Onko vanhoa väkeä,

iänkaiken istunutta,

jok' on viikon maassa maannut,

kauvan lieossa levännyt?

Noskaat maasta miekkamiehet,

hiekasta hevosväki,

pojan ainoan avuksi,

miehen kuulun kumppaniksi,

kanssani kavehtimahan.

Veden neitoset saavat seuraavan rukouksen osakseen (kosiomiehen

tuli sitä lukiessaan asettua kummulle);

Nouse neitonen norosta,

hienohelma hettehestä,

neito lämmin lähtehestä,

muori mustasta muasta,

kanssani kavehtimahan,

kerallani keikkumahan,

etisellä ilmallani,

takaisella puolellani,

kupehella kummallani,

kateita kaatamahan,

vastuksia voittamahan,

Ei tuo vaston itseäni,

eikä vaston joukkojani,

vaan on vaston vastuksia,

vasten vaivoja pahoja.

Kosiomies lukee edelleen hevosta turvatakseen:

Otan mä Hiiestä hevosen,

vuoresta valitun varsan,

Hiien ruunan ruskeimman,

joll' on rautaset kapiot,

tulitukka, rautaharja. 5

Itse seppä Ilmarinen,

takoja iänikuinen

kesät kengitti hevosta,

talvet tallikonkaria,

minun kosihin mennäkseni 10

Hiien linnan neitosia,

Kakkovuoren orpanoita,

jonk' ei kynnet kilpistele

ilmankahan iljenneillä,

kalmankahan kalliolla. 15

Ukkoni tulinen miekka

tyvin tippui taivosesta,

päin pilvestä putosi

käteheni oikeahan;

jonka päivä päästä paistoi 20

kuu västistä välötti,

jolla hurttia hutelen,

poijes kalmat karkottelen

etiseltä ilmaltani,

takaselta puoleltani, 25

kupehelta kummaltani.

Täten kuvattuani muinaisaikaisia häämenoja palaan olooni

Potoskavaaran talossa. Vieraat hajaantuivat nyt kaikki juhlamenojen

päätyttyä ja matkustivat jälleen koteihinsa. Kumppanini Kattilus

ja minä jäimme kuitenkin isännän kehoituksesta taloon iltaan ja

vielä seuraavaan päiväänkin asti. Oli nyt juhannusaatto, jota

täällä, kuten kaikkialla muuallakin Suomessa, vietetään useita

juhlamenoja noudattamalla, jos kohta nämä menot ovat erilaiset eri

seuduilla. Karjalassa, kuten myös Savossa on tapana silloin polttaa

kokkoa, johon toimeen täälläkin illan lähestyessä valmistauduttiin.

Vanhoja karheja, hajallisia veneitä y.m. pidettiin hyvin tärkeänä

polttoainesten osana. Tämän huomasin siitä, että sellaisia etäämmältä

hevosella suorastaan kuljetettiin tänne, vaikka polttopuita kyllä

oli likempänä. Tämän johdosta kysyin, oliko arveluni oikea, ja

siihen vastattiin myöntäen. Nämä polttoainekset ladottiin nyt läjään

päälletysten ja ympärille asetettiin pitkiä kuivia puita, joiden

latvat yhdistettiin niin, että koko laitos oli suunnattoman suuren

keilan muotoinen. Vähän aikaa auringonlaskun jälkeen sytytettiin tämä

korkealle mäelle rakennettu kokko. Jo ennenkuin meidän "kokkomme"

oli ehtinyt kohota maasta leimuavilla siivillään, nähtiin toisia

sellaisia muualla. Sittemmin rupesi vielä useampia näkymään, sillä

melkein joka talolla on oma kokkonsa, jos kohta myös usein kaksi tai

useampia taloja, etenkin kun ne eivät sijaitse etäällä toisistaan,

yhdistynein voimin rakentaa yhden ainoan kokon. Tämä siellä täällä

leimuavien korkeiden tulien näky kiinnitti alussa koko minun

huomioni siihen määrään, että tuskin näin mitä muuten tapahtui

meidän kokollamme. Näytti siltä kuin taivas kaikkine tähtineen

olisi siirtynyt alas maan päälle. Kuitenkin näin, että joukko

lapsia ja poikia tanssi sen ympärillä ja että muutamat vanhemmatkin

ihmiset ottivat tanssiin osaa. Vanhemmat henkilöt lauloivat runoja

ja muutamat huvittelivat itseään ampumalla laukauksia ilmaan.

Oli niitäkin, jotka olivat ottaneet mukaansa viinapullon, jaellen

täällä sen sisällystä, toiset taas kohentelivat kokkotulta. Täten

vietettiin suurin osa tätä yötä. Palatessamme kotia, odotin saavani

nähdä muita temppuja, mutta koska ne näyttivät olevan lopussa, ja kun

minä sitäpaitsi valvottuani edellisinä öinä olin jotenkin väsynyt,

laskeuduin mielelläni vuoteelle, jossa vasta myöhään seuraavana

päivänä heräsin. Mieleeni muistui kulunut juhlallinen ilta ja halusin

kernaasti tietää syytä kokon polttamisen tapaan. En kuitenkaan

tahtonut saada siitä oikeata selitystä, sillä tarkoitus, jopa

pelkkä merkityskin, näyttävät unhottuneen nykyisiltä suomalaisilta,

vaikka itse tapa on pysynyt. Mikäli kuitenkin puoleksi arvaamalla

voin saada selville, näyttää ensimäinen aihe kokon polttamiseen

esi-isillämme olleen uhri useille jumaluuksille, esim. sille, joka

edisti viljankasvua sekä niille, jotka antoivat heille onnea vesillä

eikä vähempää niille, jotka suosivat metsästysretkiä. Ennen muinoin

näet kannettiin kokkoon vanhoja jousia ja nuolia, ja vielä nytkin

joskus, kun sattuu olemaan rikkinäisiä pyssynvarsia, nekin tuodaan

sinne. Nämä annettiin silloin "kokolle" (kotkalle), joka tulisiivin

leijaili korkeutta kohti vieden saamansa esineet kiitollisesti

takaisin taivaallisille suojelijoille. Suomalaiset luulevat kokon

kaikista linnuista lentävän korkeimmalle taivasta kohti. "Ei yksikään

lintu niin korkialle lennä, kuin lentää se kotka (kokko) poikineen",

lauletaan laulussa, ja siitä tämä kuvallinen nimi luultavasti on

saanut alkunsa. Mitä sitten tulee siihen aikaan, jolloin muinaiset

esi-isämme polttivat kokkotulia, on vaikea tietää, tapahtuiko se

yksinomaan juhannusyönä vai myöskin muina aikoina vuotta. Minun

kotiseudullani, Karjalohjalla, kuuluu kokkoa poltetun muinoin

jotenkin samoja temppuja noudattamalla helluntai-yönä, mutta tämä

tapa kuuluu sittemmin jonkun esivallan kiellon johdosta hävinneen,

niin etteivät nuoremmat enää ollenkaan sitä muista. Ainoastaan

vanhat ihmiset voivat vielä muistella sitä aikaa, jolloin näitä

tulia, täällä "helavalkiain" nimisinä, poltettiin. Samoin kuin

myöhäisemmillä suomalaisilla kokon viettämisaika oli epämääräinen,

näyttää siltä, kuin ei esi-isillämmekään olisi ollut mitään sitä

varten määrättyä aikaa. Jos se sen lisäksi alkuperäisestä oli

heillä uhritemppuna, kuten on syytä olettaa, on hyvin luultavaa,

että muinaissuomalaiset paimentolaiselintapoineen varsin usein

saivat tilaisuutta kokon polttamiseen. Jos he lähtivät liikkeelle

jostakin paikasta, missä kesäkylvöihin oli käytetty jotakin karhia,

jota eivät huolineet kuljettaa uuteen paikkaan, koska metsä

kaikkialla helposti antoi heille siihen ainesta, niin he uhrasivat

sen jumalille. Samoiten, jos joku jousi katkesi, niin ei sitäkään

muuten voitu kunniakkaammin käyttää, ja lähtiessään pois joen tai

järven rannoilta, eivät he ehkä viitsineet viedä mukaansa veneitä,

vaan antoivat kokon viedä ne taivaan jumalille, joiden luona sen

korkeilla lentoretkillään luultiin käyvän. Jotenkin näin olen

kuvitellut kokkotulen alkuperää, ja syitä tähän olettamukseen on

kyllä olemassa, kuten äsken osotin. Mutta kukapa nykyolojen nojalla

voikaan tunkea muinaisajan pimeyteen ja sanoa: Minä olen löytänyt

tien. Olisin toivonut vaan, että juhannusaatto-iltana olisin voinut

olla läsnä useammassa paikassa edes nähdäkseni kaikki tänä iltana

isänmaassani esiintyvät tavat. Lienee kaikille tunnettua, miten

ne vaihtelevat eri seuduilla. Minun syntymäseudullani esim. on

nykyään tapana juhannusyönä ennustella tulevia tapahtumia. Siinä

tarkoituksessa, mennään jonkun kolmasti siirretyn talon katolle tai

myöskin kivelle, jota ei koskaan ole liikutettu paikaltaan; näin

luullaan yleensä suurten kivien laidan olevan (jättiläiskiviä lukuun

ottamatta). Siinä istutaan liikahtamatta ja odotetaan näkyjä, jotka

muka selittävät tärkeimmät tulevat tapahtumat. Tytöt odottavat

tavallisesti täällä ensi kerran näkevänsä tulevan sulhasensa, ja

mitähän tyttö saattaisi hartaammin sydämestään toivoa! Vanhat

naiset haluavat kernaasti tietää, miten lehmät ja muut eläimet

seuraavana vuonna jaksavat. Toiset odottavat muita tapauksia. Mutta

jotta oltaisiin varmat siitä, ettei ehkä joku noita tai paha henki,

kuten joskus on tapahtunut, tule väliin, käydään edellisenä iltana

virsikirja kädessä yhdeksän kertaa talon tai kiven ympäri ja

nimenomaan vastapäivään. Lapsena istuin näin tuona yönä usein muiden

kanssa, ollen vahvasti vakuutettuna siitä, että näin oli mahdollista

saada selville tulevaisuuteni tähti, ja menetettyäni poikana jonkun

verran tätä vakaumustani, ruveten melkoisesti epäilemään näkyjen

todellisuutta, istuin mukana pääasiallisesti nähdäkseni kylänpoikien

ilveilyjä, joilla he huviksensa säikyttelivät katolla istuvia.

Valepukuisina he usein tulivat etenkin sellaisiin paikkoihin, joihin

tyttöjä oli kokoontunut, ja tekivät heille kaikenlaisia kepposia.

Usein nämä pojat tekeytyivät aaveiksi ja onnistuivat siinä niin

hyvin, että tytöt todella luulivat nähneensä näkyjä ja tekivät

johtopäätöksiä kaikenlaisten toivorikkaiden tulevien tapausten

suhteen. Kaikenlainen noituminen onnistui myös tänä yönä hyvin. Samoin

kuin pääsiäisyö tässä suhteessa oli sovelias noita-akoille, heidän

noituessaan karjaa, juhannusyö soveltui miehille, jotka juuri silloin

luulivat voivansa siirtää runsaan sadon toisen pellolta omallensa.

Siinä tarkoituksessa he kulkivat sen pellon halki, jolta tahtoivat

viedä pois onnen, tavoittelivat sylillään tähkäpäitä, joita heidän ei

kuitenkaan tarvinnut nyhtää irti, menivät sitten omalle pellolleen ja

kylvivät sylistään näkymätöntä viljaonnea. Jätän mainitsematta monet

muut taikauskoiset tavat, jotka kotiseudullani juhannusyönä olivat

käytännössä.

Sittenkuin häät, kokkojuhla y.m. olivat ohitse ja levättyäni

häätalossa yöni, läksin juhannuspäivän aamuna yhdessä matkakumppanini

Kattiluksen kanssa hänen taloonsa, johon olin jättänyt laukkuni

ja muut tavarani. Nyt vasta Kattilus kertoi hupaisan tapahtuman.

