IV

Juhannus läheni, ja kyläkuntien neitosilla oli paljon puuhaa sen

johdosta. Piti koluta kananpesät, että kertyisi tarpeellinen

munavarasto keittoa varten. Piti varata valmiiksi voit ja sokerit

sekä littusiin tarvittavat maidot ja nisujauhot. Piti vielä keksiä

kotimetsässä sellainen keittopaikka, jota poikien olisi vaikea löytää.

Pari kolme tyttöä tavallisesti liittyi yhteen talouteen. Heti

helluntain jälkeen etsittiin paikka, jonka piti olla kaunis, kuiva

ja piiloinen. Juhannusaaton edellisenä yönä sinne sitten salaisesti

kannettiin padat, pannut, astiat ja tarpeellinen määrä lastuja, tuohia

ja muuta polttoainetta.

Anna ja Eeva olivat löytäneet itselleen aivan erinomaisen paikan,

jotenkin läheltä kylää, valtavan noron-uoman korvenpuoliselta

rinteeltä. Jättiläiskuusen juurihaarukat muodostivat erinomaisen

keittopaikan. Toisella puolella oli iso maakivi ja toisella puolella

parin sylen pituinen halkopino. Näin piiloutui kuusen pitkien oksien

alle huoneen tapainen ala, jonka oviseinustalla oli vielä joltinenkin

katajapensas.

Tytöt olivat varsin riemastuneita erinomaisesta löydöstä, sillä

vaikka asiaan kuuluikin, että jotkut erikoiset pojat osuisivat heidän

piilopaikkaansa, niin pitihän sentään näyttää siltä, etteivät tytöt

olleet heti ensi askelella tavattavissa.

Anna ja Eeva olivat kumpikin ensikertalaisia. Tämä oli näet ensimmäinen

juhannus, jolloin he saisivat järjestää itselleen piilopaikkansa.

Siksi heidän intonsa oli ehtymätöntä ja heidän hommansa tuiki

salaperäistä. Vanhemmat tytöt, jotka jo useita kertoja olivat istuneet

juhannuspiilossa, eivät tätä leikkiä pitäneet enää niin vakavana.

Tuskin kukaan sentään jäi leikistä kokonaan pois, sillä

juhannusvalvominen tuotti eräänlaista seikkailunomaista viehätystä

yksitoikkoiseen elämään. Neitosten mielenkiintoa lisäsivät vielä aika

paljon ne pienet muistolahjat, joita pojat heittelivät tytöille,

ikäänkuin vaivannäön muodolliseksi kiitokseksi.

Nämä lahjat olivat enimmäkseen jonninjoutavaa rihkamaa rahaiselta

arvoltaan, mutta silti säilytettiin niitä laatikoissa kuin

arvoesineitä, sillä niihin sisältyi joitakin nuoruuden kevään muistoja,

jotka kirkastivat monen hämäräpuhteisen, talvisen hetken.

Kaikista tärkeintä oli kuitenkin nuorille tytöille se horjumaton usko,

että vastainen elämäntoveri oli yksi niistä pojista, jotka pysähtyivät

heidän keittojaan ja littusiaan syömään sekä niistä muistoesineen

lahjoittamaan.

Useampia vuosia mukana olleet tytöt eivät enää tähän taikauskoon

luottaneet, sillä kohtalon kovuus oli sangen usein räikeästi tallannut

heidän kauneimmatkin unelmansa ja kuvittelunsa. Mutta heillekin

sisältyi leikkiin yhä uudelleen uteliaisuuden ja toivon viehätys,

vaikka se olikin haudattu sydämen sisimpiin salakammioihin, huolettoman

ilonpidon kutoman kuoren alle.

Juhannusaattona hämärtyivät Annan ja Eevan mielihaaveet pilvisen

ja sadetta uhkaavan sään takia. Aamupäivä ei ollut toivorikas, ja

iltapäivä muuttui suorastaan synkäksi. Vanhat ihmiset vakuuttuivat,

että illalla sade on auttamattomasti puhkeava.

Tämä oli hirvittävää, ajattelivat Anua ja Eeva. Heidän nuori luontonsa

nousi melkein kapinaan sitä kohtaloa vastaan, joka näin tulisi

runtelemaan heidän puuhakkaat harrastuksensa.

Anna oli kuitenkin itsepäinen luonne, joka ei juuri antanut perään,

ennen kuin suoranaisen pakon edessä. Hän oli päättänyt mennä

piilopaikkaan — ja sillä hyvä! Jos Eeva vähän yritti arkailemaan,

niin ajatuksen välähdys paremman sään toivosta ja Annan päättäväisyys

pyörtivät kaiken epäröimisen.

Oli vielä toinenkin paha pulma, joka tuotti paljon päänvaivaa, vaikka

siitä ehkä jonkin tempun avuin voisi selviytyäkin.

Ilta-askareitten jälkeen tuli Kervilän nuori isäntä Matti, Annan veli,

puhuttelemaan Annaa luhdin ovelle, koettaen estellä tyttöjen lähtöä

uhkaavan sateen kynsiin.

Kun varoittelija kuitenkin huomasi näiden estelyjen tuottavan melkein

kyyneliä Annan silmiin, oli hänkin uskovinaan ilman muutokseen, mutta

alkoi antaa neuvoja eräässä toisessa asiassa.

— Kylällä liikuskelee ehkä paljon Loukkulankin poikia tänä iltana.

