Aikamoinen melu siitä nousikin, kun Kervilän väki aamulla ilmaantui
kartanolle.
Isäntä tuli herättämään Annaa ja kysymään, miksi hän ei ollut nukkunut
luhdissaan.
— En mennyt sinne ollenkaan. Minusta tuntui, että katto aikoi ruveta
vuotamaan.
— Missä olit illalla?
— Tarilan Eevan luona. Siellä olivat myös Parrilan Iisu, Jartun Kalle
ja Laikan Otto.
— Etkö nähnyt millainen on luhtisi sola, kun tulit kotia?
— En katsonutkaan. Mitä siellä on?
— Tule katsomaan!
Anna pukeutui nopeasti ja juoksi pihamaalle. Sinne oli kerääntynyt
väkeä jo muistakin taloista.
— Joku sinne on teljetty. Sehän on selvää! Kuka houkko olisi tyhjää
luhtia noin pönkittänyt? — sanoi hyvin viisaasti pikku-Ville,
laitellessaan paimenkonttiaan kuntoon.
Onneksi sattui Anna vilkaisemaan Hoijalaan päin ja näki Esan ja Apsan
rientävän taloa kohti.
Anna pujahti nopeasti pirttiin kurkistellakseen ikkunan syrjästä.
— Riensimme katsomaan, kun näin paljon on väkeä koolla. Mitä on
tapahtunut? — uteli Esa.
— Joku on teljetty luhtiin! vastattiin monelta taholta.
— Antaisko heidän kiusaantua siellä iltaan asti? — myhäili isäntä.
Hän aavisti, että tässä oli jokin kepponen, josta Anna kyllä oli
selvillä, koska oli livahtanut tiehensä.
— Älä kiusaa! Päästä juhannuspari pinteestä! — sanoi Esa ilkamoivasti.
— Kenen siellä luulet olevan? — kysyi isäntä.
— Eikös se ole Annan luhti? Kaipa hän on kotonaan!
Esan vahingoniloa loistava naama ei jäänyt isännältä huomaamatta.
— Olisikohan Anna siellä yksin? — epäili isäntä.
Apsa rähähti nauramaan.
— Mitä naurat?
— Harvoin kai tytöt ovat yksin juhannusaatto-iltana. Anna avata, niin
näet!
Tämä keskustelu oli tapahtunut vähän syrjässä, niin etteivät ne, jotka
olivat huomanneet Annan, kuulleet sitä.
— Menkää, miehet, tyhjentämään sola, että päästään selvyyteen! —
määräsi isäntä ripeästi, kun heidän luokseen tuli muutamia kyläläisiä.
Pari miestä kiipesi nurkkaa myöten solaan ja alkoivat irroittaa telkiä,
mikä olikin tehty käden käänteessä.
— Laskekaa portaat paikoilleen ja heittäkää muu roju maahan! — käski
isäntä.
— Herättäkää nyt sitten ne, jotka niin sikeästi nukkuvat! — virnuili
Esa.
— Tehkää niin! — myönsi isäntä:
Väkijoukon uteliaisuus oli kohonnut huippuunsa. Kaikki tuijottivat
ovea, josta miehet astuivat sisään.
Tällöin kulki Anna pihan poikki maitokamaria kohti.
— Mitä ihmettä nuo miehet tekevät minun luhdissani? — huusi Anna.
Esa ja Apsa kääntyivät hölmistyneinä kysyjää kohti. Heidän naamansa
ilmaisivat heidän suuren pettymyksensä, ainakin isännälle, joka piti
heitä silmällä.
— Ei täällä ole ristin sielua! — huusi mies luhdin ovelta.
— Sitten on katossa reikä! Se on vissi se! — hätäili Esa.
Mies meni takaisin tutkimaan.
— Miksi pitäisi meidän katoissa olla reikiä? — kysyi isäntä hymyillen.
Mitenkä ne sitten olisivat paenneet?
— Ketkä?
Terävä kysymys saattoi Esan hämilleen.
Miehet ilmaantuivat luhdista solalle. Toinen nauroi leveästi.
— Ei täällä ole muuta reikää kuin oven läpi.
— Ehkä sängyn alla on piilossa joku! — arveli pikku-Ville.
— Ei ole sängyn älläkään reikää! — sanoi mies nauraen ja seurasi
toveriaan portaita alas.
Väkijoukko naureskeli ja alkoi vähitellen hajaantua.
Isäntä viittasi Esan syrjemmälle ja puhutteli häntä hiljaa.
— Kuulehan, Esa! Muista, että tämä on viimeinen kerta, kun sinä teet
naurujuttujasi Kervilän mailla, muuten sinulle käy hullusti, niin
naapuri kuin oletkin!
Uhkauksen suorasukaisuus oli niin hämmästyttävä, että Esa jäi
hölmistyneenä ja sanattomana seisomaan paikalleen isännän mennessä
rauhallisesti pirtin kuistia kohti.
Pikku-Ville oli kiepahdellut vähän siellä ja täällä, joten hän oli
kuullut isännän uhkauksen. Nyt hän jo kertoili oikealla ja vasemmalla,
että Esa oli telkeemisen tekijä. Tietoviisaana kuiskaili Ville näitä
salaisia asioita uteliaille kuulijoille.
Saatuaan kontin selkäänsä, paimentorven ja karjaruotaman käsiinsä,
Ville kohotti tanotorven huulilleen ja puhalsi iloisen paimenlurituksen
merkiksi siitä, että kylän karjan oli aika kokoontua korpikujan
veräjälle. Toisten talojen paimenet vastailivat vähin erin. Reippaat
paimenhuijaukset kaikuivat iloisina huomenhuutoina ympäri kylää, ja
kilkattavat karjakellot sekoittivat monet äänensä räystäspääskysten
leperteleviin liverryksiin. Tarhavarpuset pyrähtelivät
vikkelinä parvina juhannusaamun kuulakassa ilmassa, riemuiten
perintöoikeuksistaan poistuvan karjan suurusjätteisiin. Luonto iloitsi,
ja Kervilän pihalta lähtevä väki hymyili. Juhannusaamu oli alkanut
hyvin iloisesti.
* * * * *
Sateen tähden oli juhannusaatto luiskahtanut kuin ohimennen. Noronpään
miehiä oikein harmitti. Tuon yhden illan ikävyyden sentään voisi
jotenkin kestää, jos olisi jonkinlaista metakkaa tiedossa täksi
päiväksi tai edes huomiseksi, sunnuntaiksi. Mutta minkäänlaista toivon
kipinää ei näkynyt mistään. He eivät vielä juhannusaamuna tietäneet
mitään ruskolalaisten sopimuksesta loukkulalaisten kanssa, sillä
helluntaiyöstä asti olivat he ja loukkulalaiset vieroksuneet toisiaan.
Kun sitten kirkkoväeltä saatiin kuulla, mikä sopimus oli tehty Parrilan
pirtissä juhannusaattona, tunsivat noronpääläiset loukkaantuneensa
hyvin syvästi. Heidät oli sivuutettu! Aikoivatko loukkulalaiset täten
kurittaa koko kylää tuon Esa-riiviön tähden? Ei totisesti! Ei tämä
käynyt!
Innokkaimmat raittipukarit olivat unohtaneet kiekonheittämisenkin ja
kokoontuneet juhannuspäivällisen jälkeen Kervilän pirttiin jutustamaan
asiasta, joka oli kovin tärkeä, sillä se koski Noronpään mainetta ja
asemaa kyläkuntien keskinäisessä arvossa, varsinkin sen jälkeen kuin
Loukkula ja Hotikkala olivat, ihan Noronpään nokan edessä, ruvenneet
suosiollisiin suhteisiin.
Muutaman sanan pituisia, innostuneita puheita pidettiin paljon. Ne
eivät tosin suurtakaan valaistusta asialle antaneet, mutta ei se
ollut tarpeenkaan, sillä selvillähän tästä oli joka mies. Yhdessä
loukkulalaisten kanssa piti päästä »leipomaan» kappelilaisia! Se oli
pääasia ja selvä kuin itse juhannuspäivä!
Kervilän isäntä istui isäntäpaikallaan, pöydän takana, ilmeisesti
hartaana kuuntelijana.
