Laikan Otto oli sattumalta joutunut, kokkoa kierrettäessä, erään
solakan, vaalean tytön rinnalle, jota hän ei aluksi tuntenut.
Otto katseli tyttöä, mutta kun siitä ei ollut tuntemiselle apua, päätti
hän kysyä.
— Mistä kylästä sinä olet — minä en tunnekaan?
Tyttö katsoi Ottoa kirkkain, hämmästynein silmin. Äkkiä alkoi hänen
suupielissään väreillä hymy, kunnes hän lopulta purskahti nauramaan.
— Minä olen hyvin kaukaa, aina tuolta Noronpäästä asti.
— Noronpäästä?!
Ottoa rupesi myöskin naurattamaan.
— Sehän on melkein samaa kuin sanoisit: — hyvin kaukaa, aina tuolta
Loukkulasta asti.
Iloisen juttuamisen jatkuessa sai Otto tietää, että hänen
puhekumppaninsa oli Kervilän Anna Noronpäästä. Viime syksynä
rippikoulua käydessään Anna lukeutui vielä pikkutyttöjen joukkoon,
mutta oli nyt talven aikana ja Oton huomaamatta sukeutunut letukasta
kauniiksi neitoseksi.
Annan naapurin poika tai oikeammin nuori isäntä, Hoijalan Esa, katseli
karsain silmin heidän iloisuuttaan ja asettui heti itsetietoisesti
Annan vierelle, kun ruvettiin »leskeä» juoksemaan.
Annan asettuessa parinsa rinnalle pitkään riviin aikoi Otto siirtyä
kiekonheittäjien joukkoon. Mutta nyökätessään Annalle kuin hyvästiksi
luuli Otto huomanneensa Annan katseessa jonkinlaista kiihoittavaa
hämäystä, ja vilkaistessaan Esaan näki hän yrmeyden ja voitonriemun
ilmeen Esan vihamielisessä silmäyksessä.
Heti muutti Otto päätöksensä ja juoksi nopeasti parien eteen,
ilmoittaen olevansa »leski».
Ottoa oli pistänyt Hoijalan Esan julkea katse. Hän ei ollut tottunut
sellaiseen. Tavallisesti merkitsi sellainen katse tappeluhaastetta ja
nopeata iskua. Kun katsetta ei kuitenkaan seurannut mikään uhitteleva
liike tai sana, niin oli mielenpurkaus kyllä jätettävä silleen, mutta
ei suinkaan silti ollut sen tieltä väistyttävä.
Otto tahtoi leikissä anastaa Annan Esalta. Ja jos Esa ei muuttaisi
pahaenteistä ilmettään, niin Otto päätti puolustaa Annaa parinaan koko
leikin ajan.
Pareja juoksi Oton ohitse useita. Kaikki he saivat kuitenkin jotenkin
vaivattomasti pitää toisensa, sillä Otto vaaniskeli ja odotteli vain
erikoista paria.
Pahinta oli, ettei Otolla ollut aavistustakaan, milloin Anna ja Esa
kiitäisivät hänen ohitseen, tai kummalta puolelta Anna mahdollisesti
pujahtaisi esille.
Esa kehoitteli Annaa pinnistämään viimeisetkin voimansa, eikä Anna
myöskään kuulunut niihin, jotka lystikseen antautuvat. Hän oli vielä
siinä iässä, jolloin naisellinen ujous ei hillinnyt nuorta innostusta.
Anna riisti liinan harteiltaan ja seppeleen päästään, antaen ne
kasvintoverinsa, Tarilan Eevan huostaan. Empimättä hän nosti pitkät
hameensa ja sitoi vyötäisilleen.
Jotkut naisista vähän tirskahtelivat, kun Annan alushame ulottui vain
polviin asti, mutta kun nähtiin, että Anna nopein liikkein riisui
kenkänsäkin, muuttui tirskuna uteliaaksi jännitykseksi.
Esa heitti hyvin tyytyväisenä takin yltään ja pitkävartiset jaloistaan,
kiristellen tiukaksi nahkavyötään.
Kun sitten taas kaikui Oton huuto: »yksi edestä ja pari takaa», ei Otto
kuullut minkäänlaista jalkojen töminää. Juuri kun hän aikoi huutaa
uudelleen, livahtivat hänen ohitseen mies ja nainen, kiitäen hurjasti
kuin äänettömät varjot.