— Entä sitten?

— Ne vartioivat, että Laikan Oton tuomiota ei rikota. Tiedäthän?

— Tiedän kyllä! Mutta jos pojat eivät Esan kanssa seurustele, niin mitä

se meitä liikuttaa?

— Eipä mitään siltä puolelta, mutta jos Esa sattuisi eksymään teidän

tulellenne, niin ette varmaankaan näe vilaustakaan kenestäkään muusta,

ellette odota heinäntekoon asti. Ei kukaan tule istumaan Esan seuraan.

Annan silmät pyöristyivät. Tätä hän ei ollut tullut ajatelleeksi,

vaikka olikin kuullut kerrottavan Esan kivitappelusta ja sen

seurauksista.

— Mitä on sitten tehtävä?

— Enpä tuota tiedä. Ettehän tietenkään voi ajaa häntä männikköönkään,

mutta ainahan tytöt osaavat keksiä jonkin näpsän juonen.

Veli naureskeli ja kääntyi lähteäkseen, kun Eeva samassa kiipesi

luhdinportaita ylös, syli täynnä hänen osaltaan tarvittavia

juhlatavaroita.

— Ai ai, niitä pulskia pitoja! Lempoko minunkin pani niin kiirehtimään!

Tulin sen muijan hankkineeksi liian varhain. En kertaakaan ehtinyt tuon

Eevan kanssa juhannuskeittoa syömään!

Nuoren isännän herttainen leikinlasku saattoi murjottelevat tytöt

hieman paremmalle tuulelle. Vilkkaasti he alkoivat pohtia sekä sadetta

että Kervilän isännän vihjausta Esasta.

Hetken rupattelun jälkeen tytöt päättivät, että jos rupeaa satamaan,

niin satakoon. Se oli hyvin viisas päätös!

— Me laitamme tänne minun luhtiini kahvikestit, eikö niin? — sanoi Anna.

— Tietysti. Ja minulla on oikein kaupunkilaista nisupullaa. Isä toi

viime viikolla kaupunkimatkaltaan! — innostui Eeva selittämään.

No, näes nyt! Minä pyydän ruoti-Tiinan keittämään ison pannullisen

kahvia, jos oikein hirveä sade tulee. Pikkuisesta tippumisesta ei

välitetä. Eikö niin? Kun me sitten palaamme metsästä, niin kahvi on

valmista.

— Entä Esa?

Niin, jos Esa tulee ja pilaa meiltä kaikki! Emmehän totta totisesti voi

yksin Esan kanssa istua kökötellä kaikkea yötä!

Annan sormi nousi nenän sivuun, ja hän ajatteli niin ankarasti, että

täytyi painua sängyn laidalle istumaan. Äkkiä hänen viisautta etsivä

sormensa kuitenkin laski peloittavan lähelle Eevan nenännipukkaa.

— Minä tiedän. Esa ei tietysti karta ketään niin tarkasti kuin Laikan

Ottoa ja Jartun Kallea. Me sanomme, että he tulevat littusia syömään

meidän piiloomme.

— Eihän sellaista voi sanoa! Mistä me etukäteen tietäisimme kuka tulee!

— Ei, ei! Se meni viistoon!

Sormi oli taas jo nousemassa nenän sivua kohti, mutta pysähtyi äkkiä

matkalla.

— Nyt tiedän. Meidän paimenpoika, joka kokosi lastut ja puupalikat

piilopaikkaan, saa pitää vahtia. Heti kun Esa on meidät löytänyt, saa

pikku-Ville tulla tulelle ja sanoa, että hänellä on minulle asiaa.

Sitten minä rupean siunailemaan ja kertomaan ketä on tulossa. Luuletko,

ettei tepsi?

Tytöt ilakoivat tästä ovelasta tempusta ja rupesivat tekemään lähtöä

salaperäisen ja salaisen kuusensa juurelle.

Samoihin aikoihin oli joukko miehiä koolla Parrilan pirtissä, joka oli

Loukkulan kylän isoin. Pari miestä oli tullut toiselta puolelta järveä,

Ruskolan kylästä, tekemään selkoa siitä, että kappelin miehet ovat

päättäneet tulla oikein joukoin antamaan selkään ruskolalaisille ja

kaikille muillekin halukkaille isokirkkolaisille.

Kuuleman mukaan he olivat uhkailleet, että tulevat löylyttämään talven

vilut isokirkkolaisten hartioista. Kun asiata oli näin ennakolta

valmistettu, tunsivat ruskolalaiset olevansa pulassa, sillä Ruskolan

kylä oli liian yksinäinen kestääkseen noin uhkaavaa voimaa vastaan.

Sentähden käännyttiin lähimmän suurkylän, Loukkulan puoleen, siinä

toivossa, että loukkulalaiset eivät päästäisi isokirkkolaisten mainetta

pujahtamaan penkin alle.

Parrilan Iisu istui pitkän pöydän takana, isäntien tapaan,

letkuvartinen piippu hampaissa ja vilkaisi leikillisesti leveässä

keinutuolissa kiikkuvaa Laikan Ottoa, joka oli puettuna lyhyeen,

nahkaiseen takkiin, nahkahousuihin, pitkävartisiin saappaisiin ja

nahkaiseen lakkiin, kuten oli »treiskien» miesten tapana sateisilla

ilmoilla.

