veivät suurimman osan päivääni. Lisäksi rankkasade pakotti minut
iltapäivällä jonkun aikaa pysymään harvaoksaisen suohongan juurella,
missä kuitenkin lopulta kastuin läpimäräksi. Yöksi saavuin kulkien
sateessa taloon, johon yövyin. Se oli jotenkin Savon ja Karjalan
rajalla, jonka vuoksi ennen lähtöäni uuteen maakuntaan hieman
pysähdyn tänne, tehdäkseni muutamia Savoa koskevia lisähuomautuksia,
jotka tähän asti olen jättänyt mainitsematta. Mitä Savon nimeen tulee
(vrt. Rühs, Finl. och d. innevån. 2:nen painos II, s. 127) kertoi
rovasti Brunou Mikkelissä minulle seuraavaa. Muinaistarun mukaan,
jota vielä meidän päivinämme kertoellaan, ensimäiset suomalaiset
saapuivat tänne vesitse. Kauan he olivat turhaan koettaneet löytää
jotakin mökkiä, luultavasti anastaakseen sen, ensin karkoitettuaan
sen omistajan. Viimein he näkivät savun nousevan kalastajamökistä,
jonka omistaja muuan lappalainen oli ollut. Ihastuneina tästä
he olivat moneen kertaan iloissansa huutaneet: "Savu, savu!"
Tämän muistoksi he antoivat sille niemelle, missä mökki oli,
"Pirttiniemen" nimen ja sille lahdelle, johon tämä niemi pistäytyy
Mikkelin kirkkolahden pohjukasta, nimen "Savulahti", jota sittemmin
käytettiin lahden lähiseutujen nimenä, mistä lopulta muodostui
koko maakunnan nimi (Savolax). Tämän nimensynnyn aiheen tukena on
vielä se, että Mikkeliä ennen yksin on sanottu Suur-Savoksi, jota
saattaa olettaa v. 1608 tapahtuneen Upsalan kokouksen päätösten
allekirjoituksien nojalla. Näissä näet esiintyvät ainoastaan erään
Andreaksen nimi, joka on merkinnyt itsensä Suur-Savon pastoriksi ja
praepositukseksi sekä Pieksämäen, Rantasalmen, Kuopion, Säämingin,
Juvan ja vankan Suomen pastorien nimet. On luultavaa, että Mikkelin
seurakunta muuten on vanhin Savossa ja että maakunnalla täällä on
ollut ensimäinen kirkkonsa. Tätä luuloa puolustavat jo mainitut
seikat ja vielä lisäksi toinenkin seikka, joka johtuu mieleen, kun
tarkastaa paikallisuutta. On tunnettua, että jokaisen valloituksen
jälkeen ensimäinen olojen järjestely tapahtuu rajaseuduilla. Koska
Mikkeli rajoittuu Kymin pitäjiin, on se ruotsalaisten samotessa
Savoon epäilemättä ollut ensimäinen seurakunta, mutta luultavasti
ensiksi jonkun aikaa paljoa laveampi alaltaan, tai oikeammin
vailla määrättyjä rajoja, jotka siirrettiin sen mukaan kuin onni
suosi käännytystyötä. -- Näin pitkälle ulottuvat rovasti Brunoun
huomautukset, joita en tahdo lisätä uusilla arvauksilla tämän
maakunnannimen suhteen.
Tämän maakunnan tilat sijaitsevat vielä, kuten ne alkujaan
olivat, hyvin erillään toisistaan. -- Se johtui siitä, että kukin
viljelijä, joka oli ruvennut perkaamaan uutta viljelysmaata,
asettui tämän ääreen asumaan. Vallan toisin on asianlaita Hämeessä
ja rannikkoseuduilla, missä talot ovat rakennetut tiheään lähelle
toisiaan. Savossa ja Karjalassa on useita kyliä, joissa talonpojalla
on useiden neljännespeninkulmien matka toiseen saman kylän taloon.
On savolaisessa ja karjalaisessa luonteenomaista asua erillään
ja melkoisessa yksinäisyydessä. Sen näkee siitäkin, että moni,
joka ennen on asunut jotenkin lähellä naapureitaan, uudestaan
rakentaessaan huoneensa, usein siirtää ne kauemmaksi. -- --
Rakennustapa on hyvin yksinkertainen: pirtti, jossa on savureikä
katossa sekä tavallisesti suuret lasi-ikkunat, useampia luvultaan.
Pirtin kiuas on kuutiomainen, ja siinä on leivinuuni, jota myös
käytetään asunnon lämmittämiseen. Uunin edessä on penkinmuotoinen
ulkoneva muurin osa, pankko, joka on päällystetty laudoilla, paitsi
ylintä osaa ("liesi"), jonka täytyy olla kivestä, jotta se voisi
vastaanottaa tuliset hiilet "pesästä". Kiukaan tupaan päin olevassa
kulmassa kohoaa "patsas" (tai Savon murteen mukaan "pahas"), josta
kulkee orsi kumpaankin kiukaasta erillään olevaan seinään. Usein
puuttuu tämä "pahas", etenkin niillä seuduin, jotka ovat Pohjanmaan
rajalla. Vielä tulee ottaa huomioon, että muutamissa viime vuosina
rakennetuissa tuvissa on käytetty samanlaista uuninrakennusta, kuin
näkee rahvaan tuvissa Etelä-Suomessa, nimittäin sellaisia uuneja,
joista savutorvi kohoaa pystysuoraan itse kiukaasta. Syynä siihen,
etteivät ne ole saavuttaneet yleisempää suosiota on se, etteivät
ne lämmitä tupaa yhtä hyvin kuin vanhat kansalliset uunit. Muuten
kiukaalla ei ole mitään yhteyttä katon kanssa. Kun uunia lämmitetään,
leviää savu ensin runsaana yli koko pirtin, niin että tottumattoman,
istuvassakin asennossa, jolloin hänen silmänsä kuitenkin ovat
lähempänä savusta vapaata lattiaa, on vaikea sitä kärsiä. Mutta tätä
kestää ainoastaan vähän aikaa; kohta savu nousee uunista patsaan
tavoin suoraan katossa olevaan reikään, josta se poistuu ulos, eikä
se enää laskeudu niin alas. Katto ja seinien yläosa ovat vallan
mustat savun synnyttämästä noesta. Usein ne ovat mustankiiltävät ja
näyttävät siltä, kuin ne olisivat mustalla vernissalla sivellyt.
