III.

Verrattain pian selviytyivät taloilijat kaikista näistä äskeisistä

vaikeuksista ja selkkauksista. Sopu rakentui. Työt oli tehty, lehmät

olivat ruokitut, lattiat laastut ja savivelli keitetty ja syötykin.

Mutta ruuan päälle joivat he nyt kahvia. Kahvikuppeina oli pikku

lastuja ja tosissansa, vanhojen ihmisten eleillä hörppivät he niistä

olematonta kahvikultaa. Valkeat pikku-kivet olivat oivallista sokeria.

Ja siinä kahvia juodessa alkoi heiltä sujua vaimoväen tavallinen

kahvipuhelu aivan ihan itsestänsä. Alun pani Lilli, huomauttaen

ynseästi:

"Ja Poju saakin olla nyt kahvitta, kun kerran on semmoinen... eikä ole

koko leikissäkään osalla!"

Hän touhusi, kaatoi isosta lastusta kahvia kuppeihin ja valitti äitinsä

tapaan:

"Liekö häneen tullut kylliksi sikuriakaan... kun se sikurikin on niin

kallista, jotta... Vai eikö ole sikuri kallista, Siviä?" kääntyä

luiskahtikin siinä puhe äkkiä lapsellisemmaksi.

"Niin... hyvä isä tokiinsa miten kallista... Ei sitä köyhä ihminen enää

jaksa ostaakaan!" huokaili Siviä kahvia hörppien. Sitte luiskahti

hänkin taas miltei ikäiseksensä ja kysyi:

"Ruusu... Eihän Pakarisenkaan pikku Anni jaksaisi ostaa sikuria? Vai

jaksaisiko?"

Ruusu viskasi taas lettisaparonsa olan taakse ja alkoi ynseästi

päivitellä:

"Niin... ja sitte kun se Anni on vielä olevinaan, kun hänellä nyt on

ristiraitainen mekko... Ja sitte kun se on niin naurussasuin... ja kun

se on oikein sitte olevinaan", kepelsi hän nopeasti. Lilli tarttui nyt

panetteluun. Vanhempaa vaimoihmistä mukaillen ynseili hänkin:

"Ikään kuin nyt ei muilla olisi ristiraitainen mekko... Jääskeläisenkin

Kaisulla on... ja Hilmalla... ja Iidalla... ja minullakin on punainen

mekko!... Vai eikö ole, Ruusu?"

"Ja Siviälläkin on", myönsi Ruusu, jatkaen kehumalla: "Ja vaikka

minullakin on punaiset housut... ja sitte vielä on tokka... ja vaikka

on... Simosen Helmilläkin vaikka on kirjava mekko, niin ei se nyt

tuolla tavalla siitä ylpeile kuin Anni."

He olivat vilkastuneet, innostuneetkin soimatessaan. Lilli pesi

lastukuppeja ja touhusi ja päivitteli. Siviä alkoi nyt soimata,

siunaillen äitinsä tavoin:

"Ja sitte se Anni kun vielä!... Herra siunatkoon, kun se koreilee... ja

kun se... ja sitte kun se ei ajattele, jotta se on synti..."

Ruusu noppaili pikku kivillä. Siinä noppaillessansa pisti hän nyt:

"Eipäs meidän mekot ole synti... ei minun, eikä Lillin... eikä

sinunkaan, Siviä... Eihän ole?... Lilli!"

Ja Lilli yhtyi häneen. He puhuivat hetkisen mekoistansa. Omista

pukimistansa johtuivat he Kuivalaisen pikku-Liisun mekkoon ja sitä

tietä itse Liisuun. Liisu olikin hyvästi kasvatettu, hurskasten

vanhempien kuusivuotias tyttö, joka oli opetettu säännöllisesti

lukemaan aamu- ja iltarukouksensa. Siviä, joka oli äitiänsä tarkkaillen

osaksi oppinut Liisun tapoja, ihasteli häntä, kehuen:

"Ja Liisupa osaa semmoisen, joka on... se on siinä Kuivalaisen ukon

isossa kirjassa... ja sitte Liisu rukoilee sen aina... noustessaan...

ja maata mennessään... ja syödessään... Ja ihan aina Liisu sen osaa."

Hetkisen he nyt ihailivatkin Liisua, kehuivat häntä. Mutta pian muuttui

mieli. Lilli näet muisti että Liisu ei ollut kerran antanut hänelle

namusia, vaikka sillä oli ollut niitä pussillinen. Sen muistettuansa

hän oitis epäröi, lausuen ynseästi, kuin Liisua halveksuen:

"Mutta eipä Liisulla ole vielä lettiäkään päässä... eikä lettinauhaa...