— Voimmehan me sinne lähettää yhden miehen, joka mätiköi koko kappelin

pehmeäksi kuin varitaikinan, — sanoi Iisu.

Ylpeyttä uhkuva nauru remahti loukkulalaisten keskuudessa, mutta

Ruskolan miehet pudistelivat päätään ja toinen rupesi puhumaan.

— Ei se käy! Loikan Oton maine on siksi suuri, että se estäisi tappelun

siksi kerraksi, mutta pian palaisivat kappelilaiset uudelleen ja

salaisesti. Olisimme taas samassa pulassa. Tapaus siirtyisi, mutta

ei meitä pelastaisi. Meidän mielestämme on heidän nyt saatava niin

loittiinsa, että ymmärtävät pysyä meistä erillään.

Laikan Otto hymyili leikillisesti.

— No, ketä vastaan te sitten voimianne näyttäisitte?

Ruskolan mies muuttui vakavaksi.

— Heitäkin vastaan, vaikka joka päivä, mutta ei heidän tarvitse hyökätä

yhden ainoan kylän kimppuun koko pitäjän voimin.

Yleisesti myönnettiin, että kappelin miesten julkeus meni liian

pitkälle. Sitä oli, totisesti, nääsättävä! Mutta paikan Oton

poisjäämiseen ei kukaan halunnut suostua. Oton piti ainakin tulla

katselemaan, kuinka he mätiköisivät pikkukirkkolaisia. Mitäpä iloa

parhaastakaan nujakasta, jos sitä ei kulmaan asianymmärtäväinen ollut

ihailemassa.

— Jos te luulette, että aidalla istuminen toimettomana on yhtä helppoa

kuin saarnan kuuleminen kesäisenä sunnuntaina, niin koettakaapa! —

huusi Otto harmistuneena. — Jos te tuntisitte ruumiissanne neulojen

pistoksia, kuten minä helluntaina Noronpään vainioaidalla, niin ette

totisesti mua semmoiseen tilaan kehoittaisi. Poissa voin pysyä, jos

haluatte, mutta jos tulen, niin teen mieleni mukaan.

Tämä oli selvää kieltä, jonka kaikki ymmärsivät. Eikä siitä päätöksestä

voinut mihinkään vedota.

Sovittiin siis, että kokoonnutaan sunnuntai-iltapäivällä puolustamaan

Ruskolan kylää, tekemättä etukäteen minkäänlaista suunnitelmaa. Laikan

Otto kyllä antaisi sitten »paikan päällä» tarpeelliset ohjeet.

Miehet hajaantuivat vähitellen kukin taholleen, vihamielisesti

tähystellen yhä synkkenevää taivasta, joka aikoi kieltää heiltä sekä

juhannuskeitot että nisulittuset.

Laikan Oton mukana lähti Iisukin, puettuaan itsensä ensin

rasvanahkaisiin tamineihin. Sade, joka nyt. uhkasi oikein vakavissaan,

ei paljoakaan tulisi pystymään näihin miehiin, mutta toisin oli

laita niiden tyttöriepujen, jotka jo keittoastioineen värjöttelivät

leikkipaikkoihinsa piiloutuneina. Monien nuoret haaveet tulivat

putoilemaan vesipisaroitten mukana märkään maahan.

V

Hoijalan Esaa oli helluntaina kohdannut kiero onni. Nujakan häväistys

oli kovin paha paikka. Useita päiviä pysyi hänen mielensä kuohuksissa

kuin kiehuva perunapata. Hänen sisimpänsä porisi ja pörisi niin,

ettei kaikin ajoin tietänyt, mihin päänsä pistäisi. Työn touhussa ja

kotiaskareissa lakkasi »perunapata» kuitenkin vähitellen pursuilemasta,

tehdäkseen tilaa toiselle »kiehuvalle padalle». Tämä toinen kiehuttava

liekki oli Kervilän Anna.

Erittäinkin helluntain jälkeen oli Anna kartellut Esaa ja kohdellut

häntä huomattavan kylmäkiskoisesti. Esa aavisti syyn. Annan ajatukset

olivat kulkemassa nähtävästi toisiin suuntiin kuin mihin Esa niitä

tahtoi johdatella. Mustasukkaisuus ja viha yhtyivät raatelemaan Esan

sisua. Hän oli varma, että Annalla ja Otolla oli jotakin yhteistä

ja että Otto piankin ilmestyisi Annan luhdille, rakastuneitten

poikien tavan mukaan. Jotakin oli tehtävä! Kostettava oli noille

kuhertelijoille niin, että tuntuisi! Mutta miten? Siinä pulma!

Esa näki pirttinsä akkunasta, Kervilän asuinrakennuksen nurkitse,

suoraan Annan luhdin portaille ja solaan. Näitä hän oli vartioinut jo

monena yönä, väsymykseen asti, mutta Ottoa ei ollut ilmaantunut, eikä

Esa myöskään ollut keksinyt mitään kostotemppua. Asia alkoi pahasti

kiusata Esaa, sillä hän oli varma, että ainakin juhannuksena Otto

ilmaantuisi. Siihen mennessä olisi jokin tepsivä juoni keksittävä.

Näissä tuumissa hän turvautui Hoijalan itsellismieheen, ovelaan Kiepsan

Apsaan. Yhteisistä päänpyörityksistä syntyikin vähitellen keksintö,

joka saattoi Esan hyvätuulisena odottelemaan juhannusta, jolloin hän

myöskin oli päättänyt vielä kerran kaikin voimin pyrkiä Annan suosioon.

