Kevään voimakkain aika oli jo mennyt ohi. Oli tullut se raja-aika,
jolloin lapset alkavat väsyä keväisiin leikkeihinsä. Pojatkin olivat jo
käyneet läpi ja kokonaan suorittaneet tavanmukaisen, joka vuosi samassa
järjestyksessä uudistuvan leikkiohjelmansa, aina noppasilla olosta ja
"kruunu vaiko klaava" -pelistä pallon- ja pilpanlyöntiin asti ja
alkoivat jo vetelehtää laiskistuvan näköisinä seinävierillä.
Ja sama oli tyttöjenkin laita. Hekin olivat kevään kuluessa, kun
heräävä luonto oli heidät eloisiksi virkistänyt, olleet kuurusilla,
sokkosilla, ajaneet yhdellä jalalla hyppien lastua kuviosta kuvioon ja
leikkineet kaikki muutkin leikkinsä jokavuotisessa järjestyksessä.
Mutta nyt oli heiltäkin ikäänkuin ohjelma lopussa. Yhä kesäisemmäksi
muuttuva ilma jo ikäänkuin painosti. Mitä leikkiä yrittikin, niin
tuntui se jo vanhalta.
Ja sitä mukaa oli muuttunut heidän mielialansakin. Vielä äskettäin oli
nuori mieli ollut eloisa kuin kiurun laulu, joka ei mitään kysy, ei
mistään huolehdi, ei tunne rajoja, vaan soi ja syöksähtelee kuin
jostain ylitsepursuava viaton ilo. Mutta nyt alkoi olla toisin. Kesäkö
lie jo painostanut, vai mikä, sitähän eivät tyttösemme tajunneet, eivät
liioin tutkineetkaan koko mielen muutostansa. Vielä äskettäin eivät he
joutaneet mistään suuttumaan, eivät huomaamaan mitään satunnaista pikku
loukkausta, niin täysin olivat he olleet leikkiensä, kevään ja ilojensa
vallassa. Mutta nyt he jo ikäänkuin hieman huolehtivat oikeuksistansa,
loukkautuivat, joskus riitautuivatkin, jos joku heidän oikeuksiansa
loukkasi, esimerkiksi astumalla vahingossa varpaalle.
Niin: lasten mielialoissa alkoi tuntua kypsyvän kesän luomaa raukeutta.
Niin olivat menossa mielistä keväiset ilot, kuten mahlat kuivuvat
koivusta, kun kesä kypsyy ja lehdet viherjöivät voimakkaimmillansa,
ikäänkuin riemuiten täyteen kasvuun päästyänsä.
* * * * *
Eräänä semmoisena päivänpaisteisena päivänä, kevään ja kesän rajassa,
kun koivujen mahlat olivat jo kuivuneet, lasten kevät-ilot ehtyneet ja
lehti viherjöi pehmeimmillänsä, oli Lilli, Siviä ja Ruusu paistattaneet
päivää tuvan seinävierellä, noppailleet kivillä laiskasti, kuin muun
tehtävän puutteessa, ja kukin itseksensä, polvet pystyssä istuksien.
Päivä paahtoi paljaita pohkeita niin miellyttävästi, että aivan
mielellänsä antoi mekon helmojen kohota miten ylös hyvänsä, että
päivänpaiste saisi vapaasti hyväillä jalkojen hipiää niin ylös, niin
kauas kuin sen vain halutti hyväillä. Kaikki olivat he jokseenkin
samanikäisiä, noin seitsemän-, kahdeksanvuotisia, tai mitenkä nyt
kertomuksemme kanssa paraiten sopisi. Kaikki olivat he kilttejä
tyttösiä, hyviä toveruksia ja läheisiä naapuruksia.
Mutta siinä istuksiessa osui nyt Lilli sommittelemaan pikkukivistä
jotain asumusta, leikkitalon tapaista, ja oitis helähti hänen mieleensä
siitä aiheesta eräs asia: Hän huudahti aivan kuin olisi jotain hyvin
tärkeää muistanut:
"Tytöt hoi!... Ai-jai!"