Eikä ole nuken hametta... eikä mitään... Eihän, tytöt!"

Ja oitis laskikin se Liisun arvoa heidän silmissänsä. Nyt he jo etsivät

ja löysivät hänestä vikoja. Jo soimaili Siviäkin:

"Ja sitte kun sen nukkekin!... Ai hyvä isä!" siunaili hän hurskaasti,

tehden mielialaa kuvaavia liikkeitä käsillänsä ja jatkoi:

"Hyvä isä, jos sinä, Lilli, tietäisit!... Ja kun sen nukella ei ole

kahvikuppiakaan, eikä... ja kun Liisu ei osaa nopatakaan..."

"Eikä piilosilla olla osaa... eikä osaa leskeä juosta... eikä... Mutta

mepä osaamme... Siviä... osaamme?"

"O-osaamme toki!" hymyili Siviä pitkään ja voitokkaana ja kehui:

"Ja savileipiä osaamme leipoa... ja Ollin-mallia osaamme lukea ja... ja

vaikka mitä osaamme", loppui häneltä ajatus. Ruusu tarttui nyt asiaan.

Liisun hurskautta soimaten nenitteli hän:

"Ja sitte kun se vielä on olevinansa, kun hän osaa sen rukouksen... ja

kun se sitte on niin imelä... ja kun se sitte näin panee kätensä

ristiin ja katsoo näin!"

Hän näytti: Hän pani kätensä ristiin, muutti kasvojensa ilmeet hyvin

hurskaiksi, katsoi Liisun tavoin korkeuteen ja lopetti ynseästi,

nenäkkäästi:

"Ikään kuin ne nyt eivät muut osaisi samalla tavalla olla!... Lillikin

osaisi... ja Poju... ja Pikkukin osaisi... Osaisihan, Siviä?"

* * * * *

Ruusun viimeinen kysymys johti kumminkin mielet ja ajatukset kokonaan

uusiin asioihin. Kuultuansa Ruusun mainitsevan Pikun nimen, Lilli ikään

kuin kauhistui. Nyt vasta muisti hän, että lapsi oli heiltä kokonansa

unohtunut. Hän huudahti:

"Ai-jai, tytöt, mitä!"

Tytöt odottivat asiaa. Touhuten siunaili Lilli:

"Kun näet on uneutettu lapsi koko ajaksi yksinään!"

"Ai-jai!" oli Siviäkin kauhistuvinaan ja he riensivät laiminlyöntiänsä

korjaamaan.

Mutta rauhallisena oli pikku mies koko ajan puuhaillut tyynyllä, olla

muhjotellut vain mistään välittämättä, tyytyväisenä hymyillen.

Ajatuksiinsa vaipuneena hapuili se siellä nyt pikku kätösillänsä

rikkoja, hiekkajyväsiä, tai muuta semmoista tyynyltä. Lilli koetti

parantaa laiminlyöntinsä sitä suuremmalla hyvyydellä ja

huolellisuudella ja kehoitteli nyt:

"Nyt pitää olla Pikulle oikein hyvä, tytöt... Pitää antaa Pikulle

savivelliä... ja sitte kahvia... ja kivisokeria... ja ihan kaikkia...

Pitäähän antaa?"

"Ai-jai!" ihmetteli hymyilevä Siviä sitä herkun paljoutta. Oitis olikin

savivellivati valmiina. Se asetettiin pikku eläjän eteen ja

kehoitettiin syömään. Palvelushaluisina, ystävällisinä polvistuivat

tyttöset hänen ympärillensä, huvittelivat ja mairittelivat.

Ja aivan ilman mitään enempiä kehotuksia odottamatta pistää rapsasikin

Pikku kätensä savivellivatiin. Se tapahtui tosin vahingossa,

sattumalta. Hän naurahti, vetäsi kätensä pois ja tavottaen leikillä

tarttua Siviän hiuksiin, vetäsi savisella kädellänsä pitkin hänen

kasvoja.

"Voi, voi!" huudahti Siviä ja pakeni silmiänsä pyyhkimään. Pikku nauroi

niin että ikenet paistoivat. Lilli alkoi häntä torua, nuhdellen:

"Pik-ku!... Kunhan Siviän isä saa kuulla, niin... Pikku!" yritti hän

estää, mutta poika ehtikin pistää taas kätensä savivelliin ja ryhtyi

imeksimään savista sormeansa, samalla jatkaen hymyilyänsä, katsoi

Lillin silmiin ja veti pitkää, naurun tapaista:

"Ii-iiii-iiii!"

