Verrattain pian selviytyivät taloilijat kaikista näistä äskeisistä
vaikeuksista ja selkkauksista. Sopu rakentui. Työt oli tehty, lehmät
olivat ruokitut, lattiat laastut ja savivelli keitetty ja syötykin.
Mutta ruuan päälle joivat he nyt kahvia. Kahvikuppeina oli pikku
lastuja ja tosissansa, vanhojen ihmisten eleillä hörppivät he niistä
olematonta kahvikultaa. Valkeat pikku-kivet olivat oivallista sokeria.
Ja siinä kahvia juodessa alkoi heiltä sujua vaimoväen tavallinen
kahvipuhelu aivan ihan itsestänsä. Alun pani Lilli, huomauttaen
ynseästi:
"Ja Poju saakin olla nyt kahvitta, kun kerran on semmoinen... eikä ole
koko leikissäkään osalla!"
Hän touhusi, kaatoi isosta lastusta kahvia kuppeihin ja valitti äitinsä
tapaan:
"Liekö häneen tullut kylliksi sikuriakaan... kun se sikurikin on niin
kallista, jotta... Vai eikö ole sikuri kallista, Siviä?" kääntyä
luiskahtikin siinä puhe äkkiä lapsellisemmaksi.
"Niin... hyvä isä tokiinsa miten kallista... Ei sitä köyhä ihminen enää
jaksa ostaakaan!" huokaili Siviä kahvia hörppien. Sitte luiskahti
hänkin taas miltei ikäiseksensä ja kysyi:
"Ruusu... Eihän Pakarisenkaan pikku Anni jaksaisi ostaa sikuria? Vai
jaksaisiko?"
Ruusu viskasi taas lettisaparonsa olan taakse ja alkoi ynseästi
päivitellä:
"Niin... ja sitte kun se Anni on vielä olevinaan, kun hänellä nyt on
ristiraitainen mekko... Ja sitte kun se on niin naurussasuin... ja kun
se on oikein sitte olevinaan", kepelsi hän nopeasti. Lilli tarttui nyt
panetteluun. Vanhempaa vaimoihmistä mukaillen ynseili hänkin:
"Ikään kuin nyt ei muilla olisi ristiraitainen mekko... Jääskeläisenkin
Kaisulla on... ja Hilmalla... ja Iidalla... ja minullakin on punainen
mekko!... Vai eikö ole, Ruusu?"
"Ja Siviälläkin on", myönsi Ruusu, jatkaen kehumalla: "Ja vaikka
minullakin on punaiset housut... ja sitte vielä on tokka... ja vaikka
on... Simosen Helmilläkin vaikka on kirjava mekko, niin ei se nyt
tuolla tavalla siitä ylpeile kuin Anni."
He olivat vilkastuneet, innostuneetkin soimatessaan. Lilli pesi
lastukuppeja ja touhusi ja päivitteli. Siviä alkoi nyt soimata,
siunaillen äitinsä tavoin:
"Ja sitte se Anni kun vielä!... Herra siunatkoon, kun se koreilee... ja
kun se... ja sitte kun se ei ajattele, jotta se on synti..."
Ruusu noppaili pikku kivillä. Siinä noppaillessansa pisti hän nyt:
"Eipäs meidän mekot ole synti... ei minun, eikä Lillin... eikä
sinunkaan, Siviä... Eihän ole?... Lilli!"
Ja Lilli yhtyi häneen. He puhuivat hetkisen mekoistansa. Omista
pukimistansa johtuivat he Kuivalaisen pikku-Liisun mekkoon ja sitä
tietä itse Liisuun. Liisu olikin hyvästi kasvatettu, hurskasten
vanhempien kuusivuotias tyttö, joka oli opetettu säännöllisesti
lukemaan aamu- ja iltarukouksensa. Siviä, joka oli äitiänsä tarkkaillen
osaksi oppinut Liisun tapoja, ihasteli häntä, kehuen:
"Ja Liisupa osaa semmoisen, joka on... se on siinä Kuivalaisen ukon
isossa kirjassa... ja sitte Liisu rukoilee sen aina... noustessaan...
ja maata mennessään... ja syödessään... Ja ihan aina Liisu sen osaa."
Hetkisen he nyt ihailivatkin Liisua, kehuivat häntä. Mutta pian muuttui
mieli. Lilli näet muisti että Liisu ei ollut kerran antanut hänelle
namusia, vaikka sillä oli ollut niitä pussillinen. Sen muistettuansa
hän oitis epäröi, lausuen ynseästi, kuin Liisua halveksuen:
"Mutta eipä Liisulla ole vielä lettiäkään päässä... eikä lettinauhaa...