Otto hämmästyi ensin tuota odottamatonta näkyä, ja ennenkuin hän ehti
tuntea Annan, oli pari saanut arveluttavan etumatkan. Otto ymmärsi,
että ottelu oli muuttunut vakavaksi. Ellei hän ehtisi parin väliin
ennen »leskenkiveä», joka oli muutaman kymmenen sylen päässä merkkinä
siitä, että sen jälkeen parilla oli oikeus, kaikin keinoin, koettaa
yhtyä, niin hän olisi menettänyt kilpailun. Eikä Otolla suuria voiton
mahdollisuuksia näkynyt olevankaan. Hän oli jo kyllä saavuttamaisillaan
Esan, mutta Anna ei välittänyt paristaan, vaan juoksi paljon Esan
edellä. Anna aavisti, että joutuisi kiinni, jos yrittäisi yhtyä
hitaampaan kumppaniinsa. Sentähden hän juoksi kuin hengen edestä ja
poikkesi heti »leskenkiveltä» viettävälle nurmelle pitkänomaisen ja
parin sylen levyisen savikuopan alapäätä kohti, pyrkien kuopan turviin.
— Kiertäkää savikuoppa! Kiertäkää savikuoppa! — huudettiin
juoksijoitten selän takana.
Juuri tällöin Otto juoksi Esan ohi. Jäätyään jäljemmäksi kiepahti Esa,
Oton selitse, savikuopan yläpäätä kohti. Hän aikoi kiertää kuopan siltä
puolelta ja juosta sieltä Annaa vastaan.
Otto huomasi aikeen ja näki Annan jo kääntyvän kuopan takareunaa kohti.
Olivatko he saaneet hänet petetyksi sukkajalka-tempullaan?
Ei ollut mietittävä silmänräpäystäkään, muuten Esa saisi parinsa ja
Oton voittamattomuus pienen sinimarjan.
Otto ei ollut vielä kertaakaan hävinnyt minkäänlaisessa leikissä.
Joutuisiko hän nyt tappiolle tuollaisen pikkutytön kepposen vuoksi? Ei,
totisesti, vaikka hänellä olisi vieläkin raskaammat saappaat jalassa!
Sekunneista oli kysymys, eikä Otto harkinnut. Hän juoksi kuin hirvi
päin savikuoppaa, jonka hän kyllä hyvin tunsi, vaikka ei hänen päähänsä
ollut ikinä pälkähtänyt yrittää hypätä sen yli.
Nyt hän tekisi tuon hurjan yrityksen!
Otto kiristi jäntereensä viimeisilleen — sai hyvän vauhdin — sopivan
jalansijan — ja lensi kuin ammuttu suoraan Annan eteen.
Anna syöksyi aavistamattaan, Oton avattuun syliin, jossa hän tunsi
kohoavansa korkealle ilmaan. Esa pysähtyi kuopan yläpäässä hävinneenä
miehenä.
Kisaväki huusi ja hoilasi voittajalle niin vimmatusti, että
kiekkomiehet ja väkikapulan vetäjätkin riensivät katsomaan, mitä oli
tapahtunut.
Hengästyneinä palasivat kilpailijat lähtökohtaansa. Ponnistustensa
tähden ei Esa kyennyt »lesken» virkaa hoitamaan, joten ei uudella
parillakaan ollut syytä jatkaa leikkiään.
Joukko kilpamielisiä nuorukaisia riensi kiirein »leskenkuopalle»,
jota nimeä vaatimaton savikuoppa sai tämän tapauksen jälkeen kantaa
kaukaiseen tulevaisuuteen. He mittasivat tarkoin hypyn pituuden,
josta saatiin tämän kilpalajin korkein saavutus ja kiihoittaja
yritteliäisyyteen. Avojalkaistakin »leskenhypyn» hyppääjää pidettiin
ainakin miespolven ajan voittamattomana näitten kylien lukuisissa
raittikisoissa. Pieni sattuma oli näin kylvänyt uuden kiistansiemenen
kilpakisojen vehmaaseen maaperään, ja Oton maineelle oli tehty uusi
kulmakivi.