Kun Esa aattoiltana näki akkunastaan Annan ja Eevan lähdön, kiirehti

hän mäelle ja lähti seuraamaan tyttöjen jälkiä. Saatuaan selville

piilopaikan vetäytyi Esa vähän kauemmaksi, odottelemaan savun näkymistä

tyttöjen juhannustulelta, astuakseen esiin vasta sitten, muka

savumerkin houkuttelemana.

Tyttöjen tervaslastut ja tuohet sytyttivät nopeasti pienen nuotion,

jonka herttainen loimu ja lämpö tuottivat iloa ja riemua salaiseen

yksinäisyyteen.

Emmehän me tietenkään rupea mitään kokkaamaan, ennenkuin joku tulee? —

kysyi Eeva.

— Eihän toki! Mikä kiire meillä olisi! Täällä ei ole kiireen kierää

eikä hätää minkäänlaista, ellei rupea satamaan. Tänne ei sovi tuulikaan.

— Otammeko tuosta pinosta halkoja istuimiksi?

— Otetaan!

Muutamia leveitä honkahalkoja kannettiin pinosta ja asetettiin

mättäille istuinpenkeiksi.

— Niin on kuin pappilan sali! — tuumi Anna.

— Taitaa olla liian hyvä — ehkä liiankin ovela kätkö?

— Kuinka niin?

— Eikö ole liian ovela, jos kukaan ei löydä tänne?

Annan silmät pyöristyivät.

— Älä nyt hyvä ihminen vielä odota! Mukanako olisi pitänyt tuoda?

Tämä ajatus rupesi kovin naurattamaan. Kikatus ja huudahdukset

kasvoivat yhä vallattomammiksi.

— Rouhekopallinen pojanmukuloita mukana! — sai Anna työläästi

huudahdetuksi naurutyrskyjen lomitse.

Salaperäinen jännitys ja puuha olivat lauenneet hillittömään

kikatukseen. Henkihieverissä tytöt tyrskivät, kyynelten tippuessa

silmistä.

Äkkiä nauru kuitenkin katkesi, sillä katajapensaan viereltä kuului

miehen ääni.

— Hyvää iltaa lisäksi! Lystiä näkyy olevan entiseltään! — sanoi Esa

astuessaan tyttöjen majaan.

— Miten löysit tänne — näin heti? — kysyi Anna, uhmaava sävy äänessä.

— Mitenkö löysin? Savu ohjasi alkumatkan ja nauru lopun. Ensin näin ja

sitten kuulin.

Anna vähän leppyi, kun huomasi, että he itse, kaikesta päättäen, olivat

piilonsa paljastaneet.

— Se on tuon Eevan syy. Häntä aina niin joutavasti naurattaa, — sanoi

Anna estääkseen pahan tuulensa näkymästä vieraalle.

— Tännekö tulit päätäpahkaa? — kysyi Eeva.

— Päätäpahkaa en osannut tulla, mutta teitä minä etsin ja sattumalta

löysinkin.

Mielistelevänä selitteli Esa näin tuloaan, seisoskellessaan tanakasti

paikallaan.

— Ehkä sentään luulit toisia tapaavasi, vaikka et kehtaa sanoa? — kysyi

Anna.

— Jos muita hakisin, niin lähtisin, mutta minä en aio lähteä. Se on

merkki tuumistani.

Tytöt olisivat olleet tyytymättömiä tähän tilanteeseen, elleivät olisi

samanaikaisesti ajatelleet pikku-Villeä. He rupesivat keskustelemaan

vieraansa kanssa, kehoitettuaan häntä istumaan halkolavitsalle.

Yrittelystä huolimatta ei puhelu kuitenkaan ottanut oikein

luistaakseen, eivätkä tytöt myöskään ryhtyneet keittopuuhiinsa, vaikka

Esa koetti kautta rantain siihen kehoitellakin.

Kun keskusteluaiheet uhkasivat vähitellen tyyten loppua, porhalsi

pelastava enkeli pikku-Villen hahmossa esiin ryteiköstä, että pensaat

kahisivat.

— Joko sinäkin, vekara, tuossa iässä kuljeskelet tyttöjen

juhannustulilla? — ärjäisi Esa tyytymättömänä.

— Jo! — sanoi pikku mies hölmistyneenä, nauliintuen neuvottomana

paikalleen. Hän oli ällistynyt vastaanotosta eikä tietänyt miten

menetellä. Tyttöjen kireä mieliala laukesi riemuisaan nauruun.

Loukkaantuneena aikoi pikkumies pelastaa kunniansa ja kääntyi vikkelään

pakoon. Anna kuitenkin saavutti hänet nopeasti, katajapensaan takana.

Supateltuaan hetken palasivat molemmat nähtävästi kaikessa ystävyydessä.

— Ville ei lähde, ennenkuin on saanut osansa juhannuskeitosta. Pannaan

nyt, Eeva, kiireesti pata tulelle, koska tulee muitakin vieraita! —

jutteli Anna touhuisasti.

— Kuka tulee? — kysyi Eeva ja rupesi hätiköimään astioitten parissa.

— Loukkulan poikia on tulossa, kertoi Ville.

— Ketähän loukkulalaisia, näitkö? — kysyi Esa nousten seisomaan.

— Ainakin oli Laikan Otto heidän seurassaan! — kiirehti Anna

selittämään.