Eikä ole nuken hametta... eikä mitään... Eihän, tytöt!"
Ja oitis laskikin se Liisun arvoa heidän silmissänsä. Nyt he jo etsivät
ja löysivät hänestä vikoja. Jo soimaili Siviäkin:
"Ja sitte kun sen nukkekin!... Ai hyvä isä!" siunaili hän hurskaasti,
tehden mielialaa kuvaavia liikkeitä käsillänsä ja jatkoi:
"Hyvä isä, jos sinä, Lilli, tietäisit!... Ja kun sen nukella ei ole
kahvikuppiakaan, eikä... ja kun Liisu ei osaa nopatakaan..."
"Eikä piilosilla olla osaa... eikä osaa leskeä juosta... eikä... Mutta
mepä osaamme... Siviä... osaamme?"
"O-osaamme toki!" hymyili Siviä pitkään ja voitokkaana ja kehui:
"Ja savileipiä osaamme leipoa... ja Ollin-mallia osaamme lukea ja... ja
vaikka mitä osaamme", loppui häneltä ajatus. Ruusu tarttui nyt asiaan.
Liisun hurskautta soimaten nenitteli hän:
"Ja sitte kun se vielä on olevinansa, kun hän osaa sen rukouksen... ja
kun se sitte on niin imelä... ja kun se sitte näin panee kätensä
ristiin ja katsoo näin!"
Hän näytti: Hän pani kätensä ristiin, muutti kasvojensa ilmeet hyvin
hurskaiksi, katsoi Liisun tavoin korkeuteen ja lopetti ynseästi,
nenäkkäästi:
"Ikään kuin ne nyt eivät muut osaisi samalla tavalla olla!... Lillikin
osaisi... ja Poju... ja Pikkukin osaisi... Osaisihan, Siviä?"
* * * * *
Ruusun viimeinen kysymys johti kumminkin mielet ja ajatukset kokonaan
uusiin asioihin. Kuultuansa Ruusun mainitsevan Pikun nimen, Lilli ikään
kuin kauhistui. Nyt vasta muisti hän, että lapsi oli heiltä kokonansa
unohtunut. Hän huudahti:
"Ai-jai, tytöt, mitä!"
Tytöt odottivat asiaa. Touhuten siunaili Lilli:
"Kun näet on uneutettu lapsi koko ajaksi yksinään!"
"Ai-jai!" oli Siviäkin kauhistuvinaan ja he riensivät laiminlyöntiänsä
korjaamaan.
Mutta rauhallisena oli pikku mies koko ajan puuhaillut tyynyllä, olla
muhjotellut vain mistään välittämättä, tyytyväisenä hymyillen.
Ajatuksiinsa vaipuneena hapuili se siellä nyt pikku kätösillänsä
rikkoja, hiekkajyväsiä, tai muuta semmoista tyynyltä. Lilli koetti
parantaa laiminlyöntinsä sitä suuremmalla hyvyydellä ja
huolellisuudella ja kehoitteli nyt:
"Nyt pitää olla Pikulle oikein hyvä, tytöt... Pitää antaa Pikulle
savivelliä... ja sitte kahvia... ja kivisokeria... ja ihan kaikkia...
Pitäähän antaa?"
"Ai-jai!" ihmetteli hymyilevä Siviä sitä herkun paljoutta. Oitis olikin
savivellivati valmiina. Se asetettiin pikku eläjän eteen ja
kehoitettiin syömään. Palvelushaluisina, ystävällisinä polvistuivat
tyttöset hänen ympärillensä, huvittelivat ja mairittelivat.
Ja aivan ilman mitään enempiä kehotuksia odottamatta pistää rapsasikin
Pikku kätensä savivellivatiin. Se tapahtui tosin vahingossa,
sattumalta. Hän naurahti, vetäsi kätensä pois ja tavottaen leikillä
tarttua Siviän hiuksiin, vetäsi savisella kädellänsä pitkin hänen
kasvoja.
"Voi, voi!" huudahti Siviä ja pakeni silmiänsä pyyhkimään. Pikku nauroi
niin että ikenet paistoivat. Lilli alkoi häntä torua, nuhdellen:
"Pik-ku!... Kunhan Siviän isä saa kuulla, niin... Pikku!" yritti hän
estää, mutta poika ehtikin pistää taas kätensä savivelliin ja ryhtyi
imeksimään savista sormeansa, samalla jatkaen hymyilyänsä, katsoi
Lillin silmiin ja veti pitkää, naurun tapaista:
"Ii-iiii-iiii!"