Isäntävalta oli suuri ja tinkimätön. Vastoin isännän tahtoa ei,
ainakaan siinä pirtissä, voitu mitään päätöstä tehdä, joten tämä
isäntävalta edusti jonkinlaista puheenjohtajaa tai vieläkin mahtavampaa
— melkeinpä päällikön voimaa ja valtuuksia.
Tavallisesti antautuivat kylän miehet vapaaehtoisesti maltillisimman,
rohkeimman ja viisaimman isäntämiehen ohjattaviksi. Tämä ohjaus
tuli tavallisesti ikäänkuin sivultapäin ja aivan vaatimattomassa
muodossa. Sellainen suurivaltainen isäntämies Noronpäässä oli Kervilän
isäntä, samoin kuin Parrilan Iisu oli Koukkulassa ja Jartun Heikki
Hotikkalassa. Nämä viimemainitut olivat saaneet tämän arvonsa, vaikka
olivat naimattomia, aivan kuin huomaamatta, isänperintönä, samaten
kuin talonsa hallinnonkin. Pilailijat sanoivat, että Iisun valta
johtui Parrilan isosta pirtistä, jota aina pidettiin loukkulalaisten
yhtymäpaikkana. Vakavasti puhuttaessa myönnettiin empimättä, että
Koukkulan valta oli Laikan Oton käsissä.
Tällainen asiain järjestely, joka oli syntynyt vaistomaisesti, olevien
olojen pohjalla, ilman pienintäkään pakollisuuden tai suunnittelun
tuntua, tuli sittemmin, kun tappeluaikakautta ruvettiin rauhoittamaan,
arvaamattomaksi tueksi virkamiesten ponnistuksille.
Nyt vielä ei sellaisesta rauhoittamisesta kuitenkaan ollut paljoakaan
aavistusta, joten intoa uhkuvat miehet pitivät aikamoista suukopua
Kervilän pirtissä.
Puheen hälinä vaikeni kuitenkin pian, kun huomattiin, että Kervilän
isäntä halusi saada äänensä kuuluville.
— Minä ymmärrän kyllä, että te haluatte mennä puolustamaan Ruskolaa
kappelilaisia vastaan. Se on oikein! Mutta eihän teitä ole pyydetty.
Eikös tarjottu apu mahda kelvata?
— Entä jos ei kelpaa?
Miehet katselivat toisiaan, kyhnien korvallistaan. Isäntä jatkoi
hiljaisesti jutteluaan.
— Elleivät Hoijalan Esan turmiolliset aikeet olisi sattuneet tielle
helluntaina, niin välit olisivat nyt selvät.
Tästä syntyi aikamoinen mökä. Esa sai niin hirmuisen syytöstulvan
niskaansa, että kyllä olisi ollut kestämistä, jos olisi ollut läsnä.
Pahasti jo vääntyi Kiepsan Apsankin naama, pelkästä myötätunnosta.
— Kaikki sanovat vielä lisäksi, että viimeöinen ansa meidän luhdin
solassa oli asetettu Laikan Ottoa varten. Ei ihme, jos meitä nykyään
katsellaan karsaasti Loukkulassa.
— Esan syytä kaikki! Hänen tepposensa tekevät nuuskaa koko kylästä, jos
tätä jatkuu! — huusi muuan äkäisesti.
Melu ja sadattelut alkoivat uudelleen.
— Tehdään heti paikalla sovinto loukkulalaisten kanssa! — huudettiin
pariltakin taholta.
Isäntä heilautti piippunsa vartta merkiksi, että hän halusi jatkaa.
— Sovinto on hyvä asia. Sitä minäkin kannatan. Mutta kenen kanssa
aiotte sopia? Parrilan Iisun ja loukkulalaistenko? Lorua! Siitä ei tule
mitään! Ilman Laikan Oton suostumusta ei ikinä saada aikaan sovintoa,
eikä tappeluakaan. Sen mahdatte tietää. Näissä asioissa on yksi Oton
sana yhtä paljon kuin pari kolme kyläkuntaa.
Täydellinen hiljaisuus vallitsi. Muuan uskalsi mennä juomaan
vaarinkaljaa pöydällä olevasta tuopista, mutta hän koetti kulkea
varpaillaan, estääkseen saappaitten nirskumista, mikä siitä vain yltyi.
Laskettuaan tuopin pöydälle arveli mies, että kai on sanottava jotakin,
koska munienkin on tullut näin huomion esineeksi.
— Laikan Otto on hyvä mies, hänen kanssaan voi sopia vaikka minkämoinen
syyllinen, jos vain tunnustaa syyllisyytensä. Menköön Esa sopimaan! —
sanoi mies.
Ehdotus oli jotenkin outo ja hämmästyttävä. Se sieti vähän rykimistä
ja lakin työntämistä taaksepäin. Katseltiin ehdottajaa ja öräiltiin,
ikäänkuin olisi punnittu, minkälainen mies oli tuon ajatuksen takana.
— Minäkin uskon, — sanoi isäntä, — että asia selvenee heti, jos Esa
menee, muutaman miehen mukana, sopimaan Oton kanssa.
Isäntä korosti erikoisesti sanoja »muutaman miehen mukana», katsoen
samalla tarkoittavasti joihinkin kylän voimakkaimpiin miehiin.
Nämä ja useimmat muutkin ymmärsivät heti, että Esa oli pakotettava
tähän tekoon, jos ei hyvin puhein suostuisi.
— Ei Hoijalan Esa ikinä tule pyytämään sovintoa Laikan Otolta! Se on
vissi se! — kirkaisi Apsan ääni nurkasta.
Mutta se oli ajattelematon lause. Oli kuin seipään pistos
muurahaispesään. Tämä pieni vastalause puhalsi leiskuvaksi liekiksi
sen tyytymättömyyden Esaa kohtaan, mikä oli kytenyt huomaamattomana
kipinänä ajatusten uumenissa.
Huudahdukset, vaatimukset ja uhkaukset alkoivat myllertää miesjoukossa.
Apsa huomasi tämän, painoi lakin tiukempaan ja aikoi pujahtaa ulos
ovesta, mutta eräs vankka käsi tarttui häntä olkapäähän ja heilautti
hänet entiselle paikalleen.
— Vai karkaisit kertomaan Esalle mitä täällä jutellaan ja harkitaan,
junkkari!
— Ei kukaan pirtistä pihalle, ennenkuin asia on selvä! Minä hoitelen
ovireikää! — sanoi muuan roteva nuorukainen, asettuen hajasäärin
seisomaan oviaukon eteen.
Ajatukset olivat jo siksi kypsyneet, että päätöksen teko oli valmis
ilman epäröintiä. Viisi pulskaa poikaa tarjoutui »saattamaan» Esaa
ahtaan portin tielle. Mutta kuka saadaan »kellokkaaksi»? Kuka pannaan
tämän asian puhemieheksi? Siinä kysymys, joka sai monen miehen
nyhkäisemään lakkiaan sekä otsalle että niskaan. Kyllä kai Esa voidaan
taivuttaa vaikka konttirukouksille, mutta kuka pystyy puhumaan? Siihen
satimeen ei pistä päätään kukaan! Syntyi äänetön hiljaisuus. Kuului
ainoastaan ähkimistä, joka puhui selvää kieltä ylivoimaisesta ajatuksen
pinnistämisestä.
— Ei ole muita kuin Kervilän isäntä! — kuului arka ääni oven puolelta.
Ähkiminen taukosi, ja kaikki alkoivat tuijottaa ensin puhujaa ja sitten
Kervilää.
— No, minä rupean puhemieheksi, jos saan ajaa asian oman pääni mukaan!
— myhäili Kervilä.
— Saat, saat! — kuului kaikkialta tyytyväisiä huudahduksia.
Hetken kuluttua lähtivät miehet varmoina ja päättäväisinä ulos ja
astelivat Hoijalan pihamaalle, jolle suurin osa heittäytyi lepäilemään,
viisimiehisen saattajajoukon astuessa sisään.
Hoijalan miehet tulivat hetimiten ulos ja asettuivat toverillisesti
nurmelle, kylän muitten miesten joukkoon, kysellen mitä nyt oli
tekeillä. Heille selitettiin, että Esa menee sovintoja tekemään
Loukkulaan.