Esa pisti piipun taskuunsa ja kiristi nahkavyötään.

— Jokohan nuo ryökäleet löytäisivät tänne? — murisi Esa, saadakseen

tekosyyn kääntyä katselemaan katajapensaan taakse.

Tämä oli jumalattoman ilkeä paikka Esalle. Mistä nyt keksisi syyn

pakenemiseen? Lähteä vain ilman muuta, loukkulalaisten pelosta,

tuottaisi ikuisen häpeän ja naurun. Neuvottomana Esa kynsäisi

korvallistaan, sillä ajatus tenäsi vastaan eikä suostunut keksimään

mitään.

Kun kuitenkin hätä on suurin, on apukin lähin. Pelastava enkeli

porhalsi taas esille, mutta tuhat kertaa julmemmasti kohisten kuin

pikku-Villen pensaitten rapsutus äsken. Vuolaana virtana kuin saavista

kaataen syöksyi kauan uhannut sade heidän niskaansa.

Tytöt vetäytyivät Villen kanssa kuusen suojaan, mutta Esa kiirehti

lähtöä.

— Taitaa olla paras mennä vaihtamaan sadepuku ylleen! — kuului Esan

ääni männiköstä.

Tytöt eivät voineet olla nauramatta, vaikka vesitulva teki kauheata

tuhoa ja hävitystä heidän haaveittensa raunioilla. Juhannustulikin

sammui kuin merkiksi siitä, että sammuneet olivat kaikki kauniit

mielikuvatkin.

— Ei täällä ole enää mitään tekemistä! Lähdetään kiireenvilkkaa kotia!

Kokoa, Ville, padat ja pannut tuohon koppaan ja kuljeta tietä myöten!

Koppa mukana et voi päästä kivisen ja kantoisen halmeen poikki! Me

Eevan kanssa viemme muut tavarat.

Näin komenteli Anna valmistautuen kiireelliseen pakoon.

Kylien välisellä taipaleella tapasi sama äkillinen vesitulva Oton ja

Iisun.

Taisipa mennä likkojen littuset ohi suun tältä juhannukselta! —

pahoitteli Iisu. — Pitäisiköhän pyörtää takaisin?

— Akka tieltä pyörtää! Onhan luhdeissa vesikatot. Me uimme nyt vain

Kervilää kohti kuin sorsanpoikaset.

— Minä kuitenkin poikkean tuohon lähimpään taloon, luulen, että

lakissani jokin sauma vuotaa. Lähetä hakemaan sitten sinne, missä olet!

Näin huusi Iisu poiketen lähimmän talon porttikatokseen.

Otto jäi astelemaan rauhallisesti, välittämättä sateesta tuon

taivaallista.

Männiköstä tuovaa peltotiepahaista myöten rämpi pieni pojan naskali

maantietä kohti, kantaen vähäistä koppaa vuoroin toisessa ja toisessa

kädessä.

Otto tunsi poikasen Kervilän paimenpojaksi ja nähtyään kopan

sisällyksen arvasi heti, mistä poika oli tulossa.

— Ahaa! Joko sade ajoi metsänväen karkuun? — kysyi Otto pojalta.

— Jo! — läähätti Ville.

— Kervilän Annan koppaako sinä kannat?

— Niin!

— Annas tänne ryönä! Minä vien sen Annan luhtiin. Noin! Raskaskin

tämä on sinulle. Laputa sinä nyt nopeasti saunan parveen vaatteitasi

kuivaamaan!

— Sanotkos sitten Annalle, että otit kopan minulta väkisin?

— Sanon, sanon! Painahan lipetiksi nyt vaan. Sinähän olet jo märkä kuin

suoporras.

Oton nauraessa lähti poika tyytyväisenä aika vilkettä kippaamaan mäen

sivua Kervilän saunaa kohti.

Otto oli mielissään, kun oli saanut tikusta asian mennäkseen

suoraa päätä Annan luhdille. Tämä pieni asian tapainen oli sentään

parempi kuin tyhjät kädet, sillä Annan luhtiin ei voinut päästä

salavihkaisesti. Vaikka minkäänlainen salakähmäisyys ei ollenkaan

ollut Oton luonteen mukaista, niin koko talonväen huomio sentään vähän

ujostutti reiluintakin luonnetta.

Kervilä oli rakennettu, samoin kuin Parrilakin ja Laikka, vähän

erikseen yhteisestä kylärykelmästä, vaikka vanhanaikaisempaan tapaan.

Asuinrakennusta vastapäätä, mies- ja karjapihan takana, oli iso

lankkuportti, jonka molemmilla sivuilla ja yllä oli heinä- ja

rehusuojia sekä halkovajat porttipielissä. Nämä vastakkaiset

rakennukset olivat pihojen päätyinä. Toisella sivustalla oli

»ylistupa», vaarin pirtti, maitokamari, kota ja navetta, toisella

taas varastoaitat luhteineen, ratasvajat ja tallit. Tämä pitkulaiseen

neliöön rakennettu ala ei ollut enää entisajan mallin mukaan aivan

umpinainen. Asuinrakennuksen molemmissa päissä alkoivat sivurakennukset

vasta parin sylen päästä, jättäen nurkkauksiin veräjäaukot. Tällaisesta

rakennustavasta oli siis jo hävinnyt rosvojen pelko. Karja taas

voitiin turvata pedoilta siten, että kesäajaksi pantiin miespihan ja

karjatarhan välille korkea lauta-aita.

