Mikä odottamaton käänne tämä tapaus olikaan! Tyttösten mieli aivan
masentui. He näet tajusivat että asiat eivät tule olemaan heille
suotuisat silloin kun vanhemmat löytävät vellillä tahratun tyynyn ja
savessa ja vellissä rypeneen pojan. Tapaus oli niin outo, tuli niin
odottamatta, että he eivät huomanneet edes auttaa poikaa pois vadista.
Ja silloin turvautuivat he vaivattomien lasten ainaiseen keinoon: kukin
koki tekeytyä viattomaksi, sysäsi syyn toisten niskoille. Lilli, joka
tiesi olevansa syyllisin, alkoi tietysti ensimäisenä puhdistautua,
syyttäen umpimähkään muun puutteessa:
"Sinähän se, Siviä, sanoit, jotta sen pitää ensin rukoilla... ja
jotta..."
Hän ei löytänyt enempää syytöstä. Siviä koki silloin puolustautua,
väittäen terhakasti:
"Vai minä!... Itseppäs sinä sanoit, jotta syötetään sille velliä... Ja
sitte hait vielä velliä ja... Elä valehtele, jotta minä!"
"Enpäs valehtele!" väitti Lilli entistä tiukemmin, vaikka hän itse
asiassa alkoi jo masentua. Hän tiedusti asiaansa ajaen vielä Ruusulta:
"Vai valehtelenko, Ruusu?... Eikö Siviä sanonut, jotta Pikun pitää
ensin rukoilla?... Sanoihan Ruusu?"
"Enpäs sanonut... Sinäpäs annoit velliä!" väitti vain Siviä. Sukeutui
pitkä väittely. Pikku veti itkuntapaistansa yhä vain vellivadissa
istuen. Ruusukin menetti vähän selvää ajatuskykyänsä ja soimaili
suuttuneella äänellä, närkästyneen eleitä tehden:
"Johan minä sanoin, tytöt, jotta mitä sitä opettaa lapselle
semmoista... rukoilemaan ja pyytämään velliä ja kaikkea."
Niin jatkui. Sukeutui kinastelu, syyttely. Kauvan ei toki kulunut, kun
jo tytöt itkeä pillistivät hiljaa, koko joukko. Velliastiassa istuvan
Pikun kovempiääninen, rauhallisen, tasainen, pitkäveteinen öllötys
kuului ikäänkuin heidän itkunsa säestyksenä.
Ja silloin, nyt kun hätä alkoi vallata heidät, alkoi nousta eräs
uhkaava pilvi: Pojun, Lillin ja Pikun äiti oli etsinyt Pojua syömään ja
kaipaillut jo Pikkuakin. Nyt huuteli se jo ulkona:
"Poju... Poju hoi!"
Tytöt pelästyivät. He vaikenivat, että äiti vain ei saisi vihiä heidän
olinpaikastansa. Lilli koetti hiljaa rauhoitella Pikkua, ettei sen itku
johtaisi äitiä paikalle. Hän lohdutteli:
"Pikku!... Elä itke, Pikku... Tahi äiti tulee!"
"Poju hoi!" koveni jo äiti. Hätäytyneet tytöt pidättelivät itkuansa.
Poju ei ollut kuulevinansakaan äitinsä huutoja. Tämä sadatteli:
"Minnehän se pojan pallukka juoksi, kun ei tule syömään... Ja vielä on
vienyt sen nuorimmankin kakaran muassaan!"
Lilli koki nyt tukkia Pikun suuta mekon helmalla. Siten onnistuikin hän
estämään itkun kuulumasta äidille. Taas vannoi äiti Pojuansa uhkaillen:
"Mutta kunhan minä sinut saan kynsiini, niin näet sinä, eikö sinulle
velli kelpaa!"
Se oli hädän hetki. Onneksi poistui toki äiti toisaalta etsimään ja
niin pelastuivat tytöt hetkeksi.
