Kieretti on kauppala, johon kuuluu toista sataa taloa ja kirkko. Siinä

on yksi ainoa katu, joka pohjoispäässä jakautuu kahtia, ja molemmin

puolin sitä ovat talot, jotka enimmäkseen ovat kaksikerroksisia.

Kyytimieheni poikkesi ensimäiseen taloon, ja siihen kannoin minäkin

vastaiseksi laukkuni. Menin sitten viina-arentiherran luo, jonka

sanottiin puhuvan saksaa. Hänen luonaan tapasin pastorin perheensä

naishenkilöiden kanssa, jotka pelasivat korttia ja joivat kahvia.

Minäkin olin tervetullut vieras; minua kestitettiin ensin kahvilla,

kahvinjuonnin välillä viinaryypyllä, ja viimeksi tarjottiin totia. Otin

käteeni venäläisen kirjan ja rupesin sitä selailemaan. Kysyttiin,

osasinko lukea venättä. Sanoin osaavani ja annoin siitä näytteen,

millainenhan sitten lie ollutkin. Yritinpä suoraa päätä kääntääkkin

hieman saksaksi talon isännälle, jonka jälkeen kaikki ihmettelivät,

että osasin lukea niin hyvin (?) ja että ymmärsin venäläistä kirjaa,

ymmärtämättä, mitä puhuttiin, ja osaamatta itse puhua tätä kieltä.

Sanoin osaavani muitakin kieliä samalla tavalla, nimittäin niin, etten

osannut puhua, paitsi saksaa auttavasti ja hieman latinaa, jota pastori

ei kuitenkaan sanonut osaavansa. Sitävastoin hän näytti minulle

kultarahaa, joka hänellä oli rinnassaan ja jonka toisella puolella oli

kirjoitus _za spasenija tshelatshestva_ [? za spasenie tshelatshestva?

ihmissielujen pelastamisesta?] toisella puolella keisarin rintakuva ja

nimi. -- Viinaherralta kysyin, mistä voin saada kortteeria. Hän vei

minut ensin erääseen taloon, ja kun minä en siitä pitänyt, koska isäntä

ja emäntä öisin tahtoivat nukkua minun huoneessani, osotti hän minut

toiseen taloon, missä vuokrasin kamarin, josta ynnä sen lämmityksestä

vaadittiin 5 ruplaa viikolta. Miten hän liekkään asiani puhunut, mutta

mielipahakseni olen saanut kokea, että täälläkin isäntä vaimonsa kera

yöksi majoittui minun huoneeseeni. Vähän sen jälkeen kun olin asettunut

tähän taloon, isäntä tuli luokseni tulkin ja kolmannen miehen seurassa,

jonka sanottiin olevan sossedaateli [oikeuden jäsen], ja joka tahtoi

nähdä passini. Näytin sen hänelle, mutta se ei ollut oikein hänen

mielensä mukainen, kun siinä ei ollut Kuolassa saatua allekirjoitusta.

Sanoin, ettei se ollut tarpeen, ennenkuin muuten saavuin Kuolaan,

jolloin se kyllä allekirjoitettaisiin, jos sitä siellä pidettäisiin

tarpeellisena. Siihen asti minun oli lupa matkustella ja oleskella

maassa, ilman että minun ensin täytyi matkustaa sinne. Hän väitti

päinvastaista, ja vähäinen kiista syntyi, jossa minun täytyi ottaa

avuksi venäjäni, se vähä minkä osasin. Asia päättyi siten, että pyysin

tulkkia sanomaan herra sossedaatelille, että minulla paraikaa oli

tärkeätä kirjoittamista, minkä vuoksi hän saattoi mennä ulos

ja siellä tuumia asiaa miten tahtoi, minua se ei liikuttanut. Ulkona

hän vielä oli sanonut, ettei minun ollut lupa viipyä kylässä

vuorokautta kauempaa, jota varten kyläoikeus seuraavana päivänä oli

kokoonkutsuttava asiaa lähemmin pohtimaan. Mikä päätös siinä lienee

tehty, en vielä tiedä, mutta sossedaateli ei enää ole tullut näkyviini,

seikka, jota olinkin tulkin kautta häneltä pyytänyt. -- Ei ole muuta

johtunut mieleeni kuin että ei ole koskaan tai ainakin ani harvoin

ennen nähty passitettua henkilöä.

Onni se vei katalan kauas kotimaaltahan poies

Toisia tutkimahan paikkoja vierahien.

Toisin toinen maa, niin ei mitänä kuni koissa,

Tuttua ei ketänä kelle sanan sanoa.

Vieras kieli ja outo eläntä ja muut tavat ouot,

Kaikki kovat kokea, kaikki nähä kamalat,

Muistan muinoiset, kuni koiss' elelin minä ennen,

Niin menivät päivät, kun savunen katoaa,

Niin menivät päivät, eik' ollut yökänä pitkä.

Pitkä on päiväni nyt, pitkäpä päivä ja yö

Kun auringon konsa näen jopa aattelen aina:

Voi jos koissani nyt paistelevan näkisin,

Tai otavan kuni nään minä yöllä ja muut tähet armaat,

Heitäki mielemmin katselisin kotona.

Ei kauniit ole niin aurinkokaan eik' otavaiset

Eikä tähetkänä myös, koissa ne kun olivat.

Vaan kun tuuli puhuu pohjasta ma toivotan aina

Saahani siipiähän lenteä taas kotihin.

* * * * *

Jo Jäletjärvessä olin pitänyt lieveätä paastoa, sillä minulla oli

mukanani ainoastaan leipää, eikä edes sitä riittävästi. Talosta, jossa

asuin, ei saanut juuri muuta kuin vesivelliä, johon puoleksi oli

sekoitettu pettujauhoja. Autiossa mökissä, missä syötimme hevosia,

söimme itsekkin. Minulla oli yksi ainoa leipäpala jäljellä

ruokavaroistani, Mihkalilla ja hänen rengillään taas oli mukanaan

kalaa, lihaa ja vähän jauhoja. Renki keitti kalakeittoa, jota söivät

ilman leipää, minä taas söin pelkkää leipää, ilman mitään muuta ruokaa.

Suomalainen sananlasku: _millon lientä leivätöntä, millon leipeä

lihatta_, toteutui täällä molempiin osiinsa nähden. Kernaasti olisin

maksusta pyytänyt itselleni vähän Mihkalin rokasta, mutta luulin

hänellä itselläänkin olevan sitä liian niukalti. Kuultuani sitten, että

hän vei kaloja Kierettiin kaupaksi, käskin häntä toisissa

pysäyspaikoissa keittämään minullekin.

Kuusamossa lueteltiin seudun tavallisimpina leikkeinä _majasilla,

nuorasilla, leskisillä, kuurosilla, sokkosilla, polttosilla oleminen_

sekä sotaleikki _lyöä pitkää pallia_. Majasilla ollaan kenties yli koko

maan käytännössä olevalla tavalla, nimittäin että muuan seurasta ottaa

sauvan käteensä, ja muut istuutuvat seinämille. Se, jolla on sauva

kädessä, kulkee toisesta toiseen, nojaa sauvalla lattiaan ja kysyy:

saako (annetaanko, joutaako) majaa? Se, jolta kysytään, vastaa: mee

toiseh taloh, siellä kissan päätä keitetään. Tämän lyhyen keskustelun

aikana toiset koettavat vaihtaa paikkoja; kuta pitemmän välin pääsee

siirtymään ja kuta useammin, sitä parempi. Jos nyt majan etsijä ehtii

tällaisten vaihtojen tapahtuessa istuutua johonkin paikkaan ennen

paikkojen vaihtajia, niin hän on vapaa kulkemasta ympäri sauva kädessä,

ja sen, joka jää ilman paikkaa, täytyy astua hänen sijaansa. Tätä

leikkiä sanotaan monessa paikassa _natthelperiksi_ (nattherberge) ja

lienee se saatu ruotsalaisilta.

_Leskisillä_ oleminen on myös tavallinen yli koko maan; sitä ei

tarvinne selittää, sillä varmaankin se jo jossakin on selitettynä.

Samoin _kuurosilla_ oleminen, joka on tunnettu, jospa ei juuri

kaikkialla, niin ainakin suurimmassa osassa maata, vaikkapa

toisennimisenä. Minun kotiseudullani sanotaan, samaa leikkiä

tarkoittaen, oltavan _lymysillä_ ja muutamilla muilla seuduilla sitä

taidetaan sanoa _piilosilla tai peittosilla_ olemiseksi. Kuusamossa

sekä sen lähiseuduilla sitä leikitään seuraavalla tavalla [tästä

seuraavan kappaleen loppuun suomeksi muistiinpantu]: yheltä siotaan

silmät taikka meneepi hän johonkuhun paikkaan, josta ei voi toisia

nähdä, jotka kaikki lymyävät, paitsi yhtä, jota sanotaan vartiaksi.

Koska kaikki muut ovat piilossa huutaa vartija: "kurluikkis! kuuro

heräjä!" Samassa ottaa kuuro peitteen silmiltänsä taikka uloutuupi

loukosta ja rupeaa etsimään piilossa olevia. Kun kerran löytää,

juoksevat kumpasetki kilvan johonkuhun määrättyyn paikkaan, kumpi

ennättäisi sihen ensin sylkeä. Jos piilossa ollut ehättää, niin häntä

vaan ei millään eholla piä kuuroksi tehtää seuraavalla kerralla, vaan

jos etsiä eli kuuro ennättää hänen, on piilossa ollut velvotettu

seuraavalla kerralla kuurona olemaan, ellei ketään hänen jälestä

löyetä, joka ei ennen kuuroa ennätä määräpaikkaan päästä. Vaan jos hän

yksin olisi kuurolta ennäitetty, ja toinen häntä jälkemmin, niin pitää

tämän jälkimmäisen jäähä kuuroksi, hänen vartiaksi. Ja jos kuuro olisi

ylen montaki ennättänyt, tulevat aina ne kaksi jälkimmäistä

nimitettyhin virkohin pantaviksi. Konsa niin tapahtuisi, että kaikki

löyetyt olisivat ennen kuuroa määräpaikkaan ennättäneet, tulevat

entiset kuuro ja vartia siallansa olemaan.

_Olla nuorasilla_. Otetaan pitkä nuora (köysi) ja siotaan päästä

yhteen. Yksi pannaan sisään, ja kaikki muut seisovat nuorasta käsillä

pitäen ringissä ympärillä. Sisällä oleva tavottelee kosketella yhtä ja

toista, ketä katsoo, vaan tämä jos ennättää ennen nuoran käsistään

heittää ja ulommaksi juosta, on hänestä vapa ja voipi uuelleen nuoraan

tarttua. Ellei ennätä, pitää hänen astua sisään, ja sitä ennen siellä

ollut käypi ulkopuolelle muiden tavalla nuorasta pitämään.

_Sokkosilla_ oleminen on kyllä yleisesti tunnettu.

_Polttosilla_ olo lienee myöskin tunnettu leikki ja se esiintyy

ruotsalaisella nimellä _leka brännboll tai bränna boll_. Kuitenkin

katson erityisestä syystä olevan aihetta antaa siitä kuvaus. Kaivetaan

juuri yhtä monta kuoppaa kuin on leikkiin osanottajia. Yksi kuopista

tehdään suurempi ja kaivetaan keskelle muita, pienempiä. Sitten kukin

ottaa sauvan käteensä, ja kaikki muut asettuvat ympärillä olevien

kuoppien ääreen, mutta yksi, polttaja, jää ilman kuoppaa, sillä hänen

tehtävänsä on tavalla tai toisella saada sauvallansa survaistuksi

palloa siten, että se sattuu johonkuhun kuopan ääressä seisovaan.

Ainoastaan siinä tapauksessa, että pallo on kierinyt määrätyn matkan,

tavallisesti 50 tai 100 askeleen päähän, on hänen lupa viskaamalla

tähdätä pallo johonkuhun muista leikkijöistä; muuten hän ei saa kädellä

kosketella palloa. Hänen koetellessaan saada joku poltetuksi, s.o.

pallolla kosketelluksi, koettavat muut, sekä se, johon -- -- --

Erivaraisia porvareita tai oikeammin talonpoikia on Kieretissä.

Muutamien varojen sanotaan nousevan 100,000:en ruplaan, jopa

enempäänkin. Heidän kaupankäyntinsä on pääasiallisesti siinä, että

j.n.e. ja viljaa, jota venäläinen talonpoika tosin ei ole oikeutettu

kaupittelemaan, kun hänen näet vaan on lupa omasta puolestaan ostaa sen

verta kuin voi ja tarvitsee. Nämä talonpojat eivät sitä kaupitsekkaan,

sillä toiset talonpojat ovat pyytäneet heitä heidän nimessään ostamaan

viljaa, ja näin he ostavat kuinka monta tuhatta tynnyriä tahansa. Mutta

talonpojat, jotka ovat antaneet jollekin toimeksi ostaa, tosin välistä

laiminlyövät rahojen hankkimisen viljan lunastamista varten, ja kukapa

siis saattaisi moittia tätä yleistä viljan tukku-ostajaa siitä, että

hän myy viljansa kelle voi ja siitä hinnasta, jonka mahdollisesti voi

saada.

Tästä muistan, miten naapurit olivat kehottaneet erästä venäläistä

talonpoikaa viemään heidän pellaviaan Suomen-puolisille markkinoille.

Hän tulikin sinne mukanaan 3-4 kuormaa, jotka kaupungin viskaali

suvaitsi ottaa takavarikkoon. Alkoi käräjöiminen, joka kuten

tällaisissa asioissa tavallisesti käy, venyi sangen pitkälle, kunnes

talonpoika asianajajansa kehotuksesta ehti saada naapureiltaan

todistukset, joiden mukaan yksi oli uskonut hänelle 1 leiviskän, toinen

2, kolmas 3 j.n.e., kunnes kaikkien kuormien sisältämä pellavamäärä oli

saatu täyteen. Tämän todistuksen avulla myyjä ei ainoastaan saanut

takaisin pellaviaan, vaan niiden takavarikkoon-ottaja lisäksi alemmassa

oikeudessa tuomittiin maksamaan hänelle melkoiset oikeuskulut ynnä

monet matka- ja muut niistä aiheutuneet kustannukset. Miten muuten

oikeusjutuissa asiat hyvinkin usein kääntyvät milloin toiselle, milloin

toiselle tolalle, riippuu useimmiten pelkästä sattumasta. Jos

takavarikkoon-ottaja olisi tiennyt tai tahtonut hankkia itselleen

vastatodistuksia siitä, etteivät samat talonpojat, jotka olivat

antaneet markkinamiehelle toimeksi myydä heidän valmistamiansa

pellavia, koskaan olleet viljelleet pellavaa, jopa kenties, ettei

pellavaa niillä seuduin kasvakkaan, tai ettei sitä ainakaan viljellä 30

peninkulmaa lähempänä, niin miten silloin olisi käynyt? Sellainen

menettelytapa esiintyy usein oikeudenkäynneissä, jotka aiheutuvat

kulkukauppiaiden laukkujen ja tavaroiden takavarikkoon-ottamisesta. He

ottavat passinsa Kemistä mennäkseen milloin puoleksi, milloin koko

vuodeksi Suomeen etsimään työansiota. Tämä on siinä, kuten tiedetään,

että he suomalaisten kauppiasten vahingoksi kaikennäköisillä huonoilla

huiveilla, nauhoilla, sormuksilla, neuloilla, naskaleilla, kammoilla,

napeilla, kanvertilla, arsenikilla y.m. maasta viekottelevat itselleen

vuosittain useita satoja tuhansia ruplia. Täksi summaksi näet heidän

raha-ansionsa välttämättömästi on arvioitava, kun Vuokkiniemeltä

nykyään 5-6 sataa miestä vuosittain lähtee liikkeelle, ja kun toisista

pitäjistä kuten Paanajärveltä, Tuoppajärveltä, Pääjärveltä,

Kiimasjärveltä, Repolasta y.m. yhteensä ainakin yhtäsuuri lukumäärä

ryömii esille. Tasaluvuin oletettakoon siis, että noin tuhatkunta

miestä täten joka syksy lähtee Suomeen keinottelemaan. Kullakin näistä

täytyy olla ainakin 200 ruplan voitto, ja jos muutamat saavat vähemmän

tai jos eivät saa mitään, niin muut sitä vastoin saavat monta vertaa

enemmän. Mutta jos lasketaan 200 ruplaa miestä kohden, niin nousee maan

heille suorittama verotus vuosittain 200,000 ruplaksi, joka ei siis ole

mikään mitätön summa. Sitäpaitsi he rasittavat maata toisessa suhteessa

ja tuottavat sille vaivaa yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin yhtä suuri

kerjäläisjoukko, sillä harvoin he maksavat ruuastaan, vaan ovat

taitavat viekkaasti hankkimaan sitä itselleen monella tavoin.

Ehkä jollakulla on edullisempi ajatus tästä kaupasta. Hän tarkastakoon

maan tilaa, maanviljelystä, karjanhoitoa, käsitöiden tilaa näillä

seuduin ja lisäksi verratkoon jonkun täkäläisen maa-alueen väestölukua

yhtä suuren alan väestölukuun Suomessa. Hän on varmaankin myöntävä,

että olen oikeassa, kun väitän, että talonpojan oikeastaan pitäisi

pysyä maantyössä eikä tottua metsään ja kauppaan. Ainoa tapaus, joka

voisi tehdä hänestä puoleksi kauppiaan, on se, että hän ostaisi

naapuriensa tavaroita, myisi ne ja toisi palatessaan kaupungista, mitä

he enimmin tarvitsevat. Mutta tämäkin helposti johtaa siihen, että kun

joku sen kautta joskus joutuu jonkunlaiseen varallisuuteen, noudattavat

monet sadat hänen esimerkkiään, kaikki tahtovat ostaa, ei kelläkään ole

mitään myytävää, ja tämä tuottaa välttämättömästi köyhyyttä koko

seudulle y.m.

Ainoa todellinen hyöty, jonka Vuokkiniemen ja muiden seutujen miehet

saavat matkoistaan Suomessa, on jonkunmoinen sivistys, jota kaipaa

muilla lähiseuduilla. Lisääntyköön se, mutta hylättäköön kauppa, ja

viihtykööt maanviljelys, karjanhoito sekä käsityöt paremmin!

33.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 2 p:nä helmikuut 1837.