Täten oli asuinrakennuksen nurkitse valittavana kaksi tietä miespihaan.

Otto valitsi tietysti sen, joka varastoaittojen sivua johti

luhtiportaille, ettei tarvinnut kulkea yli pihan.

Suotta oli varoa, sillä isäntäväki oli sateen vuoksi jo nukkumassa ja

muu väki oli omilla matkoillaan, mikä missäkin.

Kiepsan Apsa kuitenkin näki, kun Otto nousi luhdin solaan. Apsa oli

jäänyt vartioimaan, Esan muuttaessa kuivaa pukua ylleen.

Anna oli jo ehtinyt muuttaa toiset vaatteet, kun Otto astui luhtiin.

— Tuletko sinä tällaisessa ryöpsinässä, johon hyvä ihminen ei aja

koiraansakaan? — kysyi Anna hämmästyneenä, mielihyvän kuitenkin

vilahtaessa silmänurkassa ja suupielessä.

Otto nauroi vallattomasti.

— Tulin lupaukseni mukaan littusia syömään. Mutta niiden sijaan sainkin

vain kanniskella tätä koppaa.

— Mitä siinä on?

— Eiköhän siinä mahda olla Kervilän keittoastioita.

Annan silmät pyöristyivät, kuten aina hänen hämmästyessään.

— Ei-i! Ville tuo meidän astiat.

— Niin! Ville juuri. Mutta hän käski minun sanoa, että Laikan Otto

ryösti astiat ja ajoi pojan saunan parveen vaatteitaan kuivaamaan.

Tarkasteltuaan koppaa ja sen sisällystä purskahti Anna nauramaan.

— Ja nisulittusiako sinun nyt sitten pitäisi saada vaivastasi?

— Eihän toki! Emmehän nyt sentään voi tehdä tulta luhtisi lattialle.

Anna kertoi ruoti-Tiinan kahvinkeitosta ja Eevan nisupullista, jotka

Eeva tuo tullessaan, kun tulee pukua muuttamasta.

— Nyt ei ole muuta tehtävää kuin istua ja odotella Eevan tuloa. Istu

tuohon minun kirstuni kannalle! Siinä on sulle tarpeeksi tilaa, —

naureskeli Anna.

Heidän naureskelunsa oli iloista ja rupattelunsa kovaäänistä, sillä

sade pieksi hurjasti tuohista vesikattoa, joka rämisi ja paukkui kuin

rumpu, pakottaen keskustelijat toisinaan melkein huutamaan.

Tämä ryskinä esti heitä kuulemasta sitä hiljaista rakennus-ahertelua,

jota luhdin solassa hommailtiin.

Esa ja Kiepsan Apsa olivat edeltäpäin valmistaneet kepposensa niin,

että kaikki kävi käden käänteessä. Vanha, honkainen pöydänkansi

oli varattu luhdin oviaukon tukkeeksi, ja sitä tukemaan nostettiin

luhtiporras. Otettujen niittojen mukaan tarvitsi se kuitenkin pari

kiilaa, ennenkuin leveys riitti pöydän kannesta solan ulkoseinään.

Portaan yläpäätä kannattamaan sidottiin köysi kattotuolin sorkkaan.

Näin oli kestävä telkilaitos valmis, ja miehet hyppäsivät solasta

pihaan luipahtaen nopeasti Hoijalan suojiin nukkumaan ja odottelemaan

sitä iloa, minkä luhdissa yöpyneet tuottaisivat talolle, kylälle jakoko

pitäjälle. Esan kosto oli ilkeydessään aivan suurenmoinen. Vaikka Eeva

tulisi takaisinkin Annan luo, kuten Esa aavisti, ei hän kuitenkaan

ilman apua voisi rakennetta purkaa. Kylä saisi varmasti tapauksen

tietää!

Esa ei ollut koskaan ajatellut, että kohtalo sekaantuisi tällaisiin

luhtijuttuihin, mutta nyt, kun sade tuli avuksi hälventäen hänen

toimintansa kolinan, hän oli varma, että kohtalo oli häntä avustanut.

Siksi hän meni hyvin tyytyväisenä nukkumaan.

Vaaran aavistusko vai Eevan liiallinen viipyminen lienee saattanut

Annan mielen rauhattomaksi? Vaikea tietää, kumpiko. Ei hän ajatellut

mitään syitä, mutta, hän tunsi itsensä levottomaksi.

— Enköhän sentään mene jo noutamaan kahvipannua? Entä jos Tiina onkin

nukahtanut! — huudahti hän äkkiä, kesken metsäseikkailujuttuamista.

Tämän sanottuaan Anna tempasi luhdin oven auki, mutta — voi kauhistus!

Mikä siinä oli? Seinä! Hän tölmäsi siihen molemmin käsin. Turhaa!

— Otto! Mikä tämä on? — parkaisi Anna.

Otto kääntyi ympäri ovea kohti, ja ensimmäinen silmäys riitti

toteamaan, että aukko oli tukittu.

— Joku on meidät sulkenut tänne! — huusi Anna ja rupesi vapisemaan.

— Olehan nyt rauhallinen! Ymmärrät kai, ettei tällaiseen hiirenloukkuun

voi miestä sulkea! — sanoi Otto levollisesti ja meni tutkimaan

oviaukkoa.