Kun Anna oli pukeutunut, meni hänkin kevyempään leikkiin, hippasille,
seuraten Oton ja muitten jo »leskeä» juosseitten esimerkkiä.
Näin jatkui leikki ja ilonpito kesäisen yön miedosti hämärtyessä.
Vanhemmat ihmiset alkoivat vähitellen ajatella kotiin lähtemistä,
huudellen ja komennellen puolikasvuista väkeä mukaansa. Tämä oli
merkkinä myöskin neitosille, joista useimmat lähtivät kotiväkensä
mukana ja toiset hetimiten heidän jälkeensä.
Anna kulki käsikkäin Tarilan Eevan kanssa Oton ohi ja nyökkäsi
mennessään, iloisesti hymyillen.
— Sait kyllä minut kiinni savikuopan takaa, kun näit, mutta juhannusyön
munakeittoa ei keitetäkään niin näkyvällä paikalla!
Otto naureskeli ja lähti astumaan tyttöjen mukana.
— Saako löytäjä hakupalkan?
— Noronpään metsät ovat liian pimeät juhannuksenakin!
No, jos ette ihan korpeen uppoa, niin pianhan nuo kotihaat on läpi
astunut!
— Sepä nähdään!
— Nähdäänpä sitten! Keittäkää vain piisaamaan asti munakeittoa! Minä
syön paljon!
— Vain itseämme varten! Emme me ketään odota, — kiirehti Tarilan Eeva
selittämään. — Eikä meidän keittopaikkaamme vaan niin helposti löydetä.
— Piilossa olen, sanoi jänis, kun työnsi päänsä taniaiseen, — nauroi
Otto.
— Naura vasta juhannusyönä! — härnäili Anna.
— Saanko nisulittusiakin, jos teidät löydän?
— Älä lupaa, Anna, mitään! Itse me ne syömme.
— Voi vielä luvata viimetalviselle lumelle!
— Niinkö haihtuva minä olen?
— Niin — juhannuksena! Kiertelet silloin muitten kylien aittamäkiä.
— Lyödäänkö vetoa?
Eeva melkein hätääntyi.
— Älä, Anna, älä! Sehän olisi kuin pyytelemistä ja kehoitusta!
Lyhyt matka kului pian, hilpeästi rupateltaessa tulevan juhannuksen
vaatimattomista iloista ja kuluneen helkajuhlan lyhyestä riemusta.
Kylän kohdalla jättivät tytöt, oikein kädestä pitäen, hyvästit
saattajalleen, jonka hilpeys oli tuottanut heille iloisen kotimatkan.
Vielä lähtiessäänkin sai Otto heidät helakasti nauramaan.
— Herättäkää minut sitten ajoissa, jos sattuisin nukahtamaan!
Tyttöjen silmät pyöristyivät.
— Milloin?
— Ennenkuin nisulittuset jäähtyvät. Minä lepäilen sen ison kiven
takana, jonka vierellä te kokkailette.
Neitoset katsoivat hämmentyneinä toisiinsa, mutta sitten he
purskahtivat ilakoivaan nauruun.
— Ei meidän aittamäissä ole isoja kiviä! — sai Anna sanotuksi.
— No, sitten en sitä isoa kiveä viitsi hakeakaan, löydän minä teidät
muutenkin! — huusi Otto lähtiessään ja nauroi pilailevasti.
Tytöt tirskahtelivat mennessään, noloina ja supattelevina. He älysivät,
että Otto oli puijannut heidät ilmaisemaan osapuille juhannusöisen
piilonsa, sillä muuatta kiveä he kyllä olivat ajatelleet, vaikkakin
vähän kauempaa kylästä.
— Aittamäki ei tässä kelpaa! — päätteli Anna. — On tehtävä jokin
erikoinen tepponen. Pitää antaa Otolle kerran työtä. Hän selviytyy
kaikesta liian helposti.
— Onko sulla jokin tuuma?
— Ei vielä mitään, mutta onpa juhannukseen kolme viikkoa aikaa. Täytyy
keksiä jokin juoni!
Tytöt erosivat kumpikin taholleen, päät täynnä aatoksia, joihin ei edes
vahingossa eksynyt juonen tapaistakaan.
* * * * *
Otto astuskeli hiljalleen maantietä takaisin Loukkulaan päin.