Toiset katsahtivat häneen. Hämmästyneenä löi Lilli käsiään yhteen ja
ikäänkuin päivitteli:
"Kun me näet emme ole muistaneet olla talosilla!"
"Hyvä isä sentään!" ihmetteli Kososen Maijan tytär Siviä ja Ruusukin
löi nyt jo käsiään yhteen ja ikäänkuin tavaili:
"Johan minä olen sanonut, että..."
Siinä katkesi ajatuksen juoksu. Hän viskasi pikkuisen, saparon tapaisen
lettipahasen niskaansa, aivankuin närkästyneenä, löysi nyt sanat ja
jatkoi soimaillen:
"Helmillekin ja Kaisulle minä olen sanonut... Ja Pojulle sanoin... Ja
sinullekin, Siviä, jo sanoin, jotta..."
Ei hän itsekään tiennyt, mitä hän oli muka sanonut, eikä siis löytänyt
taaskaan sanoja, vaan pysähtyi ja, ikäänkuin olisi jo itsekin epäillyt
että Siviä ei myönnä hänen mitään sanoneen, kysyi nopeasti:
"Sanoinhan, Lilli, Siviälle?... -- Vai enkö sanonut?"
Lilli ei tiennyt mitä vastata, ettei näyttäisi todistavansa Siviää
vastaan. Siviä, joka ei aavistanutkaan mistä Kaisu häntä syyttää,
puolustautui umpimähkään väittäen:
"Etpäs sanonut!"
Silloin alkoi asia selvitä: Ruusu näet ehti nyt keksiä sen, mitä hän
muka oli sanonut ja väitti aivan nenästyneenä:
"Vai en sanonut!... Vaikka sielläkin kun oltiin, niin minä sinulle
sanoin, jotta Kaisu ja Hakkaraisen Impi... ja Maikki ja ihan kaikki
ovat jo olleet talosilla!"
Hän ikäänkuin pyörähti, nyökäytti päätänsä kuin nuhtelevasti, tai kuin
suuttuneena, ja nenitteli:
"Mutta sinä vaan silloinkin nauroit ja... sinä vain nauroit... ja olit
olevinasi ja... Etkö muista kun minä vielä supattamalla sanoinkin
sen sinulle?" käänsi hän äkkiä puheensa ja teki jo, moista
muistamattomuutta paheksuen, ynseän liikkeen. Siviä katsoa tihrasi
häneen kuin hymyillen ja ihmetteli, sanoja pitkään venyttäen:
"Voi hyvä isä... Vaikka et supattanut mitään!"
Mutta se epäluulo jo tavallaan loukkasi Ruusua. Käsiänsä puheen
tahdissa yhteen lyöden luetteli hän nenäytyneenä:
"Vai en!... Etkö muista, kun minä supatin... ja kun sinä vielä
nauroit... ja kun Maijulla oli vielä noppakivet... ja Ilmillä oli uusi
mekko... ja sinulla punainen nauha... ja..."
"No voi... voi", venytteli Siviä vain hymyillen, kieltävästi. Asia
olisikin siten ehkä sukeutunut kiistelyksi, ja pääasia, talosilla olo,
unehtunut tyyten. Mutta Lilli teki käänteen huudahtaen yhtäkkiä:
"Tytöt!... Mennään talosille!"
"Mennään!" lehahtivat toisetkin jo juoksujalkaa, äkkiä kuin lentoon
pyrähtävä lintuparvi he syöksähtivät talosilla-olopaikalle.
* * * * *
He olivat jo järjestäneet talousasiansa. Päivänpaisteiseen paikkaan,
seinävierelle, olivat he laatineet talon. Tyynyjäkin olivat he kaikessa
hiljaisuudessa kantaneet sinne sängyn virkaa tekemään aivan kokonaisen
tyynyläjän. Kaikki onnistui hyvin, sillä Lillin kotona ei ollut ketään.
Väki oli ulkotöillä.