— Onpa hyvä, että meidän Esa on tullut järkiinsä! — sanoi toinen
miehistä.
— Niin! Esa menee vain omasta puolestaan, ja nuo viisi poikaa seuraavat
todistajina. Kylän puolesta menee Kervilän isäntä! — selitti joku
joukosta.
— Kervilä?
Hoijalalaiset näyttivät hämmästyneiltä, ja ihmettelevin elein
katselivat muutkin miehet toinen toistaan. Eivät he olleet ehtineet
hoksata mitään outoa nikamaa asiassa. Mutta olihan siinä jonkinlainen
nystyräntapainen, jonka viereen ajatus pysähtyi. Eikös ollutkin
Kervilälle annettu kaikkinainen valta koko Noronpään nimessä? Ei kukaan
muistanut milloinkaan ennen näin tapahtuneen.
— Eikös ole oikea mies sitten? — ärähti joku, ajatuksensa jatkoksi.
— Vissisti on! Ja koska Hotikkalassa ovat Jartun veljekset ja
Loukkulassa on Laikan Otto, niin meillä pitää olla Kervilä, joka on
viisain kaikista, — puheli toinen.
— Loukkulassa on vielä Parrilan Iisukin!
— No, jos parittain pitää olla kellokkaita, niin on meillä vielä
Kujansuun Tanukin!
— Niin on! Ei meiltä viisautta puutu! — myönnettiin yleisesti, ja asia
oli selvitetty hahmolleen.
— Oikeinko siitä Esan kivestä paisui niin suuri kallio, että Kervilän
isäntä itse lähtee? — No, hyvähän se on, että taas uskallamme
piipahdella Loukkulassa entiseen tapaan.
Sanoja kääntyi vatsalleen ja näki Apsan miesten keskellä.
— Apsa! Mitä siellä kyykyttelet? Mene tuomaan isännältä avain, että
saadaan miehille vaarinkaljaa! Pitäisipä olla vieraan vara, kun talossa
ei ole, sitten helluntain, käynyt ainoatakaan vierasta.
— Apsa ei nyt mene mihinkään. Hän odottaa tässä meidän kanssamme Esan
lähtöä, sanoi Apsan vieressä istuva nuorukainen.
Hoijalan mies katsoi ympärilleen ja purskahti nauramaan.
— Vai niin! — Hän oli ymmärtänyt ilman selityksiä.
— Onko pirtissä ketään? — kysyi hoijalalaisten lähin mies.
— Ei! Naiset ovat kodassa astioillensa parissa. Kyllä isännän kamarissa
voi »rauhassa» jutustella, ellei kenessäkään ole kuurouden vikaa.
Jonkin ajan päivää paistateltuaan näkivät loikoilijat, että Esa tuli
pirtin portaille »saattajiensa» seurassa. Hän näytti jäykältä ja
kalpealta, mutta astui muuten tavalliseen tapaansa, ilman kiirettä tai
hitautta.
Ääni vain ei tahtonut oikein totella, kun hän sanoi pihalla-olijoille
hyvää päivää ja mainitsi menevänsä Loukkulaan sovintoja tekemään.
Piirittäjät olivat ihmeissään, kun pojat olivat saaneet Esan noin
perinjuurin muuttuneeksi. Hänhän nähtävästi meni omasta tahdostaan,
koska siitä itse puhuikin! Tästä ihmeestä piisasi juttua niin pitkältä,
ettei kiekon heitosta aikonut sinä iltapäivänä tulla mitään. Tuskin
saattajatkaan uskoivat omia korviaan. He hymyilivät hämillään, vaikka
olivatkin panneet sanat Esan suuhun. Ensikerran elämässään he saivat
kokea, mikä hirvittävä voima piili yleisen mielipiteen painostuksessa.
He luulivat, että Esalle olisi annettava aikamoinen kuritus, ennenkuin
hän taipuisi, mutta kuritusta ei tarvittu ollenkaan.
Esakin oli vaistonnut ilmassa jotakin outoa mahtia. Selitys talon
piiritystilasta ja kylän miesten päätöksestä käyttää selkäsaunaa riitti
Esalle täydellisesti, sillä peittoamista tuli elinikäinen hylkynä
oleminen omassa synnyinkylässään. Sehän oli kuin kuolemantuomio! Eikä
siitä voinut vedota mihinkään maailman kolkkaan. Hänen eristetty
asemansa helluntain ja juhannuksen välisenä aikana oli jo ollut
karvasta esimakua. Sellaisen olotilan jatkaminen kävi mahdottomaksi.
Esa ei ollut niin tyhmä, ettei tätä ymmärtänyt. Hän vain ei jaksanut
käsittää virhettään niin suureksi, että se sai koko kyläkunnan näin
kuohumaan. Vasta matkalla hänelle selitettiin, mitenkä Laikan Otto
uhkasi tuhota hänen tähtensä koko Noronpään vapaan elämän.
Esalle tuli ilkeä olo, kun hänet tehtiin syypääksi niin suureen asiaan.
Hän rupesi kiukkuilemaan Laikan Oton mahtavuutta vastaan, mutta miehet
vain nauroivat hänelle. Seinä siinä tuli vastaan, vaistosi Esa. No,
jos ei tuota Annan juttua olisi tiellä, niin ei mikään estäisi häntä
tunnustamasta Laikan Otolle sitä päällikköasemaa, jonka kaikki näkyivät
Otolle antavan. Pitäisipä kysyä tuolta mieheltä suoraan. Koska hän nyt
kaikessa tahtoi olla niin erikoinen ja oikeudenmukainen, tuo raittien
kuningas, niin voisihan häneltä vaatia rehtiyttä tässä Annankin asiassa.
Näissä mietteissä kulki Esa saattajineen kohti Loukkulan kylää.
* * * * *
Loukkulan miehet olivat kokoontuneet helkaristeykseen kiekkoa
heittämään.
Oli sateen jälkeen ihana kesäinen päivä, kevyt ja kirkas. Pojat olivat
heittäneet aidoille kaikki liiat vaatteensa ja riisuneet saappaansa.
Puolialastomina he hihkuivat ja elämöivät ja tunsivat itsensä
sanomattoman onnellisiksi. Oli lystiä, kun sai ylenmääräistä voimaansa
johonkin työnnetyksi, sillä eihän se tavallisiin arkiaskareihin
mitenkään mahtunut, vaikka tehtiinkin työtä »auringon kanssa kilpaa».
Parrilan Iisu oli entistäänkin hiljaisemmalla tuulella eikä ottanut
osaa miesten leikkiin. Seisoskeltuaan kotvan toimettomana läheni hän
vihdoin Laikan Ottoa, kun tämän heittovuoro oli tullut.
— Heitä nyt, Otto, kiekko, pitäjästä pihalle! Mulla on vähän asiaa.
Otto nauroi iloisesti heilauttaessaan kiekon pyörimään hurjaa,
hyrisevää vauhtia.
— No, menköön vaikka maantien loppuun asti!
Miehet nauroivat vallattomasti kuin lapset, ja kiekkokin nähtävästi
nauroi, sillä tavien tapaamattomana se hyrisi omaa menoaan ohi
viimeisenkin vastustajan, pyörien yhä pienempänä, yhä kauemmaksi,
halkaisten joitakin kuivamattomia lätäköltä mennessään.
— Nyt voitit Laikan Otonkin heiton! — sanoi Iisu, miesten lähtiessä
meluisasti hoilaten etenemään näin vaivattomasti voitettuun, uuteen
asemaan.
— Hyvä, että ajoit heidät kauemmaksi! Mulla on vähän juttelemista.
Mennään istumaan tuohon mäkilappeelle, — sanoi Iisu.
— Mene vaan! Minä otan takkini aidan seipäästä, — kehoitti Otto.
Otto aavisti, että Iisu halusi mennä juhannusmarkkinoille Tampereelle
ja tahtoi hänet mukaansa. Nyt siitä kyllä ei tulisi mitään, sillä Oton
oli mentävä erään sukulaisensa häihin, naapuripitäjään, mutta sama
kai tuo, voihan kiekonheitosta jo luopuakin. Yhtä hyvin voi jotakin
jutustella eikä aina hoilata maantiellä.