Kiireesti sieppasi nyt Lilli vellivadin pois. Kohtalaisen matkan päässä

pysytellen nuhteli hän sille, samalla sormellaan varottaen:

"Kuule sinä Pikku... Kuka sinun käski tuolla tavalla!... Ja sitte vielä

ryvetät Siviän kasvot!... Hyi sinä, Pikku!"

"I-hiiii-iiii!" nauraa hihitti poika tyynyillä istuen ja imeksi vain

savista kättänsä, suupielet ja leuka kokonaan savella tahrattuina.

Siviä oli jo saanut pyyhityksi enimmän saven kasvoistansa, ja nuhteli

jo Lillin apuna, soimaten:

"Se on synti ja häpeä, Pikku, jotta sinä sillä tavalla... Kunhan

Pojukin saisi tietää!"

"I-iiii!" hihkasi poika entistä veikeämmin ja alkoi iloisesti pitkin

tyynyä ryömiä. Savinen käsi painella ropsaili tyynyyn pikkuisia käden

kuvia. Lilli riensi sitä estämään, nosti Pikun keskelle tyynyläjää

istumaan ja siunaili äitinsä tapaan:

"Herra isä siunatkoon, mikä vastus niistä lapsista on!"

* * * * *

Niin huonosti onnistui siis heidän lapsenhoitonsa. Mutta he ottivat sen

opiksi. Oitis hoksasi näet Lilli huomauttaa, että Pikku ehkä söisikin

paremmin tavallista velliä, varsinkin jos olisi lusikka.

Ja mitäs muuta kun toimeen. Kotona -- kuten jo sanottu -- ei ollut

ketään. Väki oli näet ulkotöillä ja aamullista velliä oli kattila

puolillansa. Pian siis toimeen!

Eikä kulunutkaan kauvan, kun jo pienelle miehelle tuotiin iso

vadillinen velliä. Mutta nyt päättivät emännät ensin opettaa hänet

syömään siivolla. Siviä järjesteli muun muassa hyvin toimekkaasti,

selittäen:

"Kuule, Lilli! Pikun pitää lukea nyt ensin rukous... kun se oli äsken

niin tuhma!"

Se tuntui aivan luonnolliselta asialta. Mutta sitte huomasi Lilli

toisenkin asian ja ilmoitti kuin yhtäkkiä hoksaten:

"Ei tytöt!... Ensin pitää Pikun pyytää ruokaa... Niinhän tytöt... Minä

kun olen äiti, niin..." touhusi hän jo äitinä. Siihen suostuttiin.

Yksi piti vellivatia Pikun lähettyvillä valmiina ja Lilli alkoi vaatia

Pikua pyytämään sitä. Pikun edessä polvillaan puuhaillen alkoi hän:

"No nyt, Pikku: Sano 'Hyvä äiti, antakaa velliä'! No sano nyt!" tenäsi

hän. Pikku, joka ei osannut puhua muuta kuin joitakin ylimalkaisia

ääniä, katsoi häneen, savinen suu leveässä hymyssä. Lilli jatkoi:

"Sano nyt: 'Hyvä äiti'!"

"Ih... hih... ih!" äänteli poika kurkkuääniä ja hymyili ja reuhkasi ja

oli tyytyväinen ja onnellinen. Lilli tenäsi:

"Sano: 'äiti'!"

"Kik... iki" tuli pojan kurkusta. Nyt yritti Siviä jumalisemmin,

kehottaen:

"Tahi sano: 'Jumala'!"

"Kiu... khiu... iukh... Ih!" nauroi poika, katsoi silmiin ja reuhkasi

käsillänsä kuin olisi jostain asiasta riemastunut.

"Sano: 'velli'!" kehoitti nyt vuorostaan Ruusu, Pikku aikoi ryömiä

nelin kontin ja äänteli:

"Kikh... Hi... ik!... Heh!"

Niin jatkui. Ei näyttänyt tulevan puhujaa. Jo arveli Siviä:

"Ei se osaa!"

Mutta Lilli ei menettänyt toivoansa. Hän neuvoi:

"Tytöt!... Nostetaan se tyynyille seisomaan, niin sitte se sanoo!"

Niin he tekivätkin. Jotenkuten pysyttelihe horjuva poika jalkojensa

varassa tyynyllä. Hänellä oli hauskakin siinä heilua ja reuhkaista.