Seinän alaosa on sitävastoin miehen korkeuteen lattiasta tai juuri
ylemmän ikkunapielen tasalle vallan valkea. Niin pian kuin siihen
tarttuu vähänkin nokea, höylätään se varta vasten tehdyllä aseella
(vuolimella). Lattia on jaettu kahteen osastoon. Sitä osaa, joka jää
uunin puolelle viivasta, jonka ajatellaan kulkevan uuninpatsaasta
"peräseinään", sanotaan "karsinaksi", toisen ja suuremman puolen
nimenä on "silta" tai yleisesti "latti, lattia". Muinoin erotti
väliaita nämä toisistaan, ja vielä näkee paikoittain hirren, joka
kulkee lattiapalkkien suuntaan, täyttävän samaa tehtävää. Enimmiten
kuitenkin nykyään käytetään sileätä lattiaa, niin ettei mitään
näkyvää merkkiä ole karsinan ja sillan välillä, vaikka vanhat nimet
on säilytetty. Kun astuu sisälle pirttiin, on kiuas ja karsina
vasemmalla, silta ja kangaspuut oikealla. Pirteissä ei näe mitään
muita huonekaluja kuin pöydän ja muutamia tuoleja. Kaapit, kirstut,
hyllyt, padat, sängyt j.n.e. eivät vähennä tilaa usein sangen
lukuisalta perheeltä. Perhe nukkuu kesällä ulkohuoneissaan (etisissä,
aitoissa), talvella pirtissä. Levitetään silloin miehille sillalle
olkikupo, sille pannaan villaraiti tai sarkapeite sekä päänalus;
peitteenä miehet käyttävät pitkiä sarkavaippojaan tai muita samaan
tarkoitukseen kelpaavia peitteitä (hursteja). Naiset tekevät
itselleen samalla tavalla vuoteen karsinaan. Huomattava on, että
naiset päivälläkin paraiten viihtyvät karsinassaan värttinöineen
ja rukkeineen tai muine talousaskareineen, kun sitävastoin tuvan
muu osa on miesten huostassa. Eräänlaisen sänkylaitoksen, jota
ennen yleisemmin käytettiin, näkee vielä muutamissa paikoin.
Tämä on tavallinen sänky, jonka yläpuolella on neliskulmainen
liinateltta; tämä on tarkalleen kiinni vuoteen laidoissa, estäen
kärpäsiä ja hyttysiä vaivaamasta nukkuvaa. Neljästä kulmastaan
se riippuu katosta. Tämä makuulaitos on nimeltään "uudin" ja
on varsin mukava kesällä, koska se ei päästä luokse hyttysiä,
joita täällä tavallisesti on runsaammin kuin Etelä-Suomessa. --
Vastapäätä pirttiä, porstuan toisella puolella, näkee usein maitoa
säilytettävän, pidetäänpä pieniä määriä ruokatavaroitakin, jotta ne
aterialle ruvettaessa olisivat pian käsillä. Aittoja on jokaisella
tilalla useampia, niin että kullakin pojalla, etenkin jos hän on
nainut, on oma aittansa. Näissä he säilyttävät vaatteitaan ja muuta
irtainta omaisuuttaan sekä nukkuvat niissä kesäaikaan yöllä. Monessa
paikoin lämmitetään sauna joka päivä, mutta toiset tyytyvät kylpemään
pari tai kolme kertaa viikossa. Rühs erehtyy mainitessaan, että
miehet ja naiset kylpevät yhdessä. En ole missään nähnyt, että niin
tapahtuisi. Ollen itse saunan ystävä olen usein talonpoikaistaloissa
viipyessäni kylpenyt, ja miehet ovat aina ensin kylpeneet, ja naiset
vasta silloin menneet lauteille, kun miehet ovat tulleet niiltä
alas. Kyökit eli kodat ovat kiuasta vailla. Niihin tehdään tuli
paljaalle maalle, sillä niissä ei ole mitään lautapermantoa, ja pata
riippuu tulen kohdalla hahloissa. Monet talonpojat ovat viime aikoina
rakentaneet itselleen kaksi pirttiä. Tämä oli ensin mielestäni
omituista, että heillä näin oli kaksi huonetta, vaikka eivät
kuitenkaan asuneet toisessa. Kysyin syytä siihen ja sain kuulla,
että torakat olivat heidät siihen pakottaneet. Torakat eli russakat
(blatta germanica) ovat eräänlaisia hyönteisiä, jotka ovat saaneet
nimensä venäläisistä ja näiden mukana tulleet maahan. Ne ovat ruskeat
väriltään ja puolen tuuman pituiset, ja niillä on kuperat siivet,
joita ne kuitenkin sangen harvoin käyttävät. Uskomattoman nopeasti
ne juoksevat kaikkialla seinillä, katossa, pöydillä, lattialla
ja astioissa. Koska ne sitäpaitsi lyhyessä ajassa lisääntyvät
melkoisesti, on selvää, että kansa suuresti saa kärsiä tästä
majoituksesta. Se ei tiedä mitään muuta keinoa niiden hävittämiseksi,
kuin kylmän. Senpä tähden rakennetaan kaksi tupaa, jotta voidaan
muuttaa toiseen, kun torakat ovat liiaksi lisääntyneet toisessa.