Iisu istua könötti jo laakealla kivellä, kun Otto hiljakseen astui ojan
yli mäen laiteelle.
— Tässä on vähän varjoa. Ei niin hirveästi räkitä, — sanoi Iisu.
— Kiekkoa pitäisikin heittää vain öisin. Päiväinen tuppaa hihaan ihan
väen väkisin, — sanoi Otto heittäytyessään nurmelle takkinsa päälle.
— Tuletko markkinoille ensi sunnuntaina?
— Tiedäthän, että menen häihin.
Iisu rykäisi ja rupesi hommaamaan piippunsa täyttämistä.
Pitkän ajan kuluttua ja monien mutkien jälkeen sai Iisu selitetyksi,
että maakunnan kuulu puhemies oli kevään kuluessa usein käynyt
Parolassa. Ja viimeksi tänään. Puhemies hommaa Parrilaan emäntää
Porista päin, rantalakeuksilta. Morsian olisi nyt tavattavissa
juhannusmarkkinoilla. Sitten olisi, ennen heinäntekoa, käytävä
peräämässä asia valmiiksi morsiamen kotona, jos asianomaiset siten
haluaisivat.
— Minä tahtoisin sinut kumppanikseni sekä markkinoille että sittemmin
morsiustaloon, jos sinne tulisi lähtö.
— Jos morsiamen kotitaloon tulee matka, niin sinne kyllä lähden mukaan,
mutta markkinoille en tule. Olen päättänyt mennä häihin.
Iisu huokasi ja sipaisi leukaansa. Hän tiesi, ettei Ottoa voinut
taivuttaa.
Otto nauroi ystävällisesti.
— Parempi, että omin päin teet päätöksesi morsiamen suhteen. Sinä
kysyisit kuitenkin minun mieltäni, jos olisin mukana.
— Sepä se on persanaa, ettei akoittumisestaan voi jutella kuin
talonkaupasta tai jostakin muusta miesten keskeisestä asiasta! — sanoi
Iisu, toivottomuuden sävy äänessä.
Ottoa nauratti.
— Niin hullusti on tässä maailmassa. Pahin ja paras on toimitettava
omin päin. Kaikkeen muuhun, siltä väliltä, sopii naapurinkin apu.
— No, tuletkos varmasti sitten tytön kotitaloon? Minä panen
nahkavieterikääsit ja kaksi hevosta eteen.
— Sinne tulen.
Iisu aikoi ruveta juttelemaan tytöstä mitä oli kuullut puhemieheltä,
mutta Noronpäästä käsin läheni miesryhmä, joka kiinnitti heidän
huomionsa.
— Mitäs tämä tietää! — huudahti Iisu. — Noronpään miehet ovat
liikkeessä Esan kanssa, vaikka se on kiellettyä! Katsohan!
Otto nousi maasta ja asettui kivelle istumaan, — Ja Kervilän
Matti-isäntä on tuossa ensimmäisenä! Mahtaako kuulua samaan seuraan?
Kervilän isäntä kulki vähän edellä muita ja poikkesi suoraa päätä Ottoa
ja Iisua kohti. Esa ja miesryhmä jäivät maantielle seisoskelemaan kuin
etukäteen tehdyn sopimuksen mukaan.
Kervilän isäntä tervehti kädestä pitäen Ottoa ja Iisua, jotka ottivat
hänet ystävällisesti vastaan, sillä eihän heidän välillään ollut
vähintäkään eripuraisuuden syytä.
Pienten kangerrusten jälkeen kävi Kervilä suoraa päätä asiaan käsiksi.
Kylien välinen sovinto oli saatava ennalleen eikä päästettävä
nurjamielisyyttä juurtumaan yhden miehen rikkomuksien takia,
varsinkin kun syyllinen itse oli tullut pyytämään sovintoa. Noronpään
syrjäyttäminen Ruskolan jutusta ja kylien välisistä asioista olisi
peruutettava. Olisi saatava aikaan neuvottelu kyläkuntien kesken.
Otto ja Iisu tunsivat itsensä vähän noloiksi. Kervilän isännän
arvovaltainen esiintyminen teki asian niin oudon juhlalliseksi. Ei
tämmöistä ollut heidän tietääkseen koskaan ennen tapahtunut. Ja mitä
hän tarkoitti neuvotteluista puhuessaan?
— Miten helkkarin tavoin tässä nyt sitten on meneteltävä? — huudahti
Iisu katsellen avuttomin ilmein hymyilevää Kervilää.
— Niin — ei näitä kaikkia juttuja voi kolmen kylän miesten kesken
pohtia. Siitä tulisi selvä tappelu lopuksi! — sanoi Otto vaivaantuneen
näköisenä.
— Kolmen kylän? — ihmetteli Kervilä.
— Niin! Esa on tehnyt syntiä Hotikkalassakin. Siitähän helluntaitappelu
johtui.
— Kyllä, kyllä! Mutta minä olen kuullut tarkemmin niistä. Ne ovat niin
perin lieviä syntejä, että Esan saama selkäsauna kuittaa ne yllin
kyllin.
— Niinkö? — Mutta hotikkalalaisten selän takana emme kuitenkaan voi
niistä asioista päättää.
— Antaa heidän tulla mukaan!
— Minne?
— Päätöstä tekemään!
— Sanon vielä, ettemme voi, tämmöisen asian vuoksi, kutsua koolle
kolmen suurkylän miehiä. Siitä syntyisi hirmuinen metakka eikä mitään
sovintoa.
— Miksi kaikkia? — hymyili Kervilä. — Tappelussa voi olla joukosta
apua, mutta aprikoidessa haittaa. Teitä on kaksi loukkulalaista, minä
olen Noronpään puolesta, ja tuolla lähestyy iso parvi kiekkomiehiä.
Kaipa siellä on pari hotikkalalaista joukossa. Siinä valmis lautakunta.
— Totisesti! — huudahti Iisu. — Olen aina sanonut, että sinusta kerran
tulee lautamies! Ilmankos sulia on jo kurkkupartakin aataminpalan
peitteenä!
Toiset eivät voineet olla nauramatta tälle hauskalle ja lapsekkaalle
asiasta hyppäämiselle.
Naureskellessaan kääntyvät Otto ja Iisukin Kervilän osoittamaan
suuntaan. Kiekon ajo oli palautunut nopeasti. Näytti, että etäisempi
puolue oli saanut avukseen hyviä heittäjiä.
— Siellähän näkyy olevan Jartun Kalle ja vielä joku muukin
hotikkalalainen. Pianhan tähän saadaan lautakunta koolle. Huudapa sinä
Iisu — tai Otolle se paremminkin sopii. Huuda Kallea! Kutsu tänne!
Otto liikahti vähän ärtyneenä.
— Eihän minua ole kukaan valinnut tällaisia käräjiä pitämään!
Kervilä hymyili leikillisesti ja katsoi sivulta, pilasilmin, Ottoa.
— Milloin Laikan Otto on ennen kysellyt muitten mieltä? Milloin olet
alistanut päätösvaltasi miesmölinän käskettäväksi? Ellet tätä halua
tehdä, niin ymmärrän siitä, ettet halua sovintoa meidän kanssamme.
— Entä jos lautakuntakaan ei tee sovintoa?
— Se on sen asia. Siihen tyydymme.
— Kyllä sinä, Kervilä, olet mahdottoman viisas mies! — tokaisi Iisu,
vakava lapsen ilme kasvoillaan. — Näetkös nyt, Otto? Kysyitkö silloin
kenenkään lupaa, kun annoit tuolla maantiellä tuomiosi Hoijalan Esalle?
Et kysynyt, mutta kuitenkin kolme kyläkuntaa on pannut sen täytäntöön.
Minun mielestäni ei tarvita mitään lautakuntia. Mitä Otto päättää
yksin, se pitää.
— Niin tietysti, loukkulalaisten puolesta, mutta tässä olemme mekin
ja...
— Noronpää _pyytää_ sovintoa, eikä silloin voi sitä _antaa_ itselleen!
— sanoi Otto kiinteästi.
— Mutta sitten on vielä Hotikkala! Ja minähän olisin vain yksin teitä
neljää vastaan. Minun sananihan olisi vain viidennes.