* * * * *
Mutta se pelastushan oli lyhytaikainen, sen he tajusivat. Tavalla tai
toisellahan oli heidän myös pulasta selvittävä. Eivät he laskeneet,
eivätkä kyenneetkään laskemaan, miten olisi pelastuttava. Kaikki
tapahtui aivan itsestänsä, vaistomaisesti, kuten kaikki tapahtuu
lapsessa, jonka ainoana itsesäilyttämisvoimana on luonnon vaisto.
Niin nytkin. He huomasivat että toinen toistansa syyttäminen ei heitä
pelasta. Aivan kuin sopimuksesta johtuivat he silloin muun puutteessa
koettamaan, eikö voisi syytä vierittää itsensä Pikun hartioille. Sitä
he nyt syyttelivät jo koko tapahtumasta. Sen ympärille polvilleen
kokoontuneina nuhtelivat he sitä. Lilli torui suu miltei itkussa:
"Mitäs sinä löit, Pikku, lusikalla... ja viskasit velliä silmille... ja
teit ihan kaikkia."
"Ja sitte vielä rupesit velliin istumaan! Hyi, Pikku!" varotteli Siviä,
sormellansakin jo viiputellen ja itkuansa hilliten. Poika vain itkeä
jurasi vadissansa. Taas hätäytyivät tytöt, Ruusu jo uhkaili, omaa
asiaansa siten Pikun syyksi siirtäen, uhkaili ikään kuin muka
säälitellen:
"Kunhan nyt, Pikku, äiti tulee... Ja isä kun ottaa vitsan, niin sitte,
Pikku!"
"Ö-ööööö!" vetää jurasi poika, joka ei ymmärtänyt mitään, ei tajunnut
muuta kuin sen että hänellä ei ole siinä hyvä istua. Lilli jatkoi nyt
jo tyynemmin, kuin muka olisi Pikun kohtaloa surkutellut:
"Ja vaikka Poju näkee... Ja sitte kun Poju sanoo isälle ja äidille,
niin... Mitäs sinä rupesit velliin istumaan!" käänsi hän selittelyksi
ja Siviä yhtyi jo hurskaana, nuhdellen:
"Hyi, Pikku!... Jos herra näkee ja pudottaa ison kiven."
Ja miten olikaan, niin leimahti Pojun nimen kuullessa tyttöjen päähän
uusi, pelastava ajatus. Jos näet Poju todellakin kielisi Pikun päälle,
niin kentiespä uskoisivat vanhemmat ja he olisivat pelastetut. Ruusu jo
ehdottikin, äkkiä huudahtaen:
"Tytöt... Minäpä tiedän!... Käsketään Pojun tulla katsomaan... Ja sitte
kun Poju sanoo, niin... Mitäs sinä, Pikku, istut!" käänsi hänkin toki
vielä, kuin tekoansa Pikun edessä puolustaaksensa. Toiset olivat oitis
valmiit. Jo huusi Lilli Pojulle:
"Poju hoi!... Tule, Poju, katso, kun Pikku rupesi istumaan vellissä!"
"Poju!... Pikku istuu vellissä", yhtyi Siviä avuksi huutamaan ja kun
Poju ei vastannut, kiirehti jo Ruusu:
"Tule, Poju, katso kun Pikku istuu... ja sitte sano isälle, jotta se
istui itse velliin!"
* * * * *
Alussa he oikeastaan eivät älynneet vapauttaa Pikkua kiusallisesta
asemastaan. Nyt taas, kun he tarvitsivat Pojua vierasmieheksi,
toteamaan Pikun pahanteon, eivät olisikaan häntä sillä vapauttaneet
ennenkun asia olisi todettu. Kiihkeästi huutelivat he nyt Pojua
todistajaksi ja tämä kuulikin huudon ja lähestyi ajaa porhaltaen täyttä
ravia, löi keppihevostansa ja komenteli sitä ankarin sanoin. Kun hän jo
lähestyi onnettomuuspaikkaa, selittivät tytöt hänelle jo kaukaa, kuin
yhdestä suusta puhuen, yhtenä rähinänä, josta erotti:
"Poju hoi!... Katso kun Pikku... Kun Pikku velliin... Katso kun
velliin... Sano äidille Poju."