Koska olen kuullut useiden kertovan, että ne yhtä helposti kuolevat
juoman kuin lämmön puutteeseen, niin sopisi koettaa, eikö koko tätä
kiusallista sukua saisi hävitetyksi sukupuuttoon sekoittamalla
jotakin myrkkyä juomaan, jota ne suuresti himoitsevat.
Savolaiset tilat ovat useissa paikoin jaetut useampiin osiin.
Joskus tapaa kahdes-, jopa kuudestoistaosankin tiloja. On pelätty,
että sellaisesta jakamisesta voisi olla vahingollisia seurauksia
maan varallisuuteen nähden, mutta täytyy kuitenkin toiselta puolen
myöntää, että maa juuri sen kautta tulee paremmin viljellyksi.
Perheen, jolla on kuudestoistaosan tila tai veromaa, täytyy näet,
ennenkuin nääntyy nälkään, etsiä kaikki paikat, joista on vähäkin
pellon tai niityn toivoa. Suot perataan viljelysmaiksi, kalastusta
harjoitetaan innokkaammin. -- Vaikka maa onkin Savossa kovin kivistä,
on se kuitenkin uskomattoman hedelmällistä. Useissa paikoin saadaan
rukiista 30 jyvää, 20:ttä jyvää pidetään jo katovuoden merkkinä.
Saattaisi luulla Hämettä ja muita maakuntia, missä keskimääräinen
kasvu on 7:s ja 8:s jyvä, varsin huono-osaisiksi, mutta niin ei
kuitenkaan ole asian laita. Savolainen saa voittonsa ainoastaan
kylvönsä eikä maansa viljavuuden nojalla. Samankokoinen peltokaistale
antaa tosin Hämeessä saman sadon kuin Savossa, mutta ero on siinä,
että Savossa kylvetään tavattoman harvaan. Peltotilkkuun, johon
muissa maakunnissa pannaan tynnyri siementä, kylvetään täällä
7-8 kappaa. Tattarista saadaan joskus 60:s jyvä, mutta muutamina
vuosina se kokonaan menee hukkaan. Tästä on syntynyt sananlasku:
"Tattari talon tuottaa, tattari talottomaksi." Kuitenkin tattaria
viljellään melkoisesti. Kaskenpoltto on vielä suuresti käytännössä.
Eipä yksikään talonpoika kylväne kaskipeltoihinsa vähempää kuin
8-4 tynnyriä, Usein tapaa isäntiä, joiden kaskimaihin mahtuu 6,
jopa 10 tynnyriä siementä. Kun niistä on saatu yksi tai joskus
pari ruissatoa, kylvetään niihin tavallisesti kauraa ja sitten
tattaria. Sitten annetaan niiden taas kasvaa metsää. Kun on
kulunut 13-17 vuotta, voi metsän taas kaataa ja polttaa kaskeksi.
Perunanviljelys on näinä viime vuosina suuresti lisääntynyt. Kansa
viljelee tätä kasvia useimmilla seuduin niin runsaasti, että sitä
riittää pitkälle seuraavaan kesään. Maaperä on kaikkialla Savossa
hyvin kivistä. Tavattomasti täytyy maanviljelijän raataa saadakseen
peltonsa kivistä vapaiksi. Moni on pellosta kokoamistaan kivistä
rakentanut peltotilkkujensa ympärille kiviaidan, ja kuitenkin niissä
vielä näkee koko joukon kiviä jäljellä. Toiset taas eivät pidä
kiviä vahingollisina, vaan luulevat niiden päinvastoin edistävän
viljavuutta. Totta on, että kivet kuivana vuodenaikana kauimmin
säilyttävät kosteutta läheisyydessään.
Savon maanviljelyskalut eroavat hieman Uudellamaalla ja Hämeessä
käytännössä olevista. Viimemainituissa maakunnissa on kahdenlaisia
auroja, nimittäin peltoaura, jossa on yksi ainoa kolmionmuotoinen
kyntörauta, ja kaksikärkinen kaskiaura eli "sahra". Savolaisilla
on ainoastaan jälkimäisenlaisia auroja, joita käytetään niin hyvin
peltojen kuin kaskien kyntämiseen. He sanovat sitä kuitenkin
"auraksi" tai omalla murteellaan "atraksi". Mullan hienontamiseen
he käyttävät eräänlaista puukarhia. Se on tehty yhteenliitetyistä
hyvin oksaisista kuusenpätkistä, jotka yhdistetään toisiinsa,
oksat samanne päin siten, että ylempi, oksaton puoli on tavallisen
puuhäkin näköinen. Sellainen karhi on 2-3 kyynärää pitkä ja
1 1/2--2 kyynärää leveä. Sirpitkin ovat omituista tekoa; ne ovat
hämäläisiä sirppejä lyhyemmät ja vartta lähellä oleva terän osa
on kaarevampi ja varustettu hienoilla hampailla. Leikatessa ei
niillä lyödä, vaan pikemmin reväistään oljet poikki. Viikatteissa
taas on liian lyhyet terät, niin ettei työ voi sujua yhtä ripeästi
kuin muissa osissa maata, missä viikatteenterät ovat ainakin kahta
vertaa pitemmät. Useimmissa paikoin ovat kuitenkin niityt niin
kiviset, että niitä ei kävisikään niittäminen pitkäteräisillä
viikatteilla. -- Ruokajärjestys oli kaikkialla hyvin yksinkertainen.