Otto katsahti tutkivasti Kervilän hymyileviin silmiin. Kervilän
viimeinen lause herätti pahoja aavistuksia Otossa. Hänestä tuntui,
että hänen valtansa rajoittaminen oli tässä Kervilän tarkoituksena.
Eikä hän siinä erehtynytkään, sillä Kervilä oli, järkevänä miehenä,
ajatellut, että, jos kerran saataisiin kylien miehet huomaamaan, että
heidänkin sanansa jotakin painaa, niin voisi siitä syntyä jonkinlainen
tarpeellinen ylin valta tulevaisuudessa. Oton omavaltaisuus ei
miellyttänyt Kervilää. Vaikka Otto ei vielä ollut puoltanut
mitään vääriä asioita, niin kuka tietää, mitä tulisi tapahtumaan
vastaisuudessa. Eikä Kervilä halunnut kiinnittää huomiotaan siihen,
miten Otto menetteli yksityisten suhteen, mutta koko Noronpään kylän
sivuuttaminen tai pannaan paneminen meni hänen mielestään liian
pitkälle. Tässä mielessä hän oli lähtenyt liikkeelle kylänsä puolesta.
Otolla taas puolestaan ei ollut mitään erikoisia syrjäyttämis-aikeita
Noronpäätä kohtaan. Hänen mielestään, yksinkertaisesti, Loukkula
riitti yllin kyllin yksin tukemaan Ruskolaa, eikä Otolla, jos välit
Noronpäähän olivat helluntaina kylmenneet, ollut mitään syyltä ruveta
silittelemään noronpääläisiä.
Nyt oli asia kuitenkin saanut toisen muodon, kun pyydettiin sovintoa.
Ja vieläpä niin juhlallisessa muodossa, että vähän hävetti. Mikäpä
estäisi siihen suostumasta? Ei mikään! Mutta — niin, siinä oli muuan
mutta.
Otto ei ollut pikkumaisen itserakas eikä turhamainen, mutta hän oli
ylpeä asemastaan ja maineestaan. Sitä älköön rohjettako panna puntarin
nokkaan! Silloin hän heittäisi koko painonsa punnukseksi. Miksi
Kervilä halusi sotkea Esan tuomion kylienvälisen sovinnon yhteyteen?
Ja miksi muitten pureskeltavaksi? Miksi ei Kervilä pyytänyt suoraan,
että Otto olisi peruuttanut tai lieventänyt tuomionsa? Miksi Oton
sanan piti painaa vain viidenneksen, päätöksen teossa? Ei enempää kuin
Kervilän tai kenen muun tahansa! Ja eikö Iisukin ollut nähnyt Kervilän
sisäisiä ajatuksia? Olipa tietenkin! Ei Iisun puhe Kervilän parrasta ja
»aataminpalasta» ollut niinkään lapsellista! Hänhän oli vielä sanonut
senkin, ettei lautakuntia tarvita. Iisu oli antanut Otolle salaisen
neuvon ja paljastanut Kervilän.
Iisu oli viisas mies rauhallisissa oloissa, vaikka nahjus nujakoissa.
— Mitä mietit? — katkaisi Kervilä Oton mietteet. — Ryhdytäänkö
neuvottelemaan?
— Ei! — kuului Oton kuiva vastaus. — Minkämoista kylien välistä
sovinnon merkkiä te haluatte?
— Noronpää tahtoo päästä entisiin ystävyysväleihin ja olla mukana
huomenna Ruskolan raitilla, kappelilaisia vastassa.
— Kutsu sitten miehesi tänne mäen laiteelle!
Kervilä nousi ja antoi merkin miehilleen. Hän arvasi, että hänen
yrityksensä siirtää asia miesjoukon päätettäväksi oli mennyt myttyyn.
Samanaikuisesti noronpääläisten kanssa keräytyivät kiekkomiehetkin
mäkirinteelle. He älysivät, että jotakin erikoista oli tekeillä.
Varsinkin Esan läsnäolo herätti suurta uteliaisuutta.
Laikan Otto ja Parrilan Iisu menivät ystävällisesti tervehtimään
noronpääläisiä, yksinpä Esaakin. Tämä vaivaton rehtiyden ilmaisu teki
vapauttavan vaikutuksen pingoittuneihin mieliin. Pian istuskelivat ja
loikoilivat miehet ryhmittyneinä mahdollisimman varjoisilla paikoilla.
Ilmassa oli vielä kuitenkin jonkinlaista epämiellyttävää juhlallisuuden
tuntua, joka vaivasi Ottoa ja osaksi muitakin. He eivät olleet
tottuneet tällaisiin menoihin.
Jartun Kallen mahtava jättiläisolemus pelasti kuitenkin tilanteen. Hän
meni leveästi hymyillen tervehtimään Noronpään miehiä kuin ainakin
ystäviänsä.
— Me taisimme tapella helluntaina! — sanoi Kalle nyökäytellen isoa,
pitkätukkaista päätään.
Kaikki purskahtivat nauramaan. Kotoinen tunnelma oli saavutettu.
Laikan Otto istui entisellä paikallaan täytellen piippuaan.
— Sen tappelun jälkiähän tässä nyt noronpääläisten pyynnöstä olisi
vähän lakaistava.
Esa rykäisi. Kaikkien katseet kääntyivät häneen. Näytti kuin Esa
ryhtyisi johonkin erikoiseen voimanponnistukseen. Mutta mihin? Aikoiko
hän ruveta puolustautumaan? Laikan Oton silmät tuimistuivat.
— Minulla oli silloin väärä asia, ja Noronpään miehet tulivat
huomaamattaan tapelleeksi sen puolesta. He eivät oikein älynneet tuon
kiven merkitystä ennen kuin jälkeenpäin.
Kaikki olivat sanattomiksi hämmästyneitä. Ei kukaan ollut odottanut
näin rehtiä, avomielistä tunnustusta, joka vielä ulottui puoltamaan
naapureitakin. Se herätti ihmettelyä ja myötämielisyyttä. Enimmin
ihmetteli kuitenkin Esa itse. Ilkeät, myrkkyväkäiset sanat, jotka oli
päntätty hänen päähänsä ja suuhunsa, synnyttivät ystävällisiä ilmeitä
ja kirkkaita katseita hänen ympärillään ja hivelivät mukavasti hänen
pehmenevää sisuaan. Se oli ihme!
Oton katse ei siirtynyt Esasta, mutta se pehmentyi vähitellen. Eikä
äänessäkään ilmennyt erikoista kovuutta, kun hän alkoi puhua.
— Noronpään miehet tappelivat huonon asian puolesta, sanot sinä, mutta
mitä sanovat miehet itse?
— Väärin se oli! — myötäilivät Noronpään miehet.
Lämpimältä tuntuva ilon laine läikähti Oton mielessä. Totisesti!
Tällainen erehdyksen tunnustaminen oli miehekästä! Kuinka olikaan
hän voinut epäillä noita kunnon poikia alhaisiksi sen tähden, että
he taistelukimmassa eivät olleet ehtineet hitaissa ajatuksissaan
määrittelemään menettelyään? Olipa onni, ettei hän ollut luovuttanut
käsistään sitä valtaa, jonka oikeutena oli päästää siinä, missä oli
sitonutkin. Olipa onni! Mutta entä Esa? Esa oli oikea syyllinen! Mutta
miksi ruveta rajoittelemaan ja punnitsemaan? Punnitkoot muut, jos
haluavat! Eipä ainakaan silloin voitaisi syyttää, että Otto kostaisi
omia luhtijuttujaan.
Nämä ajatukset risteilivät Oton aivoissa. Solakkana ja voimakkaana
hän hypähti seisomaan kuin kiihkoa uhkuva tappelija. Mutta käsi
tervehdysvalmiiksi ojennettuna hän astui rivakasti Noronpään miesten
luo.
— Minun puolestani olkoon meidän keskemme entinen sovinto! — sanoi Otto
tervehtien jokaista erikseen.
Noronpään miehet hypähtivät maasta iloisina ja hymyilevinä.
— Sinun ja hotikkalalaisten välit eivät kuulu minulle! — sanoi Otto,
ottaessaan Esaa kädestä. — Mutta myönnätkö, että aioit tehdä tappelussa
tihutyön?