Mainitsin Potoskavaaralle tullessani ensin poikenneeni toiseen taloon

kysymään tietä Kattilukselle, Siellä minua oli luultu karkulaiseksi

ja oli kuviteltu, että minulla muka oli mukanani suurempi seurue,

joka yöllä oli tuleva Kattiluksen taloa ryöstämään, sillä tiedettiin,

että hänellä oli hieman varoja. Sattui vielä niin hullusti, että

minä koivikossa tien vieressä, joka johti Kattiluksen taloon, istuin

ja puhalsin hetken huiluani. Tämä oli vielä vahvistanut heidän

aikaisemmin saamaansa ajatusta minusta, he näet kuvittelivat, että

minä täten annoin merkin muulle joukkiolleni. He olivat pitäneet

varmana, ettei seuraavana aamuna Kattiluksella nähtäisi muuta kuin

tyhjät seinät. Tätä peläten mainitun talon isäntä seuraavana aamuna

tuli Kattilukselle, lähemmin saadakseen asiasta varmuutta. Mutta

kuinka hän liekkään nolostunut nähdessään minun paperini ja kirjani

pöydällä ja minun itse aivan hiljaisena istuvan aamiaispöydässä

talonväen kanssa. Tämä kertomus huvitti minua, jos kohta toiselta

puolen se ajatus, että täten mahdollisesti olin pelästyttänyt useita

ennen ja että vastedeskin saatoin muita pelästyttää, minua hieman

pahoitti. Nautittuani vieraanvaraista kohtelua Potoskavaaralla

läksin sieltä juhannuspäivänä Tohmajärven pappilaan. Peläten, että

tänä kesän suurimpana juhlapäivänä herättäisin kansassa saman

epäedullisen ajatuksen itsestäni, kuin minkä Potoskavaaran mies

oli saanut, ja että siten häiritsisin tuota sävyisää väkeä sen

maalaisrauhassa ja huvituksissa, en tahtonut poiketa varsin moneen

paikkaan, ja niissä taloissa, joihin kuitenkin poikkesin, noudatin

sitä varovaisuutta, että jätin pyssyni porstuaan. Rahvaalla ei

täällä näyttänyt olevan samaa tapaa kuin minun kotiseudullani,

nimittäin että tänä päivänä olisi koristanut tupiaan lehtioksilla,

kuten esim. pihlajalla, tuomella, koivulla, j.n.e. En ainakaan nähnyt

merkkiäkään siitä siellä, missä kävin. Matkalla Jouhkolaan sattui

minulle omituisen ikävä tapaus. Niityllä, jonka halki kuljin, oli

pyöreitä puita pantu niityn läpi juoksevan puron yli. Kulkiessani

näitä myöten, luiskahti toinen jalkani puulta ja minä upposin polvea

myöten mutaan. Tämä ei muuten olisi merkinnyt mitään, ellen vähää

ennen olisi pukenut ylleni parempia housujani, sillä aioinpa näin

puettuna käydä rovastia tervehtimässä. Minulla ei ollut muuta neuvoa

kuin itse keskellä kirkkoaikaa ruveta pesemään housujani. Kaikeksi

onneksi rovastinrouva Cleve Rantasalmella oli antanut minulle niin

runsaasti saippuaa, että minulla vielä siitä oli melkoinen määrä

jäljellä, ja se tuli nyt tässä hyvään tarpeeseen. Ryhdyin siis työhön

muistellen, että varsin hyvin soveltui pyhäpäivänä "auttaa härkää

kaivosta". Parin tunnin kuluttua housuni taas olivat kuivat, ja minä

saatoin siis taas jatkaa matkaani. Iltapäivällä tulin kahvinjuonnin

aikaan Jouhkolaan, jossa minua kohdeltiin sillä hyväntahtoisuudella,

mikä Karjalassa kaikkialla on tavallista. Samoin kuin matkustaja,

tavatessaan vieraassa maassa odottamatta jonkun maalaisensa, kaiketi

joutuu äkillisen ilon valtoihin, niin on melkein sen laita, joka

ollessaan kaukaisilla seuduilla omassa isänmaassaan tapaa jonkun,

johon hän jollakin tavalla on lähemmässä suhteessa. Näin kävi

minun, kun täällä näin ylioppilas Ahlstuhben, joka oli rovasti

Valleniuksella kotiopettajana. Vaikka Turussa tuskin tunsin hänet

ulkonäöltä, tuntui minusta nyt, kuin olisin ollut hänen vanha

tuttavansa; näin tilapäinen hetki saattaa vaikuttaa tenhoavasti,

tehden heikonkin siteen vahvaksi. Niinä kahtena vuorokautena, jotka

olin Jouhkolassa, kirjoittelin kirjeitä tuttavilleni. Sillä aioin

Tohmajärveltä suoraa päätä lähteä Arkangelin lääniin, jonka vuoksi

täkäläisen postikonttorin kautta tahdoin antaa kotiväelleni tietoja

itsestäni. Tulin sittemmin valinneeksi toisen matkasuunnan, nimittäin

Sortavalaan. -- Jouhkolan maatila on kauniilla paikalla Tohmajärven

rannalla, josta sen erottaa ainoastaan peltotilkku ja lähempänä

rantaa oleva, iäkkäitä puita kasvava lehto. Järven toisella rannalla,

ei varsin kaukana, on kirkko.

Kesäkuun 26:ntena päivänä läksin Tohmajärveltä ja tulin vielä saman

päivän iltana Pälkjärven pappilaan. Rovasti Hultin istui syrjärahilla

portaiden laidalla, ja hänen vieressään istui hänen apulaisensa

komministeri Reilander. Tavallisuuden mukaan minä esitin itseni

ja minut otettiin, kuten tavallista, hyvin vastaan. Mainittua

komministeri Reilanderia pidin täällä jotenkin pitäjäläisenäni,

kuultuani, että hän oli kotoisin Raumalta, vaikkapa Raumalle

Karjalohjalta onkin kokonaista 20 peninkulmaa. On ihmeellistä ja

samalla vaikeaa selittää, mikä salainen ilo valtaa mielemme, kun

kaukana kotoa tapaamme jonkun, joka on kotoisin synnyinseutumme

lähitienoilta. Tutunomaisesti avaamme hänelle sydämemme ja pidämme

häntä ikäänkuin lähimpään sukulaispiiriimme kuuluvana. Luulenpa,

että erotuksetta pitäisin veljenäni jokaista suomalaista, jonka

tapaisin Saksassa, ja samoin jokaista europpalaista, jonka näkisin

Afrikan-matkalla. -- Rovasti Hultin oli minua kohtaan niin

ystävällinen, että hän kutsutti erään runoja taitavan torpparinsa

niitä minulle lukemaan. Tämä näytti kyllä osaavan niitä muutamia,

mutta papin, mainitun Reilanderin, läsnäollessa hän hyvin

vastenmielisesti tahtoi niitä lukea julki. Täältä Sortavalaan päin

tuntui kotimainen runotaito, mikäli saatoin huomata, yhä enemmän

häviävän, ja mikäli kerrottiin, sitä tuskin tunnettiin Aunuksen

kuvernementissa. Ettei taikausko siellä uskollisesti seuraa häviävää

runotaitoa, kuten muutamat ovat kuvitelleet, näkee muun muassa

täällä esiintyvästä tavasta uhrata kirkkomailla rahoja ja ruokaa.

Pälkjärven suntio kuuluu vielä usein löytävän lantteja, jotka

on uhrattu kirkkomaalla, ja jotka hän, ennakkoluuloista vapaana

miehenä, arvelematta uudelleen uhraa muutamaan viinaryyppyyn. Lähellä

Pälkjärven kirkkoa on kolme melkoisen suurta herrastaloa, nimittäin

Ylähovi, Alahovi ja Rantahovi. Ensinmainitussa, jonka omistaa

nimituomari Olsoni, olin kaksi vuorokautta. Kesäkuun 28:ntena päivänä

söin ensi kerran Karjalassa mansikoita. Minusta tuntui omituiselta,

että ne täällä kypsyvät samaan aikaan kuin Uudellamaalla; sielläkään

näet ei saa mansikoita ennen kuin muutama päivä juhannuksen jälkeen.

Kysyin, kypsyivätkö ne joka vuosi yhtä aikaisin, vai oliko nyt

poikkeustapaus, mutta vastattiin, että usein viime vuosina oli saatu

mansikoita jo juhannukseksi, ja että tänä vuonna päinvastoin marjat

sateisen kevään vuoksi olivat kypsyneet tavallista myöhemmin. Noin

viisikymmentä vuotta takaperin oli tavallisesti saatu mansikoita

vasta heinäkuun keskivaiheilla, siis kokonaista kolmea viikkoa

myöhemmin. Niin paljon on ilmanala täällä näin lyhyessä ajassa

lauhtunut. -- Isoisäni veli, joka aikoja sitten seppänä oli muuttanut

Uudeltamaalta ja asettunut Pälkjärvelle, ei enää ollut elossa.

Minulla oli kuitenkin huvi tavata täällä eräs hänen pojistaan sekä

nähdä hänen entinen pajansa ja asumapaikkansa, jotka nyt olivat

vieraan hallussa.

Kesäkuun 30:ntenä päivänä läksin Pälkjärveltä ja aloin kulkea

Sortavalaa kohti. Astuttuani noin peninkulman matkan, saavutti minut

muuan talonpoika, joka myös oli matkalla Sortavalaan. Koska hänellä

näytti olevan hyvä hevonen, pyysin saada ajaa hänen kanssaan jäljellä

olevan matkan, johon pyyntööni hän suostui. Pian tulimme Ruskealan

marmorilouhokselle tai oikeammin sille paikalle, missä louhoksen

palveluksessa olevat virkamiehet asuvat. Itse louhos näet on täältä

runsaan venäjän-virstan päässä. Talonpojan puhalluttaessa täällä

hevostaan, menin minä itse louhokselle. Siellä en nähnyt mitään

erinomaista, näin ainoastaan muutamia lohkaistuja marmorimöhkäleitä.

Itse louhos oli melkoisen syvä, neliskulmainen, ja lohkomattoman

vuoren seinät kohosivat kohtisuorina. Täältä lohkaistu marmori on

suurimmaksi osaksi harmaankirjavaa; vähemmin saadaan mustaa sekä niin

sanottua vihreätä marmoria. Vilahdukselta katseltuani tätä, läksin

taas pois. Olin jättänyt laukkuni kaikkine tavaroineni talonpojan

rattaille; ei siis ollut kummallista, että kiiruhdin, koska

jalkamatkani jatkaminen riippui nimeltäänkin tuntemattoman talonpojan

rehellisyydestä. Tapasin kuitenkin talonpojan samasta paikasta, kuten

olin toivonutkin. Koska rahvas kaikkialla on tunnettu rehelliseksi,

olen monta kertaa samoin jättänyt laukkuni heidän huostaansa, ilman

että minulla siitä on ollut mitään ikävyyksiä. Usein olen mennessäni

kylpemään jättänyt takin ja sen taskussa olevat rahat pirttiin,

eikä minulta koskaan tällöin ole ropoakaan kadonnut. -- Palattuani

marmorilouhokselta istuuduin taas talonpojan rattaille ja läksin

matkaan. Illan suussa saavuimme Sortavalan kaupunkiin, jossa

yövyin kestikievariin. Seuraavana aamuna menin piirilääkäri Lilljan

luo, joka tietääkseni oli ainoa syntymäseutuni lähitienoilta

tänne muuttanut henkilö. Tavallisella hyväntahtoisuudellaan hän

vastaanotti minut ja kohteli minua hyvin sielläoloni aikana, vaikka

olin hänelle vallan tuntematon. Senlisäksi hän suositti minua

muutamille täkäläisille herrasperheille, ja tämä teki oloni paljoa

miellyttävämmäksi kuin mitä se muuten olisi voinut olla. Eräänä

aamupäivänä kävin hänen kanssaan hänen potilaidensa luona, ja näille

hän esitti minut muka turkulaisena lääkärinä. Jos kohta tästä

olinkin sangen hyvilläni, niin olisin voinut joutua pulmalliseen

tilaan, ellen mukavasti olisi selviytynyt asiasta. Näiden potilaiden

joukossa oli näet venäläinen kauppias, jonka vaimo seuraavina päivinä

tavatessaan minut itsepäisesti pyysi minua määräämään jotakin

lääkettä sairaalle miehelleen. Tuskin tiesin, mitä minun piti sanoa,

sillä tämä oli minulle niin odottamatonta. En kernaasti tahtonut

luopua kerran omistamastani tohtorinarvosta, ja toiselta puolen minun

oli vallan mahdotonta kirjoittaa reseptiä hänen miehelleen. Pidin

siis soveliaimpana kaikin tavoin herättää hänessä toiveita miehensä

paranemisesta ja latelin muuten ylistyksiä heidän lääkäristään

Lilljasta, jonka sanoin kaikin puolin olevan minua taitavamman ja

tässä asiassa tekevän kaikki, mitä tehtävissä oli. Täten suoriuduin

tästä pulmallisesta kysymyksestä ja estin häntä itseäni enempää

kiusaamasta.

Oltuani neljä päivää Sortavalassa sain vihdoin heinäkuun 4:ntenä

päivänä tilaisuuden lähteä Valamon luostariin. Pari sieltä

Sortavalaan tullutta munkkia, joiden nyt piti palata täältä,

lupasi ottaa minut veneeseensä. Meidän oli määrä lähteä

perjantai-iltana. Noin 9:n aikaan menin munkkien majapaikkaan, jossa

istuin odottamassa kello 11:en, sillä sitä ennen he eivät olleet

valmiit. Odotusaikana he kohtelivat minua hyvin, jopa pyysivät minua

ottamaan osaa illalliseensakkin, jota heidän ystävällisyyttään en

kuitenkaan voinut hyväkseni käyttää, koska vähää ennen olin syönyt

kievarissa. Itse he söivät ja tekivät senjälkeen ristinmerkit

rintoihinsa Marian-kuvan edessä, joka oli seinässä pienessä

lasikaapissa. Vihdoin viimeinkin 11:n ajoissa he olivat valmiit

lähtemään. Toisen munkin astuessa alas rannalta laiturille johtavia

portaita, tapahtui hänelle se vahinko, että jalkansa luiskahti, ja

hänen koettaessaan itse säilyttää tasapainoaan, putosi kompassi hänen

kainalostaan ja vieri portaita alas. Jokapäiväinen ihminen olisi

tällaisessa tapauksessa ehdottomasti ruvennut kiroilemaan; mitä

munkki teki, en tosin tiedä, koska en ymmärtänyt niitä sanoja, jotka

hän silloin lausui. Etsimme kompassia, mutta turhaan. Löysimme

tosin itse kotelon, vaikkakin kappaleina, mutta maneittineulaa

oli vallan mahdoton löytää. Tämä tapaus olisi voinut käydä meille

sangen ikäväksi, ellei yö olisi ollut jotenkin valoisa ja kokonaan

sumuton. Munkit kävivät veneeseen ja soutajat ryhtyivät airoihin,

sillä purje ei ollenkaan hyödyttänyt, koska myrsky, joka edellisinä

päivinä lakkaamatta oli raivonnut, nyt oli asettunut yöksi. Sadekkin

oli lakannut, niin ettei ilman puolesta saattanut toivoa kauniimpaa

yötä. Minäkin asetuin soutajien joukkoon, ja siihen munkit varsin

kernaasti suostuivat, antoivatpa minun sitten esteettömästi aina

Valamon saarelle asti, koko 40:n virstan pituisen matkan, pitää

hyvänäni tätä käsivartteni lihasten harjoitusta. Ennenkuin Sortavala

katosi näköpiiristämme, ottivat munkit jäähyväiset kaupungilta ja

ristivät rintansa. Noin 15:n virstan matkan soudimme Sortavalan

saariston läpi ja vasta silloin tulimme aavalle vedelle, missä ei

yhtään kalliota eikä saarta ollut nähtävissä ennenkuin saavuimme

Valamon rantaan. Mainitun saariston viimeisellä saarella on Valamon

luostarilla maallenousupaikka ja siihen se on rakennuttanut

mökin, missä joskus levätään. Munkit tervehtivät tätä paikkaa

ja tekivät ristimerkin. Oli siis vielä matkastamme jäljellä 25

virstaa. Selällä kohtasimme Valamosta tulevan veneen; siinä oli

pari munkkia, jotka olivat matkalla Impilahdelle kutsumaan muutamia

vieraita Pietarin-juhlaan. Nämä munkit tulivat meidät kohdatessaan

sangen iloisiksi. -- -- -- Vaikka emme nähneet Valamon maata,

suoriutui perämies kuitenkin sangen hyvin ollen kokenut ja tottunut

arvailemaan, ja näin tuli saari viimein näkyviimme. Kun en koskaan

ennen ollut nähnyt luostaria, ei ollut kummallista, että sangen

uteliaasti loin katseeni saarta kohti. Ennenkuin tulimme itse

pääsaarelle, soudimme pienemmän saaren ohi, joka meistä jäi oikealle.