En ole vielä kuullut, mikä päätös on tehty passini suhteen. Mutta eilen

olin ainoan täkäläisen herrasmiehen, herra Baitramin, luona, jolla on

valvontansa alaisena kruunun viina Kieretissä, Koudassa, Kannanlahdessa

ja Umbassa. Häneltä kuulin, että yleisesti pelättiin kauempaa

majoittaa minua kylässä, ja ettei tiedetty, mitä pahaa vielä voin

heille tehdä. Minä kuitenkin levollisesti odottaisin heidän päätöstään,

jos olisin saanut paremman kortteerin, mutta harmikseni olen

huomannut, että talonväki vaan yhä enemmän tahtoo päivilläkin asustaa

minun huoneessani, missä tekevät kauppasopimuksensa, ja naiset

päällepäätteeksi ompelevat päivät läpeensä. Senpä vuoksi taidan lähteä

matkaan aikaisemmin kuin ensin ajattelin, sillä käy kuitenkin

mahdottomaksi rauhassa tehdä työtä tässä paikassa. -- Suureksi ilokseni

ja hämmästyksekseni huomasin eilen, että Baitramin rouva, joka on

kotoisin Arkangelista, puhui selvää suomea, sellaista, jota puhutaan

Viipurin läänissä. Kysyin häneltä, miksei hän edellisellä kerralla

ollut ilmaissut osaavansa meidän kieltä, ja tähän hän vastasi, ettei

ollut luullut minun osaavani puhua sitä suomea, hänen kun näet oli

vaikea ymmärtää sellaista suomea, jota näille seuduille matkustavat

talonpojat puhuivat. -- Missä hän oli oppinut Suomen suomea? -- Hänen

äitinsä oli ollut kotoisin Viipurin läänistä, josta hän äitinsä ja

isänsä mukana kolmivuotiaana oli muuttanut Arkangeliin. Tämä äiti oli

sekä hänen että muiden lastensa kanssa useimmiten puhunut suomea, kun

ei yhtä hyvin ollut osannut saksaa eikä alussa venättä juuri ollenkaan.

Siitä Baitramin vaimolla nyt oli tämä minulle sangen tervetullut

kielitaito. Mainitun Baitramin isä oli 1788:n vuoden sodan aikana ollut

luutnantti Venäjän palveluksessa, oli ollut mukana Suursaaren

meritappelussa ja siinä tai myöhemmin joutunut ruotsalaisten

sotavangiksi, minkä näin hänen poikansa hallussa olevasta sukukirjasta.

Päästyään vapaaksi vankeudesta hänestä oli sittemmin tullut

karanteenintarkastaja Arkangeliin. Muuten poika kertoi hänen olleen

kotoisin Viipurista. Että hän oli ollut kielitaitoinen mies, huomasin,

paitsi pojan kertomuksesta, mainitusta sukukirjasta, jonka sadat

sydämelliset runopätkät ja nimikirjoitukset eräänä iltana läpikävin.

Runot olivat kirjoitetut milloin saksaksi, ruotsiksi, ranskaksi,

venäjäksi, hollanniksi, englanniksi, latinaksi ja tanskaksi. Poika

sanoi hänen sitäpaitsi puhuneen juutalaisten kieltä jopa suomeakin,

mutta näillä kielillä ei ollut kirjoitettuna yhtään runoa.

* * * * *

Harvoissa paikoissa on seppää, ainakaan ei kunnollista. -- Sepät

suomalaiset. -- Pöydät ja tuolit Arkangelista. -- Naisväen kaikki

vaatteet ostettuja. Voin valmistus huonoa. -- Kaikki pellava ja hamppu

ostetaan. -- Ikkunalasia ei ole. -- Juustonvalmistus tuntematonta. --

Perunoiden viljelys puuttuu kokonaan tai on vallan mitätön. --

Verrattakoon nyt siis Venäjän-puolista varallisuutta Suomen puolella

esiintyvään. -- On Venäjän puolella niitä, jotka eivät vähääkään tiedä,

mitä he seuraavana päivänä saavat.

Hospodi, kun pellit avataan. -- Tuhkaispapille [tästä kappaleen loppuun

alk. suomeksi] kuolleista 10-25 ruplaa, jotta molisi taikka palkkaa

toisia molimaan, kun itse ei kerkiä -- oikialle papille 5 ruplaa, jotta

kirjaan panee.

34.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 3 p:nä helmikuuta 1837.

Rahvaan pääasiallinen elinkeino Kieretissä on kalastus.

Paremmanpuolisilla taloilla 300-1,000 botskaa [= tynnyriä] silliä,

jotka myydään Arkangelissa 1:stä ruplasta tai enemmästäkin kappale.

Nämä ovat näet pienet. Sitä paitsi he kulkevat aluksillaan

kalastuspaikoille Vienanmeren rannoille, ostavat siellä kaloja

halvemmalla ja vievät sinne ruokatavaroita sekä muita tarpeita, kuten

esim. viinaa y.m.

Maalla pannaan maata kello 5 tai 6, ja noustaan kello 2, oikeastaan

tyhjää toimittamaan. Koko pitkän aamun miehet vetelehtivät runtukalla

tai palatilla tai käyvät välistä ennen aamiaista noutamassa puita tai

heiniä kuormallisen. Naiset taas puuhaavat hauteen keitossa lehmilleen,

leipovat -- toimi, jonka välttämättömästi täytyy tapahtua joka aamu --,

keittävät aamiaiseksi rokkaa tinaamattomissa kuparikattiloissaan,

survovat tai jauhavat. On täten hommattu paras osa päivää, jotta

aamiainen saataisiin valmiiksi. --

Eilen ispravnikka tuli Kierettiin, ja minua käskettiin näyttämään

hänelle passiani. Vähän sen jälkeen isäntä tuli luokseni ja virkkoi,

että ispravnikka oli pyytänyt kysyä, enkö voinut luovuttaa hänelle yhtä

tai puolta kartuusia ruotsalaista tupakkia (datskoi). Minun täytyi

vastata kieltävästi. Sitten menin hänen luokseen keho 2 j.pp., mutta

silloin hän paraikaa oli kylpemässä ja paria tuntia myöhemmin hän

lepäsi sen jälkeen. Nyt aamuhetkellä olin siellä ja näytin passini,

joka huomattiin oikeaksi.

35.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 6 p:nä helmikuuta 1837.

Kirkossa kerrotaan säilytettävän jonkun Varlam (Bartholom) nimisen

miehen muumiaa, jonka arkku kuuluu olevan katosta riippumassa. En ole

tullut itse menneeksi sinne sitä katsomaan, kirjoitan vaan, mitä maalla

kuulin. Tästä Varlamista kerrottiin, että hän tehtyään jonkun törkeän

synnin, murhan, ryöstön tai jonkun senkaltaisen teon, oli tullut

jumaliseksi ja viimein saanut pyhimyksen maineen. Elämänsä viimeisinä

vuosina hän oli rakennellut ristejä ja kappeleita kaikille Kieretin

läheisille niemille ja siitä kauemmaksikin. Tässä toimessa hän kuuluu

olleen niin uuttera, ettei koskaan ollut pannut maata katon suojaan;

miten lie ollut talvella, sitä en erityisesti tullut kysyneeksi. Sillä

ajalla hän ei kuulunut syöneen lihaa eikä muuta sellaista. Mikäli minä

kertomukset käsitin, hän ensin oli vääryydellä hankkinut itselleen

suurehkon omaisuuden, oli sitten saanut tunnonvaivoja ja yllämainitulla

tavalla koettanut sovittaa omantuntonsa ja rikoksensa, s.o. oli

hankkinut itselleen vaivaa ja työtä, siis vallan päinvastaista kuin

mitä kaiketi ensin teollaan oli tavoitellut. Nyt hän on niin suuri

pyhimys, että kun Arkangelin arhhierei kolme vuotta sitten tahtoi hänen

muumiataan nähdä, oli hän siitä saanut sellaisen hengellisen

järkytyksen, että oli hoiperrellut taaksepäin ja ollut vähällä pyörtyä.

-- Mutta itse muisto vaikuttaa siveellisesti pahoin.

36.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 6 p:nä helmikuuta 1837.

Toukokuun keskivaiheilta loppuun täällä on alituinen matkustavien

tulva. Kemin seuduilta, Sumasta, Sungusta j.n.e. matkustaa väkeä, niin

sanottuja murmanskoita, Kannanlahteen ja sieltä Pohjanmerelle

[tarkoittaa tietysti pohjoista Jäämerta] kalastamaan. Niin pitkältä

kuin tietä riittää, näkee hevosta hevosen jäljessä, ja tätä kestää

kokonaista kaksi viikkoa. Aina 100:n, jopa 200:n virstan päästä tulee

talonpoikia hevosillaan ja poroillaan kyyditsemään. Sellaisen

kalastajan sanotaan voivan ansaita 100, 200 ruplaa, jopa enemmänkin

kesässä. He kalastavat joko omasta puolestaan tai ovat jonkun Kieretin,

Koudan, Kannanlahden, Umban, Kuolan tai muun seudun talonpojan

palkkamiehinä, jolloin heidän isännät tavallisesti hankkivat heille

ruuan, aluksen (nokka) sekä kalastusneuvot; he saavat tällöin

kolmanneksen saaliista. Omituinen on venäläisen talonpojan halu

petkutukseen. Olen jo Vuokkiniemen talonpojasta tätä huomauttanut. Nämä

taas ikävöivät kalastusaikoja. Palattuaan kalaretkeltään syksyllä,

eivät edes silloin jää kotia. Kauppamatkat, markkinareisut ja muut

matkat vievät heiltä siihen määrään ajan että viettävät korkeintaan

harvat, luetut viikot kotona.

37.

[Päiväkirjasta.]

Kuola, 13 p:nä helmikuuta 1837.

Perveni huc tandem, (nobis ubi defuit orbis) mihi quo jam defuit orbis.

[Läksin] Kieretistä helmikuun 6:ntena p:nä iltapäivällä. Kortteeri

maksoi 6:lta päivältä 10 ruplaa, siihen luettuna vähä leipää, maitoa ja

teetä (huonoa). Paha onni saattoi jamstjikaksi [= kyytimieheksi] erään

Heinäjärven miehen, joka itsekkin matkusti Koutaan. Olin hänen tähtensä

kahta levottomampi, kun hän oli kotoisin likeltä mainittua Jäletjärveä,

ja kun joku majatalossani lähdettäessä oli sanonut: "kun ei vaan oltais

rasboinikkain kera tuumailtu." En rohjennut nukkua, vaikka matkustimme

pitkin yötä; kuitenkin hieman rauhoituin päästyämme ensimäiset 10

virstaa kylästä. Puoliyön aikaan tulimme Mustanjoen kylään, joka on

ensimäinen Kieretistä pohjoiseen päin tultaissa, viimemainitusta 40

virstan päässä. Tämä kylä on melkoinen, siinä on 50-60 taloa molemmin

puolin Mustanjokea. Asukkaat elävät kalastuksella ja ovat enimmäkseen

köyhiä, toiset tosin hieman varakkaampia, eivät kuitenkaan siinä

määrin, että voisivat harjoittaa mainittavaa kauppaa. En nähnyt yhtään

mastolaivaa, lukuunottamatta muuatta vanhaa. Talossa, johon jamstjikka

minut vei, nukuin seuraavaan aamuun kello 8:aan, söin aamiaista ja

kävin sitte muissa taloissa kysymässä, oliko karjalaisia lauluja

saatavissa. Näitä ei kuitenkaan ollut, olipa vaan ruskia päsni

[= venäläisiä lauluja], minkä vuoksi noin kello 2 i.p. läksin edelleen

matkustamaan Koutaa kohti. Saavuin sinne kuljettuani 2 peninkulmaa 3:n

tunnin ajassa. Heinäjärven mies oli seurassani, mutta minulla oli

talosta toinen jamstjikka. Tämä pysyttelihe enimmän aikaa edellisen

reessä, ja välistä taas molemmat tulivat istumaan minun rekeeni,

puhellen ja neuvotellen keskenään venäjäksi, jota puhetta en

ymmärtänyt. Suuri osa heidän uutteraa neuvotteluaan lienee koskenut

kysymystä, miten voisivat kiristää minulta juomarahoja, ainakin

kumpikin rupesi puolitiessä kiusaamaan minua, että lupaisin heille

perille saavuttua antaa 40 kopeekkaa "viinarahoiksi". Sillä he eivät

kuitenkaan voittaneet mitään, sillä minä vakuutin, etten aikonut antaa

kopeekkaakaan, ja niin kävikin. Pelkoni olin suurimmaksi osaksi

voittanut ja olin valmis panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan, jos se

olisi tarpeellista. Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka nytkin olin

varuillani. Tämä pelko tuntuu ehkä monestakin naurettavalta, jopa

itsestänikin siltä tuntuu, kun nyt ajattelen, että melkein oli

mahdotonta valtatiellä käydä minuun käsiksi. Kuitenkin se kiusasi minua

Koutaan ja osaksi Kannanlahteen saakka ja oli seuraus Jäletjärvellä

saavuttamistani kokemuksista. En voinut niin hallita itseäni, että

olisin saattanut vapautua siitä, vaikkapa kovasti koetinkin ja lisäksi

jo pelkäsin, että siitä olisi voinut syntyä häijy kiusanhenki,

nimeltään piintynyt päähänpisto (idea fixa), joka monimuotoinen haamu

aika kauan olisi voinut minua vaivata; (se näet tavallisesti rupeaa sen

seurakumppaniksi, joka on tarjonnut sille majaa).

Illalla saavuin Koutaan, joka on melkoinen, pohjoispuolella Koutajokea

ja -koskea sijaitseva kylä eli kauppala. Tänne poikkesin yöksi ja

tiedustelin tavallisuuden mukaan runoja, joita täällä oli yhtä vähä

kuin Kieretissä ja Mustassajoessa sekä seuraavissa kylissä, Knäsoissa

ja Kannanlahdessa. Suomalaisia tapasin kyllä; he olivat enimmäkseen

muuttaneet tänne karjalaisista kylistä tai lähimmiltä Suomen-puolisilta

rajaseuduilta. Näitä tapaa toisissakin äsken mainituissa kylissä,

vähemmin kuitenkin Kieretissä kuin muissa. Tapasin m.m. kaksi tällaista

suomalaista perhettä, jotka olivat kotoisin Kemijärven pitäjästä; he

elelivät pienissä kurjissa saunoissaan, kun heidän ei ollut onnistunut

saada parempia asuntoja. Toista näistä perheistä kävin usein

katsomassa; siinä oli 70-vuotias ukko, hänen 60-vuotias vaimonsa ja

kaksi lastansa. Ukko sanoi kesinä paimentavansa kauppalan karjaa,

yhteensä noin 70 tai 80 lypsylehmää, siis 1/3 vähemmän luvultaan kuin

taloja. Kustakin lehmästä hänelle maksettiin 80 kopeekkaa koko kesältä,

niin että hänen tulonsa nousivat hieman yli 50 ruplan. Talvisin hän

teki länkiä, kelkkoja ("vetureita") lapsille y.m. Paraikaa hän korjaili

lapsenkelkkaa. Se oli kaikinpuolin tavallisen poronpulkan (ahkion)

näköinen, nimittäin kuin pitkin pituuttaan keskeltä halkileikattu,

hieman kupera, ontelo särmäkartio, jonka alle oli kiinnitetty 3-4

tuuman levyinen jalas. Se ei kuitenkaan ollut 5 korttelia pitempi, kun

ahkiot taas tavallisesti ovat 2 1/2-3 kyynärän pituiset. Kysyttyäni

miten selkänoja sellaiseen kelkkaan oli laitettava, hän vastasi että se

tehdään puoliympyrän muotoisesta laudasta siten, että tämän kehäpuoli

liitetään pohjaan ja halkaisija asetetaan ylöspäin. "Sillä", hän sanoi,

"tämä kelkka on tuleva rikkaimman isännän, Merikkäisen tytölle;

vähempivaraisille kiinnitetään vaan vitsa selkänojaksi." Tämä

vähäpätöinen etu, joka rikkaiden lapsilla on kelkkoihinsakkin nähden,

lienee sydämellisesti huvittanut ukkoa, sillä hän nauroi sille moneen

kertaan. Muuten ukko ei kiitellyt elantoansa täällä ja sanoi ensi

kesänä muuttavansa takaisin, vaikka, kuten virkkoi, köyhyys ei parane,

tulipa minne tahansa, mutta saisivathan ainakin hänen luunsa siten

kristillisen hautauksen. Kysymykseeni eikö hänellä ollut halua useiden

muiden tavoin, jotka ovat tulleet Suomesta muuttaneeksi näihin kyliin,

kääntyä kreikanuskoon, hän vastasi kieltävästi eikä näyttänyt pitävän

koko asiasta. Sitten hän alkoi valittaa, että virsikirjansa oli vallan

piloille kulunut, ja ettei hänellä ollut mitään toiveita saada uutta.

Kouta on Kierettiä hieman pienempi kauppala, mutta vähän paremmin

rakennettu, kuten minusta tuntui. Puolet taloista ovat kahdenkertaisia,

kuten Kieretissä, s.o. pirtti tai kaksi alhaalla ja niiden yläpuolella

kaksi. Näitä pirttejä saattaa kuitenkin yhtä suurella syyllä sanoa

kamareiksi, sillä paitsi että ne aina ovat puhtaiksi pestyt, niissä on

useita ikkunoita, tavallisesti 6 kolmen korttelin korkuista ja

suhteellisesti leveätä lasi-ikkunaa. Kaikissa taloissa on savupiiput,

vaikka uuni muuten on muodottoman suuri ja niin laitettu, että siinä

voi keittääkkin. Laivoja, s.o. kolmimastoisia lotjia, sanottiin olevan

6-7; ne olivat jo mainitun Merikkäisen ja toisen yhtä rikkaan

talonpojan, Klementsjoffin ynnä muiden omaisuutta. Nämä talonpojat ovat

rikastuneet oikeastaan viljan myynnillä ja muulla kaupalla. --

Koudasta saavuin aamupäivällä Knäsoihin, pienen puoleiseen kylään,

jossa oli 30 taloa. -- Samana päivänä iltapuolella tulin perille

Kannanlahteen. Muuan Kuusamossa syntynyt, venäjänuskoon kääntynyt,

täällä kirjoissa oleva talonpoika kuului olevan joltisestikkin varakas,

muut olivat köyhiä. Kun hevosia ei ollut kylässä, käytettiin

tilaisuutta hyväksi ja kiskottiin minulta tavallista suurempi

kyytimaksu. Tavallisesti maksetaan 5 kopeekkaa virstalta. Täälläkin

kuten Koudassa, minun täytyi näyttää passiani, josta eivät näyttäneet

viisastuvan, sillä toistamiseen kysyivät, kuka olin ja millä asioilla

liikuin.

38.

[Päiväkirjasta.]

Kuola, 14 p:nä helmikuuta 1837.

Päivää ennen kuin matkustin pois Kieretistä, minulle kerrottiin, että

sossedaateli, sama joka oli ollut niin innokas passiani tarkastamaan,

oli antanut Jäletjärven miehelle muutamia kelpo korvapuusteja siitä,

että hän oli hätyytellyt minua matkalla, josta sossedaatelin sanottiin

saaneen vihiä, vaikken minä sitä ollut kenellekään kertonut. Mistä hän

nyt oli saanut moisen innon minun hyväkseni, kysyin talonmieheltä, joka

oli kertonut minulle asian, kun kuitenkin äskettäin ajoin hänet ulos

luotani? Hän luultavasti pelkää, että te tulette kertomaan

ispravnikalle, miten hän tahtoi estää teitä jäämästä muutamaksi

päiväksi Kierettiin, oli vastaus; luultavasti hän silloinkaan ei

tarkoittanut muuta kuin että olisi saanut houkutelluksi teiltä muutaman

ruplan, mutta kun ette antanut vetää itseänne nenästä, niin hän

tietysti on peloissaan.