— Myönnän! Olin kaiketi silmittömässä kiihkossa. Kauhistuin itseäni,
kun pudotit kiven kädestäni.
Otto irroitti kätensä ja katsoi tiukasti Esaa, joka alkoi imeskellä
kuivia huuliaan, kurkkaillen sivuilleen, ohi Oton kiinteän katseen.
— Sovinnon sanka on tehty! Eikö niin, miehet? — kiirehti Kervilä
sanomaan, sillä hän näki, ettei Otto ollut tyytyväinen Esaan, jonka
tunnustus jotenkin vilpisteli.
— Kyllä vaan! Meidänkin kylän puolesta! — sanoi Jartun Kalle.
— Mennäänpä sitten, pojat, jatkamaan »ajoa»! Minäkin tahdon taas kerran
olla mukana! — huusi Kervilä. — Jos »ajatte» minut kotia, perääntymättä
kymmentä kertaa enempää, ovat juhannuskaljat tiedossa.
Miesjoukko riensi nauraen ja meluten aloittamaan mielenkiintoista
kilpaleikkiä.
Otto seisoi vielä hievahtamatta, eikä Esakaan uskaltanut liikahtaa,
vähän vain kiemurrella. Esa pelkäsi, että nyt alkaa ankara tili
luhtijutusta.
— Sanoit kauhistuneesi itseäsi, kun kivi putosi kädestäsi, — puhui Otto
vitkaan. — Ei se siltä kuulostanut. Sinä senkin jälkeen vielä härnäilit.
Esa huoahti helpotuksesta. Koska nöyryys päästi pääasiasta, niin
päästää se kai tästäkin.
— Sitä olen kovin katunut. Sisu kai ei ottanut heti talttuakseen. Se
kiehuu joskus yli ymmärryksen, — puheli Esa.
Esan tunnustukset eivät saaneet Ottoa vakuutetuksi hänen
vilpittömyydestään, mutta eipä hänellä sen kanssa ollut sen enempää
tekemistäkään.
— No, niin! Itsepä vastaat itsellesi! — sanoi Otto. — En kanna sinulle
kaunaa!
— Entä tämänaamuinen? — kysyi Esa hätäisesti, kun Otto aikoi lähteä.
Otto naurahti iloisesti.
— Sehän tuotti minulle vaiti lystiä hommaa ajan kuluksi.
— Mutta etkö pelkää, että teen jonkin muun tepposen, kun tulet ensi
kerran?
— Minne?
— Hänen luokseen!
Otto katsoi Esaan kiinteästi.
Aiotko pyytää Annaa vaimoksesi?
Vakavasti yritän! Mutta jos sinä...
— Mitä?
— Jos et yritä vakavasti, niin etkö voisi jättää Annaa minulle?
Taistelun ja voiton aavistelua läikähti tuon kysymyksen mukana Oton
mieleen, mutta Annan voittamishalu ei häntä sen enempää kiihoittanut
eikä Esan olemus voinut synnyttää hänessä kilpailun intoa. Se synnytti
ainoastaan vastenmielisyyden häivän, joka alkoi purkautua vihastumisen
nousuun, ellei Esa heti menisi tiehensä.
— En aio astua tiellesi! — sanoi Otto kiivaasti. — Mutta ellet
käyttäydy Annaa kohtaan kunniallisesti, niin kavahda minua! Mene!
Esa patikoi rinteeltä maantielle.
Otto seisoi yksinään mäen lappeella ja katsahti kuin sattumalta
Noronpäätä kohti. Sinne hänen katseensa jäikin hetkeksi, pysähtyen
Kervilän korkeihin vinttikaivon salkoihin, jotka juuri olivat
liikkeessä. Annakohan siellä nosteli vintan vartta ruskeine
käsivarsineen? Olikohan hänellä Oton lahjoittama kuparisolki rinnassa?
Sillä toisella tytöllä, tummalla tuntemattomalla, oli kultainen solki
rinnassa ja paksut kultakoljaat kaulalla. Tuon tuntemattoman tähdenkö
Otto oli taistelutta luopunut Annasta? Minkähän tähden?
Kaivon vintta oli lakannut liikkumasta ja piirsi töröttävän piikin
pehmeille pilville, joitten taakse lännen aurinko yritti piiloutua.
Otto heitti takin olkapäälleen ja lähti ajatuksissaan astelemaan
kotiansa kohti, välittämättä vähääkään, vaikka häntä huudeltiin ja
viittailtiin kiekonheittäjien pariin.
Ruskolan taistelu oli täydessä käynnissä. Kappelilaiset olivat
hyökänneet suoraa päätä Ruskolan kujan suuhun omalta tieltään, joka
kujan suun kohdalla yhtyi valtamaantiehen. Tähän he aluksi olivat
hetkeksi pysähtyneet, levittäen siipensä valtamaantien pituussuuntiin,
Ruskolan puolustajien eteen.
Kun kappelilaisilla oli ylivoima, koko joukon toista sataa miestä,
olivat he, rellutellen ja humalaista osoitellen, tahallaan jättäneet
kujan suun melkein tyhjäksi, toivoen puolustajien hyökkäävän tyhjään
aukkoon, saadakseen siten heidät »pihtiinsä».
Viritettyyn ansaan eivät puolustajat kuitenkaan menneet, vaan
pysyivät alallaan, naureskellen ja heitellen kompia kappelilaisten
päihtyneisyydestä. Kauan ei sanakopua kuitenkaan kestänyt.
Kappelilaiset täyttivät itse aukkonsa ja hyökkäsivät kujaan,
hirmuisesti huutaen ja meluten.
Näin oli nujakka alkanut ilman sen kummempia valmistuksia.
Puolustajien kärjen muodosti maakunnan etevin kolmikko, Laikan Otto
keskellä ja hänen sivuillaan Jartun veljekset. Heikkikin oli tullut
mukaan, sillä hän oli sanonut pelkäävänsä, että Kallelle siellä
»tehdään pahaa».
Tällainen taistelukärki oli oikeastaan vallan sopimaton ja liian jykevä
tuttavien miesten leikkinujakkaan, sillä hyökkäykset sitä vastaan
pirstautuivat kuin laineet kallioseinään. Mutta Otto oli näin vaatinut.
Hän tahtoi heti alussa nujertaa hyökkääjien rohkeuden edes tällä
tavoin, kun häntä oli pyydetty, ettei yksin, tapansa mukaan, rupeaisi
hajoittamaan hyökkäävää puoluetta.
Mutta tappeluintoiset puolustajat eivät pitkälti tähän tyytyneet, kun
heille täten jäi vain katselijan tyhjänpäiväinen osa. Vähän aikaa oli
kyllä kovin lystiä katsella tämän ihmeellisen kolmikon leikittelyä,
mutta sitten rupesivat katselijat yhä äänekkäämmin pyytelemään, että
kolmikko siirtyisi aidalle, katselijain joukkoon.
Vihdoin Otto antoi miehille luvan pujahtaa heidän eteensä. Heti
sukeltautui parikymmentä intoilijaa heidän ohitseen, ja tämä veres
joukko alkoi riihattoman »leipomisensa».
Hymyillen syrjäytyi kolmikko aidalle nauttimaan »viisaan lepoa».
Samaan aikaan ilmestyi taistelutantereelle aivan uusi, odottamaton
tekijä. Yhden istuttavissa kääseissä ajoi kujalle tanakka mies,
virkalakki päässä, huitoen pamppuineen kappelilaisten selkäpuolella
oikealle ja vasemmalle minkä ehti ja ennätti.
Kääsien takaistuimella huuteli ja komenteli kiiltävänappinen mies
kurkun täydeltä. Pitäjän uusi vallesmanni oli jahtivoudin kanssa ajanut
suoraa päätä keskelle muurahaispesää.
Nujakka loppui itsestään, sitä mukaa kuin miehet älysivät, kuka oli
saapunut heidän joukkoonsa.
Uudesta vallesmannista tiedettiin, että hän oli lujatahtoinen mies.
Tiedettiin hänen sanoneen, ettei hän ota akoilta selkäänsä eikä anna
kohentaa itseään asuntoonsa. Vielä tiedettiin hänen antaneen sanansa
pantiksi siitä, että hän lopettaa maantie- ja raittitappelut yhdessä
vuodessa.