Kiireesti sieppasi nyt Lilli vellivadin pois. Kohtalaisen matkan päässä
pysytellen nuhteli hän sille, samalla sormellaan varottaen:
"Kuule sinä Pikku... Kuka sinun käski tuolla tavalla!... Ja sitte vielä
ryvetät Siviän kasvot!... Hyi sinä, Pikku!"
"I-hiiii-iiii!" nauraa hihitti poika tyynyillä istuen ja imeksi vain
savista kättänsä, suupielet ja leuka kokonaan savella tahrattuina.
Siviä oli jo saanut pyyhityksi enimmän saven kasvoistansa, ja nuhteli
jo Lillin apuna, soimaten:
"Se on synti ja häpeä, Pikku, jotta sinä sillä tavalla... Kunhan
Pojukin saisi tietää!"
"I-iiii!" hihkasi poika entistä veikeämmin ja alkoi iloisesti pitkin
tyynyä ryömiä. Savinen käsi painella ropsaili tyynyyn pikkuisia käden
kuvia. Lilli riensi sitä estämään, nosti Pikun keskelle tyynyläjää
istumaan ja siunaili äitinsä tapaan:
"Herra isä siunatkoon, mikä vastus niistä lapsista on!"
* * * * *
Niin huonosti onnistui siis heidän lapsenhoitonsa. Mutta he ottivat sen
opiksi. Oitis hoksasi näet Lilli huomauttaa, että Pikku ehkä söisikin
paremmin tavallista velliä, varsinkin jos olisi lusikka.
Ja mitäs muuta kun toimeen. Kotona -- kuten jo sanottu -- ei ollut
ketään. Väki oli näet ulkotöillä ja aamullista velliä oli kattila
puolillansa. Pian siis toimeen!
Eikä kulunutkaan kauvan, kun jo pienelle miehelle tuotiin iso
vadillinen velliä. Mutta nyt päättivät emännät ensin opettaa hänet
syömään siivolla. Siviä järjesteli muun muassa hyvin toimekkaasti,
selittäen:
"Kuule, Lilli! Pikun pitää lukea nyt ensin rukous... kun se oli äsken
niin tuhma!"
Se tuntui aivan luonnolliselta asialta. Mutta sitte huomasi Lilli
toisenkin asian ja ilmoitti kuin yhtäkkiä hoksaten:
"Ei tytöt!... Ensin pitää Pikun pyytää ruokaa... Niinhän tytöt... Minä
kun olen äiti, niin..." touhusi hän jo äitinä. Siihen suostuttiin.
Yksi piti vellivatia Pikun lähettyvillä valmiina ja Lilli alkoi vaatia
Pikua pyytämään sitä. Pikun edessä polvillaan puuhaillen alkoi hän:
"No nyt, Pikku: Sano 'Hyvä äiti, antakaa velliä'! No sano nyt!" tenäsi
hän. Pikku, joka ei osannut puhua muuta kuin joitakin ylimalkaisia
ääniä, katsoi häneen, savinen suu leveässä hymyssä. Lilli jatkoi:
"Sano nyt: 'Hyvä äiti'!"
"Ih... hih... ih!" äänteli poika kurkkuääniä ja hymyili ja reuhkasi ja
oli tyytyväinen ja onnellinen. Lilli tenäsi:
"Sano: 'äiti'!"
"Kik... iki" tuli pojan kurkusta. Nyt yritti Siviä jumalisemmin,
kehottaen:
"Tahi sano: 'Jumala'!"
"Kiu... khiu... iukh... Ih!" nauroi poika, katsoi silmiin ja reuhkasi
käsillänsä kuin olisi jostain asiasta riemastunut.
"Sano: 'velli'!" kehoitti nyt vuorostaan Ruusu, Pikku aikoi ryömiä
nelin kontin ja äänteli:
"Kikh... Hi... ik!... Heh!"
Niin jatkui. Ei näyttänyt tulevan puhujaa. Jo arveli Siviä:
"Ei se osaa!"
Mutta Lilli ei menettänyt toivoansa. Hän neuvoi:
"Tytöt!... Nostetaan se tyynyille seisomaan, niin sitte se sanoo!"
Niin he tekivätkin. Jotenkuten pysyttelihe horjuva poika jalkojensa
varassa tyynyllä. Hänellä oli hauskakin siinä heilua ja reuhkaista.