Sillä kohoaa luostariin kuuluva kirkko, jota munkit hyvin hartaasti

kunnioittivat kumarruksilla ja ristinmerkeillä. Tämä kirkko oli

siksi pieni, etten saattanut luulla vielä sitä itse luostariksi,

kuten ensi katseella olin tekemäisilläni. Pian näin, että tässä oli

erityinen saari, ja kohta senjälkeen saavuimme luostarinrantaan,

jota pitkin soudimme vähän matkaa tullaksemme maallenousupaikkaan.

Kauan katselin linnan monien tornien hopeoituja kupukattoja.

Näin täällä muutamia suurehkoja veneitä ja muhkean purjeveneen.

Sittemmin sain kuulla, että vielä suurempi pursi oli lähtenyt

Pietariin noutamaan sieltä Pietarin-juhlaan kutsuttuja vieraita.

Luostarin juurella oleva ranta on äkkijyrkkä ja kohoaa melkoisesti

järvenpinnasta. Näyttää siltä kuin Laatokan vesi ennen olisi ollut

monta syltä ylempänä ja ylettynyt korkeampaan pengerrykseen, sillä

rantakallioissa on niitä oikeastaan kaksi. Alempi on monta kyynärää

ylemmän alapuolella ja lienee muinoisina aikoina ollut Laatokan

aaltojen huuhdeltavana, kunnes vesi aleni ja asettui nykyisen

pintansa tasalle. Tultuamme venesatamaan, nousimme maihin ja

kuljimme portaita ylös luostariin. Kello oli 10:n paikkeilla kun

saavuimme luostariin. Munkit, joiden kanssa olin venematkani tehnyt,

neuvoivat minua menemään tervehdykselle taloudenhoitajan luo, sillä

luostarinjohtaja oli pahoinvoipa. Hän vastaanotti minut sangen

hyvin ja sanoi minut tervetulleeksi venäjänkielellä, jota juuri

senverran ymmärsin, vaikka minun muuten oli vaikea tulla toimeen.

Sitten hän pyysi opastani viemään minut osottamaansa huoneeseen.

Tähän aikaan syödään luostarissa aamiaista, jota nautitsemaan

minunkin tuli mennä, huolimatta suuresta uteliaisuudestani nähdä

ympäristöä. Tuntui siltä kuin oltaisiin katsottu omantunnon asiaksi

pitää huolta siitä, ettei kukaan vieraista jäänyt ilman ateriaa,

sillä niin hellittämättä ja melkein vasten tahtoani minut vietiin

aamiaispöytään. Avarassa salissa oli molemmin puolin katettu pöytiä

yksinkertaisilla ruuilla. Oikealla olevan pöydän ääreen kokoontuivat

munkit, vasemman ääreen luostariveljet ja työmiehet istuutuivat

ottamatta huomioon erityisiä paikkoja; jälkimäisen ääreen myös

läsnäolevat vieraat asettuivat. Aterian alkamismerkki annettiin

soittamalla lähelläolevaa ruokakelloa, jota myös käytettiin

merkinantamiseen tarjoaville palvelijoille, kun joku uusi ruokalaji

oli tuotava pöydälle. Jo alussa oli muuan esilukija asettunut melkein

keskelle huonetta molempien pöytien väliin ja erityisen tarkoitusta

varten laaditun vietto-pöydän ääreen. Siinä hän seisovillaan luki

kappaleita, kuten luulin erottavani, slavonilaisesta pipliasta. Hän

jatkoi lukemistaan koko aterian ajan. Pöydälle oli pantu pyöreitä

puulautasia, joille oli asetettu neliskulmaisia puolen tuuman

paksuisia pehmeitä leipäviipaleita, viipale kullekin lautaselle.

Veitsiä ja haarukoita ei pöydällä nähnyt ollenkaan, mutta puulusikka

oli pantu jokaisen eteen. Heti kellonsoiton jälkeen tuli joukko

tarjoilijoita esille kantaen pöydälle vieraiden eteen puuvateja

niin tiheään, että ainoastaan neljä henkilöä söi samasta vadista.

Nyt ruokavieraat tekivät ristinmerkin ja alkoivat syödä. Muuan

heistä riputteli suolaa ruokaan ja hämmensi sitä veitsellään.

Tämä näytti olevan sääntönä, sillä ei koskaan unhotettu ripoittaa

suoloja ruokaan, oli ruoka mikä tahansa. Muutaman minuutin kuluttua

soitettiin taas kelloa, jolloin tämä ruokalaji vaihdettiin toiseen,

ja näin meneteltiin, kunnes viisi ruokalajia oli syöty, jonka

jälkeen ateria, noin puolen tunnin kuluttua, oli lopussa. Joka

uuden ruokalajin ilmestyessä, syöjät siunailivat itseään ja tekivät

ristinmerkin, samoin myös juodessaan. Juoma oli jotenkin meikäläisen

sahdin kaltaista ja sitä oli tuotu pöytään suurissa läkkipeltisissä

maljoissa. Joka kuudennen henkilön eteen pantiin tällainen malja,

ja se oli ainoa metalliastia, jonka näin koko pöydässä, jos en ota

lukuun näissä maljoissa olevia kauhoja, joista joimme, sillä laseja

ei ollenkaan ollut tähän tarkoitukseen käytettävinä. Tarjottujen

ruokalajien selittäminen kävisi vaikeaksi. Mitä monenlaisimmin

hienonnettuja ja hakattuja ruoka-aineita oli käytetty näihin Valamon

ruokalajeihin. Punajuurikkaita, pasternakkoja, kurkkuja, retiisejä,

sinappia, pinaattia, retikoita ja mitä vaan kyökkitarhat tähän

vuodenaikaan tarjoavat, näytti olevan niihin käytetty, ja erilaiset

kokoonpanot näyttivät muodostavan eri ruokalajeja. Muutamissa näistä

näki hienoksi hakattua kalaakin, jopa niin hienoksi, että oli

vaikea erottaa sitä kalaksi muuten kuin maun avulla. Eräänlaista

ryynipuuroa tuotiin myös pöytään aterian lopussa. Tämä puuro oli

vedessä ja öljyssä keitettyä, ja sitä syötiin ilman särvintä; maitoa

ei luostarissa käytetä ja samoin taitaa olla viinin laita. Voita ei

myöskään käytetty pöydässä. Jotenkin tällaiset olivat ruokalajit, ja

minun on suorastaan mahdotonta lähemmin tehdä niistä selkoa, minkä

vuoksi jätän erityisesti puhumatta päivällisruuista, vaikka jossakin

määrin erosivat aamiaisella käytetyistä, kuitenkin pääasiallisesti

ollen niiden kaltaisia. Aamiaisen jälkeen on luostarissa tapana

levätä muutama tunti. Eräs luostariveljistä saattoi minut huoneeseeni

ja sanoi, että nyt voin paneutua pitkäkseni, lisäten että niin on

tapana, miten kukin suvaitsee. Minä en kuitenkaan luonnollisesti

malttanut sitä tehdä, sillä vielä tyydyttämätön uteliaisuuteni

katsella luostaria karkoitti kokonaan unen. Läksin siis ulos,

katselin luostarin ulkopuolta sekä pyhäinkuvia, joita oli siellä

täällä eteisissä ja porttiholveissa. Itse luostarinmuuri muodostaa

ulkoapäin suunnattoman suuren nelikulmion, jonka sisäpuolelle jäisi

suhteellisesti pienempi linnanpiha, ellei sen sisäpuolella olisi

pienempi ulkomuurin muotoon laadittu rakennus, ja tämänkin sisällä

melkoinen linnanpiha. Ulko- ja sisärakennusten väliin siis jää

ainoastaan leveä katu. Sisemmässä rakennusryhmässä ovat luostarin

kuusi kirkkoa sekä ne huoneet, joissa luostarinjohtaja asuu. Munkkien

kammiot ja vierashuoneet taas ovat kaikki ulommassa rakennusryhmässä.

Nykyinen rakennus ei kuulu olevan erittäin vanha. Muutamat kertoivat,

ettei sillä ollut ikää 50 vuotta enempää. Menin sitten luostarin

hautausmaalle, missä muiden muassa näin Ruotsin kuninkaan Maunon

haudan. Koetin saada selvää kiveen, tai oikeammin hänen hautaansa

peittävään lautakanteen laaditusta kirjoituksesta, mutta en

päässyt pitkälle, se kun oli kirjoitettu slavonian kielellä. Kaksi

vuosilukua, joista luulin toisen ilmaisevan hänen tuloaan Valamoon

ja toisen hänen kuolinvuottaan, eroitin kuitenkin sangen hyvin.

Edellinen näistä oli, ellei muistini minua kokonaan petä, v. 1330,

mutta jälkimäistä en ollenkaan voi muistaa. Erästä luostariveljeä,

jonka tapasin ja joka osasi suomea, pyysin minulle selittämään

hautakirjoitusta. "Kah, onpa kaikille tuttu asia", hän vastasi, "että

Ruotsin kuningas Mauno monta sataa vuotta sitten tahtoi valloittaa

luostarimme ja kenties kokonaan hävittää sen. Suuri laivasto

mukanaan hän purjehti Sortavalasta ja jopa kuvitteli ylimielisenä

sangen helposti saavansa luostarin asukkaineen valtoihinsa." "No,

saiko hän sitten?" kysyin, huomaten, ettei munkki niin pian pääsisi

kertomuksensa pääseikkaan. "Ei hän eikä kukaan muu koskaan voi saada

valtoihinsa Valamon luostaria. Mitä häneen tulee, oltiin luostarissa

edeltä saatu tietoa hänen aiotusta maallenousustaan, jonka jälkeen

kaikki olivat yhtyneet rukoilemaan Jumalaa, anoen, että hän tyhjäksi

tekisi kuninkaan rohkeat tuumat. Silloin kellot olivat soineet

lakkaamatta yöt päivät, ja suru ja pelko oli lamauttanut kaikkien

mielet, vaikka kyllä toivo ja luottamus Jumalaan antoi heille

tyyneyttä vaaran hetkellä. Kohta saatiin suopea merkki siitä, että

rukous oli kuultu. Kauhea myrsky oli noussut. Kuninkaan koko laivasto

hukkui, hän yksin oli irtitemmatun laudan varassa ajelehtinut

Valamon rantaan, missä oli pelastunut maihin, mennyt luostariin ja

kertonut kohtaloaan. Senjälkeen hän kastatti itsensä kreikkalaisen

kirkon oppiin, rupesi luostariveljeksi, munkiksi, ja kuoli muutaman

kymmenen vuoden kuluttua luostaripappina. Hänen hautaansa varjostaa

suuri tuuhea puu. Puulevy, joka peittää haudan, ei voi olla 15-20

vuotta vanhempi, sillä se on vielä sangen hyvin säilynyt ja siihen

siveltimellä kirjoitetut kirjaimet eivät ole ollenkaan kuluneet."

Munkin lopetettua kertomuksensa kysyin, luulivatko he yhä vielä

olevansa yhtä turvatut vihollisilta yllätyksiltä. Vastaus kuului,

niinkuin saattoi arvata, että Jumala kaiketi ennen muita oli

suojeleva niitä, jotka yöt päivät niin uutterasti häntä palvelevat.

Minulla ei ollut tähän mitään sanottavaa, jonka vuoksi päätin jättää

sekä Maunon että munkin rauhaan ja läksin edelleen katsomaan muita

esineitä, joita täällä tarjoutui joukoittain, minne vaan tuli. Pieni

luostarimuurin toisella puolella oleva marmoripyramiidi veti ensin

huomioni puoleensa. Siinä luin ensin Aleksanterin sekä suuriruhtinas

Mikaelin nimet. Kysyin taas eräältä suomea taitavalta kirjoituksen

merkitystä. Hän kertoi silloin, että tämä pyramiidi oli pystytetty

säilyttämään muistoa Aleksanterin käynnistä Valamossa. Hallitsija oli

varta vasten luostarista häntä noutamaan lähetetyssä purjeveneessä

matkustanut Sortavalasta Valamoon. Hän oli eronnut koko seurueestaan

ja yksin munkkien seurassa astunut alukseen. Matkalla hän oli yhtynyt

tuttavallisiin puheisiin heidän kanssaan ja monta kertaa sanonut,

etteivät he ollenkaan antaisi hänen läsnäolonsa häiritä heitä, vaan

että pitäisivät häntä ystäviensä veroisena, jonka kanssa saattoivat

seurustella yhtä vapaasti, kuin heidän muulloinkin oli tapana.

Luostarinjohtaja, joka odottaen hallitsijaa oli valvonut edellisen

yön, oli aamulla Aleksanterin saapuessa ollut nukkumassa. Keisari,

joka oli odottanut, että luostarinjohtaja olisi vastaanottanut

hänet, oli kysynyt, eikö luostarilla ollutkaan johtajaa. -- Hän oli

ollut luostarissa pari vuorokautta ja oli "ottanut osaa luostarin

köyhyyteen ja liturgiaan", kuten kiveen hakattu kirjoitus sanoi.

Aleksanteri oli vielä kuolinvuoteellaan osottanut suurta suosiotansa

Valamoa kohtaan, sillä hän oli määrännyt sen patjan, jolla hänen

kuoleva päänsä lepäsi, Valamossa säilytettäväksi. Mitä suuriruhtinas

Mikaelin käyntiin tulee, en saanut kuulla mitään enempää, kuin että

hän Pietarista oli saapunut Valamoon ja muutaman päivän siellä

oltuaan palannut Pietariin. Päivä oli kulunut puolisesta ohi, kun

olin saanut katselleeksi näitä muistopatsaita sekä vilahdukselta

silmäilleeksi muita merkillisyyksiä. Uni, joka minun edellisenä

yönä oli täytynyt vaihtaa soutamiseen, näytti nyt tahtovan kostaa

sitä välinpitämättömyyttä, jota siihen asti olin sille osottanut.