Kello 2:n ja 3:n välillä läksin Knäsoista 3:n peninkulman pituiselle

kyytivälille Kannanlahteen päin. Alkaen Kieretistä tie oli silloin

tällöin kulkenut muutamien kapeiden, maahan pistävien merenlahtien

poikki, mutta täältä lähtien täytyi ajaa muutamien suurempien, jopa

yhden 8:n virstan levyisen yli. Näiden lahtien jäällä on tukalaa

matkustaa, kun merivirta tulvii niiden yli, ja kun suolaveden ja lumen

muodostama sohjo hidastuttaa jalasten kulkua. Tätä sohjoa sanotaan myös

_pihaksi_: "Paljo pihkaa tiellä." -- Aikaisemmin ei kulku näiden

lahtien jäillä minusta ollut tuntunut niin hankalalta, ne kun näet

osaksi olivat kapeammat, ja kun toisekseen ilma oli tyyni. Mutta nyt

tuuli ja pyrytti tai satoi lunta niin ankarasti, ettei voinut nähdä

monta kyynärää eteensä. Monta kertaa muistelin sananlaskua: _Turkki

tuulella_ j.n.e. ja olisin kovin halunnut turkkeja, joita vailla minun

kuitenkin täytyi olla. Suurin huoleni oli kuitenkin se, ettei ämmä,

joka oli ajajanani, eksyisi pois tieltä. Tämä tosin oli "viehkotettu",

mutta viehkat olivat lyhyet, kumoon ajetut ja niin pitkän matkan päässä

toisistaan, ettei niitä nyt ainakaan voinut nähdä. Tämän lisäksi muori

ei pyryilmalta voinut istua kasvot menosuuntaan päin, vaan käänsi selän

reen keulaan päin ja paneutui loikomaan. Menköön sitten Jumalan nimeen,

minä ajattelin ja toivoin, että, jos hevonen poikkesikin tieltä, se

ainakin kääntyisi rannanpuolelle. Ulompana näet jää niemien kohdalla on

niin heikkoa, ettei se kanna, ja ulapalla meri on avoin. Onpa joskus

tapahtunut, että hevonen on poikennut tieltä ja hukkunut. Niinpä muuan

Mustanjoen mies kosioretkellään Kieretissä hyvin asiat toimitettuaan

oli pannut maata rekeensä ja nukkunut. Eräällä merenlahdella tie

polveilee rantaa pitkin, koska jään heikkoudelta ei ole mahdollista

ajaa suoraan lahden poikki. Mutta ohjaajatta kulkeva hevonen ei ollut

niin tarkoin laskenut jään heikkoutta kuin sitä etua, joka oli suoraan

vastakkaiselle rannalle, maallenousupaikkaan, kulkemisesta. Ennenkuin

se saapui sinne, jää murtui, ja hevonen, reki ja mies joutuivat veteen.

Mies pelastui kuitenkin jäälle, mutta oli vähällä paleltua kuoliaaksi,

kun tuiki kohmettuneena ei voinut liikahtaa paikaltaan. Toiset

matkustajat, jotka sattumalta tulivat paikalle, pelastivat hänet,

muuten hänkin olisi kuollut eikä olisi kaikista ponnistuksistaan

huolimatta voittanut hevoselleen muuta etua, kuin että se olisi kuollut

jään alle, ja hän itse jäälle. -- (Pilajuttu: Ta kuinka nyt pyhä velli

hepo seisoo ta metsä juoksee.) -- Asioiden näin ollen jäällä Knäsoin ja

Kannanlahden välillä, ei mikään saattanut olla minulle mieluisempaa

kuin kuulla postin saavuttavan meidät. Pelkoni eksymisestä katosi, ja

akan hevonen alkoi hieman juosta hölkyttää postihevosen jäljessä. Kello

10:n ja 11:n välillä saavuimme Kannanlahteen, missä sekä posti että

minun jamstjikkani ajoivat ensimäisen talon pihaan, seikka, joka sekin

oli minulle tervetullut, kun en mitään halukkaammin toivonut kuin taas

pääsöä lämpimään huoneeseen. Pääsinkin ensiksi postiljonin tai

postiherran luo. Kumpi hän lie ollut, en tiedä, mutta ensi katseelta

hyvin kummallisen näköinen mies hän vaan oli. Hän oli lyhyt varreltaan,

tukka pikimusta, kasvot laihat ja nenä suunnattoman suuri; yllään pitkä

univormutakki. En tullut kysyneeksi, oliko hän synnyltään venäläinen.

Myöhemmin, kuten pian olen kertova, oudoksuin vähemmin hänen

ulkomuotoaan, mutta ensi hetkellä toivoin pääseväni jonnekkin muualle

yöksi. Tämä toive muuten toteutuikin, sillä kohta sain sanan tulla

alapirttiin, jossa talonväki loikoi täyttäen lattian. Näin tämä päivä

päättyi. Kun seuraavana aamuna oltiin kuultu, että olin suomalainen

lääkäri, minut pyydettiin teetä juomaan postiherran luo, joka näytti

minulle napatyrän vaivaamaa lastansa ja selitti, mitä henkilöitä

seinillä riippuvat vanhat pyhimysten kuvat esittävät, niin hyvin kuin

osasi tehdä itsensä ymmärretyksi venäjänkielellään. Sitten kävin

kahdessa suomalaisessa perheessä, jotka asuivat samassa pirtissä. Ne

olivat molemmat kotoisin Kuolajärveltä (Sallasta), vasta erotetusta

Kemijärven seurakunnan kappelista. Kumpikin perhe eli osaksi

kerjäämisellä, osaksi työansiolla, kumpikin ylisteli kotiseutuaan ja

moitti sitä seutua, missä paraikaa asuivat. Mieleeni muistui täällä

mitä ennen usein olin kokenut Turussa ja Helsingissä. Huononpuoleinen

Ruotsista sinne tullut väki ei ollenkaan lakkaa ylistelemästä Ruotsia,

synnyinseutuaan, ja alentamasta Suomen arvoa. Miksikä näin ollen eivät

jää tuolle paremmalle seudulle, eihän kukaan kehota heitä tai pyydä

tulemaan huonompaan maahan? _Oma maa mansikka, muu maa mustikka_. --

Toinen miehistä tuli jotenkin hyvin toimeen venäjänkielen puhumisessa

ja luuli osaavansa sitä vielä paremmin kuin osasikaan. Ainakin hän

monta kertaa kerskasi 6:ssa viikossa oppineensa puhumaan venättä

paremmin kuin moni venäläinen itse puhuu. Jopa hän olisi ottanut

opettaakseen minullekin venättä ja sanoi, että kun osasin kirjoittaa,

sen voisi suorittaa parissa tai kolmessa päivässä. Niinpä hän oli

opettanut erään Kemijärven miehen, joka niinikään oli osannut

kirjoittaa, vähässä ajassa puhumaan venättä. Aluksi hän antoi minulle

sen ohjeen, että kieli oli asetettava paljon jäykemmäksi, tai kuten

hänen omat sanansa kuuluivat: kielen pitää olla paljo kovempana.

Vaikkapa tilaisuus olisikin ollut kovin houkutteleva, kun näin lyhyessä

ajassa olisi saavuttanut taidon puhua venättä, en kuitenkaan voinut

käyttää sitä hyväkseni, jos kohta huomasin, että hänen metodinsa olisi

ollut helpompi kuin tavallinen. Monia s-äänteitä varten hän ei

tarvinnut muuta kuin meidän tavallisen suomalaisen s:n, ja koko

substantiivien taivutus oli sillä suoritettu, että tunsi yhden yksikön

ja samoin yhden monikon sijan, kummastakin sen, jonka pääte enimmin

vivahti johonkin suomalaiseen päätteeseen. Koko Gretsch'in

konjugatsioni-kaavaa ei tarvittu, sillä tarvitsi vaan tuntea verbin

infinitiivi tai joku sellainen preesensin tai perfektin persoona, joka

paraiten soveltui suomalaisen kielen äännettäväksi; sitä sai käyttää

kaikkialla. Sellainen hänen opetustapansa olisi ollut, ja sellaisella

kielen käyttämisellä hän hyvin tuli toimeen venäläisten parissa, samoin

kuin karjalaiset yleensä eivät puhu kieltä paremmin, mutta vaikeudetta

suoriutuvat kaikissa asioissaan. En tiedä, johtuneeko tästä, että koko

ruumis on liikkeessä, eikä vaan, kuten muuten, kieli. Mies pyysi minua

illalliselle luokseen, jota hänen kutsuansa noudatin. Vanha tynnyri

pantiin pohjalleen seisomaan penkin eteen, ja sitä käytettiin pöytänä;

muuta pöytää ei ollut. Sille kannettiin sitten kookas vati täynnä

poron- ja lampaanlihaa, joka nauriiden kanssa oli keitetty

lihakeitoksi; tämä ruokalaji oli sangen hyvänmakuista. Itse keitoksen

ohut osa (liemi) oli kaadettu toiseen puukuppiin, jonka isäntäni minua

varten oli veitsellä vuollut ulkoa ja sisästä, niin että se näytti

äsken tehdyltä. Enemmän kuin itse ruokalajit minua kuitenkin ilahutti,

että hän rehellisellä tavalla oli ne hankkinut, seikka, jota ensin

hieman epäilin hänen kerjäläis-elantonsa vuoksi. Hän oli näet vähää

ennen tehnyt pitkänpuolisen retken lappalaisten alueelle ja oli sieltä

paitsi poronlihaa saanut koko lampaan. Hän kertoi kuljettaneensa

kokonaista 31 [? numerot epäselvät] puutaa ahkiossa. Lappalaiset eivät

hänen kertomuksensa mukaan itse syö lampaanlihaa. Mies oli sen verran

kääntynyt venäjänuskoon, että oli ahtanut parran kasvaa, jota tekemään

kehotti toveriansakkin. Tämä näet pyysi minulta lainaksi partaveistä

ajaakseen pois partansa, mutta Kurtti -- se oli mainitun kielimestarin

nimi -- kehotti häntä luopumaan tästä parranajo-aikeesta, koska häntä

parrattomana ei seuraavana kesänä otettaisi jamstjikaksi Kannanlahden

ja Kuolan väliselle postitielle, johonka toimeen kumpikin aikoi

pestautua. Seuraavana aamuna kävin taas Kurttia katsomassa, ja minua

kestitettiin aamiaiseksi samanlaisella ruokalajilla kuin edellisenä

iltana illalliseksi. Hänen asuintoverinsa, entinen lautamies (jota

venäläiset nyt ivalla sanoivat "sossedaateliksi") oli tullut erotetuksi

ja lisäksi tuomittu 28:ksi päiväksi vedelle ja leivälle, minkä vuoksi

nyt juuri oli paennut ja tahtoi vaan tietää, kuinka kauan hänen tuli

olla täällä karkulaisena, siksi kuin rangaistusaika oli umpeen mennyt.

Minä en ollut niin lakiin perehtynyt, että olisin varmasti voinut sitä

sanoa, mutta oman laintuntemuksensa nojalla hän oli muistelevinansa,

että tuo aika vuoden ja yön kuluttua oli lopussa. Minun syödessäni

aamiaista, läksi hänen vaimonsa kaksi lastansa mukanaan ulos kerjäämään

almuja (milosti). Täällä ei kerjätä samalla tavalla kuin Suomessa vaan

kerjääjät pysähtyvät kuppi kädessään ikkunan alle ja huutavat tai

oikeammin laulavat: _milosti, milosti, milosti_ -- -- -- kunnes ikkuna

avataan ja siitä pannaan jotakin kuppiin. Kieretissä ja sitä

pohjoisemmissa seuduin ensin huomasin tämän kerjäämistavan.

Karjalaisissa kylissä, missä suomalaisia asui, kerjäläiset menivät

pirttiin ja seisoivat oven suussa useinkaan mitään sanomatta, tai myös

sanoen: (antakaa) Jumalan nimeen (sanaan) milostia. Kumpi tapa lie

parempi, on vaikeata sanoa. Edellinen taitaa olla parempi antajalle,

jälkimäinen kerjäläiselle. Kyläkerjäläiset, s.o. sellaiset, jotka

samoilematta eri seuduilla, oleskelevat yhdessä ainoassa kylässä,

kiertävät muuten säännöllisesti kylää kaksi kertaa päivässä, aamulla

aamiaisen (murkkinan) aikaan ja iltapäivällä hämärässä, tähän vuoden

aikaan silloin, kun on tapana syödä toinen ateria.

Yön kuluessa tai jo edellisenä päivänä huhu oli levittänyt sen tiedon,

että olin lääkäri. Sen tähden luonani kävi useita potilaita, joita

taitoni mukaan autoin lääkkeillä tai pelkillä neuvoilla. Kurtti oli

kaikkialla tulkkinani. Kun laitoin napasidettä yllä mainitun

postiherran lapselle, postiherra sattui näkemään kelloni, jonka tahtoi

välttämättömästi vaihtaa omaansa; tällä oli näet se paha tapa, että

usein seisattui. Kun en yleensä pidä sellaisesta vaihtokaupasta enkä

muista koskaan ennen tosissani vaihtaneeni mitään, en nyt tahtonut

tähän suostua. Mutta hän kuvasi miten suuresti hän tarvitsi käypää

kelloa, hänen kun aina minuutilleen täytyi merkitä kirjaan, milloin

posti kävi Kannanlahdessa, jotta keisari sen tietäisi. Ottaen huomioon

tämän hänen suuren tarpeensa ja sen seikan, että itse mahdollisesti

voin joutua rahoja tarvitsemaan, suostuin nyt vaihtokauppaan. Välirahat

määrättiin 40:ksi ruplaksi, jotka hän maksoi minulle puhtaalla

hopearahalla. Mutta pahaksi onneksi unhotin neuvoa hänelle, miten

kelloni oli vedettävä. Jos hän samalla tavalla myötäpäivään rupeaa sitä

kiertämään kuin omaansa ennen, niin luulen, että siitä jo on ponnin

poikki. Siinä suhteessa hän kumminkin lie hävinnyt tässä kaupassa, että

hänen kellonsa helposti oli korjattu, niin että se nyt käy yhtä hyvin

kuin minun entinen kelloni. Saatuani tämän toisen kellon, tein

itselleni jonkunlaisen puhallusputken ja puhalsin sillä rattaiden

väliin, jonka jälkeen kello on käynyt hyvin. En rohjennut ryhtyä sitä

korjaamaan purkamalla koneistoa, kun näet sellainen yritys kesällä v.

1828 Suomen-Karjalassa onnistui niin peräti huonosti, etten mitenkään

enää voinut saada kaikkea jälleen paikoilleen, ja että siis huonosti

käyvän kellon asemesta sain kellon, joka ei käynyt ollenkaan. --

Harjakaisiksi juotiin tsaajua ja viinaryyppy. -- Sitten kävin taas

parin potilaan luona, ja varustauduin matkalle, kuljettuani vielä

kerran kylää katselemassa. Rakennustavaltaan se on Koudan kaltainen,

mutta paljoa huonompi. Se sijaitsee Kannanlahden koillisella rannalla

likellä lahden pohjukkaa [;] idästä laskeva, ei varsin leveä oja

muodostaa mainittua lahtea vastaan niemen, mille suurin osa kylää on

rakennettu; muutamia taloja on ojan toisella rannalla. Mastollisia

laivoja luin kolme, eikä tätä nykyä kuulu useampia olevankaan. Mutta

paljaita lumituntureita laskin pohjoisessa, luoteessa ja koillisessa

olevan kokonaisen tusinan. Tällaisia vallan metsättömiä tuntureita en

ennen ollut nähnyt, tästä alkaen taas niitä kyllä näin. -- Kirkkoja on

kaksi, yksi kummallakin rannalla. Eteläpuolisella, joka sijaitsee

kunnaalla, on varsin sievä asema, mutta se on vanhentunut eikä enää

käytännössä. Maanviljelystä on täällä yhtä vähä kuin muissa kylissä,

Kierettikin lukuunotettuna. Ainoa viljelyskasvi, joka täällä on

saatavissa, on jokunen määrä naurista, ja pienten vihannestarhojen

näköisiä, aidattuja naurismaita on useita. Ei ole epäilystäkään, että

eivät ohra ja ruiskin täällä menestyisi, mutta kalastuksen ollessa

pääelinkeinona ei ryhdytä tähän aikaa vetävään työhön.

Iltapäivällä olin matkaan valmis ja istuuduin Kannanlahdessa ensi

kerran poronpulkkaan. Minulta kysyttiin, olinko ennen ajanut porolla;

en tahtonut vastata kieltäen, vaan sanoin varmaa vastausta vältellen,

että kyllä luulin siitä hyvin suoriutuvani. Tämän laita oli kuitenkin

niin ja näin, sillä parin virstan päässä poro vei minut pois tieltä

metsään, kaatoi pulkan ja minut, joka varmaan olisin jäänyt siihen,

ellen varovaisuuden vuoksi olisi lähtiessäni köyttänyt ohjan päätä

vyöhöni. Kohta sen jälkeen tuli suuri alamäki, ja siinä olin vielä

pahemmassa pulassa. Pulkka kaatui taas ja poro laahasi minua perässään

ulkopuolella pulkkaa pitkää mäkeä puoliväliin alas. Sitten alkoi mennä

paremmin, ja 10 virstan matkan jälkeen saavuimme Imandran järven

eteläpäähän, missä tasaisella jäällä ei enää ollut mitään hätää.

Imandran jäätä ajettiin sitten vielä 20 virstaa ensimäiseen

postiasemaan, Sassegaan. Olin sopinut Kannanlahdesta lähteneen

kyytimieheni kanssa, että hän veisi minut vielä 16 virstaa eteenpäin

erään lappalaisen luo, joka asui syrjässä postitiestä, Kemiönniemessä,

mistä luulin saavani halvemman kyydin kuin muuten. Olen näet aina

edeltäkäsin tahtonut laskea, miten halvimmalla pääsee perille; tämä

onkin välttämätöntä pitemmillä matkoilla, sillä sellaisia tilaisuuksia,

jolloin saa maksaa kalliit rahat, tulee kuitenkin odottamattakkin.

Sitäpaitsi halusin kernaasti nähdä lappalaisia muuallakin, kun tien

varsilla asuvien sanottiin jo olevan siihen määrään venäläistyneitä,

että kaikki, vaimot ja lapsetkin, paitsi omaa kieltänsä, puhuvat

venättäkin.

39.

[Päiväkirjasta.]

Kuola, 15 p:nä helmikuuta 1837.

Olenpa joutunut keskelle todellista kieltensekoitusta, melkein

samanlaiseen kuin se, joksi saattaa kuvitella Baabelin tornin

jälkeistä. Jo Kieretissä oli mielestäni liikaa, että noin yks kaks tuli

tekemisiin venäläisten ja saksalaisten kanssa. Kuitenkin se vielä

jotakuinkin meni mukiin, kun en vielä puhunut edellisten kieltä ja

joltisestikin muistin saksalaisia sanoja siitä, mitä olin lukenut tätä

kieltä kirjoista, sillä enpä sitä sanottavasti ollut ennen puhunut.

Kannanlahdesta alkaen tulin tekemisiin lappalaisten kanssa, joiden

kanssa tulin toimeen samoin kuin venäläisten kanssa Kieretissä,

nimittäin siten, etten puhunut heidän kanssaan. Tärkeimmät sanat hain

venäläisestä tulkkikirjasta ja suoriuduin siten. Mutta täällä Kuolassa

olen nyt alkanut puhua venättä, puhun toiste saksaa kaupunginpäällikön

rouvan kanssa, toiste taas latinaa tohtorin kanssa, joka, häpeä

tunnustaa, puhuu tätä kieltä paremmin ja sujuvammin kuin minä, toiste

suomea talonpoikien kanssa. Mutta ruotsia, joka on melkein toinen

äidinkieleni, en saa käyttää missään, jos en ota lukuun muutamia

tapauksia, jolloin sitä puhun isäntäni kanssa; tämä näet Vuoreijassa on

oppinut muutamia norjalaisia sanoja, joita hän joskus keskustelussa

käyttää. Mutta jos siis ruotsikin voidaan ottaa lukuun, olen yhtä

haavaa tekemisissä viiden kielen kanssa, ja onhan siinä jo kylliksi.