Harvoin näin muuta ruokaa kuin leipää ja kalaa sekä piimää.
Kuitenkin näkee usein voitakin rahvaan pöydällä. Huttua ja rokkaa
nautitaan jotenkin harvoin kesällä, mutta syksystä jouluun sitä
useammin. Tähän aikaan talonpoika syö enimmät herkkunsa, jotka
syksy ja teurastus hänelle tarjoavat. Hän tuumii: "Lopusta hyvä
laata" ja tyytyy talven jälkipuoliskolla kehnompaan ruokaan.
Samaa ei saata sanoa keväästä ja kesästä, sillä rahvaalla on hyvä
kalastustaito, josta enemmän kauempana. -- Vanha hyvän oluen
panotaito näyttää unhottuneen. Mitä rahvaan nykyiseen olueeseen
tulee, jää se hyvyytensä puolesta melkoisesti jäljelle hämäläisten
ja molemmin puolen heitä rannikolla asuvien tekemästä. Kuitenkin
olisi jouluaikana sopivin oppia tuntemaan savolaisten oluenpano
taitoa, jonka vuoksi en niiden näytteiden nojalla, joihin minulla
oli tilaisuus tutustua, saata sanoa siitä yleistä arvostelua. Viinaa
valmistetaan kaikkialla, vaikkei rahvas sitä nauti niin liiallisesti
kuin rannikkoväestö tekee. Kahvi on myös paikoittain hyvin tunnettu
talonpoikien keskuudessa. Muutamat seudut, kuten esim. Rantasalmi
ja Kerimäki, vievät tässä suhteessa voiton muilta. Useimmilla näiden
seutujen talonpojilla oli kahvipannunsa. Kerimäellä ihmettelin, että
hyvin monella talonpojalla oli oma tuulimyllynsä. Joku on täällä
saavuttanut niin suuren taidon rakennustaiteessa, että itse on
voinut rakentaa sen. Savolaisen talonpojan luonne esiintyy suuresti
edukseen: hän on itsenäinen, olematta julkea, kohtelias, olematta
mateleva; hän tuntee oman arvonsa ja on tyytyväinen säätyynsä; hän
punnitsee ja arvostelee järkevästi kuhunkin tilaisuuteen yhtyviä
asianhaaroja. Savossa vallalla olevaa suomen kielen murretta on
viime aikoina ruvettu pitämään paraana, ja se ansaitseekin minun
ymmärtääkseni tämän etusijan. Ollen korvaan kauniisti kajahtavaa,
sanarikasta, lauseparsiltaan voimakasta ja muuten puhtainta vieraista
lainoista, olisi sen jo kauan sitten pitänyt saada se. Muuten se on
hyvin erilaista eri pitäjissä. Muutamilla seuduin (kuten Mikkelissä)
sanotaan: _kassoa, messä, tarvissoo_, kun sitä vastoin toisaalla
sanotaan: _kahtoa, mehtä, tarvihtoo_. Muutamilla seuduin, esim.
Kerimäellä, on kerakkeen kaksistuminen hyvin tavallinen. Siellä
sanotaan _kyssyy, tulloo, männöö, kennen_, ja toiset savolaiset
taas sanovat _kysyy, tuloo, mänöö, kenen_. Senkaltaisia
erilaisuuksia saattaisi koota kosolta, kun näet joka pitäjällä on
omituisuutensa sekä mitä ääntämiseen että useisiin esineiden nimiin
tulee. Eräs savolainen talonpoika kerran vastasi, kysyttyäni miksi
he sanoivat alankopaikkaa, jossa juuri kuljimme: "Meidän kylässä
me sanomme sitä 'noroksi', mutta toisessa kylässä, joka on 3/4:n
peninkulman päässä meidän kylästä, sanotaan 'notko', toisaalla taas
naapurikylässämme 'alanko', eli 'alainen maa', ja muutamat sanovat
sitä 'aroksi'." Kysyin edelleen, eikö heidän siis joskus ollut
vaikeata ymmärtää toisiaan, kun sanat näin vaihtelevat. Hän vastasi,
että jokikinen lapsikin hyvin tunsi toiset nimet, vaikka säilytti
ja käytti omiaan. Se hyvä palvelus, jonka muutamat savolaiset
(esim. ylioppilas Gottlund) ovat luulleet tekevänsä kansalaisilleen
kirjoittamalla pitkän a- ja ö-äänteen _ua:lla ja iä:llä_ on itse
teossa huono palvelus. On kyllä totta, että osa lounais-savolaisia
ääntää ne jotenkin niin, mutta pohjoisemmassa asuvien sekä
pohjoiskarjalaisten kuulee sen sijaan ääntävän _oa ja eä_, jota
siis olisi sopivampi pitää yleisenä savolaisena ääntämisenä. Mutta
joko siitä syystä, etteivät nämä u- (o-) tai i- (e-)äänteet kuulu
puhtaina ääntiöinä, vaan pikemmin jonkunmoisina esiäänteinä tai
siitä, että savolaiset jo ovat tarpeeksi tottuneet käytännössä
olevaan kirjakieleen, tapahtuu että he jäävät tavailemaan ryhtyessään
lukemaan sellaista kirjoitusta, joka sanotaan olevan kirjoitettu
heidän murteellaan, ollen sitävastoin enimmästi jotenkin valmiit
lukemaan toisia kirjoja. Minulla oli mukanani Gottlundin kokoelma
"Pieniä runoja" sekä Topeliuksen kokoelma "Suomen kansan vanhoja
runoja ynnä myös nykyisempiä Lauluja". Näitä viimemainittuja, jotka
ovat painetut likimmiten tavallisen kirjakielen asuun, he lukivat
helposti ja sujuvasti; mutta samat henkilöt takertuivat Gottlundin
runoihin. Muistan vielä erään savolaisen, joka kauan tavaili säettä
"Käynkö mä viikon villapiänä?" Kysyin mikä häntä siinä hidastutti,
koska hän sitä ennen oli lukenut sujuvasti. Hän osotti sormella
viimeistä sanaa _piänä_ ja vastasi: "Tuo _i_ tuossa minua kammottoo."