Silloin tällöin tuli häntä vastaan juhlista kotiutuvia vanhoja naisia
ja miehiä, puolikasvuista väkeä ja joku neitonenkin.
Pirteänä ja hyvätuulisena Otto kulki tietään, haluten kärkkäästi päästä
kiekonheittoon tai mihin muuhun metakkaan tahansa, mutta jokin toinen
mielle hidastutti hänen askeleitansa yhä enemmän, kunnes hän lopulta
vallan pysähtyi.
Hänen ajatuksensa pyrkivät väkisinkin pyörimään jonkin muun kuin kiekon
mukana. Mikähän niitä nyt niin pyöritteli?
Otto hyppäsi ojan yli, aidalle istumaan. Hän ryhtyi sytyttelemään
piippuaan, saadakseen rauhassa pohtia, mitä ne oikeastaan kalvoivat
aivoissa nuo omituisen leppoisat ja miellyttävät mieteyritykset.
Niin — Annassahan ne askartelivat, kieppuen sinne tänne kuin kalat
katiskassa. Hm! Olihan Anna vähän erilaisempi kuin muut paikkakunnan
tytöt. Ainakin reippaampi ja rohkeampi. Sekin oli jo paljon. Otto
huomasi viihtyneensä hyvin Annan seurassa. Mutta pikiintynyt hän ei
mahtanut olla. Ei ainakaan vielä. Sen hän luuli tietävänsä melkein
varmasti, sillä ei hän tuntenut sellaista kummaa eloisuutta kuin ennen
— ainoan kerran ennen oli tuntenut.
Niin! Se sattuman ihme siellä Tampereen markkinoilla! Siellä hän oli
nähnyt erään tummatukkaisen, ruskeasilmäisen tytön, joka oli katsonut
häneen vain pari kertaa ja sentään saanut hänen mielensä niin oudosti
ihastumaan. Se tyttö oli epeli, se! Mutta hän oli iäksi mennyt, yhtä
nopeasti kuin oli tullutkin. Eihän mitenkään ollut mahdollista ruveta
etsimään puolta Suomennientä, poiketa jokaiseen taloon ja sanoa, että
jos teillä on tyttäriä, niin tuokaa ne heti minun nähtävilleni! Ei, se
ei käynyt!
Otto naurahti. Se siitä! Mitäpä menneistä muistoista! Kun kerran
sattuma karkasi käsistä, niin karatkoot muistotkin! Anna ainakaan ei
karkaa! Hänet löytää milloin tahansa Noronpään Kervilästä.
Äkkiä kuului kokkotulelta päin lähenevää melua. Hei vaan! Siellähän
oli nujakka täydessä käynnissä. Se läheni nopeasti. Näytti kuin joukko
miehiä pakenisi Noronpäätä kohti. Paetkoot! Eiväthän silloin Loukkulan
miehiä ole. Ja jos Loukkulan pojat antavat koirannuuskaa muille, niin
tästähän on mukava katsella, vanhojen miesten tapaan.
Tuossahan tuli jo seuraakin hänelle, muutamia ikämiehiä, jotka
pakenivat mellastajien edellä, riensivät ojan yli ja kapusivat aidalle
Oton viereen, ruveten heti kertoilemaan tapausten kulkua. Kun he
kuitenkin puhuivat kaikki yhtaikaa, täytyi Oton ruveta utelemaan.
— Ketä löylytetään? — kysyi hän.
— Hotikkalan miehet ajavat takaa noronpääläisiä.
— Hotikkalalaisiahan näkyy olevan kovin vähän?
— Eihän niitä ole kuin muutamia, mutta siellä ovat Jartun veljekset,
Kalle ja Heikki.
— Jartun veljekset!
Otto nousi nopeasti aidalle seisomaan. Hän tahtoi nähdä mahdollisimman
tarkkaan.
Otto tunsi hyvin nuo jättiläismäiset veljekset, mutta he eivät olleet
vielä koskaan olleet mukana missään voimakisoissa. Mikä kumma oli
heidät nyt saanut liikkeelle?
— Mikä on syynä tappeluun?
— Sitä emme tiedä niin tarkoin, mutta Hoijalan Esaa ne ensin alkoivat
ahdistaa.
— Hotikkalan pojatko ylimalkaan?
— Eikä! Jartun Kalle aloitti, iskien Esan suoraa päätä pientareeseen.