Kasvot aivan savisena nauroi hän ja hihkui ja tytöt kokivat kiertoteitä

myöten johtaa hänet nyt sanomaan sanan: velli.

Mutta ei. Pojun päälaella kasvoi pieni tupsu kellahtavia hiuksia ja se

vain heilui kun poika horjui ja hymyili ja oli hyvillänsä. Lilliä jo

suututtikin Pikun itsepäisyys. Vielä yritti hän, kehottaen jo melkein

torumalla.

"Pik-ku!... Sano nyt sukkelaan: velli... Tahi muuten kun äiti jo

suuttuu, niin... Voi voi sinua, Pikku, kun sinä olet... No sano nyt:

velli!"

"Kuirkiurlsiut... pi-il... Hi-iri!" hihkasi vain poika yhä

innokkaammin, eivätkä mitkään keinot enää auttaneet. Pikulla oli

hauska, eikä hän mistään muusta välittänyt rahtuakaan.

* * * * *

Ja kun nyt kaikki yritykset olivat näin turhiksi osottautuneet,

heittäytyivätkin tytöt armeliaiksi. Lilli jo ehdotteli, säälivällä

äänellä puhuen:

"Annetaan sille raukalle ilman... kun se raukka ei osaa kuitenkaan

sanoa... Annetaanko tytöt?"

"No mitäs siitä nyt lapsesta kiusaa!" pisti siihen oitis Siviä,

omituisella, viisaalla äänellä. Ja aivan aikuisen puhetapaa tapaillen

selitteli hän:

"Kun vaikka mekin olisimme lapsia... Ja jos sitte vaikka kuka kiusaisi

niin... Ja jos... jos vaikka Poju kiusaisi sanomaan velliä, niin...

Emmehän sanoisi velliä, jos Poju kiusaisi?" käänsi hän, kun ajatus

uhkasi muutoin loppua. Toiset vahvistivat sen ja he ryhtyivät nyt

Pikkua sijottamaan. Vellivadissa oli iso puulusikka. Vatia pidettiin

seisallansa huitovan, hymyilevän pojan edessä ja Lilli nyt pyyteli:

"No nyt, Pikku!... Ota nyt lusikka käteesi ja ala syödä... No, Pikku!"

Ja Pikku osuikin tekemään mitä oli käsketty. Kun hän huitoi käsillänsä,

sattuikin näet lusikan varsi joutumaan käteen aivan sattumalta. Hän

jatkoi reuhkaisuansa. Lusikka kohosi silloin vadista täynnä velliä,

heilahti kädessä ja velli pärskähti tyttöjen silmille.

"Voi... voi!" pääsi tytöiltä. Lilli yritti asetella huutavaa poikaa.

Mutta silloin sattui tämän lusikka uudestaan vatiin. Velli ruiskahti

taas päälle ja vellisellä lusikalla alkoi Pikku riemuisasti takoa

tyttöjä päähän ja mihin lusikka milloinkin osui. Kiireellä laski Lilli

koko vadin tyynylle ja syöksyi toisten kanssa pois, vellilusikalla

innoissaan huitovaa Pikkua paeten. Ikäänkuin voitostansa iloiten

heilutteti Pikku lusikkaansa, hymyili niin että ikenet vain paistoivat

savisesta suusta, hihahteli, reuhkasi käsillänsä ja hetkutteli samassa

tahdissa polviansa.

Mutta äkkiä sattui onnettomuus. Hän menetti tasapainonsa ja yks kaks

putosi hän istumaan vellivatiin. Tytöt huudahtivat säikähdyksestä.

Pikku istui tovin aikaa hiljaa, hymyili ja ihahteli entistä iloisemmin.

Velli vain pursusi raosta vadin reunojen yli ja tahrasi tyynyläjän.

Mutta kohta alkoi Pikku tuntea, että asiat eivät ole oikein, ja hänessä

heräsi sama mieliala mikä aina herää lapsissa silloin kun tuntevat

jotain niille tavallista kosteutta: Hänhän -- kuten muutkin lapset oli

tottunut silloin aina saamaan apua. Sitä hän odotti nytkin

rauhallisesti, paikaltansa hievahtamatta. Se oli tottumusta. Lasten

tavoin alkoi pyytää apuakin: Suu alkoi vetäytyä muikeaksi. Savinen

leuka liikahteli jo itkuun päin ja kohta alkoi poika, apua

rauhallisesti odotellessansa, vetää öllötellä tasaista, laiskaa

puoli-itkua:

"Oööö!... O-öööö!... o-öööööööö!"

Tytöt talosilla: Kertomus · 第 6 / 7 题