Mainitsin, että o- (u-) ja e- (i-) pikemmin ovat pidettävät
esiäänteinä kuin varsinaisina ääntiöinä, sillä tämä on minun
vakaumukseni. Sellaisia sanoja, jotka kirjakielessä kirjoitetaan
aa:lla ja ää:llä, esim. _maata, näätä_, eivät savolaiset
äännä selvästi _moata (muata)_ eivätkä _neätä (niätä)_, vaan
pikemmin _môa:ta, neä:tä (muata, niätä)_, ja sellaiselle lyhyelle
ääntiölle, joka ei koskaan yksin voi muodostaa tavuuta ja joka ei
myöskään seuraavan ääntiön kanssa voine muodostaa diftongia, en saata
antaa sopivampaa nimeä kuin esiäänne. Mutta jääköön jo tämä asia!
Kesäkuun 8:ntena päivänä, sunnuntaina, tulin Kesälahdelle, joka jo
luetaan Karjalaan kuuluvaksi. Muutamien torppien kohdalla, josta
tieni kävi ohi, olivat pojat huvikseen kiekkoa lyömässä. Pysähdyin
katselemaan heidän leikkiänsä, jota he läsnäolostani häiriytymättä
jatkoivat. Hetken kuluttua tänne tuli muutamia miehiä, joista muuan
sanoi osaavansa moniaita runoja. Poikkesimme yhteen torpista, jossa
kirjoitin ne muistiin. Toisia sain samassa paikassa toisilta miehiltä
ja tytöiltä, joita oli kokoontunut ympärilleni. Sain myöskin tiedon
seudun etevimmistä "runoniekoista", joiden luona sitten kävin. Paras
näistä asui kolmen neljännespeninkulman päässä täältä Humuvaaran
kylässä, jonne illalla saavuin melkein läpimärkänä rankanpuolisesta
sadekuurosta. Kainulainen, se oli minulle osotetun laulajan nimi, ei
ollut kotona. Hän oli paraillaan uittamassa tukkilauttaa Puhoksen
sahalle, jolta häntä kuitenkin odotettiin seuraavana päivänä kotia
tulevaksi. Koska hänen kotona olevat veljensä vakuuttivat minulle
hänellä olevan paljo runoja muistissaan, päätin odottaa hänen
paluutaan. Maanantai-ilta teki jo tuloaan, eikä Kainulaista kuulunut.
Talon kaunis asema metsän laidassa sekä vanhan emännän, Kainulaisen
äidin, ja muiden perheenjäsenten minulle osottama ystävällisyys
saattoi odotukseni vähemmän ikäväksi kuin mitä odotus tavallisesti
on. Päinvastoin huvitti minua selittämättömällä tavalla siinä
metsässä käveleminen, jossa Kainulaisen isävainaja niin monasti oli
lukenut rukouksiaan metsän jumalille ja jumalattarille ja jossa
"Mehtolan neiot" entisaikoina olivat näyttäyneet suosikeilleen.
On muistaminen, että vanha Kainulainen aikoinaan oli ollut seudun
parhaita metsämiehiä ja että hänen metsästäjä-onnensa suureksi osaksi
ajan taikauskoisen luulon mukaan riippui metsänjumalien suosiosta,
joiden mielen hän muita paremmin osasi lauluillaan liikuttaa. Nämä
laulut olivat nyt menneet ikäänkuin perintönä hänen vanhimmalle
pojalleen, vaikkei tämä tosin ajan valistuksen vaikutuksesta enää
pitänyt niitä yhtä tehoisina kuin hänen esi-isänsä. Hän näytti
pikemmin pitävän niitä isän jättäminä pyhinä peruina, jotka paraiten
palauttivat hänen mieleensä lapsuudenajat, jolloin ne kaikki olivat
painuneet hänen muistiinsa. Antaakseni lukijalle käsitystä siitä,
miten suomalaiset metsämiehet rukoilevat metsän jumalia, tahdon tähän
liittää muutamia mainitun Kainulaisen metsärukouksista.
Peuraa pyytäissä.
Typeryyttä itki tyhjä,
vajouttansa valitti:
missä antaja asuvi,
elävi hyvä emäntä,
puhas muori puuhoavi? 5
Tuolla antaja asuvi,
elävi hyvä emäntä,
puhas muori puuhoavi
sakaroilla sarvilinnan,
metsänlinnan liepehillä. 10
Mitä tuo tekevi tuolla?
luista linnoa tekevi,
kynsistä kyhäelevi.
Annikka avainpiika,
Eva piika pikkarainen, 15
soitellos metinen pilli,
simapilli piiparoita
korvalla ehon emännän!
Et emäntä lienekkähän,
jos et piikoa pitäne, 20
sata piikoa pitäne,
tuhat muuta käskyläistä,
pihtipuolisen pitäjää,
karjan kaiken hallitsijaa,
villan kaiken vallitsiaa, 25
piteliää pitkän karjan,
suuren juonen juohteliaa.
Laske laapilampahasi,
minun pyytöpaikoilleni,
käytävillen keinoilleni. 30
Lummiki tytär Tapion!
luikuta lumikkiasi
tämän ilman kannen alle,
kohti miestä pyytävöä,
kohti konstia uroota, 35
vasten vaimon kannettua.