Semmoista sekavaa kehottelua oli selitys. Siinä oli avunpyyntöä ja
väärää kantelua. Poju ei sitä kuunnellut. Hän ajoi taloa kohti mistään
välittämättä. Äidin ääni tuntui taas lähenevän. Tyttöjen asia oli
täpärällä, ja ei ihme, jos itku tahtoi vain pyrkiä nousemaan kurkkuun.
Ja miten läheiselle ystävälle tuntui nyt hädän hetkellä Poju! Eivät he
muistaneet sen ennen tekemiä ilkeyksiä, eivät mitään pahaa. He
odottivat hänen tuloansa kuin pelastajan tuloa, selittivät ja
rähisivät, ja äiti oli todellakin jo sille suunnalle tulossa.
Mutta omaksi onnettomuudeksensa oli Poju nyt entistä hurjemmalla
päällä. Hän ajoi suoraan tyttöjoukkoon ja rupesi mellastamaan kuin
metsäihminen, umpikuljuun kuin sokeana. Siinä hätäillessänsä retuutti
Lilli häntä jo tukasta ja koki siten saada hänet järkiinsä. Mutta
turhaan. Poika ei ollut mistään tietävinäänkään, vaan mylvi ja telmi
kuten itsepäinen härkä tekee joskus innoissansa. Tytöt väistelivät,
pakenivat ja kirkuivat. Kaikki turhaa. Poju koki vain ajaa päälle.
Vihdoin sattui hän toki lankeamaan. Mutta ei sekään vahinko saanut
häntä talttumaan. Hän vain silloin hylkäsi keppihevosensa, kuvitteli
olevansa mörkö ja syöksyi puskemaan tyttöjä. Joskus hän ryömi aivan
nelinryömin, joskus hyökkäili puolikumarassa, pää puskuun varustettuna,
syöksyi milloin mitäkin tyttöä kohti ja mörisi:
"Mööö... Mö-ööö!... Mö-öööö!"
"Tuoltako sen juukelin ääni mörisee!" kuului jo äidin uhmaavan
hyvittelevä ääni. Tyttöjen suupieleen pakkautui jo itkun väreitä. Lilli
alkoi jo hädissään komennella:
"Poju... Poju hoi!"
"Mö-öööö!" murahti Poju entistä kovemmin. Tytöt hätäytyivät
lopullisesti, hermostuivat, alkoivat itkeä. Poju huomasi nyt Pikun.
Oitis syöksyi hän puskemaan isoa tyynyläjää, joka oli Pikun ja
vellivadin alla. Hän peräytyi vuoroon, vuoroon hyökkäsi, puski ja
mörisi. Pikku yltyi itkemään aivan huutamalla. Äiti kiirehti jo
paikalle rientämällä. Tytöt ryhtyivät jo aivan vaistomaisesti viskomaan
Pojua hiekalla, ikään kuin torjuaksensa hänet pois Pikun ja tyynyn
kimpusta. Itkusuin huusivat he sitä tehdessänsä sekaisin:
"Poju... Poju hoi... Mene pois... Kunhan äiti tulee!"
Mutta Poju oli kaikelle kuuro. Äiti ilmestyi jo näkyviin. Se huomasi
oitis asian ja läksi ehättämään hätään. Rientäessään huusi se jo
uhkaavasti:
"Poju pakana!... Etkö sinä heitä sitä lasta... Poju hoi!" ärjäsi hän ja
pani juoksuksi.
Mutta Poju ei edes kuullutkaan. Hän mylvi ja puski umpimähkään. Tytöt
hiekoittivat häntä kuin sodassa, toki kaukana pysytellen, sieltä aina
kourallisen heittäen... Äiti oli jo paikalle päästä, siunaili ja
voivotteli.
