voisin ainakin arvioida hänen voimiaan.
Koetatko pilan piteeksi?
Isäntä työnsi kätensä pöydälle Oton eteen. Otto ei ollut halukas
talon isännän kanssa reistailemaan, mutta hänen vastaväitteensä vain
kiihoittivat isäntää.
Vihdoin Otto suostui panemaan kätensä pöydälle. Isäntä katseli Oton
kättä vähän hämmästyneenä. Sen jäntereinen voima peittyä siroon ja
suhteelliseen muotoon, kun se ei ollut mihinkään verrattavissa, mutta
nyt isännän käden rinnalla se teki, siromuotoisuudestaan huolimatta,
valtavan vaikutuksen.
— En tokkonen tosi, tuollaisen kanssa vedä! — sanoi isäntä ihmeissään.
— Älkää vetäkökään! Turhaa se olisi! — koetti Iisu estellä.
— Niin. Jutellaan muuten vaan, — sanoi Otto ja veti kätensä pöydältä.
— Mutta kun minua niin kutkuttaa, — sanoi isäntä. — Anna kätesi!
Mieshän hävinnytkin!
Otto antoi kätensä ja antoi isännän sijoitella sormensa parhaan mukaan.
— No, nyt! — komensi isäntä, ja alkoi kiskoa henkensä edestä, käsivarsi
suorana kuin vetoköysi.
Otto ei liikahtanut hiventäkään, eikä koukistunut käsivarsi näyttänyt
pienintäkään oikenemisen oiretta. Isäntä hellitti otteensa.
— Jopa on koko pentele! No, en totta vie olisi uskonut. Tuntui kuin
olisi seinää vetänyt!
Iisu nauroi ylpeilevää naurua.
— Oliko toista kuin Harjun Janne?
— Oli kuin pentelekin! — sanoi isäntä ja hemputteli sormeaan. — Ai ai,
kuinka lystiä tulee sunnuntaina kylän pajalla? Tuollainen tulee miehen
ollakin! Muistoksi, muistoksi!
— Kelpaa vaikka talottomanakin miesten seuraan? — nauroi Otto
ivallisesti. — Ja kelpaa naimaan vaikka manttaalin emännän.
— Ky-yllä! Jos sattuu eteen sellainen puoli-ikäinen leskiemäntä, joka
ei tarvitse rokunoita talonsa asumiseen.
— Laikan Otto voi kyllä ostaa talonkin, vaikka minkälaisen! — kerskaili
Iisu. — Ainakin kolme kyläkuntaa, meidän pitäjästä, menee takaukseen
sellaiselle miehelle.
— Sen uskon, kaikesta päättäen, mutta harvakseltaan tapaa tyttöjä,
jotka menisivät emännän valjaisiin täysvelkaiseen taloon!
Kiusoitellakseen omaa itseään oli Otto heittänyt syöttinsä ja voi
nyt oman harminsa nautinnoksi tuntea, miten ahnaasti sitä ruvettiin
nyppimään. Koskaan ennen ei ollut tällaisia juttuja häneen kohdistettu,
ei ainakaan hänen läsnäollessaan. Nyt juotettiin hänelle ensimmäinen,
alemmuuden osoituksin täytetty, katkera malja. Mutta Otto oli päättänyt
säilyttää tasapainonsa ja miehuutensa. Rauhallisena hommasi hän
piippunsa täyttämisessä, pilailevan hymyn karehtiessa suupielessä.
— Enkä minä kehoittaisi velaksi ottamaan taloa, — jatkoi isäntä
itsepintaisesti. — Suotta pistää käpäläänsä sellaiseen satimeen. Leski
velattomille taloineen on paljon pehmeämpi mätäs. Minä luulen, että
tästäkin pitäjästä voisi keksiä sellaisen mukavan...
— Oletteko ajatellut valmiiksi jo siltä varalta, että emäntänne
kuolisi? — keskeytti Otto nopeasti, saaden kuitenkin sanojensa sävyjen
sen verran leikillisyyttä, että toiset rupesivat nauramaan.
Onneksi tuli emäntä samaan aikaan pyytämään vieraita illalliselle.
Otto kiitti ja nousi heti, sillä häntä alkoi väkisinkin kuohuttaa se
suojeluksen tapainen ystävällisyys, johon keskustelu oli vierähtänyt.
Hän oli halunnut vähän ivata itseään, mutta ei heittäytyä rentonaan
toisten kepakoitavaksi kuin kuivattu kaurasiikko.
Hyvä varoitus tämä kuitenkin oli. Hänen oli pidettävä huoli siitä,
ettei tämä kepakoiminen uusiintuisi.
Siitä ei kuitenkaan päässyt yli eikä ympäri, että hän nyt oli nähnyt
elämässään oudon repeämän, joka tuijotti häneen kuin irvistelevä
seinähirren rako. Se nauroi hänelle vasten naamaa kaikkialta — ja
oli aina nauranut, vaikk'ei hän ollut sitä ennen nähnyt, eikä sen
virnistystä ymmärtänyt.