Mutta nyt oli vielä talousväki järjestämättä. Lilli, jolla jo
ulkonaisista eleistäkin päättäen oli suuret emännän lahjat ja
taipumukset, toimitti jo äidin tointa itsellensä, touhuten ja
järjestellen:
"Nyt tytöt!... Nyt minä olen äiti... ja Siviä on Tuunaisen Maija... ja
Ruusu on sitte Penttisen iso Liisa... ja sitte..."
Mutta äkkiä lopettikin hän ja ikäänkuin ryhtyi jo äidin toimiin: Kun
Ruusu näet kykyllänsä istuen kaiveli tikulla hiekkaa, polvet pystyssä
ja mekon helma kohtuuttoman ylhäällä, painoi hän sen helman alas ja
nuhteli sanoja pitkään, paheksuvalla äänellä venyttäen:
"Hy-yi, Ruusu!... Kuinka sinä tuolla tavalla!"
Hän pyörähti kuin töissänsä touhuillen ja jatkoi äitinsä tapaan, kuin
nuhdellen ja neuvoen sekaisin:
"Jos sattuisi vielä ihmisiä tulemaan ja... Ai-jai, Ruusu!" käänsi hän
vieläkin omituisemmaksi nuhteluksi. Ruusu raapi ensin pohettansa,
nousta kepsahti sitte ylös ja pisti kuin loukkautuneena, nenäänsä
keikauttaen:
"Tulkoon!... Onpa minulla kotona uudet sukat... ja uusi mekko on... ja
housutkin on!"
Siitä sukeutui uusi keskustelun aihe. Hetkiseksi siis keskeytyi
talousasiain järjestely ja ajatukset johtuivat niihin vasta kun Siviä
huudahti äkkiä:
"Mutta ai hyvä isä!... Tytöt!... Tulehan, Lilli, kun minä supatan!"
lopetti hän äkkiä, vei Lillin syrjään ja supatti salaperäisenä,
hämmästyneenä:
"Kun meillä ei näet ole isää!"
Nyt sen huomasi Lilli-äitikin. Hänkin siunaili nyt:
"Ai-jai!"
Hetkisen hän ikäänkuin mietti sitä asiaa. Mutta sitte huudahti hän
äkkiä Ruusulle, kädet yhdessä, pää kallellaan, kuin päivitellen:
"Ruusu hoi! Mistä ihmeeltä saataisi isä?"
Mutta Ruususta se oli pikku asia. Hän keikautti päätänsä ja äännähti
ynseästi, Kuivalaisen Marin eleillä:
"Niin kuin niitä nyt ei olisi poikia!... Vaikka Lehvosen Oskarin hakee,
niin on!"
Mutta silloin tarttui Siviä asiaan. Nuhtelevasti katsoi hän Ruusuun ja
venytti, kuin olisi hänen häveliäisyydentunnettansa loukattu:
"Hy-yi, Ruusu!... Oskari, joka on jo niin iso poika kuin me tytötkin!"
"Niin!... Kuinka sinä, Ruusu, tuolla tavalla!" huomasi silloin jo
Lillikin nuhdella ja äidin velvollisuuksiansa täyttää. Oltiin isästä jo
joutua pulaan. Siitä pelasti toki Siviä, huudahtaen yht'äkkiä, kuten
pelastuksen löytänyt ja siitä riemastunut:
"Nyt tytöt, nyt minä tiedän!... Kuule, Lilli, kun minä supatan!"
Lilli kuunteli tärkeänä. Hän supatti puoli-ääneen:
"Otetaan teidän Poju!"
"Ai!... Poju todellakin!" riemastui Lilli ja iloitsi Ruusullekin:
"Nyt, Ruusu, otetaan Poju... Se on niin pieni... ja sitte ei uskalla
olla paha ja... Otetaanhan, Ruusu?" kiirehti hän touhuten ja vastausta
odottamatta syöksähti hän juoksuun huudahtaen mennessään:
"Tytöt hoi... Minä menen hakemaan Pojun isäksi!"
"Mennään mekin!" yhtyi Siviä, syöksähtäen hänkin Ruusun kanssa Lillin
matkaan, sen pikkuveljeä isäksi hakemaan.