Ja juuri kun äiti syöksyi onnettomuuspaikalle, osui Poju taas saamaan
keppihevosensa käsiinsä, heitti puskemisen, nousi ja alkoi kepillänsä
huitoa ylt'ympäri minkä ehti, umpimähkään, uhkaavasti. Huitoessansa hän
vain sadatteli kuin itseksensä raivoaja:
"Ja sitte kun minä... kun minä tuolla hevosella... Ja kun minä
sitte..."
Hän aivan hypähti viime kertaa huitaistessansa. Huitaisu osui avuksi
rientävään äitiin. Tämä tarttui Pojun tukkapäähän ja pyöräytti häntä
kerran. Poju kauhistui, eikä kyennyt aluksi parkaisemaankaan, niin
odottamaton oli hänelle tukkapölly, niin hämmästyi hän sen saannista.
Silmät pyöreinä katseli hän ympärillensä kuin olisi pilvistä pudonnut
ja sen johdosta ällistynyt.
Ja vasta nyt huomasi äiti nuorimman lapsensa omituisen aseman. Hän
aivan kauhistui sen tilaa ja siivoa. Ja kun hän juur'ikään oli tavannut
Pojun semmoista elämää pitämästä, kun hänelle oli ennestäänkin sen raju
luonto hyvin tuttu ja hän sen lisäksi oli nähnyt tyttöjen hiekkaa
viskellen torjuvan sitä pois Pikun kimpusta, iski häneen oitis se usko
että Poju on muka tehnyt kaiken, istuttanut lapsen vellivatiin,
tahrannut tyynyt ja tehnyt muut ilkeydet. Kuin kauhistunut alkoi hän
sadatella:
"No hyvä isä tokiinsa sinua, Pojun pahahenki, en muuta sano!... Kun
tuollaiseen siivoon panet lapset... sinä senkin kakara!"
Kiireesti sieppasi hän Pikun syliinsä ja siivoili siitä enimpiä. Tytöt
olivat kuin mykistyneet ja odottivat pelokkaina, epätoivoisina. Äiti
vannoi Pojuansa uhkaillen:
"Mutta näytän minä sinulle, jurtikka, vieläkö panet lapsen
vellivatiin!"
Ja hän lähestyi jo Pojua, joka ei ymmärtänyt mitään koko asiasta,
hölmisteli kuin tuuliaispään pyörteeseen joutunut, eikä siis tiennyt
paetakaan. Tytöille oli noussut itku kurkkuun aivan vaistomaisesti.
Hekin olivat kuin jonkun pyörteen käsissä, eivätkä jaksaneet selvästi
tajuta asian menoa.
Ja silloin sai äiti Pojun käsiinsä. Hän antoi sille aluksi pari
pääkakkaraa, sitten jonkun uuden tukkapöllyn. Nyt tajusi jo Poju että
asia koskee häntä, ja alkoi huuto. Mutta äiti antoi hänelle aimo muksun
takapuoleen ja sadatteli:
"Vai vielä siinä huudat ja parut, pallukka!... Kun ensin ryvetät lapsen
tuommoiseksi... Paikalla siitä kotiin, niin annan minä sinulle siellä!"
lopetti hän ankarana ja sysäsi pullean, täyttä voimaa parkuvan pojan
menemään kotia kohti. Tytöt itkivät nyt jo Pojunkin surkeutta
säälitellen. Suurimpana itkun syynä oli kumminkin pelko omasta
kohtalosta.
Mutta lempeämpänä kääntyi äiti heihin ja rauhotteli:
"Lapsi raukat!... Ei pidä itkeä!... Eihän äiti lyö hyviä tyttöjä, jotka
eivät tee Pikullekaan koskaan pahaa!"