Älköön kukaan luulko minun mainitsevan tätä kerskatakseni; niin ei

suinkaan ole asian laita, sillä päinvastoin minun on tunnustaminen,

etten tunne ainoatakaan niistä oikein hyvin, sillä onhan suuri ero, jos

välttävästi puheessa ja kirjoituksessa osaa käyttää jotakin kieltä, ja

jos osaa sen täydellisesti. Että sellaisessa kieltensekoituksessa

välistä täytyy syntyä naurettavia erehdyksiä, varsinkin kun äskettäin

olen ruvennut puhumaan venättä ja saksaa, on vallan luonnollista. Niin

esim. isäntäni eräänä päivänä kysyi minulta venäjäksi, oliko minulla

vaimoa. Liekkö hän tahtonut, että paremmin olisin häntä ymmärtänyt, vai

liekkö hänen käyttämänsä sana muuten tavallinen paikkakunnalla, oli

miten oli, hänpä tuli käyttäneeksi norjalaista tai tanskalaista sanaa

_kona_, joka hänen venäläisellä ääntämisellään kuului konj tai koni,

niin että minä ymmärsin kysymyksen, ikäänkuin hän olisi tahtonut

tietää, oliko minulla kotonani hevosta. Vastasin, että minulla oli

kaksi, ja tämä vastaus pani emännän ensi suurin silmin katsomaan minuun

ja erehdyksen tultua ilmi oikein makeasti nauramaan. Tämä seikka, että

emäntäkin ymmärsi sanan tanskalaisen merkityksen, antaa minulle aihetta

uskoa, että _kona_ sanaa Kuolassa käytetään _zhena, zhenjka_ sanojen

asemesta. Monta tällaista nurinkurista vastausta on sattunut, mutta en

nyt huoli niitä mainita. Paitsi mainittuja kieliä minulla vielä olisi

tilaisuus puhua ranskaa ispravnikan rouvan kanssa, jos olisin siihen

paremmin perehtynyt, ja lisäksi lappia useiden kanssa, siis kaikkiaan 7

kieltä, siinä jo tarpeeksi näin vähäisellä seudulla.

Venäjän-puolinen rahvas (jopa Kuolan asujamet) alkavat ateriansa

rokalla ja sitten siirrytään kalaan tai lihaan ynnä muihin

ruokalajeihin. Kuolassa kannettiin eteeni pöytään ensin _sonkaa_

(ruots. songa) ja lohta perätysten, sitten lihaa ja lopuksi maitoa, ja

tätä ruokajärjestystä noudatettiin sitten joka kerta ilman muutosta.

Ruokaryyppyä eivät he näyttäneet tuntevan. Mutta teetä juotiin kahdesti

päivässä. Koko ruokajärjestys oli seuraava: kello 8 aamulla 4-5 suurta

kuppia teetä, aamiaista kello 11, teetä kello 5, illallista kello (7

tai) 8.

40.

[Matkakirje.]

["Mehiläisessä" v. 1837, toukok.]

Kuolasta, 16 p:nä helmikuuta 1837.

Post varios casus, varia et discrimina rerum

Stetimus hic tandem -- -- --

Muusta matkastani tällä kertaa en huoli'kan mainita, vaan ainoasti

muutamilla sanoilla kirjottaa Suomalaisten ja Lappalaisten

asuinpaikoista ja rajoista näillä seuduin. Kotoa matkaan antautuessani

luulin suomalaisia kyliä löytyvän sillä saarennollaki, jonka rajottaa

pohjaspuolelta Jäämeri, itäpuolelta Valkiameri, etelätse Vienameri ja

Kantalahti, lännetse vastamainittu lahti, Imantrajärvi, Kuolajärvi,

Kuolajoki ja niiden välimanteret. Vielä luulin Petsoran maallaki,

Vienan kaupungista itäänpäin, Suomalaisia paikoitse asukselevan, koska

kartasta katsoen siellä löytyy suomalaisia nimiä, esimerkiksi

Kylmajoki, Elmajoki, Usajoki, Jeletsjoki, Kolvajoki j.n.e., jotka

näyttää tavallisista suomalaisista nimistä Kylmäjoki, Ilmajoki,

Uusijoki, Jäletjoki, Kolvajoki tulleen. Vaan täällä ja matkallani

ylöspäin tarkemmin asiata tiedusteltuani, edellämainitulla saarennolla

ei asu, kun harvakselta Lappalaisia ja Petsoran maalla ei muuta, kun

Samojeetalaisia. Heitä siis en ni kehtaa'kan paikalla katselemaan

lähteä, jolla toimeni, Suomen runoja ja muita sellaisia kerätä, tulisi

kehnosti täytetyksi, vaan sen siasta lähden täältä Suomen puolelle

Inarin seuduille ja siitä rajaa myöten eteläksi Pääjärven paikoille,

josta taasen käännyn Venäjän Karjalaan Tuoppajärven ja Alakuittijärven

itärantoja Kemin linnaan saati seuraten. Niin sieltä taasen lähden

Suomen rajoja kohti ja tulen Toukokuun alussa viikoksi eli kahdeksi

Kajaaniin, kesävaatteisiin muuttaumaan. Siitä sitten matkaun rajaa

myöten Sortavalan kaupunkiin saati ja luultavasti edelle Aunuksen

maalle. Sillä tavoin Vienassa eli Arkankelissa en tule'kan käymään,

vaikka esinnä aion. Se matka vaan suotta veisi minulta kaksi eli kolme

viikkoa, ettei siitä olisi muuta hyötyä, kun vähäsen itselleni, jos

voisin oppia paremmin Venäjän kieltä sillä ajalla puhumaan. Täällä ja

kylissä Kannanlahden rannalla olen mainittua kieltä viikkokauden

lukenut ja kirjottanut, jotta puhe jo alkaa jotensa'ki käydä, vaan

peräti toisin, kun tavallisesti tapahtuu. Muut oppivat esinnä

ymmärtämään, siitä puhumaan outoa kieltä, vaan itse olen oppinut ennen

puhumaan, kun oikein ymmärtämään, mitä toiset puhuvat. Sentähdenpä

isäntäni, kun muuten en saa tolkkua, välistä kirjottaa sanat paperille,

josta paremmin älyän. Ilman on minulla ollut kyllin kielien kanssa

näinä aikoina tekemistä. Kylissä Kannanlahden länsirannalla puhuttiin

enimmäksi Venäjän kieltä, harvat Suomen eli Karjalan kieltä,

Kannanlahden päästä pohjaseen tuli Lappi vastaan ja Kuolassa puhutaan

Venäjätä, paitsi mitä kaksi eli kolme miestä, jotka ovat tänne Karjalan

kylistä muuttauneet, vähin puhuvat suomeaki. Tohtori taasen puhuu

latinata ja Kommentantin roua saksaa. Niin on minulla välistä neljän

eli viiden kielen kanssa yhtaikaa tekemistä. Jotta sillätavoin

toisinaan naurattavia sekannuksia ja erhetyksiä tapahtuu, on kyllä

arvattava asia. Niin kysyi muutamana päivänä isäntäni minulta

Venäjästi, jos minulla oli vaimoa. Vaan kun hän paremmin älytäkseni,

eli muutenko, ei käyttänyt venäläistä sanaa zhena, vaimoa merkitsemään,

vaan juutilaisen eli ruiaiaisen sana _kona_, niin älysinki kysymyksen,

kun olisi hevosia (konj) vaarantanut ja sanoin kaksiki itselläni

kodissa olevan. Roua, joka myös oli huoneessa, silmäili esinnä pitkältä

minua ja sitte, asiasta oikian tolkun saatua, rupesi nauramaan, jotta

ei tahtonut loppua tulla.

Vaan näistä ja muista mainitessani, jopa peräti unohdan asian, josta

esinnä rupesin kirjottamaan. Niin on siis viimmenen Suomalainen kylä

Venäjän puolella rajaa, Tumtsa, Pääjärven pohjaspäässä Suomen pitäjän,

Kuusamon, pohjaspäätä kohti. Siitä, jos suoraan lähdet Kannanlahden

päähän, ei ole yhtäkän kylää välillä, eikä pohjaspuolella sitä liniata

ollenkan suomalaisia kyliä, harvassa likimmäisillä seuduilla

eteläpuolellaki. Tavalliset taipalet kylien välillä ovat 2, 3 ja 4

penikuormaa. Kantakylissä Vienamerta vasten puhutaan kaikissa Venäjän

kieltä, harvat malttavat karjalata eli suomea. Semmoisia kyliä

mainitulla rannalla löytyy 1. Kieretti, siitä 40 virstaa luoteesenpäin

2. Mustajoki (Venäj. Tjsernarieka), 20 virstan päässä yhtä suuntaa 3.

Kouta, siitä pohjaseen 30 virstan matkalla 4. Knäsoi ja viimmeseksi

koillista suuntaa 5. Kannanlaksi, taasen 30 virstaa matkattua. Niin

tällä 120 virstan pituudella ja itsellä meren rannalla ei ole, kun

viisi kylää, vaikka kyllä Kieretti ja Kouta ovatki suuria, kun Kajaanin

kaupunki. Vähän pienempi on Kannanlaksi ja Mustajoki ja Knäsoi vielä

pienempiä, noin 30 eli 40 talosia. Mitä vähä ulompana meren rannasta

pienoisia kyliä löytyy, niissä kaikissa paajitaan (puhutaan)

karjalaksi, vaikkei ole'kan niissä sitä miestä, tuskin pientä

poikanalikkaakan, joka ei keralla sökertelisi Venäjänki kieltä.

Karjalan runot ovat niissä pian kokonansa hävinneet ja Venäjän

tavalliset pajahdusvirret niiden siaan tulleet. -- -- -- -- --

41.

[Päiväkirjasta.]

Kuola, 19 pnä helmikuuta 1837.

Sittenkuin viime rivit kirjoitin minulla on ollut ankara katarri ja

rinnankipu, joka nyt kuitenkin on parempi. Sain 15 p:nä kirjeen

Kajaanista ja Oulusta, lähetin mainittuihin kaupunkeihin kirjeitä 18

p:nä aamupäivällä; 17 p:nä minut oli kutsuttu _uzhina'an_

[illalliselle], joka alkoi kello 12, ja 18 p:nä häihin.

Jo Koudasta alkaen, Knäsoissa, Kannanlahdessa ja lappalaisilla Kuolassa

kuljetetaan puita (heiniä) j.n.e. koirillakin. Sellaiset koirat ovat

enimmäkseen ruskeat, tai valkeatäpläiset, muutamat jotenkin suuret, ja

niitä sanotaan _hurtiksi_. Näiden valjaat kiinnitetään täytettyyn

kaulapaatsaan, mistä kaksi hihnaa, yksi kummallakin puolella, kulkee

veturiin eli ahkioon, niin että koira kulkee hihnojen välissä, kuten

hevonen aisoissa. Ohjia käytetään yksi ainoa, selän yli heitettävä,

kuten poroilla. -- Sellainen koira vetää tiellä sangen helposti miehen,

mutta on joskus, kun sitä on liiaksi rasitettu tai kun se on eksynyt

tieltä, ollut hyvinkin kallispalkkainen kyyditsijä, kun on näet

vaivoistaan syönyt suuhunsa ajajan. Jotta se estettäisiin puremasta,

kun vihastuu, käytetään sen vuoksi usein nauhaa kuonon ympärillä. Siitä

on tullut sananparsi: _Pane panta pihlajainen ympäri nenän nykerän_

j.n.e.

Tiemme kulki ensimäisen kievaripaikan, Sasseegan ohi. Tultuamme sinne

katsoimme parhaaksi antaa porojen hieman levätä, niiden juostua 30

virstaa, ja ennenkuin taas lähdettiin kulkemaan jäljellä olevaa 15

virstan pituista taipaletta. Tuvasta vielä loisti meitä vastaan kirkas

takkavalkea, joka vielä enemmän houkutteli meitä poikkeamaan sisälle

lämmittelemään, vaikkei vilu meitä suuresti vaivannutkaan. Mutta

sattuma oli tuonut muutaman talonpojan tai sentapaisen tänne

Kannanlahdesta, ja hänkin matkusti Kuolaan. Nyt hänelle oli edullista

matkustaa minun kanssani perille, kun hänen muuten olisi ollut pakko

maksaa enempi kuin jos kaksi käytti samaa jamstjikkaa. Sitä paitsi

hänen tarkoituksensa jo silloin lienee ollut kehottaa jamstjikoita

minulta, oudolta ja muka varakkaalta mieheltä, vaatimaan koko

kyytimaksu molemmista kyydeistä, niin että hän olisi päässyt

korkeintain tarjoamalla muutamia viinaryyppyjä. Nämä tuumat mielessään

hän kuiskasi jotakin kievarinisännälle ja minun Kannanlahdesta

lähteneelle jamstjikalleni, minkä jälkeen edellinen selitti minulle,

ettei minulla ollut oikeutta ajaa ennen vuokratulla porolla tästä

kievarista eteenpäin, vaan että minun asetusten mukaan sieltä oli

ottaminen uusi poro. Toista lappalaista, joka sokerteli suomea,

käytettiin tulkkina. Tähänastinen jamstjikkani myös sanoi, että hänen

nyt täytyi jättää minut, minkä vuoksi maksoin hänelle 30 kopeekkaa

vähemmän. Sitten isäntä ja tulkki pyysivät minua iskemään heiltä

suonta, minkä teinkin, ja siitä maksoivat 40 kopeekkaa kumpikin. Kaiken

tämän jälkeen lähdettiin matkaan uuden kumppanin seurassa. --

Ensimäisen kyytivälin maksu oli sovittu 1 ruplaksi 20 kopeekaksi, mikä

kyllä riitti yhdestä porosta, sillä muut kuuluvat pääsevän 80

kopeekallakin -- mutta luullen näin kaikkialla pääseväni 40 kopeekalla

peninkulman, en edeltä tehnyt mitään sopimusta seuraavan, 48 virstaa

pitkän Jogostrovan ja Rasnovologan välin suhteen, jotka ajettiin

samoilla poroilla, vaikka 33 virstan päässä oli kievaripaikka, nimeltä

Rikkataival. Tämä ja edellinen kyytiväli oli kuljettava suurimmaksi

osaksi Imandran jäitä, joskus poikki suurehkojen tai pienten nienten ja

saarten. Saaria näet on paljo tässä järvessä. Suuret paljaat ylängöt

olivat siihen määrään valkeiden pilvien kaltaiset, etten aina varmasti

tietänyt, olivatko pilviä vai vuoria. Matkalla kumppanini usein ajoi

poronsa edellä ajavan jamstjikan poron rinnalle ja neuvotteli kauan

uutterasti hänen kassaan. Arvasin jo, että neuvottelu koski minua, ja

että aiottiin kiskoa minulta tavallista runsaammat kyytirahat. Näin

olikin asian laita. Tultuamme Rasnovologaan kysyin, mitä olin velkaa.

Kyytimies näytti ikäänkuin tuumivan tai vielä lähemmin asiaa

ajattelevan, minkä ajan käytin hyväkseni sanoen: onko 1,50 tai 1,60

tarpeeksi? "Tshto, toljko poltora rubli; net, tri rubli" [Kuinka!

Ainoastaan puolitoista ruplaa! Eipä toki: kolme ruplaa!] Mutta tähän

minäkin vastasin nietu, ja sanoin: tuossa saat kaksi ruplaa; jos et

huoli, niin ole ilman, sillä et saa kopeekkaakaan enempää. Turhaan

muutamaan kertaan sanottuaan pribavi [lisää], ilman että se auttoi,

otti hän rahat. Mutta mirabile visu [ihmeellistä nähdä], nyt hän meni

matkakumppanini luo ja alkoi pribavoida häntä, vaikka tuo mies

aikaisemmin oli antanut hänelle jotakin, jota me muut pirtissä olijat

tosin emme olleet nähneet, mutta jonka muka piti olla kyytirahaa. Se

lienee kuitenkin korkeintain ollut joku 40 kopeekan kolikko, sillä muu

oli sopimuksen mukaan kiskottava minulta. Kun se nyt ei onnistunut,

niin täytyi hänen, homman alkuunpanijan, maksaa oma kyytinsä. En

kuitenkaan luule että hänen maksettavakseen tuli enempää kuin rupla,

tai korkeintaan 1,20, kun minä maksoin 2 ruplaa. -- Jos tällä kertaa

olisin maksanut vaaditut 8 ruplaa, niin olisin ehdottomasti joka

seuraavalla taipaleella saanut maksaa suhteellisesti yhtä paljon tai

enemmänkin. Ehkäpä kunnon matkakumppanini vielä olisi voinut keksiä sen

sukkelan kepposen, että olisi kehottanut kyytimiestä ottamaan minulta

yli molempien kyytimaksujen; nimittäin heille kummallekin vähän

juomarahoja. Kun nyt ensimäinen tuuma täten meni myttyyn, lienee

matkakumppanini pitänyt turhana toisilla taipaleilla antaa ohjeitaan

kyytimiehille, sillä kaikkialla he olivat perin tyytyväiset 40

kopeekkaan peninkulmalta. Tämä kuuluukin olevan enemmän kuin mitä

tavallisesti maksetaan avoimesta ahkiosta, sillä Kannanlahdessa

sanottiin, että hyvin pääsee 30 kopeekalla, jopa vähemmälläkin

peninkulman. Niiden, jotka ajavat kuomipulkalla, täytyy maksaa paljoa

enempi, nimittäin 1 rupla peninkulmalta. Mutta he tarvitsevatkin,

paitsi jamstjikkaa, toisen miehen, joka suksilla seisten liukuu pulkan

jäljessä pitäen siitä kiinni, ettei se saa kaatua. Sitä paitsi

tällaisella kyydillä ajettaissa täytyy olla muassa varaporo tai kaksi.

Tällä tavoin matkustaminen tosin on mukavampaa, mutta näköala menee

hukkaan ja lisäksi kyytirahoja. Rikkataival-nimisessä kievaripaikassa,

joka sijaitsee Jogostrovan ja Rasnovologan välillä, syötettiin poroja.

Matkatoverini tarjosi lappalaiselle 3-4 ryyppyä viinaa, jota

korvatakseen tämä keitti teetä ja tarjosi minullekin. Ruokaakin

keitettiin joka paikassa, minne poikettiin, lihaa tai kalaa, josta ei

tahdottu ottaa mitään maksua; oltiin hyvin tyytyväisiä, kun

tavallisesti annoin 10, 15 tai 20 kopeekkaa. Muissa paikoissa asui

ainoastaan yksinäisiä lappalaisperhekuntia pienissä pirteissä, joissa

oli avoin kiuas ja 2-3 suurehkoa lasi-ikkunaa ynnä puulattia.