Kohta muistuivat mieleeni munkin sanat, joka kertoi olevan tapana

luostarissa levätä aamiaisen jälkeen. Läksin siis etsimään sitä

huonetta, jonka taloudenhoitaja oli määrännyt majakseni. Mutta

monien käytävien, porstuoiden ja portaiden eksyttämänä en mitenkään

voinut sitä löytää, koska en tullessani tarkemmin ollut kiinnittänyt

huomiotani siihen. Katsoin sisään muutamiin huoneisiin, joita luulin

minulle määrätyksi, mutta huomasin heti erehtyneeni, koska niissä

jo asui muita. Viimein muuan luostariveli huomasi pulani ja kysyi,

etsinkö huonettani. Vastasin myöntävästi, jonka jälkeen hän sangen

hyväntahtoisesti heti johti minut sinne. Huoneessani paneuduin

pitkäkseni matrassille, joka tähän tarpeeseen oli sijoitettu

sinne, kuten kaikkiin muihinkin huoneisiin, ja joka oli pantu

kolmen kyynärän pituiselle tuolille. Täällä ei ollenkaan käytetä

peitteitä, vaan ne, jotka sitä haluavat, voivat peittää itsensä

omilla vaatteillaan. Matrassi oli verhottu pumpulikankaalla, mutta

en voi sanoa, millä se oli täytetty; luultavasti sen sisällä ei

kuitenkaan ollut sen arvokkaampaa tavaraa kuin olkia tai heiniä. Tämä

matrassi sekä pieni päänalus samaa tekoa muodostivat koko vuoteen.

Pari tuntia nukuttuani heräsin ja läksin taas ulos. Iltapäivän

jumalanpalvelus oli nyt alkanut ja minä menin kirkkoon. Ihmetykseni

ei ollut vähäinen, kun näin kaiken täällä äkkiä eteen aukeavan

komeuden. Seinät olivat kauttaaltaan taulujen peittämät, joilla oli

kullatut ja hopeoidut kehykset. Samoin olivat pylväät ja kaarikatto

hopeoidut ja kullatut. Siellä täällä kimmelteli jalokiviä kulta- ja

hopeakiinnoksissa. Minne vaan silmänsä käänsi, näki pelkkää kultaa ja

hopeaa sekä mainitut maalaukset, jotka kuvasivat tapahtumia vanhasta

ja uudesta testamentista sekä esittivät kuuluisien pyhimysten y.m.

kuvia. Luostarin perustajia Sergiusta ja Hermannia on erityisesti

muistettu. Milloin näkee heidän kiviliuskalla purjehtivan Valamon

aalloilla, milloin paraillaan perustavan luostaria, milloin taas

toimittavan jumalanpalvelusta ja jakavan siunauksia ympärillensä.

Mutta tässä minun tulee vähän munkkien tiedonantojen mukaan kertoa

heistä. Sergius ja Herman olivat, syystä, jota en tiedä, lähteneet

liikkeelle Laatokan itäiseltä rannalta seisten irtonaisella

kivipaadella, joka aalloilla kelluen oli kantanut heidät Valamon

rannalle. Tuntuu siltä kuin joku vihollisten äkillinen tulo olisi

karkoittanut heidät mannermaalta, ja että heidän paetessaan oli

täytynyt käyttää moista alusta. Olkoon tämän asian laita miten

tahansa, kävi, kuten sanottiin, että he pelastuivat Valamoon. Täällä

he olivat herättäneet toisten huomion sekä monilla tekemillään

ihmeillä, joista he useisiin heitä kuvaaviin maalauksiin ovat saaneet

nimen "ihmeidentekijät", että myös vakavalla jumalisuudellaan.

Joukko hurskaita ihmisiä kävi heidän luonansa, ja useita oli, jotka

päättivät hylätä kotiseutunsa ja heidän tykönänsä ansaita taivaan

valtakunnan. Tämä oli luostarin alku. Jo itse perustajat toimivat

silloin melkoisesti, antoivat sille sääntöjä ja määräyksiä, joita

muiden luultavasti myöhemmin syntyneiden ohella vielä noudatetaan.

Nämä Sergius ja Herman ovat monessa paikassa kuvattuina. Heidän

kuvansa lepäävät hopeakirstussa, joka on asetettu kuoriin, minne

pääsee kulkemalla luostarin suurimman kirkon läpi. Toinnuttuani ensi

hämmästyksestä, jonka kirkon loisto oli minussa herättänyt, jäin

vielä joksikin aikaa jumalanpalvelusta seuraamaan; se oli jotenkin

samanlainen kuin mitä näkee kaikkialla venäläis-kreikkalaisissa

kirkoissa. Sitten poistuin kirkosta, ja koska kuulin kerrottavan,

että eräällä saarella oli vielä toinen luostari, kysyin sinne

vievää tietä. Muuan työmies näytti minulle polun, joka kiemurteli

niittyjen ja metsien halki järven muodostaman lahden rantaa pitkin.

Kuljin sitä pitkin ja tulin noin virstan matkan jälkeen purolle,

jonka yli oli rakennettu silta. Jo aikaisemmin oli suloinen ja

rehevä kasvullisuus, jota maa täällä kaikkialla tuottaa, minut

ihastuttanut. Suuresti ihmettelin, että tällä pienellä saarella

tapasin puronkin. Menin sillan yli ja kuljin vielä pari virstaa, kun

toinen luostari äkkiä esiintyi katseilleni juuri, kun olin keskellä

suurta metsää ja luullen eksyneeni olin kääntymäisilläni takaisin.

Menin sisälle kirkkoon, jossa paraillaan pidettiin jumalanpalvelusta.

Tämän luostarin rakennusta ei mitenkään voinut verrata suurempaan

luostariin, kuten myös tämän luostarin munkkien luku oli varsin

vähäinen edelliseen nähden. Seisottuani täällä hetken, istuuduin

ovenviereisen seinän luona olevalle rahille. Mutta kauan en saanut

istua rauhassa ennenkuin eräs munkeista jotenkin ankaralla äänellä

huusi minulle "stoite" (s.o. nouskaa seisomaan). Katsoin parhaaksi

totella häntä ja nousin seisomaan. Kohta senjälkeen menin takaisin

suurempaan luostariin, jossa jo oli alettu iltajumalanpalvelus. Tätä

kesti myöhäiseen yöhön. Seuraavana aamuna en herännyt ennenkuin kello

6. Kysyin eräältä henkilöltä, jonka tapasin, oliko jumalanpalvelus

jo alkanut. Hän alkoi nauraa ja vastasi, että se joka aamu alkaa

kello 2 ja että se nyt pian oli loppuva. Menin kuitenkin kirkkoon

edes nähdäkseni aamu-jumalanpalveluksen loppua. Se loppuu joka päivä

kello 7, jolloin munkit alkavat teenjuontinsa, jota kestää tunnin

ajan; senjälkeen mennään taas kirkkoon. Minä puolestani olisin

nyt kernaasti palannut mannermaalle, mutta tilaisuutta siihen ei

tarjoutunut. Viereisessä huoneessa näin olevan herrasväkeä, jota en

edellisenä päivänä ollut nähnyt. Nämä henkilöt olivat yöllä saapuneet

luostarinpurressa Pietarista ollakseen läsnä Pietarin-juhlassa,

joka oli vietettävä seuraavana perjantaina. -- Kuljin ajan kuluksi

milloin sinne milloin tänne, sillä aika tuntui joka hetkellä

käyvän pitemmäksi. Milloin kiipesin ylös kellotapuliin, josta taas

tulin alas; milloin menin metsään, kävelin puutarhoissa (nämä

todistivat hyvää hoitoa; omenapuut viihtyivät hyvin, istutettuina

eri pengerryksille), toiste taas viljavainioilla. Satamarantaa ja

purjeveneitä kävin usein katsomassa päästäkseni ensimäisessä matkaan

lähtevässä veneessä mannermaalle, kulkipa se sitten mihin rantaan

tahansa. Kellotapulissa laskin olevan 17 kelloa, jotka melkein kaikki

olivat eri kokoa. Suurin niistä oli runsaasti puolitoista syltä

läpimitaltaan suusta. Mutta oli joukossa toisia hyvinkin pieniä.

Kun nämä kaikki samalla kertaa joutuvat liikkeeseen, ajattelin

itsekseni, kuten sanottiin olevan tavallista suurempina juhlapäivinä,

niin mikähän soitto siitä syntyykään! Venäläisten kellonsoittajien

täytyy olla hyvin harjaantuneita taidossaan voidakseen säännöllisessä

tahdissa soittaa noita monia kelloja yhtä haavaa.

Saarella kuuluvat käärmeet lisääntyneen uskomattomasti; ne näet

ovat täällä rauhoitettuja, koska ei koko saarella saa tappaa yhtään

elävää olentoa. Minut ne kuitenkin jättivät rauhaan. Paneuduin

nukkumaan nurmikolle, tosin niitä peläten, vaikka minulla oli

hallussani koko Karjalan loihtutaito, jonka avulla ne voi huumata tai

tehdä niiden pureman tehottomaksi tai niiden myrkyn vaarattomaksi.

Kerran menin läheiselle mäelle ja rupesin piirustamaan luostaria

paperille, mutta tottumaton piirustaja kun olin, ei siitä tahtonut

tulla mitään. Kyllästyin siihenkin, kuljin hyvän matkan eteenpäin

metsään, heittäydyin loikomaan nurmikolle, otin esille kirjan,

jonka sattumalta Sortavalassa olin unhottanut taskuuni ja aloin

lukea. Aurinko oli korkealla ja sen säteiden synnyttämä kuumuus oli

melkein tuskastuttava. Hain itselleni toisen paikan puun siimeksessä

ja nukuin siihen pian. En tiedä, kauanko olin nukkunut, kun minut

herätti muuan ohikulkeva henkilö, sanoen minulle venäjäksi jotakin,

jota en kuitenkaan ymmärtänyt. Käännyin toiselle kyljelle ja nukuin

miehen mentyä uudelleen. Taas herättyäni menin luostariin, ja koska

paraillaan pidettiin jumalanpalvelusta, astuin sisälle kirkkoon.

Paitsi sitä, mitä jo ennen olin kirkossa nähnyt, huomasin siellä

muutamia yöllä saapuneita pietarilaisia. He ristivät ahkerasti

rintojaan, kumartuivat syvään ja heittäysivät joskus alas silmilleen

lattiaa suutelemaan. Eivätpä edes naisetkaan mitä kalleimmissa

hameissaan karttaneet tomua ja likaa, jota oli jäänyt permannolle

kirkossa kävijäin jaloista. Huolimatta upeista silkkihameistaan,

he usein kumartuivat maahan asti ja suutelivat hartaina lattiaa.

Tavattoman kaunis nuori nainen, joka seisoi vanhemman naisen,

luullakseni äitinsä vieressä, oli matkan päässä minusta. Hänen

uuttera ristielemisensä olisi varmaankin herättänyt huomioni,

ellei hänen nuoruutensa ja kauneutensa jo aikaisemmin olisi sitä

tehnyt. Hänen suudellessaan maata, minä ajattelin, eivätköhän

nämä ruusunpunaiset huulet joskus ole levänneet nuoren rakastavan

huulilla. Mutta hartaus, joka ympäröivien esineiden komeuden

kohottamana oli painanut leimansa hänen otsaansa, karkotti heti

sielustani kaikki maalliset ajatukset. Tällä kertaa olin entistä

kauemmin jumalanpalveluksessa läsnä. Tähän asti olin sekä

tällä kerralla kuten edellisilläkin seisonut siellä jotenkin

huomaamattomana, mutta sattuma käänsi nyt äkkiä kaikkien

ympärilläolevien katseet minuun. Kun pappi messusi jotakin, jota

minä en ymmärtänyt, kumartuivat kaikki yhdellä haavaa lattiaan asti.

Olin hetken ajan kahden vaiheilla, mitä minun tuli tehdä, pitikö

noudattaa toisten esimerkkiä vai edelleen jäädä seisomaan. Valitsin

jälkimäisen, koska en huomannut mitään syytä edelliseen. Yksin olin

pystyssä tässä suurilukuisessa joukossa kuni puu, jonka talonpoika

joskus säästää, hakatessaan metsät kaskeksi. Kernaasti olisin mennyt

ulos, jotta en olisi ollut täällä "Saulina profeettain joukossa",

mutta tämäkin oli mahdotonta, sillä paikka minusta alkaen ovelle

saakka oli täynnä ihmisiä, kaikki maahan asti kumartuneina lattialla.

Minun täytyi siis seisoa paikallani kunnes ympärillä olevat nousivat

ylös. Kaikki katsoivat nyt yhtä haavaa minuun, mutta siinä olikin

kaikki. Kotvan kuluttua menin kirkosta tiedustelemaan tilaisuutta

päästäkseni pois saarelta. Mutta eipä sitä vielä tarjoutunut.

Muuan Sortavalan pitäjän talonpoika, joka muutaman päivän oli

loikonut sairaana, lupasi sitten seuraavana päivänä ottavansa

minut veneeseensä. Varotin häntä toistamiseen ilmoittamaan minulle

milloin hän lähtee, vaikka se tapahtuisi kuinkakin aikaisin; sitten

palasin luostariin. Ollakseni milloin tahansa valmis lähtemään,

menin heti taloudenhoitajan luo häntä kiittämään. Puhuttelin häntä

latinaksi. Hän ei näyttänyt olevan oikein perehtynyt siihen, jonka

vuoksi hän vieressä seisovalle munkille sanoi jotakin. Tämä kysyi

minulta saksaksi, mitä halusin. Vastasin vaan tahtovani kiittää

taloudenhoitajaa hänen minulle osottamastaan hyvyydestä, ja munkki

tulkitsi tämän hänelle. Taloudenhoitaja pyysi häntä toivottamaan

minulle onnea matkalle, ja sitten minä sanoin hyvästi. Sinä iltana,

kun kävelin edes takaisin ja kävin useita huoneita katselemassa,

tulin sattumalta erään suomalaisen räätälin huoneeseen; hän

osasi useita uudempia runoja, jotka panin kirjaan. En vielä ollut

lopettanut kirjoittamistani, kun muuan mies noin 10:n aikaan

illalla tuli kertomaan, että talonpoika oli päättänyt lähteä

jo sinä iltana. Heti riensin talonpojan luo, ja sitten läksimme

soutamaan noin kello 1/2 11 illalla. Meitä oli kuusi henkeä, jotka

astuimme vallan liian pieneen veneeseen, tavalliseen pienenlaiseen

kalaveneeseen. Kysyin talonpojalta, kuinka hän saattoi uskoa

itsensä ja mukaansa ottamat henkilöt niin mitättömän aluksen varaan.

