Nyt he palasivat. Yhdellä tiellä olivat he tuoneet kolmivuotiaan Pojun
isäksi ja Lillin nuorimman veljen, pikkuisen Pikun lapseksi. Poju oli
tanakka pojan naskali, joka yleensä teki mitä milloinkin päähän pisti.
Pikku oli noin alle puolentoista vuoden, ei osannut vielä puhua. Töin
tuskin pysyi hän seisallansa sen verran että voi toisten taluttamana
kävellä muutamia horjuvia askelia tai seisoksi paikoillansa tosin hyvin
horjuen. Hän hymyili ja nauroi usein, tavallisesti aivan tyhjälle, oli
hyvin hyväntapainen, ei itkenyt juonitellen ja söi mielellänsä puuroa
milloin hyvänsä.
Iloisin mielin palasivat siis tyttöset tältä miesväen hakumatkalta.
Kaksi talutti Pikkua ja kaikki kolme neuvoivat Pojua parhaansa mukaan.
Lilli varotteli:
"Ja sitte, Poju, sinä ole hyvin kiltti... Ja elä mörise... eläkä säre
uunia ja... Ja ole niinkuin isä... Oletko, Poju?"
Poju huitasi silloin kepillä umpimähkään ja kehasi:
"Ja vaikka olisi miten iso mörkö, niin se ei... kun minä tuolla
kepillä" -- taas hän huitasi -- "näin... niin se ei uskaltaisi
möristä!... Saakeli!" yltyi hän lopuksi. Siviä oli aivan kauhistua ja
varotti häntä:
"Po-ju!... Kunhan putoaa taivaasta iso kivi päähäsi, kun sinä kiroat!"
"Hyi, Poju!" yhtyi siihen Lillikin. Poju nauroi, näytti kieltänsä
pistäen sen ulos kuin irvistääkseen, pisti kepin hevoseksi jalkojensa
väliin, syöksyi juoksuun, juosta pyöritteli kuin mikä pallero ja
intoili:
"Ja... Prpoh, hevonen... Kun minä ajan... Prpoh, ruuna!" ärjäsi hän
vielä, löi keppihevostaan vitsalla ja painoi sen selässä suoraa päätä
leikkitaloon. Tytöt kauhistuivat. Kiireesti, juoksujalkaa riensivät he
perästä estääksensä Pojun tekemästä jotain pahaa.
"Poju!... Poju hoi!" huusi Lilli jo, juostessansa varottaen.
"Po-ju!" yhtyivät toisetkin jo hätäisinä. Talutettava Pikku kaatui
siinä rytäkässä mahallensa ja rupesi siinä huutamaan, suu pehmeään
hiekkaan painuneena. Siviä koki häntä auttaa ylös. Toiset kiirehtivät
Pojua hillitsemään. Poika aikoi syöstä Ruusun laittaman sängyn
kimppuun, mutta Ruusu ehti saada hänet jalasta kiinni. Poju kaatui ja
Ruusu vetää raahasi hänet jalasta pitäen pois sängyn luota ovensuuhun,
veti niin että poika kynti syvän vaon pehmeään hiekkaan. Siihen hylkäsi
hän miehen ja sadatteli suuttuneella äänellä:
"Kunhan minä isälle sanon, Poju, ja isä kun ottaa sinua tukasta, niin
näet!"
"Kuule sinä, Poju!" torui Lillikin, naputti sormellaan penkin syrjään
ja varotti:
"Jos minäkin sanon isälle... tahi vaikka äiti saa tietää, niin...
Po-ju!"
Mutta Poju oli jo könynnyt jaloillensa, sylkäsi hiekan pois suustansa,
alkoi paikoillansa hyppiä, suu iloisessa naurussa ja kehui äskeisestä
ajostansa umpimähkään:
"Ja kun minä sillä hevosella ajan, niin... vaikka seinän läpi ajan,
niin... Voi... voit" innostui hän lopuksi ja läksi keppihevosen selässä
ravaamaan ympäri leikkitupaa. Siviä talutti Pikkua, joka tulla horjui
ja huusi suu miltei tuketen hiekkaa täynnä. Taluttaja koki häntä nyt
neuvoa, varottaen:
"Pikku hoi!... Kuinka sinä nyt itket... Hyi, Pikku!... Se on synti, kun
itkee!"
"Pää-ää!" ölisi poika-parka, kokien syleksiä töpäytellä enintä hiekkaa
pois suustansa. Lilli pyyhki hänen nenäänsä mekon helmalla ja nuhteli
hänkin, tosin hellästi, äidillisesti:
"Niin, Pikku!... Ei se haittaa ja... Sitte vielä tuolla tavalla liata
nenänsä... Ja hiekkaakin on suu ihan täynnä... Pik-ku!" nuhteli hän sen
huomattuansa jo aivan tärkeänä, itkevää pikkumiestä sormellansa
varottaen. Poju oli sillävälin löytänyt munimispuuhissa istuksivan
kanan. Riemuisin mielin lähti hän sitä ajamaan, keppi ojona kädessä.