Otto ei välittänyt kuulla enempää. Hän katseli tarkasti lähenevää,
myllertävää miesjoukkoa.
— Katsokaas nyt, kuinka nuo jättiläiset kyntävät miehistössä kuin
lumiauran kärki! — huusi joku aidalta.
Otto näki kyllä, ja innostus alkoi hehkua jokaisessa hermon säikeessä.
Hän luuli kuulevansa verensä kohinan. Se surisi kuin mehiläisparvi
olisi kierrellyt korvien ympärillä. Mutta hän pysyi paikoillaan. Hän
oli laskenut Jartun veljesten puolueen lukumäärän, ja heitä oli tuskin
neljättä osaakaan noronpääläisistä, joitten' lukumäärästä ei edes
oikein päässyt selville. Saakoot selkäsaunan, kun kerran kehtaavat
sellaisen ottaa tuolta kouralliselta! Ja tulivathan Loukkulan pojat
rauhallisina heti kintereillä. Ainahan he voivat ajaa hotikkalalaiset
pellolle, jos katsoisivat kylien maineen niin vaativan.
Ensi kerran elämässään Otto teki huomioitaan vanhojen miesten
tavalliselta katselupaikalta.
Jartun veljekset etenivät hitaasti, keskellä tietä, tosiaankin kuin
lumiauran kärki, muutamien miesten kulkiessa siipinä heidän sivustaansa
suojaamassa ja takahyökkäyksiä torjumassa.
Veljesten liikkeet olivat laajat ja kankeat, mutta voimaa näkyi olevan
melkein rajattomasti. Jokainen käden heilahdus kaatoi miehen, ja
jokainen hairaus rinnuksiin tai käsivarteen lennätti miehen maantien
ojaan.
Otto ihaili näitä nuoria jättiläisiä, jotka nyt ensikerran ottivat
osaa maantiekahakkaan. He eivät vielä olleet kuuluisia kumpikaan.
Maakuntamaineensa saavutti toinen heistä vasta myöhemmin, Tampereen
markkinoilla. Mutta Oton mielestä he olivat verrattomia, eikä hänen
ihastuksellaan ollut rajoja. Oikeastaan vain kahteen pekkaan he
painelivat vähitellen, auttamattomasti, puolta sataa miestä edellään,
askel askelelta, syli syleltä.
Otto kyllä oli tuollaisen mieslauman ajanut pakosalle useita kertoja,
mutta sehän oli eri asia. Otto iski miesjoukkoon koko sulavuutensa
ja hurjuutensa riihattomin voimin kuin pyörremyrsky, alkaen keskeltä
miesrykelmää ja leiskuen aukeamansa kaikilla sivustoilla melkein
yhtäaikaa. Kukaan ei saanut hengitys- eikä ajatusaikaa. Jos jokin
ajatus jollekin pälkähti päähän, niin se oli pakoajatus. Mutta tämän
veljesparin temmellys oli vallan toisenlaista. Oli kuin parihärät
olisivat puskeneet eteenpäin — hitaasti ja kankeasti, mutta varmasti.
Veljesten ehdittyä Oton kohdalle murtui »lumiauran» Oton-puolinen sivu
ja Esa hyökkäsi samassa pää kumarassa Kallen sääriin, saadakseen hänet
kaadetuksi. Turha yritys! Yhtä hyvin olisi Esa voinut juosta päänsä
seinään. Kalle ei horjahtanut. Ja ennenkuin Esa ehti nostaa hänen
jalkansa maasta, tarttui Kalle Esaa keskiruumiista ja heitti miehen
rentonaan maantien ojaan, Oton jalkojen juureen. Helposti pääsi Kalle
siitä vaarasta, mutta siipiaukkoon yritti useita hyökkääjiä, ja tilanne
rupesi näyttämään pahalta veljeksille. Heidän huomionsa tähtäsi vain
eteenpäin.
Olisi sääli, jos tuollaiset miehet joutuisivat noin epäsuhtaisen
ylivoiman nujerrettaviksi, ajatteli Otto. Kunnioitettava rehtiys
leimasi Jartun veljesten jokaisen liikkeen, eikä ainoakaan antautumisen
ajatus tai arkuuden häivä näkynyt häiritsevän heidän jyhkeätä kulkuaan.