Lapsellinen uteliaisuus valtasi kaikki. Oli hirmuisen jännittävää
nähdä, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Miehet seisoskelivat hiljaisina
alallaan, väistellen vain kääsejä sen verran, ettei pamppu heitä
tavoittanut.
Nujakka joukon keskeen ajaminen oli jo sellaisenaankin, vallesmannin
puolelta, uskaliaisuuden näyte, jonka miehekkyys ei voinut olla
herättämättä eräänlaista arvonantoa esivaltaa kohtaan.
Tämä arvonanto olikin luisunut edellisinä vuosina peloittavan alhaalle.
Viranomaisten saamattomuuden ja henkilökohtaisen arkuuden tähden
oli yleinen kuri höltynyt siinä määrin, että »raittioikeus» oli
vähällä tulla ainoaksi hallitsevaksi voimaksi. Entistä nimismiestä
pidettiin pilkkana tai pakotettiin uhkausten ja pienien temppujen
avuin perääntymään rauhoittamisaikeistaan, jotka olivat erikoisen
epämieluisia kansalle sen tähden, että ne turvautuivat yksinomaan
käräjiin ja sakottelemisiin, pilaten ja rumentaen täten monenkin
nuorukaisen papinkirjan, viattoman nujakan vuoksi.
Kun asianomainen esivallan edustaja ei, varoituksista huolimatta,
lopettanut käräjöimistään, niin ruvettiin hänelle tekemään kaikenlaisia
kiusantöitä. Niinpä niitettiin eräänä elokuun yönä hänen kuuden
tynnyrinalan suuruinen, tuleentumaton kaurakylvönsä maahan. Kun
nimismies tästä vain yhä hurjistui, vaivaten melkein puolta pitäjää
käräjille, tehtiin uusi tepponen. Seuraavana talvena kutsuttiin hänet
pitäjän laitakulmalle erään tekaistun rikoksen jälkiä tutkimaan.
Tämän matkan varrella, talvitien vieressä, pienen metsäjärven jäällä
oli avanto, jonka ääressä neljä akkaa kurikoi pyykkiään. Nimismiehen
päästyä heidän kohdalleen pysäyttivät »akat» hänen hevosensa ja
antoivat esivallan edustajalle aimo selkäsaunan. Sen jälkeen »akat»
katosivat läheiseen metsään.
Tämä henkilökohtainen kuritus »rauhoitti» nimismiestä joksikin aikaa,
mutta jo seuraavana syksynä oli pakko antaa hänelle »viimeinen»
varoitus, kirjeen muodossa. Siinä sanottiin, että jos vallesmanni ei
»paranna tapojaan», niin poltetaan hänet taloineen päivineen. Ellei
hän usko, niin menköön katsomaan kamarinsa nurkan alle. Aivan oikein!
Siellä olikin iso kasa tuohia ja tervaksia. Nyt nimismies pelästyi
vakavasti ja haki siirron johonkin muuhun piiriin? [Kun kansa oli
kirjoitustaidoton, kohdistui epäilys kirjeen kirjoittajasta pariin
paikkakuntalaiseen ruotuväen aliupseeriin, mutta kun tämä epäilys ei
kuitenkaan heikentänyt uhkauksen vakavuutta, jätti nimismies asian
tutkimisen sikseen ja poistui pitäjästä.]
Näitä kahta tapausta, tervaskasaa ja avantoselkäsaunaa, oli nykyinen
vallesmanni tarkoittanut, kun hän oli »uhkavaatimuksensa» antanut
levitä pitäjälle.
Joitakin pieniä nuorukaisryhmiä oli tämä uusi vallesmanni jo ehtinyt
pamppuineen hajoitella, mutta ensikerran elämässään seisoi hän nyt
parin sadan miehen keskessä. Ei hän itsekään voinut ymmärtää, mitä
tästä koituisi.
Hän oli hypännyt kääseistään kujalle. Jahtivouti oli pudottautunut
hänen rinnalleen, jättäen hevosen omille oloilleen.
Vallesmanni kääntyi milloin niillekin taholle ja pudotteli suurin
sanoin ja mahtavin elein lakipykäliä kuin ukkosen vaajoja, antamatta
aavistustakaan evankeliumin olemassaolosta. Haukkumistulva oli pitkä
ja sanarikas. Sen valtavuutta ja voimaa tukivat alituiset pampun
heilahdukset tyhjässä ilmassa.
Paasattuaan tulta ja tulikiveä kristikansalle sopimattomat käytöksen
johdosta, pyhäpäivärauhasta, maantierauhasta, kotirauhasta ja
ilkivallan turmiosta, pysähtyi vallesmanni hengästyneenä erään miehen
eteen, joka istui tienvierellä tiputellen verta nenästään.
— Kuka sinua löi? — ärjäisi vallesmanni.
Mies nousi ylös ja otti lakin päästään.
— Ei kukaan.
— Miksi nenäsi vuotaa?
— Satuin juoksemaan jonkun ojennettua nyrkkiä kohti.
Satainen joukko alkoi hymähdellä. He alkoivat tuntea itsensä hitusen
verran vapautuneiksi.
Oton ja Kallen lähellä oli muuan mies, jonka toinen silmäkulma alkoi
peloittavasti paisua. Hänen luokseen hyökkäsi vallesmanni.
— Kuka sinua iski silmään?
— Ei kukaan!
— Älä valehtele! Itsekö löit?
— Enkä toki! Mutta minä satuin vähän vilkaisemaan oikean kintaan
puolelle, ja siinä sattui olemaan jotakin kovaa tiellä.
Iloinen nauru rehahti miesjoukossa. Tämä alkoi olla lystiä! Oikein
erinomaisen hauskaa!
Vallesmanni oli melkein sininen naamaltaan. Hän oli niin raivostunut.
Mitä ihmettä hän saisi aikaan tällaisten miesten kesken? Hän oli
ymmällä! Ei kukaan syyttänyt ketään!
Tämäkään vallesmanni ei näkynyt olevan viisaampi edellistään. Hänkin
näkyi käsittävän, että tappelu oli vihan vimman ja petomaisen
hengiltä-ottamisen synnyttämä. Hän ei jaksanut nähdä kansan sisimpään
olemukseen. Hän ei nähnyt, että se oli leikkiä, kilpailevaa voiman ja
taidon mittelyä.
Muuan mies istui ojan vierussa yrittäen puhdistaa naamastaan rapaa,
jota oli tunkeutunut suut, silmät täyteen.
— Minä näin, kun sinua löi tuo mies, joka istuu aidalla! — vallesmanni
osoitti Ottoa.
— Minä en voi nähdä ketä tähdätään, mutta ei minua kukaan lyönyt. Minä
vain kompastuin ja lensin päälleni pystyyn tähän ojaan.
— No, mitä sinä teit, kun kompastuit?
— Minä — minä tanssin ristitikkua.
Nyt ei Ottokaan enää voinut hillitä helakkaa, iloista nauruaan.
Vallesmanni hyökkäsi Ottoa vastaan ojan reunalle.
Tilanne alkoi pahasti kärjistyä. Mielenkiinto kasvoi todelliseksi
jännitykseksi. Mitä tulisi tapahtumaan, jos vallesmanni rupeaisi
hätyyttämään kisojen korkeinta valtamiestä, kyläraittien kuningasta?
Jartun Kallekin kertoi jälkeenpäin, että hänen sydämensä rupesi niin
jyskimään, että oli pudottaa hänet aidalta. Ja Parrilan Iisu puraisi
piippunsa varresta suukappaleen murskaksi.
— Kuka olet? — ärjäisi vallesmanni.
Otto istui nojaten olkaansa seiväspariin ja jalka toisella polvella.
Hän ei liikahtanutkaan.
Vallesmanni ärjäisi kahta vihaisemmin kysymyksensä. Samassa kuului
kappelilaisten ryhmästä kimakka ääni, yrittäen puhua turkulaista
murretta, josta vallesmanni ei ollut aivan vapaa, oleskeltuaan
nuoruusvuotensa Turussa.
— Sehään on siält' Turuun takkaa — siält' Naantaalin pualest'!