Kana kaakatti ja juosta pyöritteli pakoon. Kukon huuto sekaantui sen
kaakatukseen. Tytöt kauhistuivat... Joukolla riensivät he Pojua
taltuttamaan. Siinä oli hälinää, touhua, melua ja huutoa. Vihdoin
lennähti kana aidan yli. Poju asettui, pieksi kepillä aitaa ja Siviä
siunaili hurskaana:
"Hyvä isä, minkälaisia ne pojat ovat... Po-ju! Kunhan Jumala tappaa
sinut... kun sinä ajat kanaa!" lopetti hän neuvovasti, varottavasti, ja
Poju huitoi kepillänsä, kehuen:
"Ja vaikka olisi miten iso kana, niin... vaikka olisi kukko ja kana,
niin en pelkäisi!" sotkeutui hän sanoissansa, nousi keppihevosensa
selkään ja syöksyi juoksuun.
* * * * *
Joten kuten saatiin toki asiat järjestetyksi, varsinkin kun Poju telmi
nyt hevosensa kanssa loitommalla, eikä siis ollut häiritsemässä.
Pikkukin jo asettui ja istahti tyynyille päivänpaisteesen, jossa alkoi
leikkiä noppakivillä.
Ja nyt, nyt kun oli alkanut ikään kuin kotirauha, ryhtyivät tytöt
talouspuuhiin. Vettä ja savea oli lähellä. Heillä oli kattila ja
ruoka-astiat. Ei siis muuta kuin alkaa keittää Pikulle ja koko
perheelle savihuttua.
Ja siinä keitto- ja muussa puuhassa touhutessa alkoivat näkyä Lillin
emäntälahjat. Hän koetti kävellä kuin lihavahko Jääskeläisen emäntä,
touhusi ja neuvoi. Navetassa heillä oli iso joukko lastulehmiä. Äkkiä
päivitteli Lilli:
"Hyvä isä!... Kun on lehmätkin uneutettu juottamatta koko päiväksi!"
Siviäkin tekeytyi hämmästyneeksi ja siunaili. Lilli hääräili
keittopuuhissa ja komenteli Ruusua:
"Ruusu... Mene, Ruusu, ja anna lehmille vettä ja heiniä, mutta..."
Hän tekeytyi hyvin tärkeäksi ja varotti sormi pystyssä, kuten oli
kuullut Jääskeläisen emännän tekevän: "Mutta katso sinä vain, Ruusu,
että et mene poikien kanssa juoksemaan ja nauramaan, tahi..."
Mutta siinä sotkeutui hän. Jääskeläisen emäntä sekottui lapseen, hänen
omaan itseensä, ja hän pyysi: "Ethän mene, Ruusu, leikkimään kenenkään
pojan kanssa... et Pojun, etkä Pikun... etkä kenenkään?... Ethän,
Ruusu?"
Mutta silloin närkästyi Ruusu, kuten oli nähnyt Jääskeläisen tytön
Kaisan närkästyvän, touhusi astua kikeltäen kuin nenäytyneenä ja
suututteli:
"Tässäkös minun vain pitäisi... ja... pitäisikös minun vain" --
sotkeutui ajatus -- "eikö tässä enää saisi kylässäkään käydä... eikä
uusia kenkiäkään olisi... eikä mitään!"
"Ai-jai!... Ruu-su!" nuhteli siihen Siviä, tekeytyi äitinsä tavoin
hurskaaksi ja lisäsi:
"Kunhan nytkin Jumala näkee... kun sinä tuolla tavalla... Ruu-su!"
"Enpäs ole Ruusu!" nenitteli Ruusu vastaan ja keikautti ynseästi
päätänsä.
"Hyi!... Hyi, Ruusu!" nuhteli Siviä siitäkin. Ruusu vain tenäsi:
"Eipäs Ruusu!"
"No!... Ei saa, Ruusu!" tarttui nyt jo Lilli äidin arvokkuudella
koputti sormellansa pöydän reunaan ja torui:
"Sinä Ruusu!... Ruu-su!"
"Enkä mene lehmiä juottamaan!" suuttui Ruusu ja nyt oli jo
leikkisuuttumus alkanut muuttua herkässä mielessä todelliseksi vastaan
hangoittelemiseksi. Hurskas Siviä katsoa tiherti häneen kuin
ihmeissänsä ja siunaili:
"Hyvä isä sitä Ruusua!"