Eteenpäin! Yhä vain eteenpäin, kunnes lauman olisi pakko lähteä
käpälämäkeen. Vahinko, että tuollaiset miehet eivät ole loukkulalaisia!
Mutta hehän voisivat liittyä voittamattomiin loukkulalaisiin yhtä hyvin
ja paremmasta syystä kuin noronpääläiset.
Tässä Oton mietteet katkesivat, sillä Esa oli noussut ojasta
jaloilleen, ja Otto näki hänen toisessa kädessään nyrkinkokoisen kiven.
Oton silmät levisivät kauhusta. Mitä ihmettä varten Esa oli kopannut
käteensä kiven? Aseen käyttäminenhän oli kokonaan luvatonta ja
ankarasti kiellettyä kyläkuntien kirjoittamattomissa nujakkasäännöissä.
Otto jännittyi aidalla kuin hyppyyn valmistuva ilves Esan noustessa
maantielle. Oton aavistama kauhea petos uhkasi hirmuisine tuhoineen.
Esa hyökkäsi takaapäin, oikea käsi koholla, ilmeisesti aikoen iskeä
kiven Jartun Kallen takaraivoon.
Rajusti ponnahtaen Otto hyppäsi kuin villipeto maantielle. Viimeisessä
silmänräpäyksessä, ennenkuin Esan kiveä kantava koura ehti iskeä ohuen
lakin peittämää päätä, osui Oton nyrkki kuin moukari Esan käsivarteen,
joka retkahti hervottomana kupeelle, kiven kirvotessa maantielle.
Joku Hotikkalan pojista oli huomannut tapahtuman, mutta liian myöhään.
Hänen varoittava huutonsa oli kuitenkin saanut Kallen kääntymään
juuri parahiksi nähdäkseen Oton väliintulon, joka esti hänen saamasta
murhaavaa iskua keskelle otsaansa.
Nopeasti kuin ajatus tarttui Otto heti iskunsa jälkeen Esaa niskasta
ja takapuolesta. Nähtiin, että Esa kohosi maasta avuttomana kuin
sylilapsi. Otto harppasi muutamia askeleita Kallen ja Heikin välitse,
lingoten Esan kuin heittokoneesta kohti noronpääläisten tiheätä
miesrykelmää. Useita miehiä kaatui Esan lentäessä heidän rinnoilleen.
Tapaus oli niin äkillinen ja odottamaton, ettei kukaan sen jälkeen
hievahtanutkaan. Katselivat vain Esan ja muitten kaatuneitten
kömpimistä jaloilleen tomuiselta maantieltä.
Laikan Otto, voimakisojen kuningas, oli kuin pudonnut pilvistä keskelle
kuumeisinta nujakkaa. Noronpääläiset olivat ymmällä. Mitä puolta Otto
oikeastaan oli? Miksi hän seisoi Jartun veljesten suojana? Mitä hän
tahtoi? Aikoiko hän puolustaa yhteistä vihollista? Rikkoiko hän täten
Loukkulan ja Noronpään vanhan liiton?
Näitä asioita ajateltiin, mutta kukaan ei puhunut mitään. Kaikki
odottivat liikahtamattomina, mitä tapahtuisi tämän jälkeen. Hetki oli
peloittava. Salama oli nähty, mutta minkälainen olisi sitä seuraava
jyrähdys?
Äänettömyys oli kiusallinen. Joku noronpääläinen uskalsi jo sentään
rykäistä ja kiristää nahkavyötään.
— Odottakaa vähän! Mulla on asiaa teille! — sanoi Otto levollisesti ja
kääntyi taakseen, nostaen Esan kiven maantieltä. Kivi kämmenellä hän
palasi entiselle paikalleen.
— Tällainen on Hoijalan Esan nyrkki, tai ainakin osa siitä, koska se
putosi hänen kourastaan juuri silloin, kun hän aikoi iskeä Jartun
Kallea päähän. Mitä sanotte tähän, Noronpään miehet?
Oton ääni oli purevan kylmä. Se kalskahti teräksistä uhkaa.
Noronpään miehet katselivat kiveä, ymmärtämättä mitään.
Oton silmät iskivät tulta, ja hänen äänensä kaikui peloittavana.