Maaselässä, ensimäisessä kievaripaikassa Rasnovologasta 85 virstaa

eteenpäin, oli kokonainen kylä sellaisia lappalaistupia sekä myös muuan

säässynä eli kirkko ynnä kello, jota uutteraan soitettiin, sillä oli

sunnuntai. Tämä kello ei kuitenkaan ääneltään ollut suurta lehmänkelloa

juuri parempi. Tässä kylässä ostin itselleni koipikintaat ja jaarat

niihin kiinnitettyine housuineen. Edellisistä maksoin 1 ruplan,

jälkimäisistä 5 ruplaa. Poromekkoa (petjskiä) minulle niinikään

tarjottiin ja pyydettiin siitä 10 ruplaa, mutta kun sitä piti pukea

ylleen niin tyhmällä ja epämukavalla tavalla, en siitä huolinut.

Rasnovologassa, missä riideltyäni lappalaisen kanssa kyytirahoista,

olin lainannut talosta petjskin, olin sitä ylleni pukiessani satuttanut

silmäni, ja minulla olisi ollut täysi syy olettaa, että lappalainen oli

niin noitunut, jos olisin ollut taikauskoisempi. Koetin kuitenkin

vapautua siitä luulosta, hyvin tietäen, että silmä siitä todella olisi

voinut tulla kipeäksi ja noidutuksi, sillä se oli jo muutenkin

kolmatta vuorokautta kipeänä. -- Maaselästä on seuraavaan asemaan,

Hangaskorvaan, 18 virstaa, mutta siellä ei vaihdettu poroja, vaan

matkustimme samoilla vielä eteenpäin 20 virstaa Kiitsaan, jonne

saavuimme myöhään illalla, vaikka 10:n aikaan olimme lähteneet

Maaselästä. Sama matkatoveri, joka aikaisemmin oli neuvonut kyytimiehiä

minulta liikoja kiskomaan, tuli nyt, maksaessani kyydin, 1 rupl. 20

kop., luokseni ja sanoi, ettei minun ollenkaan olisi pitänyt maksaa

tästä kyytivälistä, kun porot olivat niin huonot, Luultavasti hän

itsekkin olisi tehnyt samoin, mutta maksoi hänkin, kun minä en

välittänyt hänen joko tosissaan tai leikillä lausumastaan kehotuksesta.

Kiitsassa panimme maata vähäksi aikaa ja läksimme sitten matkaan niin

varhain, että päivän valjetessa seuraavana aamuna saavuimme Kuolaan,

minne täältä vielä luettiin matkaa 30 virstaa. Näin siis olin saapunut

Kuolaan ja samalla päässyt rasittavasta matkatoveristani, joka seikka

olikin ollut yhtä hartaana toiveenani. Sitä miestä yhä vieläkin

harmilla muistelen. Jokaisessa kievaripaikassa hän kerrassaan kärvensi

itseään valkean ääressä tavalla, jota en saata mainita säädyllisyyttä

loukkaamatta, ja jommoista en ennen ole nähnyt kellään, kuinka raakoja

ja sivistymättömiä lienevätkin olleet. Huomasinpa että kievaripaikoissa

olevat lappalaisetkin pitivät sitä säädyttömänä.

-- Metsät ovat Kannanlahdesta alkaen Maaselkään ja etemmäksikin

kohtalaisen hyvät ja tuottavat seudulle hirsiä ja muuta tarpeellista

puuainesta. Lähempänä Kuolaa ne huononevat, hirret ovat uitettavat

Kuolaan Tuulomajokea pitkin aina 10:n peninkulman takaa. Polttopuita,

petäjää ja koivua saadaan kuitenkin verraten läheltä, nimittäin puolen

tai yhden peninkulman päästä. -- Imandran järvi täyttää melkein puolet

Kannanlahden ja Kuolan väliä, vaikkei sitä kuitenkaan tule kulkemaan

päästä päähän. Sen pisin perä, joka antaa koilliseen, jää tiestä

sivulle. Suuria selkiä ei ollut varsin monta, kuten olin luullut, vaan

leveät tai kaidat niemet katkaisivat ne usein. Tällä kertaa ei myöskään

sattunut pyryilmaa, joka joskus kuuluu tuottavan paljon vaikeutta. Kun

on vastatuuli, kuuluvat porot usein sellaisella pyryilmalla sanovan

itsensä irti kontrahdista, kääntyvän päin ahkiota ja töllistelevän

ajajata kasvoihin, ilman että niitä mitenkään saa eteenpäin kulkemaan.

Meidän porot tosin välistä tekivät niin, mutta taipuivat kuitenkin taas

sävyisästi jatkamaan matkaa. Muuten tämä poron tapa kääntyä sarvineen

ahkioon päin ja töllistellä on ikävintä, mitä porokyydillä ajaen olen

kokenut. Aina vaaditaan aikaa, ennenkuin sen saa jälleen liikkeelle,

usein täytyy ajajan nousta ahkiosta ja ensin ohjasta taluttaa sitä joku

matka, ennenkuin se suostuu jatkamaan. Kesällä matka Kuolaan kuitenkin

kuuluu olevan paljoa tukalampi. Imandralla sattuva myrsky ja vastatuuli

kuuluvat usein monta vuorokautta tai koko viikon viivyttävän matkaa, ja

muuten kuuluu polkuakin haittaavan vuoret, kivet ja suot.

Näin siis olin tullut Kuolaan saamatta matkalla tai sen jälkeen muuta

ikävyyttä, kuin kovan katarrin, joka oli niin ankaraa laatua, että

muutamaksi päiväksi kiinnitti minut vuoteeseen rasittaen minua

päänsäryllä, korvainsuhinalla ja muilla katarrin tukalilla

seuralaisilla.

42.

Tohtori Rabbelle.

Kuola, 3 p:nä maaliskuuta 1837.

Rakkahin Veli!

Juuri kun otan esille tarpeelliset kirjoitusvehkeet muuten

tervehtiäkseni Sinua täältä Pohjolan ylimmästä kaupungista, sain

tavattoman tervetulleen kirjeesi. Jokikinen kotimaasta tullut kirjain

minua tavattomasti ilahuttaa talla vieraalla seudulla, missä minulla

nyt kahden viikon aika on ollut oikein ikävää. Isäntäväkeni ei puhu

muita kieliä kuin venättä, johon en vielä ole oikein perehtynyt. Muista

kaupunkilaisista ainoastaan tohtori, kunnon mies, puhuu latinaa, ja

komendantin rouva, kotoisin Riiasta, puhuu saksaa. Ilman heitä kenties

jo olisin menehtynyt pelkkään ikävään. Varsinkin tohtorin luona olen

usein käynyt ja heittänyt hiiteen raittiusseuran, jonka jätin Kajaaniin

paluuseeni säilytettäväksi. Saatat kuitenkin tästä kirjeestä päättää,

etten ole tehnyt kovin suurta poikkeusta, sillä hetki sitten palasin

hänen luotaan. Mutta kun hänen kanssaan laverran latinata, tapahtuu

joskus, että sama kieli tuppaa tunkeutumaan venäjäänkin, jota minun on

pakko puhua kortteerissani. Niinpä olen jo useammin kuin kerran emännän

kanssa alkanut puhua latinaa. Tämä ei kuitenkaan ole mitään verrattuna

hullunkurisiin erehdyksiin, jotka tämä kieltensekoitus on aiheuttanut.

Niinpä isäntäni joku päivä sitten kysyi minulta, oliko minulla vaimoa.

Mutta kun hän joskus on käynyt norjalaisessa Vargön kauppalassa ja

kuullut vaimoa siellä sanottavan _konaksi_, niin hän sovitti saman

sanan venäläiseen kysymykseensä, joka koski vaimoa. Mutta minä käsitin

kysymyksen kuin olisi se koskenut hevosia, kun hevonen on venäjäksi

konj. Sen tähden vastasin, että minulla oli kokonaista kaksi --

"konia", mikä ensin pani hänet ja muut läsnäolijat suuresti

hämmästymään, ja sitten, kun asia lähemmin selveni, nosti yleisen

naurun. Täällä oloni ensi päivinä alotin venäjän kielen opiskelua,

mutta kyllästyin siihen sitten niin täydellisesti, etten viikkoon ole

aukaissut ainoatakaan venäläistä kirjaa. -- Tähänastisesta matkastani

saan kertoa, että se enimmäkseen on ollut ikävä, mutta tästä lähin

toivon sen käyvän hauskemmaksi. Osaksi olen kulkenut jalan, osaksi

hiihtänyt, osaksi ajanut hevosilla tai poroilla. Koirilla en vielä ole

tullut ajaneeksi, vaikka Kannanlahden rantakylissä, joiden kautta

matkustin, yleisesti ajettiin niillä. Niinpä täällä Kuolassa kaikki

puutkin kuljetetaan metsästä kotia koirilla, joita joko yksi tai pari

valjastetaan eteen. Halkometsää ei kuitenkaan ole peninkulmaa

likempänä. Hevoset ovat harvinaiset, eikä muutamia vuosia takaperin

ollut niitä koko kaupungissa muuta kuin yksi; nyt kuitenkin on 4-5,

joilla ajaen välistä pidetään hemmetin-moista melua kaduilla, vaikka

kyllä useimmat huviretket tehdään poroilla. Vallashenkilöitä täällä on

tusinan vaiheille: Komendantti, ispravnikka, sudja [tuomari], kaksi

sossedaatelia, tohtori, postinhoitaja, jauhomakasiinin hoitaja,

suolamakasiinin hoitaja, viinaherra, tullinhoitaja, kaksi pappia,

kirjuri y.m. Itse kaupunki on niemellä Kuolan- ja Tuulomajokien

välissä. Ne yhtyvät heti kaupungin alapuolella ja muodostavat alun

neljän peninkulman pituiseen Kuolanlahteen, joka tosin on Jäämerta,

mutta jota ei siksi luulisi, kun se tuskin koskaan jäätyy talvella.

Taloja on ehkä vähä toista sataa, 5-6 hieman paremmin rakennettua. Yksi

pääkatu, muut mitättömiä kujia. Kirkkoja kaksi, toinen suuri

puukolossi, toinen kivestä ja oikein hyvin rakennettu. Rahastorakennus

niinikään kivestä tehty, mutta mitätön. Joka taholla kaupungin

ympärillä alastomia korkeita vuoria ja melkein alituinen myrsky niiden

välisellä alangolla. Enempää ei minulla tällä kertaa ole Kuolasta

sanottavaa. Ensi syksynä tullessani Helsinkiin kerron lisää. Lähden nyt

Inariin ja sieltä kuljen Suomen puolta rajaa pitkin; toukokuussa tulen

Kajaaniin kirjoittamaan reseptejä Malmgrenille ja tilaamaan Uudet

vaatteet. En näet ollut arvannut, että vaatteet puolessa vuodessa niin

kokonaan voisivat kulua, kuin nyt alkaa olla laita. Kajaanista lähden

sitten rajaa pitkin Sortavalaan, poiketen sekä Venäjän että Suomen

puolelle; Sortavalasta Viipurin läänin kautta Helsinkiin. -- Kyhäystäni

rokotuksista saatte kernaasti muuttaa, niin ettei sen tarvitse

vaikuttaa minun paluuseeni. Hyvä, jos siitä korjaamallakaan voi jotain

tulla.

Jää hyvästi!

E. Lönnrot.

J.K. Olinpa vähällä unhottaa pyytää Sinua tervehtimään ensin, joskin

minulle tuntematonta, suuresti kunnioitettua rouvaasi, ja sitten muita

sikäläisiä tuttavia! Jumala pitäköön teidät kaikki terveinä! Huomenna

tai ylihuomenna lähden matkaan. Lappalaisia saapui tänään siltä puolen,

mistä olen tilannut itselleni kyyditsijöitä Suomen rajalle. Tähän asti

olen ollut vailla sekä kauhtanaa että turkkeja, mutta nyt minun kait

talven jäljellä oleviksi viikoiksi on hankkiminen turkit tai

poromekko, kun en muuten uskalla lähteä 20 peninkulman pituiselle

erämaan-matkalle. Jos vastedes tahdot ilahuttaa minua muutamilla

riveillä, niin lähetä ne toukokuuksi Kajaaniin. Jätän tällä kertaa

Arkangelin matkan kokonaan sikseen, kun se on turha tarkoituksilleni.

43.

Arkiaterinrouva Törngrenille.

Kuola, 3 p:nä maaliskuuta 1837.

Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen arkiaterinrouva!

Tuota perin miellyttävää lupaa, jonka kerran annoitte minulle, että

välistä saisin kirjoittaa sinne Teille jonkun rivin, pelkäämättä siten

häiritseväni, tahdon nyt kahta kernaammin käyttää hyväkseni, kun sen

kautta tältä vieraalta ja minulle hieman ikävältä seudulta ainakin

hetkeksi saan siirtää ajatukseni hauskemmille seuduille ja rakkaampiin

esineisiin. Harras toivoni on, että nämä rivit, kuten toisetkin

vastedes, tapaavat Teidät täydellistä terveyttä nauttivana. Herra

arkiaterin viime kesänä lähettämästä kirjeestä huomasin, ettei

terveytenne silloin ollut hyvä, mikä seikka suuresti minua huolestutti,

vaikkei siihen ollutkaan syytä.

Teidän luvallanne saan nyt kertoa hieman siitä matkasta, jolla paraikaa

olen. -- Jo syyskuussa viime vuonna läksin Kajaanista ja kuljin ensin

noin 30 peninkulmaa jalan. Sittemmin olen, kun lunta tuli tarpeeksi,

jatkanut matkaa osaksi hiihtäen, osaksi hevosella tai poroilla ajaen.

Viimemainittuun matkustamistapaan sain tutustua etenkin matkallani

Kannanlahdesta tänne. Tätä taipaletta luetaan olevan hieman

kolmattakymmentä peninkulmaa, eikä sillä asu muita kuin lappalaisia

poroineen. Täältä on minun vielä matkustaminen ainakin neljäkymmentä

peninkulmaa poroilla, nimittäin toinen puoli siitä Inariin ja toinen

Sodankylään, miltä jälkimäiseltä seudulta vasta pääsee jatkamaan

hevosilla. Täällä Kuolassa näkee enimmäkseen ajettavan koirilla, joita

on joko yksi tai kaksi reen (ahkion) edessä. Täten kuljetetaan kotia

melkein kaikki puut metsästä, ja niitä noudetaan tavallisesti

peninkulman päästä, sillä lähempänä on ainoastaan alastomia tai

mitättömän risumetsän peittämiä vuoria. Samoin näin jo Kannanlahdessa

ja muissa tämän saman Vienanmeren rannalla sijaitsevissa kylissä

ajettavan koirilla, vaikka siellä oli hevosiakin. Täällä Kuolassa olen

ollut noin pari viikkoa ja sillä ajalla todenteolla koettanut ja

kokenut, mitä ikävä merkitsee. Isäntäväkeni ei ymmärrä sanaakaan muita

kieliä kuin venättä, jota en vielä hyvin ymmärrä ja vielä huonommin

puhun. Ainoastaan tohtori puhuu latinaa, ja komendantin rouva, joka on

kotoisin Riiasta, puhuu saksaa. Ilman heitä luultavasti jo olisin

puolikuollut ikävästä. Etenkin tohtorilla olen usein käynyt.

Hieman lopuksi Kuolan kaupungista: se on niemellä kahden joen välissä,

jotka kaupungin alapuolella yhtyvät ja yhdessä muodostavat Kuolanlahden

alun, joka, vaikka onkin Jäämerta, koko talven on sulana. Avoimeen eli

suureen Jäämereen täältä vielä luetaan neljä peninkulmaa. Joka taholta

tätä kaupunkia ympäröivät korkeat, alastomat vuoret, joiden väliin

tuuli niin sulloutuu yhteen, että melkein lakkaamatta on myrskynnyt.

On yksi ainoa pääkatu, muut ovat vaan ahtaita kujia; taloja on lukuaan

sata, hyvin harvat niistä ovat paremmin rakennettuja. Kirkkoja on

kaksi; toinen kivestä ja jotenkin kaunis. Mutta minun täytyy keskeyttää

tässä saadakseni tilaa kunnioittavasti tervehtiä herra arkiateria, ja

pyydän myös, että suvaitsette Atelle ja Kallelle minulta sanoa mitä

sulimmat terveiset. Ensi syksynä tulen Helsinkiin ja saan silloin kauan

toivomani tilaisuuden tavata Teidän perhettänne joko siellä tai

Laukossa. Minun on kunnia alati olla, arvoisa arkiaterinrouva, Teidän

nöyrin palvelijanne

Elias Lönnrot.

33.

Lehtori Keckmanille.

(Alk. suomeksi.)

Kuolasta 4 (Posti lähtee 6 päivä) Maalisk. 1837.

Rakas Veljeni!

Nyt olen jo kohta menettänyt ensimmäisen puolen lupa-ajastani ja tullut

tänne Kuolaan, josta vähitellen aion jälelle kääntyä eteläisiä puolia

katselemaan. Köyhät runoista kyllä ovatki tähän saati nämät pohjaset

maailmat olleet, paljo köyhemmät, kun päältä ajatellen toivoin.

Kehutuista Pääjärven kylistä en voinut saada suuresti mitänä, paitsi

muutamia joiuntavirsiä Lapin tapaan, ei suuresta arvosta. Mitä kylissä

ennen kerätyistä vanhoista runoista luin, näytti [heil]le enimmiten

outoa olevan, jotta paljo en luule'kan erehtyväni jos päätän, niistä ei

vastakan mitänä mainittavata apua Kalevalaan taikka muuhun Suomen

Runostoon saatavan. Ovatki kylät pienosia ja harvassa, 3 eli 4

penikuormaa toisistaan erillä ja semmoisissa ei konsa runoja lauleta,

kun missä tukummin asutaan. Ilman sitä on niissä Venäjän kieli niin

vallan saanut, ettei löydy täysikasvuista miestä, tuskin pientä

poikanalikkaakan, joka ei sokertele Venäjän puhetta ja pajahda Venäjän

virsiä, semmoisia ulvomisia, kun toisinaan Helsingissä kuulet

soltattain ääntelevän. Pääjärven pohjaspäässä on äärimmäinen

Suomalainen tahi Karjalainen kylä, Tumtsa nimeltä ja siitä alkaa

Venäjän puolella rajaa Kotalappi elellä. Mainitun Tumtsan ja

Kannanlahden välillä ei ole kun karuja metsiä, soita ja järviä, asuttua

paikkaa ei ni ollenkaan, eikä pohjaspuolella tätä liniata muita kun

lappalaisia asukkaita. Niin juokseeki Venäjän puolella rajaa Lapin

kansa paljo etelämmäksi, kun Suomen puolella, jossa vielä Inarin järven

länsirannalla kuuluu vähäinen suomenpuheellinen kylä löytyvän. Sinne

aionki nyt täältä lähteä ja siitä rajaa myöten Suomen puoletse eteläksi

Kuusamon pitäjän pohjaspäähän saati, josta taasen käännyn Pääjärven

poikki ja Tuoppajärven itärannoitse Kemin linnaan asti. Saarennolla,

joka jääpi Kannanlahden, Vienameren ja Jäämeren välisiaan, minun

kuitenkan ei ole mitänä tekemistä, koska sillä ei asu muita kun

Lappalaisia harvakselta. Sen siaan on Kemijärven kirkolta länneksi

rajaa myöten paljo suomalaisia kyliä Kuolajärven eli Sallan Lapin

nimellä, joilla tähän asti ei ole ollut ni kirkkoa, eikä pappia,

paitsi mitä Kemijärven eli Kuusamon kirkossa kahdeksan ja kymmenen

penikuorman päästä harvakselta ovat käyneet. Sinne kehotti minua eräs

Kannanlahdessa asuva, sieltä kotoperänen mies, runoetsintään lähtemään

ja niin nyt olen lähteväki sekä sinne, että esinnä Kemijärven ja

Sodankylän muihinki rajavaiheellisiin kyliin, jotka sekä von Bekkeriltä

että Sjögreniltä näyttää käymättä jääneen. En kyllä voi'kan päältä

arvata, jos maksanevat käyntivaivan, mutta kuitenki on heissä käytävä,

koska onki aikomukseni kaikki paikat tällä kerralla kulkea, josta vaan

olisi mahdollinenki uusia runoja eli vanhoja täydellisempänä saada.