"Jos järvi pysyy tyynenä", hän sanoi, "ei meillä ole mitään vaaraa,

muuten Jumala saa auttaa meidät perille, kuten hän usein ennenkin

on tehnyt." Sittemmin jälkimäinen tulikin kysymykseen. Soutaessamme

parin virstan matkan pitkin Valamon rantaa sumu, jota lähtiessämme

ei nähnyt ollenkaan, lisääntyi huomattavasti. Hetken neuvoteltuamme

keskenämme päätimme ensiksi yhä edelleen jatkaa soutamistamme. Pian

huomasimme kuitenkin tarpeelliseksi ajoissa palata Valamon rantaan,

koska sumu yhä sakenemistaan sakeni, niin ettemme voineet nähdä

monta kyynärää eteemme. Pitkänluisu kalliopaasi lähellä rantaa oli

vuoteenamme. Yön viileys häiritsi unta, ja lukematon hyttysparvi

vielä lisäsi tätä pahaa. Poistaaksemme nämä molemmat yölepomme

esteet, menimme ylös metsään, kokosimme joutuisasti kuivia kaatuneita

puita ja viritimme hyvän valkean, jonka ympärille asetuimme. Tuli

kyllä pitikin toisen kyljen lämpimänä, mutta hyttyset pysyivät

yksipintaisesti kauan ympärillämme. Siirryin niin lähelle tulta

kuin suinkin saatoin tehdä, jos mielin olla polttamatta itseäni.

Siihen nukuin viimein, enkä herännyt ennenkuin kova, vasemmassa

polvessa tuntuva pisto äkkiä minut havautti. Löin siihen kohtaan

kiivaasti, arvellen että hyttyset, joiden luulin olevan syynä tähän,

joko poistuisivat tai kuolisivat lyönnistä. Mutta tämä hyttynen

oli tavallista pahempaa lajia, se näet oli pieni hehkuva hiili,

joka oli räiskähtänyt ulos tulesta ja polttanut melkoisen reiän

alusvaatteisiini. Sumu ei vielä ollut ollenkaan harventunut, vaan

pikemmin lisääntynyt. Meidän täytyi siis vielä odottaa, vaikka se

olikin tukalaa, etenkin kun nyt sade tuli edellisen pahan lisäksi.

Minä kuitenkin keksin keinon, joka suojeli minua sekä sateelta

ja hyttysiltä että osaksi myös kylmältä. Kääriydyin purjeeseen,

vaivuin taas pian uneen ja nukuin kalliolla monta tuntia. Noin 6:n

aikaan aamulla ryömin taas esiin kapaloistani, mutta sumua oli

yhä vielä kuten ennenkin. Odotimme vielä monta tuntia, mutta ei

sen parempia kotimatkan toiveita ilmautunut. Jopa muutamat sitten

neuvoivat, että olisimme palanneet luostariin ja muut näyttivät

siihen suostuvan. Koska minulla oli syytä uskoa että he, jos

olisivat palanneet, olisivat jääneet koko päiväksi luostariin, koetin

kaikin tavoin taivuttaa heitä siitä aikeesta luopumaan. Vihdoinkin

yhdeksän aikaan aurinko pilkoitti esiin sakeasta sumusta. Tämä

antoi meille toivoa sumun pikaisesta haihtumisesta, jonka vuoksi

yksimielisesti päätimme lähteä rannasta ja vastaiseksi pitää aurinkoa

kompassinamme. Mutta emme olleet soutaneet puolta peninkulmaa

pitemmälle, kun pilvet taas peittivät auringon. Nyt olimme aavalla

vedellä näkemättä monta kyynärää eteemme ja melkein neuvottomina

siitä, mitä oli tekeminen. Minä kehotin perämiestä ohjaamaan venettä

samaan suuntaan aaltoihin nähden, kuin se oli kulkenut auringon

ollessa näkyvissä. Näin hän teki, ja me soudimme entistä enemmän

ponnistaen, sillä pelkäsimme, että ukkonen, joka kuului kaukana,

helposti olisi saattanut nostaa myrskyn, ja että tämä olisi tehnyt

lopun koko matkastamme. On tunnettu asia, että tuuli ukonilmalla on

tiheämpien muutosten alaisena kuin tavallisesti, emmekä me siis

varmasti enää voineet luottaa edes aaltojen suuntaan, tuohon

seikkailurikkaan matkamme ainoaan johtotähteen. Mutta koska meillä

ei ollut muuta, tyydyimme seuraamaan tätäkin opasta, kunnes senkin

menetimme ja järvi oli vallan tyynenä. Nyt huomasimme soutamisen

turhaksi, luovuimme airoista ja odotimme kärsimättöminä kunnes

joko aurinko taas oli näyttäytyvä tai sumu häviävä, sillä joskin

tuuli nyt uudelleen olisi ruvennut nostamaan aaltoja, olisi se ollut

epäluotettavampi. Emme näet voineet ajatella muuta kuin että se

tyvenen aikana oli muuttuva. Vähäisen ajan kuluttua alkoi sataa ja

tuuli puhalsi kovemmin kuin ennen sadetta; kuitenkaan ei myrskynnyt.

Jos kohta olimme epävarmat siitä, oliko tuuli vielä sama kuin edellä,

käänsimme veneen siihen nähden samaan suuntaan kuin äsken ja

levitimme purjeen. Perämies arveli, että saattoi olla yhdentekevää

minne jouduimme, ja että ainakin oli parempi, ettemme aavalla

ulapalla odottaneet myrskyä, joka varmaankin olisi tuottanut meille

tuhon. Purjehdimme kauan puolella laitatuulella ja huomasimme viimein

iloiten, että sumu oli vähenemässä. Kohta senjälkeen näimme maan

haamoittavan vähän matkan päässä. Ohjasimme veneen sinne ja nousimme

iloisina maihin. Muuan miehistä sanoi, että se oli Haapasaari,

mutta toiset purskahtivat remakkaan nauruun tämän kuullessaan.

Kysyin syytä heidän nauruunsa, jolloin he sanoivat, että olisi ollut

ihme, jos olisimme Haapasaarella, joka oli vallan lähellä heidän

kotiaan ja siis oikean suunnan varressa. Kauan seisoimme siinä, ja

talonpojat tuumivat, mitä maata se mahtoi olla. Muutamat luulivat

sitä Impilahteen kuuluvaksi niemeksi, toiset taas arvelivat toista.

Toiset sanoivat tuntevansa sen ja sen vuoren ja toiset mainitsivat

niiden nimet. Koska he kaikki tottuneina kalastajina tunsivat oman

saaristonsa saaret, niemet ja lahdet, ihmettelin, että he niin

kauan seisoivat siinä tuntematta paikkaa. Kaikki mainitsivat eri

paikkoja, joiksi luulivat tätä maata, ja sen olisi pitänyt olla

ainakin peninkulman verta syrjässä meidän oikeasta suunnastamme,

voidakseen saavuttaa uskottavaisuutta toisissa. Viimein miehet

menivät kauemmaksi saaren ylängölle sitä lähemmin tarkastamaan.

Kukin palasi taholtaan ja vakuutti, että oltiin Haapasaarella, jota

nyt enää eivät voineet epäilläkkään seutua lähemmin tutkittuaan.

Talonpoikien ilo ei ollut kuvattavissa, enkä tiedä, mitä tekivät

enemmän, iloitsivatko vai ihmettelivät, että sattuma näin

onnellisesti vei meidät perille. Meillä oli jäljellä soudettavana

vaan lyhyt matka, kunnes tulimme mannermaalle. Erosin perille

tultuamme seuralaisistani, lukuunottamatta erästä, joka seurasi minua

hyvän matkaa melkein Otsioisten kylään, joka on maantien varrella

3/4 peninkulman matkan päässä Sortavalan kaupungista. Täältä kävelin

vielä samana iltapäivänä Sortavalaan. Kantaen kädessäni suurehkoa

mansikkatuokkosta, jonka olin muutamasta kolikosta ostanut

paimentytöltä, tulin sisälle kaupunkiin vähää ennen auringonlaskua.

Seuraavana päivänä kirjoittelin kirjeitä ja sen jälkeisenä olin

valmis lähtemään kaupungista. Paria päivää myöhemmin sattuville

markkinoille en tahtonut jäädä, osaksi, koska jo ennen niitä olin

saanut kaikki mitä tarvitsin, osaksi, koska asuntoni vuokra ja muut

kulunkini niiden aikana olisivat melkoisesti lisääntyneet. Juuri

kun aioin kiinnittää laukun selkääni, astui mieshenkilö kievarin

saliin; katsahdin häneen muistamatta, mistä hän oli kotoisin ja

mikä hänen nimensä oli. Viimein kysyin kievarinisännältä hänen

nimeään, ja hämmästyin aika lailla, kun kuulin hänen mainitsevan

luutnantti Fryxell'iä. Olin edellisenä keväänä tavannut hänet hänen

asuinkaupungissaan Hämeenlinnassa. Oli koko hauskaa nähdä täällä

hänet jälleen. Hetken kuluttua läksin kuitenkin kaupungista,

kuten olin päättänyt. Muuan Pälkjärveltä kotoisin oleva talonpoika,

jonka vähää ennen olin tavannut apteekissa, lupasi kyydittää minut

kotiseudulleen saakka. Hän odotti jo minua pihassa, ja viipymättä

istuimme kääseihin. Tiellä kohtasimme paljon markkinoille matkustavaa

väkeä. Hyvin monella oli suuret voitynnyrit rattaillaan. Etenkin

kaikki ilomantsilaiset kuljettivat voita markkinoille. Ruskealaan

pysähdyimme hevosta syöttämään. Suuri joukko markkinaväkeä oli myös

samassa tarkoituksessa pysähtynyt sinne. Useat kiteeläiset, jotka

olivat tavanneet minut Potoskavaaran häissä ja jotka nyt tunsivat

minut, tervehtivät minua. Muiden muassa näin täällä talollisen

Halttusen Ruppovaaralta; hän oli sen Olli Halttusen veljenpoika,

josta aikaisemmin olen kertonut. Hän oli äsken parantunut ja oli

matkalla markkinoille. Hän kysyi, oliko minulla vielä tallella sama

pilli (huilu), jonka hän minulla näki ollessani yötä hänen luonaan.

Vastasin, että se kyllä oli taskussa, mutta etten nyt mielelläni

soittanut sitä näin suuren kansanjoukon edessä. Hän vakuutti minulle,

että täällä helposti saatoin ansaita melkoisesti rahoja, jos vaan

puhaltaisin huiluani, vaikkapa kukin antaisi vaan kolme kopeekkaa.

Kiitin häntä hänen hyväntahtoisesta ehdotuksestaan ja tuumin

miten vielä perustelisin estelyäni, kun kyyditsijäni vapautti minut

siitä ilmoittamalla, että hevonen jo kyllä oli syönyt tarpeeksi, ja

että meidän jo täytyi lähteä matkaan, jos mielimme ehtiä perille

Pälkjärvelle. Sanoin hyvästi Halttuselle, istuin kääseihin ja

läksin matkaan. Noin 10:n aikaan tulimme tienristeykseen, missä

hänen tiensä erosi maantieltä. Maksoin talonpojalle viiden

peninkulman matkasta ruplan ja 50 kopeekkaa; sitten nousin pois

kääseistä, ja hän ajoi toista tietä kotia. Oli jo jotenkin myöhä

illalla, kun saavuin Pälkjärven kirkolle, jonka vuoksi en tahtonut

poiketa pappilaan enkä muihin lähelläoleviin herrasperheisiin, vaan

astuin yhä edelleen vielä muutaman neljännespeninkulman matkan.

Yön lepäsin metsässä laukku päänalaisena ja kuusenhavuja allani sekä

peitteenäni. Mutta vaikka miten olisi peittänyt itseään niillä, oli

vaikeata päästä rauhaan hyttysiltä. Panin piippuuni ja sytytin sen

sekä ladoin uudelleen kuusenoksat päälleni. Savu piti nyt hyttysiä

matkan päässä, vaivuin uneen ja nukuin sangen levollisesti kunnes

joku aamulla rupesi penkaamaan havuläjääni. Nousin ylös vartijoitani

katselemaan. Karjalauma, joka sattumalta oli tullut paikalle,

seisoi ympärilläni tuijottaen minuun, ikäänkuin olisi tahtonut

hyökätä kimppuuni. Mutta minun kohotessani pystyyn se pelästyi

ja pötki pakoon. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja minä aloin

kulkea eteenpäin. Vielä tänäkin päivänä kohtasin markkinoille

matkustavia talonpoikia. Monissa ruohoisissa paikoin he olivat riisuneet

hevosensa ja päästäneet ne ruokailemaan, sillä välin kuin itse loikoivat

valkean ympärillä. Kysyin, oliko heillä ollut tapana matkoilleen

ottaa mukaansa rehua hevosta varten. He vastasivat siihen kieltävästi

ja tuumivat, että se olisi suurinta hulluutta, koska ruohoa

tapaa kaikkialta tien vierestä. "Entä kaupungissa?" -- "Se, joka

aikoo viipyä kauemmin kaupungissa, niittää viimeisestä syöttöpaikasta

riittävän määrän ruohoa ja vie sen rattaillaan kaupunkiin." -- "Entä

jos hevosenne karkaisivat syödessään noin itsekseen valtoimina

metsässä?" -- "Siihen ne ovat liian viisaat ja ovat olleet pienistä

varsoista, kun ne emänsä perässä ensi kerran juoksivat irrallaan

matkalla." Minulla ei ollut enempää heiltä kysyttävää. Muutamat,

joilta kysyin osasivatko runoja, pyysivät minua käymään luonansa

kotonaan kulkiessani niiden pitäjien läpi, joissa he asuivat; sen

lisäksi he neuvoivat minulle useita tuttuja runoniekkojaan. Tein

sen huomion, ettei yksikään näistä talonpojista ollut juovuksissa.