— Ettekö ymmärrä? Esa aikoi tehdä hirvittävän _rikoksen_! Hän aikoi
murhata Jartun Kallen, pitäjämme uljaimman pojan! Tämän kiven hän aikoi
takaapäin iskeä Kallen päähän. Ymmärrättekö nyt?
Joukon hämmästyneet katseet etsivät Esaa, joka oli puikkelehtinut
ryhmän taakse, hieroskellen siellä hervotonta käsivarttaan.
Loukkulan miehet olivat tapahtuman aikana tulleet lähemmäksi, joten
olivat kuulleet kaikki ja nähneet siksi paljon, että olivat selvillä
tapahtumista.
Jotkut Noronpään miehet kynsäisivät korvallistaan ja mutisivat jotakin.
Kivi oli kovin paha juttu, mutta eivät he näin äkkiä ehtineet älytä,
että kukaan olisi aikonut sellaista käyttää aseenaan.
— Mitäs nyt sitten? — sanoi joku matalasti ja toivottomasti, surren
ihanan nujakan äkillistä loppua.
— Ymmärrätte kai, että Hoijalan Esaa on tällaisesta teosta kuritettava!
— sanoi Otto, ankara sävy äänessä.
Hoijalan pahasisuinen itsellismies, Kiepsan Apsa, alkoi jo vähän
rehennellä ja nostella olkapäitään.
— Laikan Otto ei ole mikään tuomari! Ei edes lautamies!
— Olenpa! — kivahti Otto tulisesti. — Minä tuomitsen tämän asian ja
panen sen myöskin täytäntöön, jos Noronpäässä ollaan niin kehnoja, että
roiston töitä suojellaan.
— Hyvä on sinun soittaa suutasi, kun kahden kylän miehet ovat takanasi!
— kuului Esan käheä huuto Noronpään miesten yli.
Katsomattakaan Esaan jatkoi Otto entiseen tapaan.
— Jos teistä yksikään ainoa nähdään tämän jälkeen, heinäntekoon asti,
Hoijalan Esan parissa, niin se mies joutuu minun kanssani tekemisiin.
Sen teille sanon! Kyliemme välinen kumppanuus on myöskin katkennut
heinäntekoon asti eikä jatku ikinä, jos aiotte vikurrella!
— Joko helluntain epistola loppui? — kysyi joku noronpääläinen, mutta
lähti samalla hiipimään miesjoukon taakse.
— Jo, — sanoi Otto levollisesti, kylmän hymyn väreillessä tiukoilla
huulilla. — Mutta kellojen soitto on jäljellä, ellette heti lähde
kotikyläänne kohti!
Nopeasti Otto riuhtaisi takin ja liivin yltään, heittäen ne kelloineen
ja muine taskutavaroineen pyörtänölle.
— Yksin minä tahdon seisoa sanojeni mittaisena ja vaadin, että minua
totellaan!
Kukaan ei kuitenkaan liikahtanut. Itsepäisesti pysyivät miehet
paikoillaan, sillä he eivät vieläkään oikein käsittäneet, että Laikan
Otto sekaantuisi asiaan heitä vastaan.
Oton jäntereet alkoivat jo nytkähdellä.
— Jokainen, joka ei nyt minua tottele, tulee saamaan selkäänsä, sillä
hän puolustaa roiston työtä! Riittääkö?
— Jos muut Loukkulan miehet pysyvät erillään, niin anna selkään äläkä
ärise! — huusi joku ajattelematon nuorukainen.
Ennenkuin kukaan ehti nähdä, miten se oikeastaan tapahtui, oli muutamia
eturivin miehiä tuupertuneina maahan ja Laikan Otto läiskytteli iskuja
keskellä miesjoukkoa, riehuen villisti hurjassa pyörteessä. Saatuaan
vähän avaramman tilan alkoi Otto vinhasti leiskuen kiitää ympyrää.
Kun hän käytti molempia käsiään yhtä taitavasti, eivät vastustajat
milloinkaan olleet varmat, mistä päin isku tärähtäisi. Useimmiten
se tulikin vallan odottamattomalta taholta näyttäen oikeaksi sen
vaistoamisen, mikä tavallisesti iski Oton vastustajiin jo nujakan
alussa, että he olivat hävinneitä miehiä.