Hän pyyhki oman tyttönsä Lillin nenän esiliinallansa, lohdutteli,
kuivasi sen kyyneleiset silmät ja kehui likainen Pikku sylissä:
"Kas niin!... Lilli on aina äidin hyvä tyttö!... Se ei ole milloinkaan
niinkuin paha Poju... Kas niin, äidin kulta-sirkku!"
Tytöt rauhottuivat. Äiti järjesteli tyynyjä, käski tyttöjen kantaa ne
tupaan ja lähti itse pesemään Pikkua ja antamaan Pojulle lisää
kuritusta.
* * * * *
Oli jo iltapäivä. Äskeinen lasten myrsky oli jo ohi mennyt. Pikku
seisoksia horjatteli iloisempana kuin koskaan ennen. Äiti oli
kurittanut Pojua, unohtanut jo tapauksen, ja pakottanut Pojun syömään
ison vadillisen velliä. Se vellin syöminen se olikin ollut Pojusta
vitsaakin vaikeampi rangaistus, varsinkin kun äiti vielä siinä syödessä
kehui sen olevan samaa velliä, jossa Pikku istui.
Niinpä kuluikin hyvä tovi päivästä, ennen kun Poju sai entisen
mielentilansa. Rangaistuksensa kärsittyänsä hän murjotteli, ähki,
pyyhki silmänsä, eikä kärsinyt ketään. Keppihevosensakin hän viskasi
kaivoon ja ryhtyi sitte kivittämään kukkoa. Kukko huusi ja kotkotti.
Pojun luontoa se vain nosti. Hän lähti palikka kädessä ajamaan kukkoa
takaa ja kun se lennähti matalan kodan katolle, työntyi hän aitan
sillan alle etsimään kananpesää, särkeäksensä sen ja siten kostaaksensa
äskeisen vahinkonsa koko maailmalle.
Tämä Pojun kova kohtalo koski tyttöihin kovasti. He kokivat häntä
lohdutella jos jollakin, vaistomaisesti tosin äidiltä salaa ja
arkaillen, tuntien jotain omantunnon soimausten tapaista. Se tunne
lisääntyi vielä sen johdosta että Poju oli heille ynseä, ei huolinut
heidän hyvittelyistänsä.
Niin oli heidän asemansa tullut ikäänkuin hieman vaikeaksi. Ilo ja
leikit eivät tahtoneet sujua. Kerran he jo yrittivät juosta leskeä,
mutta ei sekään maistunut. Leikki taukosi kuin itsestänsä. Äänettä
piirsivät he kuviot hiekkaan, kukin omansa, ja ryhtyivät yhdellä
jalalla hyppien ajamaan varpaallansa kuka astian kappaletta, kuka kiveä
kuviosta kuvioon. Se oli äänetöntä yksinäistä huvia. Ei ketään
huvittanut nyt toisten seura.
Mutta pian tuli apu, joka muutti mielet ennallensa. Nytkin toi sen avun
samainen, aina meluava ja huoleton ja iloinen Poju. Se oli unohtanut jo
äskeiset vastoinkäymisensä, löysi nyt pitkän seipään ja otti sen
keppihevoseksensa. Täyttä voimaa, silmät aivan napillaan päässä ajaa
karautti hän seiväs jalkojen välissä tyttöjen kuvioiden halki ja
suoraan tyttöjä kohti. Seipään pää tavotti pitkänä hänen edessänsä ja
yht'äkkiä tökkäsi se Ruusua selkään.
Ja se tökkäys se muutti mielet ennallensa kuin joku onnen isku.
Tytöistä tuntu kuin olisi Poju heiltä sillä tökkäyksellä äskeisen
velkansa perinyt. Omatunto keveni oitis. Ruusu älähti. Toiset tytöt
ryhtyivät soimaamaan Pojua ja Lilli uhkasi jo aivan tosissaan:
"Kuule sinä Poju!... Kunhan minä äidille sanon... ja kunhan äiti panee
sinut silloin syömään toisen vadillisen velliä!"