Hiljaa he kulkivat tietänsä edelleen, meluamatta ja huutamatta niin

kuin useissa paikoin muualla, etenkin rannikkoväestön ja hämäläisten

kesken, on tavallista: Täten tämä päivä kului sangen miellyttävästi.

Mansikat olivat nyt täysin kypsyneet, jonka vuoksi usein poikkesin

tieltä niitä syömään. Tohmajärvellä söin samana päivänä ensi kerran

mesimarjoja, joita siellä täällä tien varsilla kasvoi runsaasti,

kuten myös suomuuramia, jotka löysin maantien viereisiltä soilta.

Iltapäivällä tulin Vatalan kievariin, jonne päätin jäädä pariksi

päiväksi, sillä näin, että heillä oli kaunis kamari, joka Karjalan

rahvaalta jopa kestikievareistakin useimmiten puuttuu. Emäntä,

joka oli vanhanpuoleinen, oli melkein yksin kotona, kun hänen

miehensä oli lähtenyt markkinoille. Hän näytti ensin olevan hieman

epäluuloinen minun suhteeni; kuitenkaan hän ei tehnyt mitään

esteitä, kun pyysin saada jäädä yöksi heidän vierashuoneeseensa.

Istuuduin kirjoittamaan iltaan asti, myöskin seuraavan päivän

käytin kirjoittamiseen. Emäntä, kun näki minun niin uutterasti

kirjoittavan, kysyi mitä kirjoittelin. Vastasin hänelle kirjottavani

muistiin kaikenlaista, mitä täällä Karjalassa olin nähnyt, voidakseni

sitten kotiseudullani siitä kertoa. "Ehkäpä panette kirjaan tämänkin,

minkä nyt kanssanne puhun", virkkoi emäntä. Jotta hän ei suotta

olisi tullut varovaiseksi minun suhteeni, vastasin kernaimmiten

panevani kirjaan vanhoja runoja ja lauluja ja kysyin, osasiko hän

niitä. Häh vastasi lapsuudessaan kyllä niitä osanneensa paljonkin,

mutta nyt jo enimmäkseen unhottaneensa ne. Näytin nyt hänelle kaikki

ennen kirjoittamani runot ja kerroin laajasta jalkamatkastani. Sen

ohella luin hänelle useita sellaisia laulurunoja, joita Karjalan

naiset etupäässä laulavat. Useat hän sanoi ennen osanneensa ja

toisia kuullessaan hän huomautti, että hänen äitinsä tai tätinsä oli

laulanut samoja lauluja vähän toisin. On omituista nähdä, kuinka

tenhoavasti vanhat laulut vielä usein vaikuttavat suomalaisiin

mieliin. Useissa paikoin olen huomannut, miten ne, jotka niitä ovat

laulaneet tai jotka ovat kuulleet muiden niitä laulavan, omituisella

tavalla ovat niistä heltyneet. Yhden ainoan runopätkän kuultuaan he

usein muuttuvat minulle tuttavallisemmiksi kuin kuultuaan pitkiä

kertomuksia asioista, joiden olen luullut enemmän huvittavan heitä.

Emäntä tuli myös yhä avomielisemmäksi minua kohtaan ja kertoi

minulle elämänsä tapauksia. Hänen ensimäinen miehensä oli jättänyt

hänet jälkeensä ilman perillisiä. Nykyisen miehensä kanssa hän

oli omituisella tavalla joutunut naimisiin. Tämä mies oli ennen

asunut lähellä heitä ja oli entisen isännän kuoltua jonkun aikaa

tehnyt talon työt ja hoitanut sen asioita. Kun hän sitten ilmaisi

aikomuksensa naida emäntälesken, oli tämä huomauttanut hänelle,

kuinka epäsuhtainen sellainen aviopari olisi ja kertoi sanoneensa:

"Saattaisinpa varsin hyvin ikäni puolesta olla äitisi, kuinka siis

voit naida niin vanhan naisen ja sittemmin naituasi tyytyväisenä

elää niin vanhan vaimon kanssa! Ei toki, hae itsellesi vaimo mielesi

mukaan muualta, talon saat kuitenkin minun kuoltuani. Minä en

enää ole naimahaluinen, vaan voin varsin hyvin olla lopun ikääni

naimatonna." Mies tai oikeammin silloin 18-20 vuoden ikäinen

poika ei kuitenkaan tämän johdosta luopunut aikeestaan, vaan oli

vakuuttanut, ettei hän mistään voinut saada parempaa vaimoa, ja

niin oli kosiminen ratkaistu. Kysyttyäni, miten hän oli tyytyväinen

nuoreen mieheensä, hän vastasi eläneensä hänen kanssaan hyvin

onnellisena ne vuodet, jotka olivat olleet naimisissa. Huolimatta

tästä emännän suuresta avomielisyydestä hän taisi kuitenkin joskus

olla huolissaan siitä, kuka minä olin sekä siitä, mitä alituinen

kirjoittamiseni merkitsi. Hän ei kuitenkaan koskaan lähempää

tiedustellut sitä minulta, eikä hän myöskään suorastaan tahtonut

kysyä, oliko minulla matkapassia vai ei. Kuitenkin hän kautta rantain

ilmaisi minulle halunsa saada se tietää. Tämä kävi selville, kun

hän kerran kysyi minulta, enkö koko matkallani ollut joutunut

tekemisiin ilkeiden ihmisten kanssa. Vastasin, että jos sellaisia

olisi ollut, niin he kyllä olisivat varoneet minua, kun olisivat

nähneet, että minulla oli pyssy. "Enpä tarkoita varkaita ja rosvoja",

sanoi hän, "sillä niitä ei Jumalan kiitos ollenkaan ole tarvinnut

pelätä meidän tienoillamme; vaan ajattelin, eiköhän rahvas, jonka

luona olette käynyt, joskus ole epäillyt teitä joksikin toiseksi ja

tuottanut teille kaikenlaisia hankaluuksia?" Tajusin helposti hänen

ajatuksensa ja vapautin hänet huolistaan minun suhteeni noutamalla

passini ja huomauttamalla, että se minua näissä asioissa suojeli. Nyt

hän tuli vielä tyytyväisemmäksi ja pyysi minua vaan jäämään heille

niin kauaksi, kuin työtäni kesti. Jäinkin sinne seuraavaan päivään

asti. Seuraavana aamupäivänä sattui rovasti Vallenius matkustamaan

Kiihtelysvaaran kappeliin. Hänen tiensä kulki tästä ohi, jonka vuoksi

hän poikkesi kievariin. Hän tunsi minut ja viipyi siellä jonkun

aikaa kysellen retkiäni, mitä olin tehnyt Jouhkolasta erottuani.

Hänen lähdettyään matkaan, emäntä tuli luokseni ja näytti siltä kuin

hän olisi tahtonut kertoa minulle jotakin hyvin tärkeätä. "Niin

vähän ihminen täällä tietää!" hän virkkoi kaikkein ensiksi. "No,

mitä teille nyt on mahtanut tapahtua?" -- "Eipä mitään", hän vastasi,

"mutta tehän olette maisteri, ja minä luulin teitä vaan talonpojan

pojaksi, kuten itse sanoitte." Vastasin, että olinkin talonpojan

poika, kuten olin hänelle sanonutkin, ja kysyin, mistä hän nyt

oli saanut tietää, että olin maisteri. "Kuulin kyllä", hän vastasi,

"että rovasti teitä siksi kutsui, vaikken ymmärräkkään ruotsia."

Jos olisin kauemmin tullut viipyneeksi täällä, olisin pikemmin

menettänyt kuin voittanut tämän emännän mielestä niin tärkeän

huomion kautta. Sillä sen sijaan, että ennen olin ollut täällä kuin

kotonani, piti emäntä nyt velvollisuutenaan kohdella minua kuin

ylhäisempää vierasta ainakin, ja tämä tuottaa aina hankaluuksia

sekä isännälle että vieraalle. Vähää ennen päivällistä hän kysyi

minulta, olinko syönyt "Karjalan herkkua". Vastasin, etten ennen

ollut kuullut edes tätä nimeä ja kysyin, mistä sitä valmistettiin.

Hän lupasi heti laittaa sitä, niin että saisin syödä. Se ei ollut

muuta kuin tavallista viilipiimää (kokkelia), johon oli sekoitettu

rieskamaitoa ja joka tuntui vähän nuoren maidon sekaiselta

kohopiimältä. Sepä vasta herkkua! taitanet ajatella, hyvä lukijani,

mutta vakuutan sinulle omasta kokemuksesta, että tämä yksinkertainen

ruokalaji maistuu sangen hyvältä, kunhan vaan ei syö sitä vatsan

ollessa täynnä. -- Myöhemmin iltapäivällä läksin täältä ja kuljin

kokonaista 5/4 peninkulmaa erääseen taloon, johon sitten yövyin.

Seuraavana aamuna läksin sieltä ja kuljin edelleen pysähtymättä

pitempää kuin useissa paikoin syömään mansikoita ja maamuuramia.

Olin jo täten vaeltanut noin kolme peninkulmaa, kun päivällisaikaan

rupesin lepäämään nurmikolle tien laitaan. Muutamia talonpoikia tuli

ajaen jäljessäni samaan paikkaan ja he tunsivat minut kohta, sillä

olivat nähneet minut matkallansa Sortavalaan, josta nyt palasivat.

Kaupunkiin viemästään voista he olivat saaneet 8 ruplaa puudalta,

joka hinta heidän mielestään oli vallan liian pieni. Aioin ensin

heidän rattaillaan ajaa Ilomantsin kirkolle, mutta tultuamme lähelle

Konnunniemen (Huosiovaaran) kylää, sanottiin minulle, että jos

tahdoin kirjoittaa muistiin runoja, niin siellä oli muuan talollinen

Rautiainen, jonka tiedettiin niitä osaavan. Jäin siis pois heidän

seurastaan ja poikkesin kylään, joka oli virstan päässä maantieltä.

Oltiin talossa äsken syöty päivällistä. Rautiainen kysyi minulta,

olinko jo syönyt ja kun siihen vastasin kieltävästi, pyysi hän minua

istumaan ruualle. Sen jälkeen hän tarjosi minulle kypsiä suomuuramia,

sellaisia, joita täällä sanotaan "lakoiksi" eroitukseksi vähemmän

kypsistä ja vielä kovista "muuramista". Hänen kanssaan tyhjensin

suuren ropeellisen näitä hyvänmakuisia marjoja. Hänen pienelle

tyttärelleen, joka oli poiminut ne, annoin sitten muutaman lantin,

jotka minulla sattui olemaan, ja sen jälkeen Rautiainen käski hänen

tuoda esille vielä toisen ropeen. En kuitenkaan jaksanut syödä

enempää, vaan kiitin ja käänsin sitten puheeni runoihin. Vaikka

Rautiainen muuten näyttäysikin anteliaaksi ja vieraanvaraiseksi, ei

hän kuitenkaan antanut minulle mitään toiveita runojen saannista.

Hyvin halukkaasti hän kuunteli niitä runoja, jotka hänelle luin,

mutta hän sanoi aina lopulla: "Onhan teillä kaikki runot ennestään,

mitä minä enää voin teille antaa?" Lukuunottamatta muutamia

perin mitättömiä toisintoja, en saanutkaan häneltä mitään. Muutamat

nuoremmat henkilöt lauloivat kuitenkin minulle pari uudempaa runoa,

jotka panin kirjaan. Samalla he neuvoivat minut erään Ollukka

Parvisen luo, jonka sanoivat sekä osaavan muiden sepittämiä runoja

että itse olevan onnistunut runoniekka. Muutamat nuoremmista

henkilöistä saattoivat minut Ollukan kotiin. Hän sattui,

tullessamme itse olemaan pihalla; tervehdin häntä, tietämättä että

hän juuri oli etsimäni mies, ja menin tupaan. Minua saattaneet

miehet jäivät jälkeeni pihalle, kuten luulin, kertomaan asiaani.

Hetken kuluttua hekin tulivat tupaan ja minä kysyin, olivatko nähneet

Ollukkaa. "Hänhän se oli, jota tervehditte pihalla", sanoivat he,

"mutta mainittuamme, että te olitte tullut kirjoittamaan hänen

runojaan, hän juoksi pois, emmekä sen koommin ole häntä nähneet."

Kysyin, eivätkö olleet nähneet, minnepäin hän oli juossut, ja he

arvelivat hänen lähteneen vähän matkan päässä olevaan toiseen taloon.

Menimme sinne häntä etsimään, mutta ei häntä sielläkään näkynyt.

En kuitenkaan turhaan nähnyt vaivaa, sillä tämän talon emäntä

lauloi minulle useita vanhoja lauluja, jotka kirjoitin kirjaan

mikäli hän niistä aina muisti jonkun pätkän. Hänkin virkkoi, minkä

monet muut ennen olivat sanoneet, etten kahdessa kolmessa päivässä

olisi voinut kirjoittaa kaikkia niitä runoja, jotka hän tyttönä

oli osannut. Hän valitti, että muistinsa nyt oli niin heikontunut,

ettei hän muistanut paljoa niistä. "Kuitenkin muistan vieläkin

useita", hän jatkoi, "ja saatan itsekseni usein laulella tuntikaudet

perätysten, paraiten kun olen pahoillani jostakin tai kun mieleni

muuten on täynnä huolia. Silloin ei minulta suinkaan lauluja puutu,

eikä minun edes tarvitse niitä tuumia, vaan laulelen monta laulua,

joita nyt en suinkaan voi muistaa." -- Ollukkaa odotettiin tänne

illalla, sillä hänen piti seuraavana päivänä ottaa osaa heinäntekoon.