Omituisia olivat nämä lyönnit ja iskut. Eivät valtavia eikä
voimaperäisiä, vaan salamannopeita, pieniliikkeisiä läiskähdyksiä,
joitten ääni kuului kuin käsien taputus joululeikeissä. Tulos oli
uskomaton. Miehiä kaatui solkenaan. Näytti kuin niitä olisi heitellyt
maahan Oton pelkkä lähestyminen. Vallattomalta leikiltä tämä näytti
eikä tappelulta.
Heti kun Otto oli hyökännyt, kiirehtivät Jartun veljekset suojelemaan
Oton selkää, mutta se oli mahdoton ajatuskin, sillä tuon pyörivän,
rajun tanssijan selkä ei silmäystä kauemmin ollut samaan ilmansuuntaan.
Kun suurin osa noronpääläisistä oli jo kerran tai pari kieriskellyt
tiellä tai ojien pohjilla, eivät he enää uskaltaneet astua Oton
ulottuville, vaan hyppivät aidan yli ja poistuivat ojien pyörtänöitä
myöten Noronpäätä kohti.
Otto seisoi yksin maantiellä hymyilevänä ja levollisena. Kymmenkunta
miestä, jotka nähtävästi luottivat nopeihin jalkoihinsa, seisoi aidalla
lähettyvillä.
— Menkää nyt kotia ja tehkää mitä minä käsken. Muuten seuraa satikutia.
Muistakaa se! — puheli Otto heille melkein lempeästi ja isällisesti.
Sanaa sanomatta lähtivät viimeisetkin harppailemaan Noronpäätä kohti.
Otto puki levollisesti vaatteet yllensä, nauttien niin »peloittavasti»,
kuten hän itse sanoi, saatuaan taas pitkästä kotvasta tyydyttää suurta
intohimoaan. Ja sellaisten miesten katsellessa kuin Jartun veljesten!
Tämä oli historiallinen tapahtuma Laikan Oton elämässä.
Voimakkaine karhunkourineen tarttui Jartun Kalle Oton olkapäihin,
katsoi silmiin ja sanoi, että jos kaikki aseitten käyttö olisi
kiellettyä, niin Otto voisi tapella vaikka koko maailmaa vastaan.
Otto hymyili hyvillään.
— Eikö mitä! — Pitäisi saada rauhassa syödä ja nukkua välillä.
Näin katkaistiin Loukkulan ja Hotikkalan kylien kylmät välit ja
solmittiin ystävyyssiteet, jotka eivät sittemmin kertaakaan näitten
miesten eläessä rikkuneet.
Kotimatkalla kertoivat veljekset riidan pohjimmaisen syyn. Hoijalan
Esa oli Hotikkalassa käynyt riiastelemassa muuatta kylän neitosta,
mutta jätettyään tämän siirtynyt mielistelemään erästä toista. Saatuaan
silläkin taholla jonkinlaista jalansijaa oli Esa kuitenkin jättänyt
tämänkin, noin vain, ilman aikojaan. Tämä menettely oli kiihdyttänyt
kylän poikia, varsinkin sen jälkeen, kun he olivat kuulleet, että
Esalla oli jo kolmas verkossa.
Otto sai pahan aavistuksen tästä tiedosta.
— Kuka? — kysyi hän arkaillen.
— Kervilän Anna!
— Ja salakivittäjä päälliseksi! — huusi Otto punehtuen. — Oliko liikaa
se kuritus, minkä hän sai?
Kaikki olivat sitä mieltä, ettei ollut tarpeeksikaan. Nyt oli vain
yksissä miehin valvottava, että Noronpään miehet tottelivat tätä lievää
tuomiota.
— Julkisen, alentavan löylyn hän vielä saa! — vakuutti Jartun
harvapuheinen Heikki.
— Älä välitä! — sanoi Otto. — Minä kyllä hoidan sen asian. Teillä
veljeksillä on liian paljon voimia tavallisen miehen löylyttämiseen.
— No, olkoon paikan Oton sana lakina Loukkulan ja Hotikkalan kylissä! —
sanoi Kalle hyvästiä jättäessään, miesten erotessa tyytyväisinä omille
suunnilleen.
Iloinen helkajuhla oli haihtunut muistojen yöhön. Auringon kajastus
näkyi idässä ja ennusti uutta päivää.