Hän työnsi ensin hitaasti ja raskaasti, kaikin voimin, mutta telki ei

antanut perään. Se oli luja kuin seinä. Sitten hän rusautteli sitä

olkapäällään, nopeasti ja voimakkaasti, muutamia kertoja. Vain pieni,

vähäpätöinen loksahdus kuului.

— Ihmispainoa siellä ei ole takapuolella, kuten luulin. Se on teljetty.

Tuoksahdukset sen ilmaisevat.

Anna ei jaksanut enää seistä. Hän vaipui istumaan sänkynsä laidalle.

— Voi herran tähden! Kuinka nyt käy?

Otto tarkasteli visusti seiniä ja kattoa, iloisen hymyn leikkiessä

huulilla.

— Niin, tottakin! Se kahvi on kai heti haettava, ettei ehdi jäähtyä!

Anna katsahti Ottoa. Tämän levollisuus ja leikkisyys tyynnytti hänen

pamppailevaa sydäntään.

— Eikö tämä sitten ole ylivoimaista? Voiko täältä päästä pois?

— Jos minä otan tuon tukevan vaateorren, niin kymmenessä minuutissa

hajoitan koko katon —

— Niin — ja täällä on nuoria, joita myöten kiipeämme alas! — huudahti

Anna, hypähtäen kevyenä sänkynsä laidalta.

— Ei, ei, Anna! Emme me halua tehdä mitään ilkivaltaa. Jätetään kaikki

rikkomiset viimeiseen nippaan! Minä en lystin vuoksi suo Hoijalan

Esalle sitä iloa, että tärvelisin ihmisten taloja ja rakennuksia.

— Esako, julmettunut, tämän on tehnyt? Mistä tiedät?

— Arvaan. Esa tietää, että olen täällä.

— Voi minua onnetonta, joka valehtelin hänelle sinun tulostasi,

saadakseni hänet poistumaan juhannustulelta. Muistatko kun kerroin?

— Muistan. Mutta ei siinä valhetta tarvittu. Kun vilkaisin taakseni

luhtisi solasta, ennenkuin astuin tänne sisään, näin jonkun seisovan

Hoijalan pirtin akkunassa. Esa tietää, että minä olen täällä.

Tehdessään havaintojaan jutteli Otto vilkkaasti, saadakseen Annan

pysymään rauhallisena.

Tutkiessaan permantoa vihelsi Otto äkkiä ja rupesi nauramaan.

— Saako tuon ala-aitan lukon sisäpuolelta auki?

— Saa kun työntää salvan lukon sisään!

— Sitä ajattelinkin!

— Mitä?

— Minä luulin ensin, että luhdin permantopalkkien päät olisivat

upotetut seinän sisään, kuten tavallisesti, mutta nämä honganpuolikkaat

lepäävätkin niskojen päällä. Katso itse!

Permantopalkkien sivujen välinen rako oli kuitenkin siksi kapea, että

sitä täytyi vähän laajentaa. Otto otti veitsen tupesta ja vetäisi pari

pientä lastua kahdesta vierekkäisestä palkista.

— Siirrähän tällä aikaa nuo märät vaatteesi vartaalta ja anna varras

minulle!

Anna heitti vaatteet orrelle ja odotti varras kädessä, kun Otto tutki

tarkasti molemmat palkin reunat, etteivät ne mistään kohdasta olisi

pahassa likistyksessä ja estäisi nostamista. Kun sellaista ei näkynyt,

nousi Otto ja rupesi teroittamaan vartaan päätä.

— Minä luulen, että tämä kestää. Mutta jos ei kestä, niin sitten

teroitan tuon orren.

— Eikö se ole liian pitkä?

— On, melkein. Se olisi katkaistava. Mutta koetetaan ensin tätä. Ota

toinenkin varras!

— Ei ole toista.

— No, sama kai tuo. Eihän tästä niin suurta vahinkoa ole.

Otto piirsi, kalikan mitalta, puukolla uurteen vartaaseen ja taittoi

sen polveaan vastaan, teroittaen sitten toisenkin kappaleen.

— Ota tämä ja syötä alle, kun minä nostan!

Vartaan pää ei sentään katkennut, kun sitä varovasti käyteltiin, sillä

paksut palkit olivat kuivia ja keveitä. Pian oli palkki niin korkealla,

että Otto voi käsin tarttua sen reunoihin.

Nyt oli vaikein työ jäljellä. Otto selitti tarkoituksensa. Hän tahtoi,

että palkki jäisi syrjälleen, jotta sen alhaalta voisi taas sijoittaa

paikoilleen.

Annakin riemastui asiasta. Hehän katoaisivat teljetystä huoneesta kuin

tuhka tuuleen, kuin noitavoimalla.

— Onko täällä ainuttakaan rautanaulaa?

— Ei ole.

— No, sitten veistän puunaulan. Mutta eikö seinissä ole? Etsipäs!

Anna etsi ja löysi parikin ovipielestä. Hänen hyppysensä eivät niitä

kuitenkaan saaneet irti.

Nyt veisti Otto pari korttelin mittaista, teräväpäistä puupalikkaa,

käänsi lattiapalkin kyljelleen ja pani tukipalikat pysyttelemään

palkkia paikoillaan.

— Hyppääpä nyt alas, tuon lihatiinun päälle! — sanoi Otto.

— Minne me sitten menemme?

— Ulos avaraan maailmaan.