Anna juosta joutuisasti
vikevästi viiletellä,
kuin ei täy'y tännempöä,
niin tuo maalta tuonnempoa, 40
yli pyytävän yheksän,
pyytömiehen puolen kymmenettä,
minun pyytöpaikoilleni,
käytävillen keinoilleni,
takoa Tanikan linnan, 45
Pohjan penkereen perältä,
paikoilta papittomilta,
mailta ristimättömiltä,
nimen tietämättömiltä,
kirkon seitsemän seliltä; 50
anna juosta joutuisasti,
vikevästi viiletellä.
Hiien poika pikkarainen,
hyppäjä hyvän selän!
Ota kultakannuksesi 55
hopeaisen orren päästä,
kultaisesta lippahasta,
vaskisesta vakkasesta,
sillä kutkuta kuvetta,
sekä kaiva kainaloita, 60
anna juosta joutuisasti,
vikevästi viiletellä
kohti miestä pyytävöä,
kohti konstia uroota,
vasten vaimon kannettua, 65
vaskisissa valjahissa,
kultaisissa kahlehissa.
Tästä tänne tie menevi,
rata uusi urkenevi!
mennä suuren, mennä pienen, 70
täst' on sillat silkin pantu,
palttinoin pahimmat paikat,
pahat paikat palttinalla,
pantu Saksan palttinalla,
veran äärillä ve'etty, 75
kohti miestä pyytävöä.
Ukkoinen isä ylinen,
mies on vanha taivahinen!
ota kultainen kurikka
hopeaisen orren päästä, 80
komauta konkeloa,
säväytä säikälettä;
pane luut lotajamahan,
sääret säikälehtämähän.
Metsän armias antimuori, 85
metsän piika pikkarainen!
milloin vilja virtoavi,
kuin hän katsovi ylitse,
silloin aitoa ylennä,
milloin katsovi alatse, 90
silloin aitoa alenna,
kuin ei vilja vieremillä,
silloin aita annollahan.
Anna juosta joutuisasti,
vikevästi viiletellä, 95
tälle maalle tultuasi,
punalanka portahaksi
päällitse tulisen kosken;
täst' on sillat silkin pantu,
sillat silkin, suot sametin, 100
pahat paikat palttinalla,
pantu Saksan palttinalla,
veran äärellä ve'etty;
pane pursto purjeheksi,
seipo seiliksi rapaja, 105
anna juosta joutuisasti,
vikevästi viiletellä
ilman päien vierimättä,
siuloin sivuamatta,
Utu tyttö, neito terho, 110
Luonnotar tytär Tapion!
seulo seulalla utuja,
uron tuuhun tuntematta,
miehen vainun vainumatta.
Utu silmillen sivalla, 115
terhen korvillen karista,
lehtisilmä, haahen lanka,
pyy'ys kahtia jakoa;
jonka saatan saalihiksi.
Suuta silkillä sitaise, 120
väännä päätä väärällehen,
jott' ei pieksä pellavoita,
eikä liinoja levitä.
Pistä pellavapivosi
sekä kultakuontalosi 125
hopeaisen orren alle
tuona yönä ensimäissä,
toissa yönä keskimäissä,
viikon päässä viimestäin.
Tuoppas tuota tuulillain, 130
tuulillain, tuiskuillain,
ja säilläin, sateillain
kohti miestä pyytävätä,
kohti konstia uroota,
vasten vaimon kannettua. 135
Minun kultani kuluvi.
Ota vitsa viiakosta,
koivu korpinotkelmasta;
jok' ei virkku juoksemahan,
sitä siimalla sivauta, 140
nahkaruoskalla napauta,
kiiätä kivein mujuilla,
papelolla paa perästä.
Ota vitsa viittä syltää,
koivu kolmea tapaja, 145
joll' on vitsoit viljoasi,
karkottelet karjoasi.
Eipä miesten muienkahan
sinisemmät silmäripset,
jalan heitto hempeämpi, 150
koreammat kulmakarvat,
kuin on miesten meijän.
Lyöppä Ukko uutta puuta,
säväytä säikälettä,
komauta konkeloa, 155
viljan syntymäsioilla,
rahankarvan kasvimaalla.
Metsän ehtoisa emäntä,
metsän armias altinmuori,
tule nyt kullat ottamahan, 160
hopeat valitsemahan,
lempiliinasi levitä
Alle minun kultieni,
kullan maahan tippumatta,
hopean rivestymättä, 165
Minull' on kullat kuun-ikuiset,
toiset päivän selkeimmät,
kolmannet ijän-ikuiset,
isäni so'asta saamat,
vetämät Venäeheltä, 170
taluttamat tappelusta,
alta Riian riitelemät.
Minun kultani kuluvat,
hopeani hoikkenovat;
sinun on kullat karvaisemmat, 175
minun on kullat kirkkaimmat.
Repoa pyytäissä.
Ahon ainoinen emäntä,
ahon vippo valkoparta,
ylös nouse nostatate;
itseäsi huuetahan,
väkeäsi tarvitahan. 5
Nykäise nyherviäsi,
visko villahänteäsi,
katko karvapalliasi,
kohti miestä pyytävöä,
kohti konstia uroota, 10
vasten vaimon kannettua.
Tuuritteli neito ennen
rahaisiksi rantojani,
viljaisiksi vieriäni,
punaisiksi puoliani. 15
Mies puhas punakypärä,
siniviitta valkoparta!
Ota kynsinen kypärä,
kylvä kynttä pienemmäistä,
kylvä kynttä suuremmaista 20
minun pyytöpaikoilleni,
käytävillen keinoilleni.
Päistäryys pätövä neito!
päristele päistäriäsi,
karistele kaapujasi, 25
minun pyytöpaikoilleni,
käytävillen keinoilleni.
