Loukkulan helkajuhlat olivat juuri alkamassa. Monesta kyläkunnasta
oli kokoontunut kansaa yhteiseen kevään ensimmäiseen ilonpitoon.
Korkea kokko oli pystytetty ikivanhalle kokkopaikalle, kolmen tien
risteykseen, avaralle näkyvän mäen kupeelle, lähelle Loukkulan kylää.
Kylän miehet olivat jo varhain keväällä kaataneet lettoon märkiintymään
pitkän kuusiroitin, joka nyt oli pystytetty kokon rungoksi. Ympärille
oli kierretty paksu, tervasekainen olkipeite ja latvaan istutettu
tuuhea katajapensas.
Isot läjät kaikenlaista helposti palavaa rojua oli koottu rungon
juurelle ja kasattu sen ympärille mahdollisimman korkealle. Näin
pyntättynä seisoi juhlakokko valmiina, leiskahtaakseen iloiseen
rätinään ja räiskeeseen, juhlayleisön saavuttua ihailemaan sen valtavia
tulikieliä ja nauttimaan niistä harvoista yhdessäolotilaisuuksista,
joita silloinen aika niin saidasti tarjosi.
Juhlatamineissaan oli saapunut kaikenikäistä kansaa. Vanhemmat ihmiset
ja jotkut ujoluontoisemmat nuoristakin asettuivat istuskelemaan teitten
risteyksen viereiselle mäen rinteelle.
Nuoret tytöt istuskelivat ryhmissä mäen syrjän liepeillä, solmiellen
pääseppeleitä kevään ensimmäisistä kukka-esikoista. He kuiskailivat
omia juttujaan ja talvisia salaisuuksiaan, jonkun uskaltaessa hiljaa
hyräillä toisten korvaan jotakin laulua, joka teinien viimeisten
käyntien ajoilta oli muistissa kytenyt. Pääliinat valahtelivat
harteille, palmikot heitettiin liinojen yli ja kukkaseppeleet
sijoitettiin otsaa ja ohimon kutreja kiertämään. Näin olivat neitoset
valmistuneet juhlimaan sitä salaperäistä suvea, jonka kätköistä
odotettiin vaatimattomien, ujojen unelmien täyttymistä.
Nuoret miehet seisoskelivat pienissä ryhmissä maantiellä tai
istuskelivat pientareilla. Toiset kurkistelivat neitosten parvea ja
jotkut vaihtelivat kelloja ja syöskumi-piippuja.
Yhteismeno oli hiljaisen rauhallista ja puolittain ujoilevaa
oleilemista, odoteltaessa juhlaa, jonka outouteen kotiutuminen tuotti
näin alussa paljon epäröivää hämminkiä.
Vihdoin, kun aurinko näkyi häipyneen järventakaisen harjanteen
uumeniin, rykäisi Parrilan vanha vaari, Iisun isoisä, ja kompuroi
jollekin toiselle kivelle köröttämään. Velvollisuus, mikä kuului
hänelle Loukkulan vanhimpana isäntämiehenä, oli tehnyt ukon hiukan
epävarmaksi. Julkinen esiintyminen oli kovin outo tapahtuma, joka vaati
huomattavan iän ja arvon, vaikka tuohon esiintymiseen ei kuuluisikaan
enempää kuin pari, kolme sanaa.
Ukko rykäisi toisen kerran, ja mäen rinteellä istuvien keskustelu
taukosi. Vaari heilautti piippunsa pitkää vartta ja sai vihdoin
paukahdutetuksi aikomansa sanat.
— Laikan Otto — ja sinä, Iisu! Nyt kai jo on aika ottaa tulukset!
Tervaiset tuohet ja oljet syttyivät pian. Lieskan kielekkeet alkoivat
kierrellä yhä korkeammalle, leiskuen, rätisten ja sähisten kuin ahnaat
pedot saaliinsa ympärillä.
Näky oli valtavan tehoisa ja sen synnyttämä jännitys ja ihastus yhtä
suuri.
Kun tuliliekit vihdoin hulmahtivat ylimmäisellä latvalla sijaitsevaan
katajapensaaseen, lähettäen sieltä rätisten ja räiskyen tuhansia
tulikipunoita kaukaiseen avaruuteen, puhkesi kansan keskuudesta
voimakas riemuhuuto, joka tyyntyi vasta katajapalon sammuessa.
Tulipatsas oli pitkiä aikoja komea nähtävyys, mutta kokon polttamisen
huippukohta oli jo kuitenkin sivuutettu. Nuoriso rupesi vähin erin
ryhmittymään leikkejänsä varten, tuntien olotilansa vapautuneemmaksi
sen jälkeen, kun tuo valtava juhlatuli oli heidät yhteiseen
innostukseen liittänyt.
Kuin taikakeinoin näkyi kokon palo polttaneen neitosista ainakin
päällimmäisen ujouden kuonan ja haihduttaneen sen savuna ilmaan. He
tarttuivat toisiaan käsistä ja alkoivat, isossa ympyrässä, hiljalleen
kiertää helkatulta, laulaen jotakin talven kuluessa oppimaansa
teinilaulua.
Muutamat nuorukaisetkin rohkaisivat vähitellen itseänsä ja liittyivät
neitosiin, ikäänkuin tarpeellisina ympyrän täyttäjinä, toisten
seisoskellessa saamattomina lähettyvillä ja juroimpien poistuessa
etäämmälle, kiekkoa heittämään tai muita voimailukisoja pitämään.
Kun sitten kokon riuku oli jonkin ajan kuluttua kaadettava, hajaantui
nuoriso eri ryhmiin »leskeä» juoksemaan ja hippasille.
Ne miehet, jotka olivat kankealiikkeisiä tai ujostelivat neitosten
seuraa, etsivät kukin mieluisensa ryhmän kiekonheittäjien, painijain,
väkikapulan ja »kissanhännän» vetäjäin tai pallonheittäjien seurasta.
Vara oli valita, ja maantietä riitti kolmelle suunnalle.
Kesäisessä illassa alkoi kuulua ilohuutoja, naurua, kirkaisuja ja
ilakoivaa temmellystä, kiekko- ja pallomiesten säestäessä yleistä
meteliä voimahuutoineen ja tavi-iskuineen. Talvenpitkä uneliaisuus
ja kansanomainen hitaisuus olivat häipyneet. Viimeisetkin puhdehämyt
olivat haihtuneet kirkkaitten katseitten tieltä. Nuoruus ja kevät
viettivät onnen ja elpymisen juhlaa.