Nykystä päätöstäni myöten en Kemistä lähde'kän Vienaan eli Arkangeliin,

vaan käännyn Oniegan linnan puoleen ja sieltä Vuigujärven ja Oniegan

meren pohjaspään tienoitse Repolan pitäjätä kohti, johon arvattavasti

tulen noin keskellä Toukokuuta. Vienan matka minulta vaan suotta

anastaisi kaksi, kolme eli usiampaaki viikkoa ilman minkänlaista

hyödytystä muille, kun itselleni, jos voisin paremmaksi Venäläiseksi

sillä ajalla opastua. Elä siis kirjaa minulle Vienaan lähetä, vaan sen

siasta Kajaaniin, johon Repolasta pistäyn noin viikon ajaksi

kesävaatteisiin muuttaumaan. Kajaanista sitte taasen Toukokuun lopulla

lähden esinnä Nurmeksen pitäjään ja siitä pitkin rajaa sekä Venäjän,

että Suomen kylitse Sortavalaan ja Aunuksen maahan. Vaan sopiiki niistä

vasta tarkempi tieto antaa. Kirjallisuuden Seuralle en nyt mitänä

erittäin kirjota; jos luulet tarvitsevan ja sopivan, niin sano, että

olen kyllä kokenut täyttää velvollisuuteni ja niin yritän vastapäinki.

Matkani lopulla on niistä kuitenki kerrassaan tili tehtävä. -- Tänne

tultuani luekselin ensimmäisinä päivinä Venäjän kieltä, vaan kyllästyin

sitte taasen, rupesin Suomen Lausukkasanoista (de Verbis fennic.)

aikani huviksi kirjottamaan. Siitä on minulla ollut täysi tekeminen

koko viikon aika, enkä ole vielä valmiiksi saanut. Von Bekkerin

kieliopissa on mielestäni Lausukkaoppi paljo puuttuvainen. Ensiksi on

peräti osottamatta jäänyt, kuinka kaikkein kielessä löytyväin

erityisten Lausukkain käytelmät (conjugationes) seuraavat yhteistä

lakia s.t.s. kuinka samaa lakia myöten, kun Lausukasta _nostan_

Lausuntatavassa (Mod. Infinitiv.) tulee _nostaa'_. Lausukoista _arvaan,

kuulen, taritsen_ edl. tulevat _arvata', kuulla', tarita'_ edl.,

_arvannen, kuullen, tarinnen_ myös samate kun _nostanen_. Toiseksi hän

ei ole malttanut, että _nostan, arvaan, kuulen_ edl., Aikansa (Tempus)

vuoksi niin hyvin ovat Tulevata kun Nykyistäki Aikaa. Suomen

Lausukoissa ei eroteta kun kaksi Aikaa: Mennyt (Praeteritum) ja Menevä

(Praesens et Futurum). Tavoissa (Modi) on hän vielä enemmin erehtynyt.

Niitä Suomen Lausukoilla pidän olevan kahdeksan: Sanonta-, Kerronta-,

Arvelo-, Ehdonta-, Toivonta-, Käskentä-, Lausunta- ja Maininta-Tapa

(Modus Indicativus, Historicus, Consessiv., Conjunctiv., Optativ.,

Imperativ., Infinitiv., Participialis). Kullaki näillä on mainitut

kaksi Aikaa: _nostan, olen nostanut; nostin, olin n.; nostanen, ollen

(lienen) n.; nostaisin, olisin n.; nostaon, ollen n.; (nostakan, olkan

n._;) [yläpuolelle kirjoitettu: nosta', ole' n.] _nostaa!, olla! n.;

nostava, nostanut_. Kuinka esimerk. taitaisi _nostaisin_ olla

Imperfektum (Praeteritum), joka ei koskaan merkitse mennyttä, vaan

menevätä Aikaa, ehkä toisella Tavalla, kun käytös: _nostan, nostanen_

edl. Kolmanneksi Bekkeri suotta on laittanut Verba anomala et defectiva

Suomen kieleen joita ei juuri löydy'kän. Neljänneksi on hän usiammassa

muussa paikassa erehdyttävä; katso esim. sivu 100. 4., jossa hän

nimittää vaan kolme Lausukkaa: _auttaa, saattaa, kaataa_, joilla

Kerrontatavassa olisi sekä oi että i semmoisista kaksitavuisista

Lausukoista tätä Käytelmää, joilla edellisessä tavuessa on a. Minne

jäävät siis Lausukat: _kaartaa, haastaa, vaihtaa, maistaa, paistaa,

laittaa, naittaa, taittaa, malttaa, karttaa, kastaa, kattaa_ edl., vai

eikö niistäki sanota sekä: _kaarti (kaarsi), haasti, vaihti, maisti_

edl., että _kaarto, haasto, vaihto, maisto, paisto, laitti_. Ylehensä

on oi sekä i päätteenä kaikissa semmoisissa Lausukoissa, joiden

päätteenä on taa ja edellisessä tavuessa a seurattuna joltai toiselta

kirjaimelta paitsi l, n, r. Monta muuta puutosta sekä erehdystä olen

tullut havatsemaan, vaan joista nyt en tahdo mainita. Mieleni on

sentähden saada Lausukkaoppi sihen tapaan perustetuksi, ettei jäisi

mitänä epäilyksiin ja luulenki jo hyvällä tiellä olevani, vaikka kyllä

vielä menee toinen ja kolmaski viikko, ennenkun saan kaikki valmiiksi,

ynnä mitä jo kotona Kajaanissaki sitä varten usein miettielin. Forma

Activa ja Passiva olen nimittänyt Tehtävä ja Suattava Muoto ja jakanut

Tehtävän Muodon Lausukat kolmeen Lajiin (Genus), jotka nimitän

seuraavasti: Muunnehtuva, Itsehtyvä ja Oleutava Laji (G. Activ.,

Reflexiv., et Neutrum). Itsehtyvän Lajin olen taasen kahteen Rotuun eli

Syntyyn (Species) jakanut, jotka ovat Johderotu ja Liiterotu (Sp.

derivatum et compos.). Liiterotua Itsehtyvän Lajin Lausukoista ovat

semmoiset, kun esimerk. _annoksen, te'eksen_, vaan Johderotua: _antauu,

antautuu, antauntuu; tekeyy, tekeytyy, tekeyntyy_, jonka tähden

Johderodun Itsehtyvät Lausukat jakauvat kolmeen Pukuun (Varietas).

Suattavan Muodon Lausukat taasen olen erottanut vaan kahteen Lajiin:

Kohdallinen ja Otollinen Laji (Gen. personale et impersonale).

Latinaiselle: Persona olen antanut Suom. nimen: Kohta ja erottanut:

Omakohdan, Kerakohdan ja Varsikohdan (1. 2. 3.. Pers.). Varsikohdan

nimen otin siitä, että Lausukan Varsi (Radix), jonka kanssa minun

on ollut paljo toimittamista, Yksikön kolmannessa Kohdassa,

Sanontatavassa, useimmiten tavataan selvänä eli vähemmin kun muualla

muutettuna. Tämmöisellä kirjotuksella olen nyt kirjani, Sinulle

lähetettävän, pidentänyt, koska tiedän, semmoisia Sinulta mieluisesti

luettavan. Kirjota suotta Toukokuuksi Kajaaniin, mitä tästä vähästä

Lausukkaoppini osotuksesta päätät koko saman opin suhten ja erittäinki

uusista nimilaitoksista. Terveisiä ystäville! Voi hyvin toivottaa

Veljesi

Elias Lönnrot.

P.S. Kirjaa Sinulta tahi muilta Helsingissä en ole saanut, paitsi

Rabbelta. Enkä jouda enä odottamaan, vaan täytyy huomena eli ylihuomena

lähteä [tuol]le pitkälle taipalelle, jossa 3 yötä saan lumikinoksessa

maata.

P.S. N:o 2. Vastikän pääsin Lappalaisten kera Venäjän, Lapin ja Suomen

kielellä yhtaikaa riitelemästä. Heillä oli mielessä ottaa

kahdenkertanen kyytipalkka minulta, vaan jota eivät saaneet täysiin

määriin. Niin siitä toimesta päästyäni rupesin kirjoja kiinnittämään ja

havatsin, että taasen tulen vaivamaan Sinua muillaki kirjoilla, kun

omallasi. Törngrenin rouan on Tamperiin ja Laukkoon lähetettävä, jos ei

asuisi Helsingissä (taikka jos itse Törngreni on siellä, anna hänelle).

45.

[Lähtö Kuolasta.]

[Seuraava matkamuistelma-sarja on Suom. Kirj. Seuran arkistossa,

Lönnrotin muistiinpanoissa, nidoksessa R. 185-200. -- Alkusivun

yläreunassa lisäksi seuraava muistiinpano: "Laulu Kuolan kaduilla.

Tansseja vuoroin. Tsajua j.n.e. Kildinanmatkat."]

Kuolasta matkustimme, nimismies Ekdahl ja minä, 9:ntenä p:nä

maaliskuuta (1837). Aikomuksemme oli ollut jo edellisenä päivänä lähteä

matkaan, mutta Muotkan lappalaiset, joiden oli määrä kyyditä meitä,

juhlivat kukin eri tahollaan kaupungissa eikä heitä voinut saada

koolle. Tosin joskus saimme heitä kolme tai neljä yhtaikaa kokoon,

mutta kun he kaikki olivat melkoisesti hutikassa, emme katsoneet

sopivaksi lähteä matkaan heidän kanssaan, jos heidät olisikin saanut

taivutetuiksi lähtemään ja jättämään sinne toverinsa seuraavaksi

päiväksi makaamaan pois humalansa. On näet Kuolasta ensin matkustaminen

puoli peninkulmaa Kuolajoen rantaa pitkin ylös päästäkseen joen yli,

sillä alempana se on koskinen ja enimmäkseen sulana. Vaikka porot

ovatkin keveät, on kuitenkin joskus sattunut, että ylimenopaikalla on

ajettu sulaan, ja tämä olisi vallan hyvin voinut tapahtua meillekin,

jos iltapimeällä olisimme lähteneet matkaan juopuneen väen seurassa.

Kaiken tämän vuoksi päätimme odottaa seuraavaan päivään. Varhain

seuraavana aamuna lähetimme erään sotamiehen lappalaisten majapaikkaan

kehottamaan heitä matkalle lähtemään, ennenkuin taas olisivat ehtineet

juopua. Tämä sotamies, joka oli syntynyt Kemin pitäjässä Oulun lääniä,

sanoi nimensä olevan Heikki Naakkula, mutta häntä sanottiin Kuolassa

Grigoriksi, koska hän luultavasti oli kääntynyt kreikanuskoon ja

silloin ottanut tämän nimen. Itse hän kielsi muuttaneensa uskoa, mutta

kun sangen usein huomasin että hän valehteli, en voinut luottaa tähän

hänen kieltoonsa, varsinkaan, kun hän siten luuli kohoavansa minun

silmissäni. Totta ei liene ollut sekään, mitä hän kertoi menostaan tai

joutumisestaan sotapalvelukseen. Hän sanoi jonakin katovuonna

tahtoneensa etsiä työansiota Venäjältä ja siten tulleensa Kierettiin,

Vienanmeren rannalla olevaan kauppalaan, josta ennen olen puhunut.

Siellä oli vähän hänen tulonsa jälkeen tapahtunut sotamiesten otto,

mihin kauppala oli käyttänyt hänet, niin että hän, ennenkuin hän itse

oli tietänyt asiasta mitään, huomasi olevansa kirjoitettu

sotilasluetteloihin. Tosin hänellä ei ollut passia, mutta tuskinpa

saattaa uskoa, että hän näin vasten tahtoaan ja tietoaan olisi joutunut

sotapalvelukseen. Hän syytti sitä, ettei hän silloin osannut

venättä, jotta olisi tällä kielellä voinut herroille selittää

oikean asianlaidan. Kun hän vihdoin sitä oppi, oli liian myöhäistä

saada aikaan mitään tilansa muutosta. Muuten hän ei valittanut

palvelusaikaansa, joka seuraavana talvena oli menevä umpeen, jolloin

sanoi tahtovansa palata Suomeen. Minä sain nyt toimekseni kirjeen

kautta, joka oli osotettu hänen sisarelleen, ilmoittaa tälle ja muille

sukulaisille, millä kannalla asiat olivat. Annettuani hänen kertoa,

mitä toivoi saavansa kirjoitetuksi, istahdin kirjettä kirjoittamaan.

Luin sen sitten hänelle, ja se oli niin hänelle mieleen, että sanoi,

ettei itse olisi voinut sitä paremmin kirjoittaa, arvostelu, jonka

muuten harvoin kuulee arvostelijan suusta. En katsonut haitalliseksi

kiinnittää hänen huomiotaan siihen, että pikkuseikoissakin tulee

punnita sanojaan, ja kysäisin sen vuoksi, osasiko hän ollenkaan

kirjoittaa. Hän huomasi heti erehdyksensä ja sanoi, että hänen

tarkoituksensa ei suinkaan ollut ollut verrata itseänsä minuun, vaan

että oli tahtonut sanoa kirjeen olleen hänen mielestään niin hyvän,

ettei parempaa voinut toivoa, seikka, jonka kyllä muutenkin ymmärsin.

Tätä samaa sotamiestä Ekdahl oli käyttänyt tulkkinaan, ja oli tämä

toimessaan osannut omistaa itselleen sellaisen mahtipontisuuden, että

tottumaton olisi luullut häntä herraksi ja Ekdahlia hänen

palvelijakseen. -- Mutta olkoon jo kylliksi sanottu hänestä ja hänen

jutuistaan, joilla muuten voisi täyttää useat lehdet. Kuten jo sanoin,

lähetimme hänet varhain aamulla liikkeelle kutsumaan lappalaisia

koolle. Viivyttyään jonkun aikaa tai pari tuntia tällä asialla, hän

palasi 8:n aikaan ja kertoi lappalaisten taas olevan uudestaan

päihtymäisillään viinasta, ja hänen omakin tuntuva humalansa ainakin

puoleksi todisti tämän hänen väitteensä. Meidän täytyi siis muilla

henkilöillä kutsuttaa heidät koolle, mikä viimein onnistuikin kello 9:n

aikaan, tai hieman yli. Mutta kun lähtömme on lykkäytynyt näin

pitkälle, ei minua moitittane siitä, että myös venytän kuvauksen siitä

yhtä pitkäveteiseksi. Kun sitten tulemme tuntureille, missä porot ilman

estettä ja pysähdystä rientävät eteenpäin laajoja lumiaukeita pitkin,

on kertomuksenikin saava enemmän vauhtia. Tarkoitan tällä, että minun

pitäisi lisätä tähän muutama sana lappalaisten matkoista Kuolaan.

Erityisistä lähikylistä, joita ovat lännessä: Muotka 8:n peninkulman

päässä, Nuottajärvi (Notozepo), samoin 8:n peninkulman päässä,

Suonikylä (Sonjdela) vähän kauempana, molemmat Muotkan eteläpuolella,

Hirvaskylä vielä etelämpänä, Petsamo, Paatsjoki ja Näytämö länteen

Muotkasta, Kildina itäpohjaan 3:n peninkulman päässä, Maaselkä etelään

7:n peninkulman päässä -- kaikista näistä sekä niemimaalla Kuolan

itäpuolella olevista kylistä, joita en edes tunne nimeltä, tekevät

lappalaiset 3-4 matkaa talvessa Kuolaan. Raitoahkioissaan

(kuormapulkissaan) he kuljettavat myytäviä tavaroitaan, kuten

poronlihaa, poronnahkoja, sarvia, poronkoipia eli sanalla sanoen

kaikkea, mitä poro tuottaa. Sitäpaitsi vähän lintuja, revonnahkoja,

majavannahkoja, majavanhaustaa y.m. Koko kylä, tai oikeammin sanottuna

mies tai pari kustakin kodasta, matkustaa yhdessä seurassa, sillä tien

vuoksi, jonka pian taas pyryttää umpeen, on parempi, että seurue on

niin suuri kuin mahdollista. Täytyy näet usein vaihtaa etumaisia

poroja, joiden on kulkeminen tukkiutunutta jälkeä. Heidän saavuttuaan

perille kukin eroaa majataloonsa kaupungille, varakkaampien porvareiden

luo, antaen isäntäväelle lahjoja, milloin jonkun revonnahan, milloin

muuta. Isäntä koettaa kaikin tavoin pitää vierastaan hyvänä, tarjoten

hänelle ruokaa ja viinaa, niin paljon kuin tämä jaksaa nauttia, sillä

siitä riippuu seuraavan kerran lahja, ja täten myös kauppa, jonka hän

tekee lappalaisen tavaroista, taitaa tulla edullisempi. Näin

lappalainen jo majapaikassaan tulee tarpeeksi ryypänneeksi, ja missä

vaan hän liikkuu kaupungilla, sama kestitys tulee hänen osakseen, ja

vaikka se annetaan ilmaiseksi, odotetaan, että lappalainen ymmärtää

toisella tavalla maksaa kekkerit, ja sen hän tekeekin. Hänellä näet on

jonkunmoinen kunniantunto tässä suhteessa. Vielä lähtiessään

lappalaiset saavat eväiksi viinaa, piirakoita ja senkaltaista. Sotamies

Grigor, joka tiesi tämän, sanoi, kun pyysin häntä ostamaan evästä

minulle: "Ei teidän tarvitse hankkia evästä, sillä sekä kortteeristanne

että muista paikoista pannaan teille sitä niin runsaasti, että teidän

tulee olemaan vaikeata saada perille kaikkea." -- Osaksi hän olikin

oikeassa, sillä esikuntalääkäri käski todella emännöitsijänsä kantamaan

minulle evästä ja oli lisäksi kieltänyt häntä ottamasta juomarahoja.

Mutta mitä Grigor väitti yleisen tavan vaativan että matkaan lähtevä

vieras muka majatalosta evästettäisiin, ei suinkaan toteutunut minun

suhteeni, ja kukapa sitä edes olisi odottanut. Vieraanvaraisuudella on

sivutarkoituksensa, auliilla anteliaisuudella niitä on vielä

enemmänkin, ja suomalainen sananlasku sanoo: _vuoroin vieraissa

käydään_. -- -- -- -- --

Matka Kuolasta Muotkaan.

