Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1925.
I
Yhdeksännentoista vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen valtiolliset
tapahtumat, jotka mantereen ilmiömäinen sotavaltias Punapaita oli
aiheuttanut ja jotka riistivät Suomen sen entisestä emämaasta Ruotsista
ja liittivät Venäjän valtakuntaan, siirsivät Suomen kansan uusille,
tuntemattomille taipaleille. Nämä suuret tapahtumat eivät kulkeneet
jälkeä jättämättä syrjäisempienkään seutujen ohitse.
Muuan itäisen Satakunnan pitäjä, jonka suuret metsä- ja kangasmaat
sulkevat keskuuteensa, oli saanut näistä muuttuneista olosuhteista
omalaatuisensa herätyksen. Uumenisten voimien horrostila oli tullut
häirityksi, eivätkä nuo voimat enää halunneet sopeutua umpilampeensa
takaisin ihan entisessä muodossaan. Pitäjän miehet alkoivat pälyillä,
mihin voisivat elpyneen mielensä ja tarmonsa puskea. Voimailuihin ja
kisoihin koetettiin istuttaa entistä villimpää vauhtia, ja pitäjän
voimannäytteitä yritettiin kohottaa mahdollisimman suureen loistoon
vieraillakin seuduilla. Riehaantuminen oli synnyttänyt raisun uljailun
aikakauden, joka olisi kasvavan rajuutensa jalkoihin sullonut kylien
keskeisten kisamuotojen ja kotoisen raittikurin noudattamisen, elleivät
perinnäistapoja olisi tukeneet pitäjän mahtavin suurkylä Loukkula ja
sen läheiset naapurikylät Noronpää ja Hotikkala.
Kyläkuntain välinen nujakka ei kuitenkaan ollut, ainakaan tavallisissa
oloissa, mistään tosivihasta syntynyttä. Olipahan vain jonkinlaista
taisteluinnon vireillä pitämistä, kotoista karhunleikkiä. Vakavammaksi
muuttui asia vieraspitäjäläisiä kohdattaessa markkina-matkoilla tai
lankku- ja viinakuormien kuljetuksessa läpi rantasuomalaisten tai
pohjalaisten riitaisten seutujen.
Väestön luonteelle ominainen »ritarillinen» perinnäispiirre oli
mukana tässä kotoisessa taistelunujakassa. Ei milloinkaan käytetty
minkäänlaisia aseita, eikä niitä saanut käyttää. Riidat ratkaistiin
silein kämmenin ja rinnusottein, elleivät rantasuomalaiset seipäineen
tai pohjalaiset puukkoineen pakottaneet kädenjatkoa käyttämään silloin,
kun täytyi puolustautua pitäjän läpi kulkevia markkinajoukkoja vastaan
tai torjua ryöstäjiä kuormakaravaanien kimpusta. Puukkoon nämä
satakuntalaiset eivät kuitenkaan pahimmassakaan hädässä tarttuneet,
sillä sellaista pidettiin rikollisena ja varsin häpeällisenä
miehuuttomuuden näytteenä. Vasta sikäli kuin uudet virtaukset mieliä
riehaannuttivat, painoivat hillittömän hurjastelun oireet merkkinsä
näihin perinnäistapoihin.
* * * * *
Koukkulan kylä, kuten muutkin kylät siihen aikaan, oli suurimmalta
osaltaan rakennettu yhteen rypääseen niin lähekkäin, että tavallisesti
jotakin solaa myöten pääsi naapuritalon miespihaan.
Tällainen rakennustapa, johon vielä kuului akkunattomat ulkoseinät,
oli peruja niiltä entisiltä ajoilta, jolloin oli syytä pelätä sekä
vihollisen hyökkäystä että rosvojen retkeilyjä, puhumattakaan karjan
suojelemisesta susilta ja karhuilta.
Loukkulan isoimmat talot, Laikka ja Parrila, olivat kuitenkin
rakennetut jonkin verran erilleen tästä yhteisestä rykelmästä.
Parrilan talo oli kylän isoin ja mahtavin, mutta sen maine oli
alkanut arveluttavasti supistua kahdestakin syystä. Ensimmäinen syy
oli Parrilan Iisun pehmeä ja lauhkea luonnonlaatu, mikä ei ollenkaan
soveltunut ison talon isännälle ja vielä vähemmin aikakauden rajuun
elämänjuoksuun. Toinen syy oli melkein sama kuin ensimmäinenkin,
perustuen Iisun meltouteen ja saamattomuuteen emännän etsinnässä.