Yleinen riemu muuttui melkein vallattomuudeksi.
— Kuka siellä viisastelee?
— Kuis mää sen tiäräis! — kuului vielä kimakampi huuto Ruskolasta päin.
Vallesmanni puhisi kuin vihainen härkä kääntyessään uudelleen Ottoa
kohti.
— Oletko, mies, tapellut?
— Montakin kertaa!
— Mutta nyt? — karjaisi vallesmanni.
— Nyt istun aidalla.
Vallesmanni ei voinut enää hillitä itseään.
— Sinä hunsvotti! — kuului käheä murina hampaitten välistä. Vallesmanni
kohotti pamppunsa ja iski hurjasti päin Ottoa.
Otto ei hievahtanutkaan paikaltaan. Hänen oikea kätensä vain
teki salamannopean liikkeen, jonka jälkeen pamppu nähtiin hänen
jäntereisessä kädessään.
Syntyi kuolemanhiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään. Vallesmanni
tuijotti Ottoa veristävin silmin.
Tilanne oli peloittava. Aseen käyttö oli ankarasti kielletty näissä
raittileikeissä, ja nyt oli esivallan edustaja, ilman syytä, tarttunut
aseeseen! Mitä tekisi nyt raittileikkien päämies?
Liikahtamatta vieläkään paikaltaan ojensi Otto, hymyillen, pampun
vallesmannia kohti.
— Vallesmanni tahtoi antaa minulle tämän pampun, mutta minä annan sen
takaisin. _Minä en koskaan käytä aseita_!
Ihailun ja mielihyvän hyminä kulki läpi sutaisen miesjoukon pannen sen
hiljaiseen lainehtimiseen kuin kesäinen tuuli viljapellon.
Vaistomaisesti tunsivat miehet, että Laikan Otto oli voittamaton joka
suhteessa. Hän oli oikea mies, jonka pelkkä _sana_ oli nujertanut
kukkoilevan valtaherran pamppuineen ja ärhentelyineen.
Vallesmanni aikoi sanoa jotakin, mutta samassa kuului miesjoukon takaa
romahtava ja ryskähtävä ääni, joka veti kaikkein huomion puoleensa.
Päästyään omiin valtoihinsa oli vallesmannin hevonen ryhtynyt ruohoa
tavoittelemaan ja siinä toimessa kaatanut kääsit maantien ojaan.
Vallesmanni ja jahtivouti juoksivat hätään, mutta pyörä oli takertunut
niin pahasti erääseen teräväsärmäiseen kivipyykkiin, että hevonen
oli riisuttava valjaista. Yhteisvoimin he koettivat tempoa ajopelejä
ojasta, mutta heidän ponnistuksistaan ei ollut vähintäkään apua.
Tutkittuaan asiaa lähemmin huomasivat he, että kääsejä oli ensin
nostettava, ennenkuin kivi hellittäisi pyörän kiilauksestaan. He
yrittivät, mutta tuloksetta. Vallesmannin ärtynyt mieli ei tästä
suinkaan lenseytynyt.
— Mitä töllistelette, hölmöt! Ettekö näe, että tässä tarvitaan apua? —
ärtyili hän miehille.
Kukaan ei liikahtanutkaan.
— No! — tiuskaisi vallesmanni ja kääntyi tuijottamaan miehiin.
Miehet katsoivat kysyvästi Ottoon päin.
— Vai niin! Te olette kuin sotajoukkoa. Ilman päällikköä ei tehdä
mitään, — mutisi vallesmanni tyytymättömänä, mutta antoi katseensa
kuitenkin seurata miesten silmäyksien osoittamaan suuntaan. Ne
pysähtyivät Laikan Ottoon, joka yhä istui entisessä asennossaan.
— No, sinä siellä aidalla, naantalilainen vai mikä liet, käske tänne
neljä voimakasta miestä apuun, ettei pyörä vioitu!
— Ei täällä käske kukaan! — sanoi Otto kuin opettaen.
— No, perhana vieköön! Jätä sitten anomus heille!
— _Käskeekö_ vallesmanni?
Vallesmanni oli jo vähällä tiuskaista, mutta nähdessään Oton
ystävällisen hymyn hän murahti ensin ja sitten rykäisi.
— Minä pyydän.
Otto hymyili iloisesti kuin lapsi, joka oli saanut tahtonsa täytetyksi.
— No, se muuttaa asian, ihan kokonaan. Mutta eiköhän sentään yksi mies
riitä?
— Ei kaksikaan. Kääsit ovat tavallista raskaammin raudoitetut. Minähän
pyysin neljää.
— Niinpä niin! Yksi lasketaan täällä meilläpäin neljäksi, — sanoi Otto
rauhallisesti, mutta vallesmanni havaitsi hänen silmissään nopeasti
leiskahtavan, ylpeän välähdyksen. Ylpeyden tunnosta miehetkin alkoivat
rykiä ja nostella pitkätukkaisia päitään.
— Minäkö? — kysyi Jartun Heikki.
— Ei toki. Kyllä siihen vähempikin riittää.
— Anna Heikin mennä! Hän on mielissään siitä, — kuiskasi Kalle Oton
korvaan.
— Voithan kuitenkin mennä, jos viitsit, — sanoi Otto ja katsoi Heikkiä,
hypäten itsekin aidalta.
Mieslauma tunkeutui mahdollisimman lähelle ajopelejä, katselemaan,
miten Heikki laskeutui ojaan ja ryhtyi nostotyöhön.
Heikki otti ensin tarkan pohdin kääsien ja kiven suhteesta toisiinsa ja
päästyään siitä selville tarttui hän tukevasti perään kiinni ja asetti
jalkansa pettämättömälle kamaralle. Sitten nousivat kääsit keveästi,
ensin puolipientareelle, josta ne uuden otteen avuin suorastaan
heilahtivat tasaiselle tielle.
— Kovin keveät. Pian rikkuvat, — sanoi Heikki yksikantaan.
Ympärillä nauroi ilakoiva joukko ihan katketakseen.
Heikin valtava voimannäyte teki vallesmanniin niin epätodellisen
vaikutuksen, että hän tuskin huomasi kiittää. Hän hyöri kiireisesti
saadakseen hevosen valjaisiin, vaikka ei hänellä ollut siitä
vähintäkään hommaa, sillä Otto oli antanut merkin parille miehelle,
jotka toimittivat nopeasti valjastamisen.
Istuessaan kääseissä kääntyi vallesmanni Oton puoleen ja puhui melkein
ystävällisesti:
— Mikä sinun nimesi on?
— Minä olen Laikan Otto, — sanoi Otto, ottaen kohteliaasti lakin
päästään.
— Minä arvelin sitä. Me juttelemme vielä näistä asioista!
Sitten vallesmanni kohotti ääntään ja kääntyi puhuttelemaan miehiä.
— Älkää enää tapelko! Ajatelkaa pitäjänne kunniaa ja mainetta! Ja
muistakaa, että minä pidän sanani! Minä lopetan tämä korpielämän teidän
keskuudestanne.
Vallesmanni läiskäytti hevostaan ja ajoi tiehensä, heilauttaen ruoskaa
hyvästiksi.
— Ei taida olla ihan hulluimpia miehiä, jahka vain oppii meidän
tapoihimme, — sanoi Heikki työntäen lakkia toiselta korvalta toiselle.
Tapaus oli ollut niin erikoinen ja monivaiheinen, että siitä riitti
keskustelua loppu-illaksi. Nujakan jatkamisesta ei enää tullut mitään,
varsinkaan sen jälkeen, kun Otto oli sen suorastaan kieltänyt.
— Tänään ei enää isketä yhteen. Eikä kappelin miehiä saa kukaan
ahdistaa. Menkööt rauhassa kotiaan, — oli Otto sanonut lähteissään.
Oton määräystä ei kukaan halunnut rikkoa. Sellainen ei pistänyt
kenenkään päähänkään.
Oton arvovalta oli saanut merkittävän suuren lisän. Häntä suorastaan
ihailtiin. Niin etevästi oli Otto käyttäytynyt pitäjän mahtavinta
hallitusmiestä kohtaan. Oli osoittanut olevansa korkeammalla kuin
esivallan edustaja. Miehet olivat sanomattoman ylpeitä.