Lappalaisten kokoonnuttua kello 9:n ajoissa aamulla, lähdimme vähää

myöhemmin matkaan. Koska useammat tulomatkallaan Kuolaan eivät olleet

tehneet kierrosta Kuolajoen koskien yläpuolitse, vaan olivat kulkeneet

joen poikki veneellä, olivat heidän pulkkansa ja osa poroista kosken

toisella puolella metsässä. Kaupunkiin oli tuotu ainoastaan niin monta

poroa kuin meitä oli henkilöitä, mutta pulkkia ei ollut riittämään

asti. Minulle oli hankittu kaupungista lainapulkka, mutta se oli niin

vapera, että mitä suurimmalla vaivalla ja laahaten molemmilla käsilläni

hankea pitkin sain ajetuksi ensimäiset 3/4 peninkulmaa, kunnes sitten

sain paremman. Sen liitämistä Kuolan katujen kalteisilla iljanteilla en

voi verrata mihinkään muuhun kuin siihen matkaan, jolta eräänä

aamuhetkenä saavuin samaan kaupunkiin unisena ja peräti viluissani.

Sitten tosin sain paremman pulkan, mutta kun sen selkänoja ensimäisen

peninkulman päässä murtui liitteestään, oli edessäni taas surkea

viippuminen jäljellä olevien kuuden peninkulman matkalla. Jokainen

tietänee hieman, miten tukalaa on istua rattailla, joissa ei ole

selkälautaa; pulkassa on vielä vaikeampi, kun jalkojen siinä täytyy

olla yhdensuuntaisina itse istumasijan kanssa. Mutta se ajatus, että

matka kuitenkin sujui, sekä tieto, että se illalla oli loppuva, pitivät

minun sekä yhtä huono-osaisen Ekdahlin rohkeutta yllä. -- Olin

lappalaisten -- ja miksen itsenikin -- varalle Kuolasta ennen lähtöä

ostanut pari kannua viinaa, ja jokikisellä lappalaisellakin oli oma

nassakkansa tai pullonsa. Näiden sisällystä maisteltiin ahkerasti

matkalla, ehkä ahkerammin kuin mitä minun tottumattomuuteni vuoksi

olisi ollut sopivaa. Ainakin minun yhteen kotvaan oli vaikea kävellä,

minkä vuoksi niissä paikoissa, joissa poroja puhallutettiin, jäin

istumaan pulkkaan, jotta en olisi antanut lappalaisille aihetta

hilpeyteen, ja mietiskelin siinä syvästi Kajaaniin koko vuodeksi

jättämääni raittiusseuraa. Illalla 10:n aikaan saavuimme perille

Muotkaan, jossa kylässä on yksitoista lappalaisperhekuntaa. Tie oli

enimmäkseen kulkenut vähäisten metsien läpi ja lampien yli; tuntureille

ei vielä oltu päästy. Kun lappalaisten matkan varrella osottama

vieraanvaraisuus ja oma ajattelemattomuus pitivät minut suurimman osan

päivää tilassa, jota ei suinkaan voi sanoa raittiiksi, tiesin varsin

hyvin, että ainoastaan kaitselmuksen huoltapitävä käsi oli saattanut

minut vahingoittumattomana perille. Vielä muistan selvästi, miten

eräässä jyrkässä mäessä, jossa oli puita molemmin puolin ajouraa, poron

juostessa täyttä vauhtia pulkkineni päivineni kaaduin, ja miten poro

laahasi minua täten suurimman osan mäkeä alas, kunnes väsyi minua täten

vetämään.

Päivä Muotkassa.

Seuraavana aamuna heräsin penkillä täysissä vaatteissani, kuten

edellisenä iltana olin siihen paneutunut. Saatuamme luvan polttaa,

sillä eivät ainoastaan Venäjän karjalaiset, vaan myöskin Venäjällä

asuvat lappalaiset pitävät tupakan polttoa syntinä, sytytimme aluksi

piippumme ja tutkistelimme sen jälkeen lekkeriämme. Sitten keitettiin

teetä, juotiin sitä ja tarjottiin lappalaisille. Mutta sokeri ja

vehnäleipä eivät heille kelvanneet, kun sokerinvalmistuksessa on

käytetty verta, ja kun leipää oli ennen paistamista voideltu voilla, ja

tätä he tarkoin tutkivat, kun sitä heille tarjottiin. He joivat teetä

siis ilman näitä lisäaineita, emmekä me tietysti panneet sitä vastaan;

itse meidän täytyi juoda tee maidotta. Kun tämän jälkeen vielä olimme

syöneet aamiaista, olisimme itse halukkaasti lähteneet liikkeelle

päästäksemme taas illaksi yhtä kylänväliä etemmäksi. Mutta silloin

lappalaiset taas olivat täydessä touhussa viinanassakoineen ja sanoivat

olevansa kaikkein tyytyväisimmät siihen, että saivat jäädä kotia niin

kauaksi kuin viinaa riitti. Emme erityisesti panneet vastaan, mutta

teimme sen sopimuksen, että ainakin seuraavana aamuna varhain

pääsisimme matkaan, ja he vakuuttivat, että tämä toivomuksemme oli

täyttyvä. Viivyimme siis kylässä vielä tämän päivän, joka aamusta

alkaen myöhäiseen iltaan vietettiin kemuillen vuoroin joka mökissä,

joita oli 11 lukuaan. Usein saimme useat kutsut samalla kertaa, eikä

suinkaan riittänyt, että kukin isäntä kerran oli meitä kestinnyt, vaan

meidät kutsuttiin uudelleen, useimpien luo kokonaista kolme kertaa.

Eikä päässyt vähemmällä kuin että ainakin kolmasti oli nostanut

viinalasin huulilleen kullakin käynnillä. Vaikka siis lujasti olin

päättänyt, etten, kuten edellisenä päivänä, antaisi pettää itseäni, ei

tämä minua oikein tahtonut auttaa ainakaan iltapuoleen, sillä, kuten

sananlasku mainitsee, käytiin kimppuun liian tiheään. Lappalaiset itse

joivat, isä, äiti, poika ja tytär erotuksetta, mutta suuresti

ihmettelin, ettei nähnyt monta pahasti juopunutta. Sellaisessa tilassa

oli kuitenkin muuan muuten kauniskin tyttö, joka oli nauttinut niin

paljon liikaa, ettei voinut kävellä, seisoa, eikä edes istua. Sen

vuoksi hän loikoi penkillä, ja toiset pitivät vuoroin kiinni hänen

käsiään, sillä tässä tilassa hän oli rajulla päällä ja koetti

lakkaamatta päästä pystyyn tehdäkseen tiesi mitä urostöitä. Luultavasti

hän kuitenkaan ei olisi voinut tulla paria askelta etemmäksi lattialla

ja olisi silloin kaatunut kumoon, mutta olisi silti voinut rikkoa

ikkunan tai tehdä itselleen tai muille jotakin vahinkoa. Miehet

kuiskasivat meille juottaneensa tahallansa tytöllä näin paljo liikaa,

hankkiakseen itselleen ja meille naurun aihetta. Ei kuitenkaan yhtään

tehnyt mieli nauraa, kun näki muuten siivon tytön, punaposkisen kuten

lappalaistytöt yleensä ovat, puettuna puhtaisiin liinavaatteisiin ja

muuten hyvään vaatetukseen, näin alentuneessa tilassa. Jos tahtoo nähdä

naista alennuksen tilassa, niin on hän nähtävä juopuneena -- vaikka

tosin ei voi kieltää, että hän toisessa alennuksen tilassa on vielä

surkuteltavampi. -- Tästä näytelmästä kohtalo johti meidät naapurin

mökkiin läsnäolemaan toisessa. Siellä makasi penkillä nuori poika niin

viinassa, että vaivoin voi itse kääntyä sen verran kuin tarvitsi,

saadakseen päänsä siihen asentoon, että voi purkaa sisältään liiallisen

viinamäärän samaa tietä, mitä se oli sisälle mennyt. Äiti oli hänelle

tässä toimessa avullisena sekä kääntämässä häntä että pitämässä kiinni

hänen päästään. Paitsi näitä kahta ei näkynyt yhtään pahasti

juopunutta. Kaikki tosin olivat iloiset, mutta iloisia lappalaiset ovat

viinattakkin. Illalla huomasimme iloksemme, että kaikki nassakat olivat

miltei tyhjät, niihin luettuna omammekin. Oivallinen illallinen, jossa

merikampelo oli tärkeinnä tarjottavana, seurasi kemuja. Tälle

illalliselle meidät kutsui rikkain lappalaisista, joka sanoi olevansa

erittäin tyytyväinen Kuolan-matkaansa. Hän oli näet -- toisten

kyläläisten suostumuksella -- luvannut eräälle Kuolan porvarille, että

tämä kesällä oli saava pyytää lohta heidän joestaan, ja siitä hän oli

saanut ainakin muutaman kannun viinaa; muutamat sanoivat hänen saaneen

100 ruplaa rahaakin, mitä hän tietysti ei myöntänyt, peläten, että

täytyisi jakaa tuo summa muiden kanssa. -- Tähän tämä luku hyvin voisi

loppua, ellei olisi syytä pelätä, että joku, tuntematta lappalaisten

elämää, sen kertomuksen johdosta, joka on annettu tämän-päivän

kemuilemisesta, luulisi heidän yleensä liiaksi nauttivan väkeviä,

varsinkin kun se, mitä ennen on luettu ja kerrottu heistä, pikemmin

puolustaa kuin vastustaa tätä luuloa. Tämän väärän luulon eksyttämänä

saattaisi moni, joka vuodessa nauttii sataa kertaa enemmän väkeviä kuin

lappalainen, kuitenkin arvella itse elävänsä raittiina ja panna

lappalaisen juoppojen kirjoihin, mikä olisi mitä räikeintä vääryyttä.

Lappalaisen liikaan huutoon joutuneen juoppouden laita onkin itse

teossa se, että kun hän muutaman kerran vuodessa sattuu paikoille,

missä viinaa myödään, hän, tottumaton kun on, helposti päihtyy

vähemmästäkin määrästä viinaa, jota sellaisissa tilaisuuksissa harvoin

suostuu kokonaan jättämään maistamatta. Ja kukapa siitä häntä moittii..

Miksi olisikaan sallittu muiden ihmisten joka päivä ylenmäärin hankkia

itselleen nautintoja ja soimata lappalaista siitä, että hän edes

muutaman kerran vuodessa vaihtaa jokapäiväisen yksitoikkoisuutensa

johonkin muuhun, jota ainakin hän pitää nautintona. Tyventä kiitellään

enimmin myrskyn lakattua ja terveyttä taudista parannuttua, ja

lappalainen panee tuollaisen yhteisen kaupparetken jälkeen entistä

suurempaa arvoa kotielämäänsä. Jos hän saa seurata omaa tahtoaan, hän

harvoin tai ei koskaan ota koko ryyppyä ja varoo päihtymistä; Muotkassa

näimmekin vaan erään pojan ja mainitsemani tytön juopuneina. Ainoastaan

silloin kun itsekkäisyys kietoo hänen yksinkertaisuutensa paulaansa,

hän todella päihtyy, kuten samain Muotkan miesten laita oli Kuolassa,

harvoja lukuunottamatta. Kun Muotkan lappalaiselta kysyttiin, miksi hän

ei kernaammin säästänyt viinaansa, jolloin hänelle sitä olisi riittänyt

pitemmäksi aikaa, jos olisi ollut vähemmän vieraanvarainen ja

noudattanut suurempaa kohtuutta, hän vastasi: "Tiedämme, että viina on

jotakin pahaa, ja meistä on parasta kerralla tehdä loppu tästä pahasta.

Muuten eivät tavat salli että viinaa pidetään kotona, vaan kun sitä

saadaan, on sitä nautittava niin kauan kuin on tippakin jäljellä." Tämä

lappalainen tuntui jokaisessa muussa asiassa olevan kylän järkevin

mies; lukija päättäköön, kuinka järkevä tämä hänen vastauksensa oli.

Hänen vastauksensa muuten palauttaa mieleeni toisen, vieläpä vallan

läheltä kotiseutuani. Muuan mies, joka joka päivä joi totilasinsa, otti

ruokaryyppynsä sekä aamuisin rohtoryyppynsä -- anteeksi, että olen

noudattanut takaperoista järjestystä -- sama mies moitti naapuriaan

siitä, että tämä joskus otti liikaa. On otettava huomioon, että tämä

naapuri oli noita "köyhiä raukkoja", jotka joskus voivat saada irti

kaksitoista killinkiä, mutta jotka muuten kärsivät puutetta. Nämä

kohtalon hankkimat kaksitoista killinkiään hän joskus käytti viinaan ja

päihtyi; sitten hän taas oli viikko-, ehkä kuukausiakin ollenkaan

nauttimatta väkeviä. Mutta kun rikas naapuri, joka joka päivä nautti

tavallisen määränsä, moitti toista, tämä vastasi puolustellen itseään:

"Minä tosin ansaitsen moitetta epäsäännöllisyydestä, kun varani eivät

salli minun saattaa juoppouttani kunnolliseksi järjestelmäksi, kuten te

muut voitte tehdä." Eiköhän sama suhde vallinne lappalaisen ja hänen

varakkaampien eteläisien naapuriensa välillä? --

Matka Muotkasta Petsamoon.

(7 1/2 penink.)

Edellisen päivän kemuilemisen jälkeen heräsimme seuraavana aamuna ja

tutkistelimme nassakkaamme, jonka vielä huomattiin sisältävän

täsmälleen neljä ryyppyä; näistä otimme itse ensin kaksi ja annoimme

toiset kaksi isännälle ja emännälle. Kohta sen jälkeen saimme kutsut

toiseen paikkaan, missä sattumalta myös oli jäänyt joku ryyppy

nassakkaan, mutta tämä olikin kemujen viimeinen. Siihen päättyi ja oli

jo aikakin päättyä tämän yltäkylläisyyden, ja vielä pikemmin on aika

lopettaa sen kertominen. -- Muuan vanhanpuoleinen naishenkilö, joka

edellisenä päivänä oli tullut Muotkaan, liittyi meihin seurassamme

matkustaakseen Petsamoon. Hänellä oli mukanaan Kuolasta kuomi-pulkka,

joka suuresti harmitti lappalaisia. Vastenmielisesti he näet

valjastivat poron sen eteen, varsinkin kun itse henkilö pussineen,

patjoineen ja vällyineen jo painoi melkoisesti. Sellaisessa katetussa

pulkassa istuva henkilö ei voi ohjata poroaan, minkä vuoksi toisessa

pulkassa istuvan lappalaisen alituisesti täytyy sitä hoitaa. Ja mäkien

takia täytyy sitoa toinen poro tällaisen pulkan taakse, jotta se

vastaan pitämällä edes vähän hiljentäisi pulkan liian kiivasta vauhtia.

Sellaisen pulkan kuomi on tavallisesti tehty purjekankaasta, joskus

nahasta. Tilaa siinä on niin vähä, ettei voi istua, minkä tähden

matkustajan täytyy loikoa ja tässä asennossa ollen matkustaa. Kuolassa

ja Kemin kihlakunnassa asuvat venäläiset vallasihmiset ajavat reissäkin

maaten. Usein he vedättävät saappaat jalastaan ja antavat peittää

itsensä kuin vuoteeseen ainakin. Kullakin on oma makunsa ja

mielihalunsa. Näin peiteltiin mainittu naishenkilökin pulkkaan; tällöin

lappalaiset eivät voineet olla tekemättä huomautuksiaan. "Tuolla tavoin

meitä rasitetaan, kun täytyy maksutta kuljettaa omia herroja, ja te,

jotka olette toisista maista kotoisin, vaikka olettekin herroja,

maksatte ja ajatte kuin mekin." Karavaaniimme liittyi vielä nuori,

ainoastaan 16-vuotias poika, joka aikoi Petsamoon katsomaan itselleen

vaimoa. Sitäpaitsi vielä muutamia vanhempia miehiä. Koko seurueessa oli

kolmattakymmentä poroa, muutamat niistä irtonaisina. Sillä eipä

kernaasti lähdetä pitemmälle matkalle ilman varaporoja. Tie oli

jossakin määrin auki ajettua, mutta ei suinkaan ollut niin hyvää kuin

olimme toivoneet, sillä edellisinä päivinä oli satanut lunta ja

pyryttänyt. Toinen puoli matkaa oli autioita tuntureita, joilla ei

nähnyt ainoatakaan kasvavaa puuta, korkeintain muutaman tunturikoivun.

Nämä ovat jotenkin sellaisten leikattujen puiden näköisiä, joita näkee

puutarhoissa; ne eivät kasva 3-4 kyynärää korkeammiksi, ja runko voi

tyvestä olla 3-4 tuumaa läpimitaten. Runko ei ole sileä eikä suora,

vaan enimmäkseen sammalen peittämä ja mutkikas. Vaivaiskoivut ovat

vallan toista lajia kuin tämä tunturikoivu, jota luonnontutkijat

kenties pitävät vaan meidän tavallisen koivun muunnoksena.

Uskollisemmin kuin mänty se muuten kohoaa pohjoiseen, sillä vaikka

mänty onkin kovin kestävä, ei se kuitenkaan vaivaa itseään kiipeämällä

tuntureille. Tätä tunturikoivua nähtiin Kuolassa yleensä käytettävän

polttopuina, joita koirilla vedätettiin metsästä, -- toimi, jolla

seudun köyhät asukkaat talvisaikaan enimmäkseen ansaitsevat elantonsa.

Meren rannikolla kuuluu sellaistakin polttoainesta olevan niukalta,

niin että se on hankittava 2-3 peninkulman päästä. Muutamissa paikoin,

kuten pohjoislappalaisen niemimaan itärannalla sijaitsevassa

norjalaisessa Vesisaaren (Vadsöen) kauppalassa, poltetaan enimmäkseen

turpeita. Nämä kaivetaan ylös lapioilla, leikellään tiilinmuotoisiin

paloihin, kuivataan ja poltetaan. Sellaista turvetta kuitenkin saadaan

ainoastaan muutamissa paikoin mainittua niemimaata, mutta sitä

kuulutaan voitavan ottaa samassa paikassa useasta päällekkäin olevasta

kerroksesta, niin ettei ainakaan pian turpeen puutetta tarvinne pelätä.

Myöhään illalla saavuimme Petsamoon, valitsimme yöpaikan, keitimme

kaloja, söimme ja panimme maata.

Petsamo. Matka sieltä Paatsjoelle.

(6 penink.)

Petsamo oli samanlainen kylä kuin Muotka; se oli rakennettu männikköön

ja siinä oli 8-9 perhekuntaa, jotka asuivat kukin erityisessä mökissä.

Kaikki lappalaiskylät, joiden kautta kuljimme, olivat täten metsään

sijoitetut, kuitenkin siten, että metsä luonnollisesti oli harventunut.

-- Sittenkuin meille tavallisuuden mukaan oli keitetty kaloja, panimme

maata ja läksimme taas seuraavana aamuna matkaan. Matkuettamme oli noin

20 poroa, joista useimmat juoksivat vapaina. Muuan naishenkilö, joka

kylässä oli suuresti moittinut tupakkapiippujamme, oli myös

seurassamme. Matkallakin hän näytti kärsivän tupakansavusta, sillä joka

kerta kun näki meidän polttavan, hän aina matki meitä huulten

liikkeillä y.m. Annoimme hänelle varsin monta tilaisuutta muistutuksien

tekemiseen. -- Koska pakkanen oli kova, täytyi usein turvautua

vilkkaampaan ruumiinliikkeeseen kuin pulkassa istuen voi saada.