Hän tulikin viimein myöhään illalla, mutta ei mitenkään suostunut

laulamaan runoja. Kysymykseeni, miksi hän päivällä oli paennut

minua, hän ei vastannut mitään, vaan puolusteli itseään ainoastaan

sillä, että kaikki runot, jotka hän osasi, sekä omat tekemänsä

että muiden sepittämät, olivat niin huonot, ettei niitä maksanut

panna kirjaan. Pyytämällä pyydettyäni hän kuitenkin lupasi

seuraavana aamuna laulaa parhaat runot, jotka osasi. Mutta se, mitä

olin pelännyt, tapahtuikin, nimittäin että Ollukka jo oli mennyt

pois ennenkuin heräsin. Emäntä, joka yhä vielä oli kotona, muisteli

vielä, mitä edellisenä päivänä oli jättänyt lauluistaan laulamatta,

ja minä toivoin vielä saavani häneltä paljon muita lauluja,

kun hänen miehensä sekaantui asiaan ja käski emännän laulaa ennemmin

jonkun jumalisen virren kuin vanhoja "remputuksia". Huoneentaulu

muistui mieleeni, enkä siis enää tahtonut pyytää emäntää vastoin

miehensä tahtoa laulamaan minulle laulujansa. Mainitun päivän aamuna,

nimittäin 14:ntenä, läksin Huosiovaaralta enkä paljoa pysähtynyt

ennenkuin Koverossa. Olin aikonut pysähtymättä vielä samana

päivänä kulkea Maukolaan saakka, missä lääninviskaali Falck asui.

Olin kuullut, että hän oli suuri suomalaisten runojen ystävä.

Muuan tienristeys Koveron tienoissa eksytti minut. Sen sijaan että

olisin poikennut oikeanpuoliselle tielle, joka vie Ilomantsin

kirkolle, menin vasemmanpuolista tietä, joka pian päättyi venäläiseen

rukoushuoneeseen. Minun täytyi kääntyä takaisin ja poikkesin erääseen

taloon. Tämän kylän asujamet kuuluvat suureksi osaksi kreikkalaiseen

uskoon, ja niin oli myös sen talon väen laita, johon tulin. Tytär

kysyi nähtyänsä huiluni, mikä keppi se oli. Vastasin silloin hänelle,

että se oli puhallus-soitin ja rupesin samassa todistamaan mitä

olin sanonut. Hän oli vähällä joutua suunniltaan ihastuksesta ja

tiesi tuskin, pitikö hänen astua vai tanssia. Lopetettuani pyysin

häntä vuorostaan laulamaan jotakin minulle. "En enää jouda", hän

vastasi, "veljeni odottavat minua heinäniityllä, mutta äitini jää

kotia ja hän osaa kyllä lauluja." Samassa hän otti viikatteensa ja

meni pois. Kotia jäänyt äiti ei kuitenkaan ollut niin altis tuomaan

esiin runojaan. "Lauloinpa viimeksi", hän virkkoi, "häissä ja sain

siellä sukat (tai kintaat; en oikein muista kumman hän sanoi); enkä

nyt tässä tahdo laulaa ilmaiseksi." Otin esille 5 kopeekan hopearahan

ja lupasin sen hänelle, jospa hän vaan tahtoi laulaa minulle pari tai

kolme runoistaan. Nyt hän alkoi ja toisti ne vielä kun aloin panna

niitä kirjaan. Sitten tahdoin antaa hänelle maksun, mutta hänpä ei

ottanutkaan vastaan rahoja. Ihmettelin sitä ja kysyin, kuinka hän

ensin ei ollenkaan tahtonut laulaa maksutta ja kuinka hän sitten

laulettuaan ei huolinutkaan maksusta. Hän virkkoi silloin, että

hän kernaimmiten kokonaan olisi tahtonut olla laulamatta, mutta

ettei myöskään ollut voinut kauempaa kieltää, kun huomasi, miten

kärkkäästi halusin sellaisia joutavia lauluja. Tarjosin hänelle

vielä kerran mainittua rahaa, ja lopulta hän suostui ottamaan sen,

kuitenkin pannen ehdoksi, että minun samasta maksusta piti syödä

päivällistä. Muori kantoi pöytään voita, maitoa ja täkäläisen rahvaan

piirakkaa. Ruuan jälkeen menin muorin neuvon mukaan tien vieressä

olevaan torppaan, jonka emännän hän sanoi osaavan paljon runoja.

Tupa oli sinne tullessani aivan tyhjä. Odotin hetkisen, mutta ei

ketään kuulunut, jonka vuoksi taas läksin matkaan. Vaikka torppa

oli maantien varrella, ei ovessa ollut mitään lukkoa, joka seikka

on todiste siitä, että yleinen turvallisuus täällä vielä on sangen

hyvä. "Karsinan" ja "sillan" välillä oli täällä vanhan tavan mukaan

väliaita rajana.

Näiltä viivytteiltä en ehtinyt tarpeeksi aikaisin illalla Maukolaan,

jonka vuoksi päätin yöpyä lähellä olevaan taloon. Seuraavana

aamuna saavuin sinne varhain. Lääninviskaalilla, joka myös oli

pitäjänmakasiinin hoitaja, oli sinä viikkona toimena jakaa

viljaa lainaajille. Hän asui sen ajan pappilassa, minne minäkin

päivällisen jälkeen menin. Siitäperin kuin erosin Sortavalasta,

olin oleskellut rahvaan parissa, jonka vuoksi nyt kernaasti lepäsin

täällä kokonaista kuusi päivää. Hyvä ja ystävällinen kohtelu, joka

täällä tuli osakseni, hauskuutti suuresti tämän ajan. Runokokoelmani

suureni melkoisesti niistä lisistä, jotka herra lääninviskaali

hyväntahtoisesti antoi minulle, ja myös muutamista muista. Vähää

ennen kuin erosin täältä suntio toi minulle tukun ennen paperille

pantuja runoja; ne kopioin lukuunottamatta muutamia, jotka

pääasiallisesti olivat jo hallussani olevien kaltaisia. Erään

entisen koulumestarin käsikirjoituksen sama mies antoi minulle.

En kuitenkaan voinut sitä käyttää, vaikka se tosin oli useita

hartauskirjoituksiamme etevämpi, ja vaikka sillä oli se etu niihin

nähden, että se oli alkuperäinen, kun sitävastoin kaikki muut ovat

huonoja käännöksiä. -- Erään kuuluisan runoniekan, Pietari Kettusen

luona, joka asui Kuolisman kylässä, neljän peninkulman päässä

Ilomantsin kirkolta, minun täytyi jättää käymättä; tosin ei matkan

pituus, vaan sen muut vaikeudet pelottivat minut siitä. Oli näet

kulkeminen sinne monen järven yli. -- Ne Ilomantsin suomalaiset

asukkaat, jotka ovat venäjänuskoisia, muodostavat noin kolmanneksen

pitäjän asujamista. Huolimatta uskonnonmuutoksesta ovat useimmat

heistä itse harjoittaneet lukutaitoa. Monella on pieni kokoelma

suomalaisia kirjoja, ja näitä he luterilaisten veljiensä tavoin,

joiden kanssa elävät hyvässä sovussa, ahkerasti lueskelevat.

Luulenpa tuskin, että koskaan kummallakaan puolella on tapahtunut

sellaista toisen uskon tuomitsemista ja oman uskon ylistelyä kuin se,

joka usein jokapäiväisenä riidan aiheena esiintyy etelä-Europassa

niissä paikoin, missä kahteen eri uskontunnustukseen kuuluvaa kansaa

asuu lähellä toisiaan tai sekaisin. Päinvastoin luterilaiset

suomalaiset täällä joka sunnuntai menevät kreikanuskoiseen

jumalanpalvelukseen, joka alkaa jotakuta tuntia aikaisemmin kuin

heidän oma jumalanpalveluksensa, ja kreikanuskoiset kulkevat taas

omasta kirkostaan, pappi etunenässä, luterilaiseen kirkkoon.

Ruotsin ajalla oli tietysti lupa venäjänuskoisen kääntyä

luterilaiseen oppiin, mutta ei päinvastoin. Nyt on asianlaita

päinvastainen. Lasten tulee tunnustaa samaa oppia kuin vanhempien.

Venäjänuskoiset miehet eivät pukunsa puolesta huomattavasti eroa

luterilaisista, mutta naisilla on omituisenlainen päähine sekä

väljä röijy, joka useimmiten on punaista kangasta. Ilomantsissa asuu

toisenlahkoisiakin kreikanuskoisia, niin sanottuja "raskolnikkejä".

Heillä on täällä kaksi luostaria, joissa en voinut käydä, koska

ne olivat niin etäällä. -- 21:ntenä päivänä läksin Ilomantsista

kulkemaan Enontaipaleeseen. Rokottaja Vinter, jonka Ilomantsissa

olin tavannut, matkusteli samaan aikaan virkatoimissaan tämän tien

varsilla olevissa kylissä. Matkustin hänen seurassaan noin pari

peninkulmaa, mutta seuraavana aamuna erosin hänestä ja jatkoin

matkaani yksin. Iltapäivällä tulin Enon(taipaleen) pappilaan, missä

nukuin seuraavan yön. Aamulla kävin loihtija Hassisen luona, joka

asui Nesterinsaarella, näpeän neljännespeninkulman matkan päässä

mainitusta pappilasta. Niistä lukuisista vanhoista loihturunoista,

jotka hänen sanottiin osaavan, kuten hän myös itse myönsi, sain

ainoastaan pari kappaletta. Hän ei millään muotoa suostunut

lukemaan niitä, tai jos hän sen tekikin, niin ei antanut minun

kirjoittaa niitä muistiin. Lukiessani hänelle ennen keräämiäni

runoja, hän aina kysyi, keltä ne olin saanut. Jotta en olisi

vahvistanut sitä hänen luuloansa, että täten muka kokosin luetteloa

maan noitien nimistä ja että sitten vetäisin heidät edesvastuuseen,

virkoin aina, että muka olin unhottanut niiden henkilöiden nimet,

jotka olivat laulaneet ne minulle. Mutta tämä ei ollenkaan ollut

omansa herättämään hänessä suurempaa luottamusta. Hänen tavallinen

vastauksensa kuului, ettei hän lohen pyynniltä ehtinyt lausua

runojaan. Muuten hän kohteli minua sangen hyvin. Hän tarjosi minulle

kahvia ja keitätti aterioiksi vasta pyytämäänsä tuoretta lohta.

Talon vanha emäntä oli sairaana ja poikansa kysymyksessä olevan

loihtijan hoidon alaisena. Hänen molemmat miniänsä olivat keskenään

tehneet sen sopimuksen, että he hoitaisivat vuoroin karja- ja vuoroin

muun talouden askareita vuoden ajan erästään kumpiakin. Se miniä,

joka tänä kesänä hoiti karjaa, oli karjan kanssa ulkolaitumella

viipyen siellä syksyyn asti ja pitkän matkan vuoksi ajamatta

karjaa illoin kotia. Heidän karjassaan oli lähes 30 lypsävää lehmää.

Kuulin sittemmin hullunkurisen jutun siitä, miten nuorempi Hassinen

oli nainut kotona olevan emännän. Tämä oli nuorena ollut kuuluisa

suuresta kauneudestaan. Useat kosijat olivat saaneet rukkaset.

Hassinenkin ilmestyi puhemiehensä seurassa. "Mene helvettiin!" oli

tytön vastaus ollut. Hassinen astuu esiin ja sanoo: "Muistakaa,

että se, minkä sanoitte hänelle, oikeastaan kohtaa minua." "Mene

sinne ja sinne", tyttö vastasi hänellekin. Kun Hassisen piti lähemmin

selvittää tunteitaan, tyttö nousi seisovilleen ja juoksi riiheen,

johon Hassinen häntä seurasi. Tytöllä oli sirppi kädessä ja hän

uhkasi sillä lyödä kosijaa, ellei tämä suostuisi poistumaan, mutta

tämä sai käteensä seipään ja löi sirpin hänen kädestään, mutta sattui

samalla koskettamaan puulla hänen käsivarttaan. Tyttö rupesi itkemään

ja sanoi: "Vianalaiseksi minun piekset", johon kosija virkkoi:

"Kyllä minä sinun vianalaisenakin elätän." Tyttö itki yhä vaan,

mutta seurasi kuitenkin Hassista äitinsä luo. Äiti kysyi kuultuaan

Hassisen selityksen: "Tahdotko, tyttäreni, häntä mieheksesi?" "Enhän

minä muillekaan vianalaisena kelpaa."

Omituista karjalaisten perhe-elämässä on muuten, että pojista

usein kukin ottaa emännän itselleen kotiin. Sopivin veljistä

rupeaa ensimäiseksi isännäksi, mutta toisetkin kernaasti pitävät

itseään isäntinä. Ei aina käy niin, että ylimmän isännän vaimo myös

olisi ylin emäntä, sillä tämä arvo riippuu heidän keskuudessaan

taitavuudesta, joka toisten suostumuksella tai vallananastajan

vaikutuksesta helposti pääsee oikeuksiinsa. -- Torstaina, 24:ntenä

päivänä, kuljin taas Hesterinsaarelta takaisin Enon(taipaleen)

pappilaan. Koska siinä saaren rannassa ei sattunut olemaan venettä,

niin oppaanani oleva mies vei minut kaidan salmen rannalle, jonka yli

virran vuoksi olisi ollut mahdoton päästä, ellei sen poikki olisi

ollut pantuna pyöreitä puita kiville; niitä myöten ryömimme yli,

ollen vaarassa luiskahtaa virtaan. Onnellisesti pääsimme kuitenkin

molemmat salmen yli, ja todellisella mielihyvällä minä jatkoin

matkaani Enon(taipaleen) pappilaan, jossa olin yötä. Seuraavana

päivänä läksin sieltä aamiaisen jälkeen. Tunnin ajan kuljettuani

saavuin Kaltimonniskan salmelle, jonka yli tätä tietä matkustavien

täytyy lautalla kuljetuttaa itsensä. Tultuani toiselle rannalle

istuin panemaan piippuuni ja pyysin lauttamiestä tekemään samoin

sekä ojensin hänelle tupakkakukkaroni. Tuskin hän oli ehtinyt

noudattaa kehotustani, kun alkoi puhua paikan merkillisyydestä.