Kasvot aivan savisena nauroi hän ja hihkui ja tytöt kokivat kiertoteitä
myöten johtaa hänet nyt sanomaan sanan: velli.
Mutta ei. Pojun päälaella kasvoi pieni tupsu kellahtavia hiuksia ja se
vain heilui kun poika horjui ja hymyili ja oli hyvillänsä. Lilliä jo
suututtikin Pikun itsepäisyys. Vielä yritti hän, kehottaen jo melkein
torumalla.
"Pik-ku!... Sano nyt sukkelaan: velli... Tahi muuten kun äiti jo
suuttuu, niin... Voi voi sinua, Pikku, kun sinä olet... No sano nyt:
velli!"
"Kuirkiurlsiut... pi-il... Hi-iri!" hihkasi vain poika yhä
innokkaammin, eivätkä mitkään keinot enää auttaneet. Pikulla oli
hauska, eikä hän mistään muusta välittänyt rahtuakaan.
* * * * *
Ja kun nyt kaikki yritykset olivat näin turhiksi osottautuneet,
heittäytyivätkin tytöt armeliaiksi. Lilli jo ehdotteli, säälivällä
äänellä puhuen:
"Annetaan sille raukalle ilman... kun se raukka ei osaa kuitenkaan
sanoa... Annetaanko tytöt?"
"No mitäs siitä nyt lapsesta kiusaa!" pisti siihen oitis Siviä,
omituisella, viisaalla äänellä. Ja aivan aikuisen puhetapaa tapaillen
selitteli hän:
"Kun vaikka mekin olisimme lapsia... Ja jos sitte vaikka kuka kiusaisi
niin... Ja jos... jos vaikka Poju kiusaisi sanomaan velliä, niin...
Emmehän sanoisi velliä, jos Poju kiusaisi?" käänsi hän, kun ajatus
uhkasi muutoin loppua. Toiset vahvistivat sen ja he ryhtyivät nyt
Pikkua sijottamaan. Vellivadissa oli iso puulusikka. Vatia pidettiin
seisallansa huitovan, hymyilevän pojan edessä ja Lilli nyt pyyteli:
"No nyt, Pikku!... Ota nyt lusikka käteesi ja ala syödä... No, Pikku!"
Ja Pikku osuikin tekemään mitä oli käsketty. Kun hän huitoi käsillänsä,
sattuikin näet lusikan varsi joutumaan käteen aivan sattumalta. Hän
jatkoi reuhkaisuansa. Lusikka kohosi silloin vadista täynnä velliä,
heilahti kädessä ja velli pärskähti tyttöjen silmille.
"Voi... voi!" pääsi tytöiltä. Lilli yritti asetella huutavaa poikaa.
Mutta silloin sattui tämän lusikka uudestaan vatiin. Velli ruiskahti
taas päälle ja vellisellä lusikalla alkoi Pikku riemuisasti takoa
tyttöjä päähän ja mihin lusikka milloinkin osui. Kiireellä laski Lilli
koko vadin tyynylle ja syöksyi toisten kanssa pois, vellilusikalla
innoissaan huitovaa Pikkua paeten. Ikäänkuin voitostansa iloiten
heilutteti Pikku lusikkaansa, hymyili niin että ikenet vain paistoivat
savisesta suusta, hihahteli, reuhkasi käsillänsä ja hetkutteli samassa
tahdissa polviansa.
Mutta äkkiä sattui onnettomuus. Hän menetti tasapainonsa ja yks kaks
putosi hän istumaan vellivatiin. Tytöt huudahtivat säikähdyksestä.
Pikku istui tovin aikaa hiljaa, hymyili ja ihahteli entistä iloisemmin.
Velli vain pursusi raosta vadin reunojen yli ja tahrasi tyynyläjän.
Mutta kohta alkoi Pikku tuntea, että asiat eivät ole oikein, ja hänessä
heräsi sama mieliala mikä aina herää lapsissa silloin kun tuntevat
jotain niille tavallista kosteutta: Hänhän -- kuten muutkin lapset oli
tottunut silloin aina saamaan apua. Sitä hän odotti nytkin
rauhallisesti, paikaltansa hievahtamatta. Se oli tottumusta. Lasten
tavoin alkoi pyytää apuakin: Suu alkoi vetäytyä muikeaksi. Savinen
leuka liikahteli jo itkuun päin ja kohta alkoi poika, apua
rauhallisesti odotellessansa, vetää öllötellä tasaista, laiskaa
puoli-itkua:
"Oööö!... O-öööö!... o-öööööööö!"