Hevosella matkustettaessa saattaa asian parantaa juoksemalla jonkun

aikaa reen jäljessä, jolloin mitä kovimmallakin pakkasella pian voi

lämmetä. Mutta jos lumi ei ole tarpeeksi kovassa, niin jalat kuitenkin

voivat palella, ja moni on jo palelluttanut jalkansa, vaikka on

juossutkin, kun tie ei ole ollut kovaa. Porotiellä, jonka lumi

tavallisesti on löysää, ei auta jäljessä juokseminen. Lappalainen on

sen tähden keksinyt edullisen keinon, hän näet vähäksi aikaa köyttää

poron kiinni tai käyttää hyväkseen aikaa, jolloin sitä syötetään, ja

painiskelee toveriensa kanssa lumessa. Miehet ja naiset, miten vaan

sattuu, tuuppivat toisiansa kumoon, Tien ollen tukossa pyryn jälkeen,

matkamme kesti pimeään asti. Ei yksikään seuralaisistamme ollut käynyt

Paatsjoen nykyisessä paikassa. Tämä kylä oli näet joku aika sitten

muutettu pois entisestä paikastaan. Nimismies Ekdahl tosin oli siellä

käynyt, mutta miten saattoikaan kohtuudella vaatia, että hänen, joka

oli kulkenut sen läpi, lähemmin panematta huomioonsa kylän asemaa, nyt

paluumatkalla piti se muistaa. Tähän kyytimiehemme kuitenkin luottivat,

ja yllä mainittu akka sanoi moneen kertaan, kun eksyimme: "Hyi, hyi! On

ollut kylässä eikä toista kertaa osaa sinne takaisin!" Ajettuamme

jonkun peninkulman harhaan, osaksi vanhaa tolaa, osaksi ilman

sellaista, ja kun moni tällä ajalla oli ehtinyt muistella kuulleensa,

että kylä entisestä paikasta oli siirretty siihen tai siihen suuntaan,

satuimme viimein tolalle, joka onneksi johti meidät kylään. Kun siellä

tuli tunnetuksi, että olimme sitä etsineet, kaikki ahdistivat Paavalia

(Ekdahlia) nauraen hänellä pahanpäiväisesti, kun ei kylää löytänyt,

vaikka kerran ennen oli siinä käynyt. Minä puolestani en suinkaan

pitänyt asiaa kummallisena, omituisempaa minusta oli, kun vaadittiin,

että oudon henkilön, joka matkallaan Kuolaan ensi kerran oli kulkenut

kylän läpi, paluumatkalla olisi pitänyt muistaa, missä kylä sijaitsi.

Matka Paatsjoelta Näytämöön.

(50 virst.)

Tämä matka oli yleensä edellisten kaltainen, lukuunottamatta tuntureja,

jotka nyt olivat pienemmät. Kun edellisenä päivänä oli satanut lunta,

tie taas oli enimmäkseen ummessa; saavuimmekin vasta myöhään illalla

perille. Näytämö (Näätäjoki) on viimeinen venäläinen lappalaiskylä, ja

tästä alkaa norjalainen alue, joka, luonnottomasti kyllä, ulottuu aina

Venäjän alueeseen asti sulkien Suomen lappalaiset erilleen Jäämerestä,

jonne kuitenkin kaikki heidän kauppansa liikkuu. Kun lappalaisten on

mahdoton Pohjanmaalta noutaa tarvetavaroitaan, ja kun lisäksi lienee

kielletty käymästä kauppaa muukalaisen kanssa, en tiedä, miten Suomen

lappalainen oikeastaan saisi sellaisia tarvetavaroita kuin jauhot,

suolat y.m. nykyään ovat, jos hän tarkoin noudattaisi asetuksia. Hänen

on pakko rikkoa ne. Tämän seudun kautta Suomi mukavimmin pääsisi

yhteyteen meren kanssa, ja jos niin olisi asian laita, syntyisi tähän

helposti suomalais-lappalainen kauppala. Tänne Inarin vedet j.n.e.

Rajaa määrättäessä sanotaan norjalaisen rajaherran lahjomisella saaneen

hyvän maakaistaleen. Venäläisen herran kerrotaan saaneen viisi mustaa

revonnahkaa ja joka merimiehen saaneen hopearuplan.

_Venäjän-lappalaisen puku_. Naisten päähine on kuten

Venäjän-Karjalassa; siinä on paljo koristeita ja ylhäällä viuhkan

tavoin esiinpistävä kampa. Hame, röijy, kehto, kangat [sana on

tällaisenaan ruotsinkielisessä alkukirj:ssa], korvarenkaat. Hameet

raitavat, punaiset; vyö.

Lattiat pestyt. Tukkimetsää useimmissa paikoin -- leveitä, yhdestä

ainoasta puusta tehtyjä pöytiä. Liha muutamissa paikoin tympeätä (verta

juoksuttamatta teurastettua). -- Kala on Venäjän lappalaisella

paastoruokanakin. Muutamat tekevät kuitenkin poikkeuksen. -- Pappi:

Jumala antakoon syntinne anteeksi! -- Tupakansavu karkoitettiin

katajanoksilla. Syy: kaikki on saastaista, mikä lähtee ihmisestä ulos.

--- Naiset tavallisesti kauniita, punaposkisia -- puhtaat paidat --

punaiset myssyt. -- Värttinä -- jännesäikeitä -- miehillä jaarat,

joissa paljo heiniä, usein ilman sukkia, ylettyvät lonkkain

yläpuolelle. Paita, poromekko, kintaat.

Näytämöstä Näytämönjoen rannalle Ekdahlin virkataloon.

(3 penink.)

Matkaa kesti iltaan asti huonon kelin vuoksi. Asunto Ekdahlilla, muuan

paja ilman pöytää tai penkkiä. Kahvia, viinaa y.m. ei ollut, tuskin

leipää; lihaa joka ateriaksi kolmasti päivässä. Halot joka päivä

noudettavat metsästä. Tsaajua. Sokeripöytä lapsille, jotka

nuoleskelivat. [Lause kuuluu alkuaan: "Sokerbord för barnen, som

slickade".] Leivonta. Rasvaa lihan kastikkeena. Ydintä. Tupakkaa,

Virginian lehtiä. Vesinuuska. Kauppapaikkoja lähellä Ekdahlin

virkataloa: Vesisaari, Mårtensnäs, Vardöe, Karlsbotten, Byggöen,

Gullholen y.m. Vesisaaressa yhdeksän kauppiasta ja niistä muutamat

oikein rikkaita. Pian tästä paikasta paisunee melkoinen kaupunki, sillä

kuuluu jo olevan monta muhkeata taloa, ja uusia yhä on kohoamassa.

Varakkaammat polttavat puita, köyhemmät turvetta, jota on paksuin,

kerroksin Nordkapin niemen itäpuolella. Meren rannalla lappalaiset

asuvat puoleksi maanpäällisissä, puoleksi maanalaisissa majoissa,

joissa on ikkunat katossa. Siellä navetatkin maanalaiset. On useita

salakäytäviä sellaisiin aittoihin y.m. Norjalaiset sanovat Inarin

asukkaita "Injager"-suomalaisiksi, myöskin kveeneiksi. Porolappalaisten

rikkaus: 6-10 tuhanteen poroon. "Miten porosi ovat voineet tänä

vuonna?" -- "Varsin hyvin." -- "Eikö edes vasikoita ole mennyt

hukkaan?" -- "Eipä pahasti, ainoastaan noin 500." Sellaisia porolaumoja

seuraavat sudet alituisesti. Joka yö suistuu poro niiden petojen

suuhun. Lentelevät korpit seuraavana aamuna ilmaisevat surman

tapahtuneen, ja silloin lappalainen lähtee ottamaan pois, mitä sudet

eivät ole voineet syödä, ja käyttää sen itse ruuaksi. Muuan

porolappalainen oli kehunut, että susi oli teurastanut hänelle koko

talven ajan, niin ettei hänen itse ollut tarvinnut nähdä vaivaa.

Käärmeitä ei ole pohjoispuolella Sompiotunturia, kurkia ei Inaria

pohjoisempana; variksia on Kuolassa ja Reisivuomassa (Byggefjorden),

harakkoja ei Inaria pohjoisempana. Lappalainen sanoo kaikkia suuria

jokia Tenoksi esim. Paatsjokea.

Naytämönjoelta Inarin kirkolle.

(15 penink.)

Turhaan olin toivonut pääseväni Utsjoelle, minne oli 13 peninkulmaa.

Paljo lunta. Ekdahlin veli 1/2 viikkoa [sitten lähtenyt] suoloja

noutamaan merenrannalta. Puolessatoista vuorokaudessa 3 peninkulmaa. --

Ensin 10 peninkulmaa Inarinjärvelle ja sieltä järven jäätä pitkin ja

muutamien niemien poikki pääsiäisaikaan kirkolle. Inari on kylä, johon

kuuluu 60 majaa; näissä ei asu ketään paitsi kokoontumisaikoina. -- Ohu

vaski, paksuvaski, paksu kun patonen vaski, kasarivasken paksuus.

Merimateen maksa, kuivan kuusen oksa. [Tämä ja edell. lause suomeksi

muistoon kirjoitettu.]

Inarissa Sammutvaara ja Sammvutjärvi.

Muuan lappalainen, sodankyläläinen ja torniolainen (Ahon Junni) ja pari

norjalaista jäivät Huippuvuorille talveksi. Söivät karhuja, palvatuita

mursunnahkoja [nämä kaksi sanaa suomeksi muistoon kirjoitettu],

lintuja. Yksi heistä, Laurin Lassi Sodankylästä, valittiin isännäksi.

Ainoastaan lappalainen kuoli.

_Rovaniemi_ s.o. Paloniemi: _rova_ = palo. -- Ukonsaaressa ja

Ukonvaaralla Inarinjärvessä sanotaan "ukkojen" ennen muinoin pitäneen

pakanallista jumalanpalvelusta. Akuvaara Inarinjärven ja Ukonjärven

välillä; siellä naiset pitivät jumalanpalvelusta.

Laurukainen oli kerran vihollisen oppaana ja sanoi: tuolla on varakas

paikka; kun alan juosta päresoihtu kädessä, rientäkää silloin jälkeeni.

Hän tuli jyrkälle ylängölle, viskasi alas soihdun, vihollinen perässä;

opas meni aamulla katsomaan ja huomasi kaikki kuolleiksi. -- Sodankylän

[tästä tämän kappaleen loppuun alkuaan suomeksi] lukkari kettuja pyysi,

teki ihmisen, sitä kumarteli. Sai ketun, lähti kotian, huuto jälestä:

Paavo, elä mene, jo tääll' on toinen. Vei kettunsa aventoon, p--nsi

päälle, poltti J:lan kuvansa. Lapinvaimot säikähyksissään menevät

mielettömiksi, rupeavat aivastamaan ja sitte tulevat entiselleen.

Utsojoki. Yksi akka suen sai, lenti sitte riekko (metsänkana), siitä

säikähti, juoksi, juoksi, luuli suen itsiänsä ajavan, siksi kun repi

nahkan pieniksi palasiksi. --

8 päivää sangen hauskaa Ekdahlin luona. Eväitä mukaani. Ja yhtä paljo

taisi ruokavaroja jäädä jäljelle, niin sanoi kyyti-lappalainen.

Kyytirahat. Puolet Inariin vievää tietä lampia; soita ei kuulu olevan.

Sitarin pirtissä olimme yötä. Poroja syötetään neljännestunti aina 2:n

tai 3:n peninkulman matkan jälkeen. Lappalainen tuntee syöttöpaikat

yhtä hyvin kuin poro. Kalastaja-lappalaisten mökkejä. Talviasuntoja

erityisesti metsässä. Kesäpaikkoja usein saarissa, järvien rannoilla

y.m. Aitat rakennettu neljälle patsaalle ahmojen takia. Ovi niissä on

niin pieni ja matala, että täytyy ryömiä sisälle. Köyhillä ei usein

talvella ole kalaa, eikä edes lihaa, sillä useimmiten heillä on

lainatut porot. Lampaita on 10, 15-20; ne syövät heiniä ja

poronjäkäliä. Lihaa hankitaan porolappalaisilta, ja se on kallista

rahalla ostaa, vaaditaan 2-3 hopearuplaa porohärästä. Viinalla saa

helpommin, porohärkä kannusta. -- Hame sarkaa, harmaa, vihreä, sininen.

Kaulukseen ommeltu kaksi pituuden suuntaista, tuuman tai puolen

levyistä, keltaista tai sinistä liuskaletta. Monta poikki-liuskaletta

niiden välillä ja toisia hihan liitekohdassa, hihoista kaulukseen ja

selkäsaumaan, pitkin selkää puolentoista korttelin pituinen kaistale,

rinta-aukon reunoilla, ranteen ja helmojen kohdalla. Sen yllä petska.

Paraat tehdään vuoden vanhojen, huonommat vanhempien porojen nahoista,

jotka karvataan lepänkuorilla. Vyössä on soljet tai napit ja suuri

puukko. Jalkineet. Naisten myssyt katkaistun särmäkartion muotoiset ja

kengänkoron tavoin eteenpäin kallistuvat. "Sarvipäitä." Sarven sisässä

puukehä. Malli taitaa todella olla otettu poron sarvista. Pääjärven

seudulla käytettiin kahta pientä sarvea otsassa. Kirkossa-käynti.

Lehmänkellolla soitetaan ihmisiä aamu- ja iltarukoukseen erityiseen

rukoushuoneeseen. "Onko se rikas?" -- "On se kyllä raharikas, vaan

poroja ei ole." [Kysymys kuten vastauskin suomeksi muistiinpantu.] Eroa

petskojen välillä Venäjän ja Suomen puolella. Muutamilla keikareilla

oli huivi puoleksi levitettynä hartioille. Miesten lakit ylhäältä

neliskulmaiset ja eriväriset. -- Neljät suuret "markkinat", joulun,

käräjäin (Matinpäivän), pääsiäisen aikana sekä kaksi viikkoa

juhannuksen jälkeen, jolloin palataan mereltä, jos kohta muutamat ovat

jo aikaisemmin palanneet. Merelle lähtee suuri osa ollen palkkalaisina

kalastuspaikoilla. Kyrön kylän väki oli puettu aliseudun tapaan. Jos

kohta lappalaiset yleisesti puhuvat suomea, he eivät osaa panna

sanoihin oikeata korkoa. Heti erotti Kyrön asukkaan puheesta.

Kieltämättä Inarin väestöllä olisi suurempi hyöty lapinkielisestä

jumalanpalveluksesta. Mutta sen vuoksi, ettei yksi tahdo nähdä vaivaa

oppia lapinkieltä, täytyy kaikkien oppia suomea. Toisin on laita

Norjassa. Utsjoen lappalaiset kuuluvat puhuvan parempaa suomea. Lukkari

toimitti jumalanpalveluksen. Muuan nelivuotias poika, joka seisoi minun

edessäni olevassa penkissä, lyykisti polviaan joka kerta kun Jeesusta

mainittiin. Ei näkynyt ainoatakaan juopunutta tai edes liikutettua,

vaikka viinaa sanottiin olevan. Oltiin närkästyneitä Stenbäckille

siitä, että kovisteli juoppouden harjoittajia. -- "Mistä tieät

päivänpuolella?" "Maailmasta". Luppaa (naavaa) porolle. Sompion tuolla

puolen vähä lunta, Sodankylän puolella kahta paksummalta, -- "Kun

hiihti, ei perkele viti rikkautunut." Ensimäinen kuusi Ivalojoen

rannalla ja sitten Sompion tienoilla. Nuotio: "perkka" hirsien välillä.

-- "Ken ennen on viien sylisiä nuotioita nähnyt." Poronpyynti

Sompiossa. Sudenjälkiä. Psi, psi porolle. Tiedä (tiedrä) Inarissa;

tullekhan Sodankylässä. Lappalaisia murteita. Kyyti Inarista;

lampaanjuusto, petsäliemi. Lihaliemi, jota söin yhdessä lukkarin veljen

kanssa Inarissa. Influentsa. _Juovua_ porosta. _Ihollaan laskea_

sanotaan nuotiosta. Lyijykynällä piirustetut kuvat Inarin ja Korvan

välillä olevien saunojen seinillä. Kenkäheinät, niiden tuottama vaiva,

puolet kesää. Joku vuosi sitten oli kuuromykkä kenraali matkustanut

Lapinmaan kautta. -- Karhuksi mies metsään ruoan puutteessa talveksi

mäni. -- _Nuotion alku_. Yksi laiska poisajettiin halkotulelta,

kaatuneita honkia löysi, nosti päällityksin, pisti tulen rakoon. Nousun

niemi Sallassa. Nouse pois nokinen poika j.n.e. [Sanoista: Karhuksi

mies j.n.e. tähän asti suomeksi muistiinpantu.] Pororuttoa Sallassa ja

ympäristössä. _Pankka; hihna_, ohja; _vuottaraippa_, vetonuora;

_käsäys_, kaulapaita; _ahkio_, pulkka; _suopunki_, silmukka, jolla poro

pyydetään kiinni. Porokelkat. "Peuranpyyntö" Sallassa; "se on mettäsä"

s.o. peuroja pyytämässä. [Sanasta "Pankka" tähän asti suomeksi

muistiinpantu.] Karjarutto v. 1834 kesällä, jolloin poroja, lehmiä,

hevosia ja lampaita kuoli. Hirvaksen [? Hirvaan] ja Nuottajärven

lappalaiset muuttavat talveksi yhteen asumaan, 20 kattilakuntaa.

Suonikylä, Akkala, Maaselkä. Kemijärvessä keväällä v. 1837 vaimo

kuolleista virkonut, sanonut: "Ei sitä pitäis olkileipää pöhkelöksi

nimittää ja muilla nimillä haukkua, J:lan antama sekin on. Vielä tulee

vuosia ja tänäkin vuonna, vaan ei silloin ole syöpiä." Sitte kuoli

uudelleen. -- Ikimieli Lapp. Venäläisten käsistä aittaan pakeni.

"Tule'pa alas!" -- "Jo tulenki", miehen rungon laatinut, sen visko;

Venäl. tappamaan. Hän itse samassa suksilla pois pakoon. -- Christopher

Kuolan linnan piiritti. Aina hevosensa yli kaivoksen hypällytti. Viimen

seinän alta sai päänsä sisään, sieltä akka rautalakin läpi nuolen

laski. -- "Jos noita olis vähemmin lapsia, paljo enemmin tekisivät, nyt

aika toruessa mänöö." [Sanoista: "Ei sitä pitäisi j.n.e." tähän asti

suomeksi muistiinpantu.] -- Viirejä ei ole Karjalassa eikä Lapissa.

Saunoja ei ole lappalaisilla. "Niin myö täällä eläisimmä kun kuninkaat

heitä suhteen, kun vuoet tulisi", sanoi eräs Venäjän karjalainen.

Inarin lappalainen syö pääasiallisesti yhden kerran päivässä, nimittäin

illalla, mutta silloin koko vahvasti; sitten myös seuraavana aamuna,

jos nimittäin jotain ilta-ateriasta on jäänyt jäljelle, muuten on

ilman. Kuusamossa ja Karjalassa taas syödään neljästi päivässä.

46.