Mimerkki metsän isäntä,
havuhattu, naavaparta!
Mimerkki metsän emäntä, 30
tinatuppi vyö hopea!
Rammikko rahojen vanhin,
Louhi Pohjolan emäntä,
raskuta rahaista kättä,
kättä kirjaa kiimoittele, 35
tuona yönä ensimmäissä,
toissa yönä keskimmäissä,
viikon päässä viimeistään.
Kuin ei täy'y tännempöä,
tuoppas maasta tuonempoa, 40
yli pyytävän yheksän,
läpi katsovan kaheksan,
pyytömiehen puolikymmenettä,
minun pyytöpaikoilleni,
käytävillen keinoilleni, 45
suki mustii muikovia,
konstin koiven kantavia.
Kuin ei täy'y tännempöä,
tuoppas maalta tuonempoa
Pohjan pengertä piellen. 50
Lapin kantta kallistellen,
anna juosta joutusasti,
vikevästi viiletellä,
mailta ristimättömiltä,
nimen tietämättömiltä, 55
paikoilta papittomilta.
Ota vitsa viittä syltä j.n.e.
Jänistä pyytäissä.
Ukkoinen isä ylinen,
mies on vanha taivahinen!
nosta pilvi luotehelta,
toinen lännestä lähetä,
kolmas kohota koilta; 5
syrjin yhtehen syseä,
lomatusten leukaluita,
sa'appa mettä varvuilleni
metisestä taivahasta,
simaa pilvestä pirota 10
varvuilleni keskimäisiin;
muut täss' on vihavat varvut,
vaan yks' on metinen varpu,
jok' on latvoin laskettuna,
latvoin laskettu lumehen, 15
tyvi on käätty taivosehen,
latva pihtiä pitävi,
tyvi jousta jännittävi.
Eilen mie kävin metsässä,
kolm' on linnoa metsässä: 20
yks' on puinen, toinen luinen,
kolmas on kivinen linna,
se linna evestin linna.
Kuus' on kultaikkunoa,
kunni linnan kulmanteella, 25
mie katson sisähän noista,
siellä antajat asuvat,
ja viruvat viljan eukot,
käet on kultakäärehillä.
Annikka avainpiika, 30
Eva piika pikkarainen!
mene aittahan mäellä,
laske laapilampahasi,
Lupiluppa-korvasesi,
Anna juosta joutuisasti, 35
vikevästi viiletellä
muien siuloin sivuitse,
muien ansoin alatse,
minun pyytöpaikoilleni,
käytävillen keinoilleni, 40
kohti miestä pyytävöä,
vasten vaimon kannettua.
Kuk' ei virkku juoksemahan,
sitä virkuta vitsalla;
lyöppä virkuksi vitsalla, 45
nopeaksi nuoran päällä;
joka tieltä pois mennevi,
tiellen korvasta kohenna,
nahkaruoskalla napauta,
kiiätä kivein mujuilla, 50
papeloilla paa perästä.
Mutta asiaan, jonka keskeytin. Odotin mainittua laulajaa koko
maanantain, ja kun häntä ei kuulunut, päätin odottaa vielä kauemmin.
Päivällisaikaan seuraavana päivänä hän vihdoin tuli, mutta ollen
matkasta hieman väsynyt hän tahtoi ensin levätä. Illalla hän
kuitenkin lauloi minulle vähän, ja lopettaessaan vakuutti, etten
koko päivässä ehtisi panemaan kirjaan kaikkia niitä lauluja,
jotka hän osasi ja jotka vielä olivat kirjoittamatta. Seuraavana
aamuna pyysin häntä taas alottamaan laulamistaan. Hän vastasi,
ettei hän, vaikka olikin vanhin poika, saattanut jäädä pois
perheen yhteisestä työstä, sillä sen kautta olisi voinut syntyä
epäsopua ja tyytymättömyyttä hänen muissa veljissään, ja sitä hän
kaikin tavoin tahtoi välttää. Hän ei sanonut voivansa jäädä pois
työstä muuten, paitsi jos minä saatoin hankkia hänelle sijaisen.
Tiedustelin päivämiestä, mutta en voinut saada ainoatakaan, koska
kaikki tähän kiireiseen työaikaan olivat kiinni omissa töissään
tai muilla palkkalaisina. Minun täytyi siis suostua, vaikkakin
vastenmielisesti, siihen, että Kainulainen muiden mukana läksi
ulkotyöhön. Nyt koetin sinä päivänä hankkia edes seuraavaksi päiväksi
palkkalaista, mutta en onnistunut yrityksessäni. Illalla Kainulainen
palasi veljineen metsästä. Kerroin heille, että minun oli ollut
mahdoton hankkia päivämiestä, ja koetin taivuttaa muita suostumaan
siihen, että annoin heille yhteisesti palkkalaisen päivärahat,
joilla he tilaisuuden tarjoutuessa saattoivat palkata miehen nyt
poisjäävän veljen työtä korvaamaan. He lupasivat ottaa asiata
punnitakseen ja seuraavana aamuna he suostuivat tähän ehtoon. Nyt
siis laulaja oli käsissäni. Hän oli sangen tyytyväinen tähän lomaansa
ja mainitsi moneen kertaan iloisena, ettei hänellä vielä koskaan
ollut ollut niin suurta hyötyä lauluistaan kuin nyt. Iltapäivällä
arveli häh olevan vielä enemmän syytä tähän tyytyväisyyteen, kun
satoi hieman rankemmin ja hän nyt oli katon suojassa. Kirjoittelin
muistiin hänen laulujansa aamusta alkaen myöhäiseen iltaan muitta
keskeytyksittä kuin mitä ateriat aiheuttivat, ja lukuunottamatta
puolta tuntia, joksi päästin hänet kahvia keittämään. Tätä hän
itse ehdotti osottaakseen suurta mielihyväänsä siitä vapaudesta,
joka hänellä sinä päivänä oli raskaammasta työstä. Rahvas näillä
seuduin ei muuten ole tottunut kahviin, vaikka tämä Kainulainen oli
hankkinut itselleen kahvipannun ja oppinut kahvinkeittämis-taidon.