Vika ei ollut siinä, että tytöt eivät olisi välittäneet Iisusta,
joka oli komea nuorukainen hymyilevine kasvoineen ja leikillisine
juttuineen, mutta Iisussa ei ollut miestä ketään ottamaan, sillä tuo
»ottaminen» oli hänen mielestään vaikeitten esteitten takana, vaikka
hänen viisikolmatta vuotinen ikänsäkin jo alkoi häntä siitä muistutella.
Näin olisi Iisun asema voinut käydä hytinkin horjuvaksi, ellei häntä
olisi tukenut hänen ikä- ja kasvinkumppaninsa, pitäjän ja monen
pitäjän, koko Satakunnan enimmin ihailtu ja pelätty taistelusankari,
Laikan Otto.
Tämä pitäjä kokonaisuudessaan, mutta eritoten Loukkulan, Noronpään ja
Hotikkalan kylät olivat tunnettuja komeista ja voimakkaista miehistään.
Heistä kaikista vei kuitenkin voiton Laikan Otto, jonka uljasryhtinen
ja kaunismuotoinen varsi antoi erikoisen miellyttävyyden hänen
voimilleen ja notkeudelleen.
Hänen mittansa kiisteli voittoa pitäjän pisimmiltä miehiltä, ja
hartioitten vahvuudessa ei kukaan pystynyt hänen kanssaan kilpailemaan,
lukuunottamatta Hotikkalan kylän Jartun veljeksiä, joita pidettiin
jättiläisinä.
Kertomusten mukaan oli yksi ainoa mies aikoinaan ehkä ollut Oton
veroinen sankari-ihanne. Tämä mies oli Noronpään Tuomaalan entinen
setämies, Tanu, joka nyt asusti Kujansuun torpassa rippikoulu-ikäisen
tyttärensä Aliinan kanssa.
Tanu oli kuitenkin ollut poissa leikeistä jo kauan ennen Oton
ilmaantumista kisakentille. Raskas rankakuorma oli metsätiellä
kaatuessaan vioittanut Tanun kykenemättömäksi kilpakiistoihin.
Tästä miehestä oli kansan suosio ja ihailu siirtynyt Laikan Ottoon,
jonka miehekkäät avut näyttivät ne ansainneenkin.
Laikan Otto oli käytökseltään miellyttävä, luonteeltaan rehti ja
ystävällinen, mutta hänen nopean ajatuksensa ja tulisen mielenlaatunsa
vuoksi ei kukaan halunnut joutua hänen kämmeniensä tielle tai suoda
hänelle rinnusotetta, jos se suinkin oli kartettavissa.
Tuo haluttomuus suretti Ottoa, sillä hän ei tuntenut mitään toista
niin ihanaa leikkiä maan päällä kuin paljain käsin taistelemisen
suurta miesjoukkoa vastaan. Hän oli kehittynyt tässä leikissä oikeaksi
taituriksi. Hän rakasti taitoisuuttaan ja kunnioitti sitä siinä määrin,
ettei hän milloinkaan hairahtunut tekemään sellaista jälkeä, mikä olisi
vakavasti vahingoittanut hänen löylyttämiään vastustajia.
Vaikka naapurikylien miehet hyvin tunsivat Laikan Oton vaarattoman
taistelutavan, niin he kuitenkin karttoivat häntä kuin ruttoa, sillä ei
ollut vähintäkään hauskuutta lähteä sellaiseen otteluun, missä ei ollut
pienintäkään voiton mahdollisuutta, puhumattakaan siitä häpeästä, minkä
tuotti nurmella pyllyileminen tai maantien ojassa sätkytteleminen.
Näistä syistä oli kylänujakoitten kisaluonne kovin vakavasti uhattu,
tuottaen monelle niiden ihailijalle syvää mielihaikeutta ja saattaen
hurjapäisimpäin mieleen vaarallisten aseiden käyttämisen.
Uhkaavasta vaarasta selviydyttiin kuitenkin siten, että Laikan Otto
lupasi pysytellä mahdollisimman syrjäisenä ja tarttua asioitten menoon
vasta sitten, kun Loukkulan kylän todellinen hätä sitä vaatisi. Tämä
pelastava päätös tiedoitettiin kaikkiin kyläkuntiin, ja yleinen
»nujakka-rauha» oli taas vastaiseksi turvattu.