"Kaksikymmentä vuotta sitten ette olisi istunut yhtä turvallisena

tuossa paikassa kuin nyt", hän sanoi minulle. "Miksi en", minä

kysyin. "Koska", hän jatkoi, "venäläinen silloin pian olisi

voinut ampua teidät kuoliaaksi." Sitten hän alkoi kertoa, miten

venäläiset olivat sijoittaneet leirinsä vastaiselle rannalle,

jolta juuri olimme tulleet, ja miten joukko karjalaisia talonpoikia

oli estänyt heitä kulkemasta salmen poikki; nämä talonpojat olivat

tänne kokoontuneet Tiaisen johdolla estämään vihollisen etenemistä.

Tiainen, vaikka oli itsekkin ainoastaan talonpoika, oli erittäin

kekseliäästi ja rohkeasti johtanut toisia. Hän oli varustanut

paikan jotenkin korkealla vallituksella, jonka hän oli käskenyt

luoda mullasta ja turpeista suurten petäjähirsien muodostamalle

perustalle. -- Kuoppa, joka oli syntynyt mullan otosta, oli vielä

nähtävissä ja oli melkoisen suuri. -- Tämän varustuksen suojelemina

talonpojat olivat monta viikkoa estäneet vihollisen pääsemästä

salmen yli. Useat tämän tekemät yritykset olivat talonpojat

ampuma-aseineen onnellisesti torjuneet. Vihollinen ei myöskään ollut

jättänyt kanuunainsa tulta suuntaamatta talonpoikien varustusta

vastaan, mutta se oli ylipäänsä vähän vahingoittanut heitä, sillä

tavallisesti olivat vihollisten kuulat lentäneet ylempään suuntaan

lähelläolevalle vuorelle, jolta olivat kaataneet koko metsän.

Vaikka tämä tosin ei tehnyt erityistä vahinkoa talonpojille, he

eivät kuitenkaan mielellään nähneet, että hyvä tukkimetsä sai

syyttömänä kaatua tantereelle. Mutta tämä paha ei ollut muuten

poistettavissa kuin vihollisen karkoittamisella, ja sitä varten

Tiainen keksi seuraavan juonen. Hän teetti vallituksen seinään useita

pyöreitä lovia, joihin pantiin suuria petäjähirsiä; nämä oli sitä

ennen koverrettu ontoiksi ja päästä tervattu, niin että tulisivat

kanuunain kaltaisiksi. Tuskin oli tämä saatu kuntoon, kun huomattiin

levotonta liikettä vihollisessa, joka piti varmana, että talonpojat

pian lähettävät heidän sekaansa kuulasateen. Vihollinen vetäytyikin

takaisin, ollen varma siitä, että tätä tietä oli mahdoton tunkea

eteenpäin. Talonpojat jäivät vielä tähän hyvin varustettuun leiriinsä

ja odottivat, yrittäisikö vihollinen vielä vastedes siitä paikasta

ylitse. Mutta tämän sijaan vihollinen tekikin kierroksen Liperin

kautta ja lähestyi suoraa päätä talonpoikien leiriä, kun nämä siitä

saivat tiedon. Huomaten mahdottomaksi puolustautua avonaisella

kentällä, talonpojat pakenivat minkä ennättivät, jättäen jälkeensä

äsken mainitut kanuunansa. En tiedä mitä vihollinen ajatteli lähemmin

tarkastellessaan näitä kanuunoita, jotka vähää ennen hänessä olivat

herättäneet kauhua. Mutta nyt loppui piippuni, kuten myös talonpojan

kertomus. Läksimme pois Tiaisen linnasta, joksi paikkaa nyt sanotaan

ja erosimme, hän mennen kotiinsa ja minä kulkien tietä edelleen,

kunnes tien vieressä tapasin suuren hongan, jota vihollisen kuulat

olivat säästäneet ja joka hyvin suojeli minua auringon paahteelta.

Sen siimekseen istahdin ja panin paperille talonpojan kertomuksen.

Päivällisaikaan tulin kylään, jossa poikkesin Ihalaisen tilalle.

Kotona olevat naiset lauloivat minulle moniaita runoja, varsinkin

muuan vanhempi nainen, jota Hassinen oli minun neuvonut hakemaan.

Tuskinpa luulen kenenkään runolaulajistani olleen niin auliin

muistelemaan ja laulamaan kaikenlaisia runoja, kuin tämä muori oli.

Syynä siihen oli se, että hän poltti tupakkaa, ja minä tarjoilin sitä

hänelle koko ajan kuin viivyin talossa. Palkinnoksi hänen runoistaan

annoin hänelle vielä lähtiessäni runsaan kahmalollisen kartuusia,

josta hän loppumattomiin minua kiitteli ja toivotti alituista

menestystä. Tavallisuuden mukaan kysyin uusien runolaulajien

osotteita, mutta en saanut ainoatakaan. Minulle sanottiin, että

kyllä joku vuosi sitten eräästä pappilasta olisin voinut saada

paljon runoja, mutta että se nyt oli myöhäistä, sillä koko talo

oli tullut heränneeksi. Nämä heränneet pitävät suurena syntinä

maallisten laulujen laulamista ja luulevat jo edistyneensä pitkälle

hurskaudessa, jos heidän on onnistunut unhottaa ne viattomat laulut

ja runot, joita lapsuudessaan ovat kuulleet vanhempiensa ja muiden

laulavan. Puhumattakaan lauluista, he kammoksuvat kaikkea soittoakin,

jonka katsovat olevan tästä maailmasta. Saman talon tyttäret olivat

ennen olleet seudun taitavimpia kanteleensoittajia, mutta uuden

opin levittyä eivät olleet koskettaneetkaan kantelettaan. Omituista

oppia! Muuan näistä heränneistä oli Kukkoselta (Renqvistiltä) ostanut

hengellisiä kirjoja noin 50 ruplalla; tämä seikka antoi minulle

hieman aihetta epäillä tämän laajalti kuuluisan apostolin pyhyyttä.

Tämä seikka näytti ainakin todistavan, ettei hän ollut kammonnut

kaupan tekoa, joka ei kuitenkaan ole pyhimysten tunnusmerkkejä. --

Mutta tapahtuihan se hurskaasta innosta hankkia uskonveljilleen

hengellistä lukemista -- olkoon menneeksi, mutta kernaasti olisin

tahtonut nähdä talonpojan kirjaston, sillä 50 ruplasta pitäisi saada

melkoisen paljo hengellisiä kirjoja, jotka tavallisesti myydään

polkuhintaan. Läksin Ihalaisen talosta, käymättä muualla kylässä,

sillä eipä mikään ole ikävämpää kuin joutua tekemisiin näiden

uskonkiihkoisten heränneiden kanssa. Poikkeamatta muualle kuin

vanhaan rappeutuneeseen myllyyn, joka oli tien varressa, ja jossa

sen alla porisevan veden vaikutuksesta olin vähällä nukahtaa, tulin

illalla Ahvenuksen salmelle, jonka yli matkustajat taas viedään

lautalla.

Hajanaisia muistiinpanoja.

[Kertomus keskeytyy tähän. Käsikirjoituksen yhteydessä on

säilyneenä seuraava, aiottua jatkoa varten nähtävästi

kiireessä kyhätty suunnitelma, joka sisältää katsauksen

matkan loppuvaiheisiin sekä hajanaisia huomioita Karjalan

rahvaan elämästä, kielimurteesta y.m. -- Sen jälkeen liitämme

tähän vielä erään kirjeen, jonka Lönnrot Sortavalasta lähetti

professorinrouva Törngrenille Laukkoon, ja joka kuvaa sekin

Lönnrotin mielialaa matkallaan (Alkukielellä painettuna

E. Nervanderin julkaisussa "Elias Lönnrots ungdomstid på

Laukko". Helsingfors 1893, ss. 33-38.).]

Seuraava lauttauspaikka Ahvenuksen salmella. -- Ehrokkalan ukko. --

Yötä metsässä. Seuraavana päivänä kävin useassa talonpoikaistalossa

-- ammuin siipeen kahta sorsaa -- seudut erinomaisen kauniit. --

Iltapäivällä sadetta. -- Yövyin viimeiseen Pielisjärven kirkolle

vievän tien varrella olevaan kestikievariin. -- Sieltä seuraavana

aamuna, 29:ntenä p:nä, erään Pielisjärven lahden poikki kirkolle.

Kohtaus kirkonrannalla nimismies Steniuksen kanssa. Vanhoja

jäännöksiä muinaisesta kaupungista -- Pogosta. Sieltä Mustolaiselle,

missä vietin kirkkoajan. Kohtausinsinööri Markströmin ja viskaali

Jurvelinin kanssa. Iltapäivä komministeri Bonsdorffin seurassa.

Käynti Sarkkilassa. Vesimatka Pankakosken malminsulatoille. Matka

Juuvan kappeliin. Viivyntä siellä. Sikäläinen malmiaihe, jota

Rinman ei mainitse. -- Paluumatka nimismies Studdin seurassa

Sarkkilaan. Saarna Lieksassa 10:ntenä p:nä elokuuta. Päivällinen

kappalaisella Heleniuksella. Lähtö Lieksasta 13:ntena p:nä. Yötä

talonpoikaistalossa. -- Seuraavana päivänä päivällisaikaan Nurmeksen

kirkonkylään. Viipyminen siellä. Mustalaisten tappelu. -- Käynti

kirkkoherran-sijaisen Höckertin ja nimismies Krogeruksen luona.

Hautausmaa mäntymetsää. Lähtö Nurmeksesta yöllä 16:ntena p:nä.

Kajaanin tienhaara. Jatkoin vaellusta 17:nnen ja 18:nnen päivän.

Uusi maantie. Kestikievarit. Yötä Säyneisissä. Tiistaina 19:ntenä

p:nä Juvankoskelle. Viivyin 23:nteen [?] päivään siellä. -- Nilsiän

heränneet. Leikkuutalkoo. -- Vesimatkaa sieltä Kuopion kaupunkiin

luutnantti Dahlströmin ja neitien ------ seurassa. Tulo kaupunkiin.

Uusi hirsirakennus, sairaala, koulu, kirkko, näköala tornista, Puijo;

koko kaupunki hyvin rakennettu kauniine puutaloineen ja säännöllisine

katuineen. Lähtö Kuopiosta 22:ntenä p:nä. Yötä Hendricsnäsissä.

Kohtaus hovioikeudenauskultantti v. Fieandtin kanssa. Tulo

Rautalammin pappilaan 23:ntena p:nä. Lyytinen, Toholahti. Matka

Sonkarinsaarelle keskiviikkona 28:ntena p:nä. Yötä eräässä talossa.

"Karjalan puukko hävynnä." -- Vihta-Paavo l. Korhoinen. Souto

Räntylään, Kuopniemelle. -- "Anna palaa, tulen syntypä nyt on

käessäsi." -- Kotiapaluu. Laukaan kirkon ohi 31:ntenä p:nä elokuuta.

Yötä Jyväskylässä. Seuraava yö Korpilahdella. 2:sena p:nä syyskuuta

Tampereelle ja sieltä 4:ntenä p:nä Laukkoon.

Maamuuramia Pielisessä. -- Niittomiesten lyömä veto. -- Rahvasta

syytetään käräjöimishalusta ja kostonhimosta. -- Lohenpyynti

Pielisessä, Taipaleessa, j.n.e. -- Kantele joka talon seinällä.

-- Sortavalan murteesta. Jo net mentiin, j.n.e. -- Piiraita ja

muita laitteita; -- Kalakukko. Usein minulta kysytään, eikö meillä

ole käärmeitä y.m. Karjalassa uhrataan Kekrille puuropata. --

Puute käsityöläisistä. -- Ainoastaan Venäjän raha käypää. --

Sananlaskuja, vanhojen laulurunojen pätkiä. -- Ritvalan lauluja

Sääksmäellä pääsiäisestä juhannukseen. Niiden laiminlyöminen

tuottaisi kylälle paljon pahaa. Maailman loppu. Kansaa kokoontuu

usein joukoittain kulkuetta katsomaan. -- Rahvas opinhaluista.

Karjalan rahvaan luonne. Morsiuspari ensi talvensa ulkohuoneissa.

Kaskeaminen. -- Männöö, tulloo, kyssyy, kennen, j.n.e. -- Ei mitään

muistopatsaita Valamossa. Evästä. -- Karjalassa rahvas on siistimpää,

kuin monin muin seuduin Suomessa; penkit, pöydät ja tuolit pestään

kerta viikossa, lattia ja seinät kahdesti vuodessa; ottavat useammin

kuin hämäläiset ylleen puhtaat paidat, y.m. Muuan suomalainen tautien

parannustapa: Parantaja: Pohtaan, pohtaan. Sairas: Mitäs pohtaat?

P.: Pohtaan maata. S.: Jos olet maasta tullut, niin männös maahan

-- pohtaan, pohtaan, mitäs pohtaat? Pohtaan tuulta, tulta, vettä,

jos oot j.n.e. -- Jälkiä suomalaisten vanhoista uhritavoista vielä

Karjalassa. Kun on saatu kaadetuksi riistaa, on uhrattava hopeaa

metsänjumalille, y.m. -- Maksaisi vaivaa tutkia, eivätkö karjalaiset,

savolaiset ja hämäläisten eteläpuolella asuvat suomalaiset ole

alkuperäisesti olleet samaa heimoa. Koko joukko sanoja, joita

rannikkosuomalaiset ja karjalaiset (sekä savolaiset) käyttävät, mutta

joiden sijassa hämäläisillä on omat nimityksensä, näyttää viittaavan

siihen; sellaisia on: _tupa, suoja; pelto, vainio: mie, sie, mä,

sä; kuhilas; akkuna, ikkuna_. -- Käytetään pieleksiä, eikä latoja.

Hyttysiä on niin runsaasti, että niitä savulla täytyy karkoittaa

karjan lepopaikoilta. -- Piimää talveksi. Kesällä on rahvaan ruokana

enimmäkseen leipä, voi, kala ja piimä -- rokkaa silloin tällöin,

huttua samoin.

Muita huomioita:

Karjalainen rakennustapa. -- Kaskenviljelys. -- Taloustapoja.

Asuintupien sisustus. -- Vuoteet. Naimatapoja. Karjalassa tyttäret

lähtiessään miehelään kotoa vievät mukaansa viikatteen ja kassaran.

Savossa on vallalla se tapa, että nuori parikunta ensi talvena nukkuu

lämmittämättömässä huoneessa. -- Matkat -- Leikit ja huvitukset.

Liite.

Sortavala, 28 p:nä heinäkuuta 1828.