El. Lönnrot.
33.
Arkiaterinrouva Törngrenille.
Kajaani, 26 pnä toukokuuta 1837.
Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen arkiaterinrouva!
Minulla oli kunnia ja ilo palatessani Kajaaniin vastaanottaa Teidän
arvoisa kirjeenne toukokuun 5:nneltä päivältä. Kun samalla kertaa sain
kirjeen Atte ystävältäni ja kun Kalle sitä paitsi on muistanut minua
lähettäen kirjeen Upsalasta, niin oli minulla melkein liiaksi iloa
yhdellä haavaa. Ennen kaikkea minua kuitenkin ilahuttaa se tieto, että
Teidän terveytenne taas on vakaantunut. Sillä täytyyhän olla
huolissaan, kun kuulee jonkun todellisen ystävänsä terveyden olevan
heikon -- sillä kuinka helposti he jättävät meidät ainaiseksi tässä
elämässä! Hieman toisin oli asian laita lapsuudessa -- minäkin jo olen
poistunut siitä aimo askeleen --- silloin oli tai ainakin luuli olevan
melkoisen joukon ystäviä, ja oli helppoa saavuttaa uusia. Mutta tästä
suuresta lukumäärästä kukin kuluva vuosi korjaa osansa, niin että piiri
lakkaamatta pienenee, ja uusien tulo on niin vähäinen, että sitä tuskin
voi ottaa lukuun. Viimeksi tohtori Hedbergin kuolema minua suuresti
masensi. Rohkenen Teiltä kysyä neuvoa asian suhteen, joka koskee häntä.
Minulla on syytä uskoa, että hän kuollessaan jätti jälkeensä muutamia,
vaikkakin pienemmänlaatuisia velkoja, jotka ovat syntyneet hänen
opiskeluaikanaan yliopistossa. Eiköhän ainakin meidän nuorempien
lääkärien, jotka olemme hänen joko koulu- tai yliopistotovereitaan,
tai, kuten minä, molempia, tulisi pitää huolta niiden maksamisesta?
Olisihan ikävää hänen iäkkäälle äidilleen äsken menettämänsä pojan
jälkeisessä tavallisessa konkurssissa kuulla, että joku vainajan takia
tulia kärsimään. Jos Te tästä asiasta olette samaa mieltä, luulen
Teidän hyväntahtoisesti siitä nostavan kysymystä, jos niin sopii
juhannusaikaan Laukossa tai jo sitä ennen neuvottelevan tohtori
Sjömanin tai Rabben kanssa, jotka molemmat, kuten minäkin, äsken
manalle mennyttä jo koulusta asti pidimme vilpittömänä ystävänä ja
toverina.
Matkani suhteen saan lisätä, että maaliskuun alkupäivinä läksin
Kuolasta, kuljin 30:n peninkulman matkalla neljän venäläisen
lappalaiskylän läpi, saavuin sitten Suomen-Lappiin, nimismiehen
virkataloon, missä viikon päivät oleskelin. Mainittu talo ei kuitenkaan
ollut tavallista lappalais-mökkiä parempi, siinä kun oli paljas maa
permantona ja tulisijan yläpuolella aukko, jota ei edes yöksi suljettu.
Pöydistä ja tuoleista ei ollut merkkiäkään, vaan oli istuttava
porontaljalla, joka oli levitetty lattialle (s.o. maahan), ja
kirjoittaessaan sai käyttää vanhaa kirstua, jolle ateriatkin katettiin.
Muutenkin köyhyys oli niin suuri, ettei meillä kahdella viimeisellä
aterialla ollut suolaa, jota kuitenkaan ei tarvinnut noutaa kauempaa
kuin kolmen peninkulman päästä. -- Mutta monesta varakkaammasta talosta
olen eronnut vähempää kaihoa tuntien kuin tästä. Asujanten tyytyväisyys
tässä yksinäisyydessä, pakkasessa ja köyhyydessä oli todella
kadehdittava, ja ikäänkuin tarttuman kautta sama tyytyväisyyden tunne
siirtyi minuunkin. Sieltä matkustin ensin 15 peninkulmaa Inarin
kirkolle ja Inarista 22 peninkulmaa Sodankylään. Kun vielä sieltä
eteenpäin aina Kajaanin rajoille tulin matkustaneeksi poroilla, niin
laskin, että koko matka, jonka olin poroilla ajanut, yhteensä teki noin
130 peninkulmaa. Muutaman päivän kuluttua taas lähden rajan yli
Venäjän-puolisiin suomalais-pitäjiin ja luulen elokuun alussa voivani
olla Sortavalassa, mistä sitten jatkan vaellustani Suomen rajojen
sisällä aina Helsinkiin saakka, minne minun ainakin ennen joulua
pitäisi ehtiä perille. -- -- -- -- --