— Niin — mutta —

— Niinkö, että Eevalla on nisupullia ja sinulla kahvia?

— Niin.

— No, mennään sitten Tarilan luhtiin.

— Odota. Minä otan täältä mukaani kaikki, mitä tarvitsen.

Nopeasti oli Anna valmis, laskeutui alas ja otti vastaan tavaransa.

Otto puhdisti lastut taskuunsa, heitti vartaanpätkät nurkkaan, irroitti

rautanaulan seinästä ja löi sen kiinni palkin reunaan, kiertäen

nuoranpätkän naulan ympäri. Sitten hän laskeutui alas hyvin varovasti,

sillä ainoastaan tikku-tuet olivat palkin tasapainoa hoitamassa.

Päästyään tiinun kannelle veti Otto varovasti nuorasta, ja palkki

kallistui jytisten, melkein oikealle kohdalleen. Pari pientä työntöä

alapuolelta asetti sen aivan entiselle paikalleen. Sitten Otto repäisi

nuoranpätkän irti ja oli valmis poistumaan Annan seurassa.

— Odotahan vähän! — sanoi Otto. — Minä kurkistan, näkyykö Hoijalan

ikkunoissa vartijoita.

Tarkastus teki rauhoittavan vaikutuksen. Ketään ei näkynyt.

— Mene nyt nopeasti noutamaan avain, että voimme lukita oven jälkeemme.

Anna livahti sisään asuinrakennukseen, Oton ottaessa selvää

telkeemisvälineistä. Koko rakenne vaajoineen ja köysineen ilmaisi

täydellisesti, että keksinnön toteuttaminen oli edeltäpäin tehtyjen

valmistuksien tulos.

Oton silmät iskivät tulta hänen vilkaistessaan Hoijalaan päin. Katse

olisi ennustanut Esalle turmiota, mutta se lieventyi, kun Anna

ilmestyi lukitsemaan ovea ja samassa kiepahti viemään avainta takaisin

paikoilleen.

Otto pakotti kuohuvan mielensä tasaantumaan. Ei kukaan saisi tietää

tapauksesta mitään. Asia oli käännettävä siten, ettei Anna milloinkaan

ole ollut hänen kanssaan luhtiin suljettuna. Esa saakoon naurajat

syyttäjikseen turhasta touhustaan. Annan tähden päätti Otto armahtaa

Esaa — tämän kerran.

Kun he sitten kulkivat Tarilaa kohti, tekivät Otto ja Anna yksimielisen

sopimuksen.

— Tarilaan menemme sen tähden, että sinun luhtisi katto vuoti. Sinne ei

voitu jäädä hetkeksikään.

— Niin! Se vuoti vallan taitamattomasti! — nauroi Anna

Samassa tuli Eeva heitä vastaan.

— Minä annan sulle tämän pannun, Eeva! Minä menen tuosta naapurista

noutamaan Iisua. Tulemme sitten yhdessä.

Otto meni naapuritaloon, ja tytöt poikkesivat lähimmästä

»pikku-linkkusimesta» pitkään solaan, joka johti Tarilan pihamaalle.

Iisu oli tavannut Jartun Kallen, ja he tulivat kujalla Ottoa vastaan,

matkalla Kervilään.

Otto kertoi heille lyhyesti vuotavasta katosta ja siirtymisestä

Tarilaan. Hetken päästä nousivat pojat portaita Eevan luhdin solaan.

Toisten mentyä sisään istahti Iisu, hyvää iltaa sanottuaan, luhdin

kynnykselle, selkä luhtiin päin, ja rupesi riisumaan toista saapastaan.

Pojat naureskelivat ja tekivät vallatonta pilaa Iisusta, joka ei muka

uskaltanut tulla tyttöjen luhtiin narisaappaat jalassa.

— Kyllä minä uskallan, mutta toinen kantapää on märkä. Täytyy katsoa,

onko vettä saappaassa.

— Mahdoit jättää rajat kotia näin juhannuksena! — pilaili Jartun Kalle.

— Ei minun saappaani vuoda.

— Mikä sitten vuotaa?

— Sanoin jo matkalla Otolle, että lakissani on reikä.

— Siitäkö on vuotanut saappaaseen? — kysyttiin kilvan.

— Siitä!

Hillitön nauru saattoi seuran heti kotiutuneeksi. Kiusallinen ujous

oli pyyhitty pois, ja kahvi juotiin hilpein mielin ja huolettomasti

rupatellen.

Tytöt saivat lahjansa ja olivat ihastuksissaan. Syytä olikin, sillä

jokainen poika antoi lahjan kummallekin tytölle. Niitä karttui

kokonaista kolme! Mikä riemu! Siinä palmikko- ja otsanauhoja, siinä

helmiä, solkia ja rintasokerikimpaleita!

Kun Iisu, joka oli suurin kahvijuoppo, oli tyhjentänyt kymmenennen

kuppinsa, jättelivät pojat hyvästi. Olikin jo aika, sillä sade oli

tauonnut ja itäinen taivaanranta teki vaalenemistaan.

Otto pusersi hyvästellessään Annan kättä ja katsoi merkitsevästi

silmiin.

— Nuku sikeästi talviteloillasi, aivan kuin ei vuotavaa luhtia ja

sateista juhannusaattoa olisi ollutkaan.

— No, kyllä meluta saadaan, ennenkuin minä herään! — nauroi Anna.