"Niin!" touhusi Lilli ja uhkasi: "Kunhan Poju saa kuulla... Tahi kunhan
minä, tahi Siviä sanomme Pojulle, niin... Ruusu hoi!" koputti hän
taaskin sormellansa.
"Eipäs Ruusu... Hartikaisen iso piika Annipas olen!" nenitteli vain
Ruusu edelleenkin, ynseästi, nenäkkäästi, pistävästi. Entistä
hurskaammin koki lasta ohjailla Siviä, pelotellen:
"Ja kunhan yöllä tulee metsästä mörkö, joka sitte syö... kun sinä olet
tuommoinen!..."
"Eipäs tule... ja tulkoon!..." oli Ruusu itsepäinen ja uhkasi:
"Tahi jos tulee, niin kun minä menen vaikka äidin luo, niin eipäs
uskalla tulla!"
Toiset olivat jo neuvottomia. Heidänkin herkissä lapsenmielissänsä
muuttui leikki aina pian puolitodeksi. Vihdoin pyysi Lilli:
"Siviä!... Kuulehan kun minä supatan!"
Tämä kuunteli. Lilli supatti hyvin salaperäisenä, kuin paljastaaksensa
jotain Ruusun vikaa. Hän supatti niin kovasti, että Ruusukin kuulisi:
"Ruusu on... Ai-jai jos sinä tietäisit... kun Ruusun nukella on
punaiset housut!" sotkeutui hän välillä ja tarttui nukkeasiaan.
"Hy-yyyi!" veti siihen Siviä, kuin sivullisesti pahastunut, ja
ikäänkuin Ruusua nuhdellaksensa. Ruusua se jo loukkasi. Leikistä alkoi
jo kehittyä pikku epäsopu. Ruusu tunsi olevansa ikäänkuin yksin ja
toiset liitossa häntä vastaan. Hän alkoi, miltei ajatuksissaan, yhdellä
jalalla hypähdellen ajaa varpaallaan pikku kiviä Lillin piirtämää
penkin paikkaa kohti, tuhotaksensa siten tuon hiekkapiirroksen. Siviä
huomasi sen ja riensi varottamaan, huudahtaen:
"Ruusu!... Et saa Lillin penkkiä!"
"Eipäs ole Lillin!" äännähti Ruusu ja ajoi vain kiveä. Nyt Lilli löi jo
polveensa ja koveni:
"Ruusu hoi!... Tahi kun minä sanon Pojulle!"
"Ajanpas kiviä!" pisti vain Ruusu ja sysäsikin jo kiven kuvioon, aikoen
itsekin hypähtää siihen. Silloin Lilli huusi:
"Poju hoi!... Ruusu ei tottele, vaikka Siviä ja minä miten sanomme...
Ruusu!" huusi hän Ruusulle asettuen päättävästi jo estämään sen uhmaa.
Poju oli kuullut huudon, ajaa karautti hevosellansa paikalle, niin että
hevosen pää tökkäsi takaapäin Ruusua selkään. Samalla hän vielä kehasi:
"Kun minä... Voi sun ryökäle!" yritti hän jatkaa ja ajaa karauttaa sitä
kyytiä läpi seinän pois.
* * * * *
Mutta tämä tapaus teki asioiden kulussa käänteen. Ruusu suutahti
tökkäyksestä, sieppasi kouran täyden hiekkaa ja viskasi Pojun päälle,
huudahtaen:
"Mitä sinä tökkäät!... Kunhan minä sanon!"
Mutta ei Poju ollut kuulevinansakaan. Hevosella ajamiseen innostuneena
aikoi hän nyt ajaa rynnistää suoraan sängyssä istuvan Pikun päälle.
Siviä riensi Lillin kanssa väliin. Viime hetkessä saivat he
rynnistelevän miehen kiinni, kaatoivat hänet ja retuuttivat hietikkoa
pitkin vetäen kauas koko huoneesta. Poju vain potkia sätkytteli
lyhkäisiä koipiansa, oli vetämisestä hyvillänsä ja huuteli iloisena:
"Ja sitte kun minua vedetään!... Ja sitte kun minä potkin... Ja kun
minä..."
"Mitä sinä potkit, Poju!" torui Lilli, johon potkaisu sattui. He
heittivät miehen irti ja viskasivat häntä hiekalla ja juoksivat itse
tupaansa pakoon. Poju sai taas hevosen allensa, antoi sille vitsaa,
ajoi paksua petäjää kohti ja kehui:
"Ja nyt kun minä ajan... Ja vaikka tuo puu olisi hevonen, niin minä kun
ajaisin!... Prpoh!" julmistui hän ja syöksyi ravaamaan niin että silmät
olivat päässä killellänsä.