On huomioon ottaminen, että hän on kirkonmies, ja lienee tämän
arvonsa johdosta tahtonut hankkia itselleen tuon korukalun. Kun
illalla kysyin, osasiko hän vielä runoja, hän vastasi, että niitä
vielä saattoi olla jäljellä sen verta kuin panin kirjaan yhdessä
päivässä, mutta lisäsi samalla, että hänen oli vaikea palauttaa ne
kaikki mieleensä. Tahdoin siis samoilla ehdoilla vielä seuraavaksi
päiväksi saada hänet esilaulajakseni, mutta hän neuvoi minua olemaan
hukkaamatta niin paljoa rahaa hänen tähtensä. "Huomenna", hän sanoi,
"meillä kaikilla on kotityötä, ja jollei teistä tunnu epämukavalta,
voitte silloin panna kirjaan loput, sillä minä voin varsin hyvin
tehdä työtä ja laulaa samalla kertaa." Suostuin tähän ja kirjoitin
seuraavana päivänä hänen vieressään lyijykynällä sen, minkä hän
saneli. Täten tulin viipyneeksi tässä talossa useita päiviä. Koko
ajan vanha emäntä ja muu väki kohteli minua sangen hyvin. Tahdon
mainita vaan yhden esimerkin siitä, miten heidän hyväntahtoisuutensa
oli yhtä suuri kuin heidän älykkäisyytensä. Keskiviikkoiltana
menin kylpemään toisten kanssa. Palattuani tupaan saunasta, muutin
kuivat liinavaatteet ylleni ja ripustin saunahöyryjen kokonaan
kastelemat alusvaatteeni kuivamaan. Seuraavana aamuna en niitä
enää nähnyt enkä tietänyt, minne ne olivat joutuneet, ennenkuin
vasta torstaina illan suussa, jolloin näin ne puhtaaksi pestyinä ja
mankeloituina samassa paikassa. Kiitin emäntää, mutta hän kieltäytyi
kaikista kiitoksista ja sanoi, ettei ollut tehnyt muuta kuin mitä
on velkapää tekemään vieraalle, tuumien: "Mitäs ihmisestä olisi
joll'ei sitä hyvää toiselle tekisi." Hän lisäsi vielä: "Ehkä teillä
olisi ollut muutakin pestävää, minun olisi pitänyt kysyä teiltä,
mutta vanha ihminen ei muista kaikkea." Vastasin, että minulla
tosin oli pestäviä vaatteita vähän enemmän, mutta en kuitenkaan
tahtonut niiden pesemisellä vaivata häntä. Kuultuansa tämän hän ei
rauhoittunut, ennenkuin sai nämä muutkin vaatteet pesuun, ja hän
vakuutti, että ne kyllä ehtivät kuivaa kunnes läksin. Jätin silloin
hänelle yhdet kesähousut, jotka todella tahdoin saada pestyiksi,
koska aioin Kiteellä käydä muutamissa herrasperheissä. Lähtiessäni
tahdoin jollakin tavoin antaa emännälle korvausta niin hyvin usean
päivän elatuksesta kuin hänen muusta vaivastaan. Tarjosin hänelle
ruplaa, mutta hän sangen itsepäisesti kieltäytyi vastaanottamasta.
Minä puolestani olin päättänyt olla sitä takaisin ottamatta, jonka
vuoksi hän lopulta otti sen vastaan. Laulajalle annoin juomarahaksi
75 kopeekkaa, sillä hänen päivärahansa olin jo aikaisemmin maksanut,
Hänkin kieltäytyi sitä vastaanottamasta, jos kohta ei niin uutterasti
kuin hänen vanha äitinsä. Eräs laulajan veljistä, joka oli seppä,
oli antanut minulle muutamia sepänrunoja, joista yksi esim. kertoi,
miten Ilmarinen opetti ensimäisen sepän juottamaan kiinni rautaa.
Viimemainittu oli näet pajassaan takonut kirveitä ja kauvan turhaan
koettanut juottaa kiinni kirveensilmää. Ilmarinen kulki sattumalta
lähistössä ja kuuli hänen palkeidensa puhkuvan. Hän tuli ovelle ja
kysyi: "Kuinka monta kirvestä olet jo tänään saanut valmiiksi?"
Seppä, ollen vielä suuttuneempi huomatessaan, että muutkin tiesivät
hänen epäonnistuneista kokeistaan, vastasi: "Kymmenettä paraikaa
valmistan." Ilmarinen kääntyi pois, mutta sanoi mennessään sepälle
pari valaisevaa sanaa. Hän virkkoi: "Eipä edes sellaisillakaan
sepillä ole tähän aikaan päivästä yhdeksää kirvestä valmiina, jotka,
kuumennettuaan rautaansa hiiloksessa, viskaavat siihen hietaa." Seppä
meni heti etsimään hietaa, heitti sitä kiehuvalle raudalle, ja hänen
suureksi ilokseen se heti meni umpeen. Siitä tämä sepänkeksintö.
Näemme siis, kuinka sellaisetkin keksinnöt, jotka jokainen seppä
tätä nykyä tuntee ja joita sen tähden pidetään vähäarvoisina, ovat
alussa olleet niin tärkeät, että itse jumalat ovat neuvoneet niitä
esi-isillemme.
Ken haluaa saada koko runon, voi lukea sen tästä:
Eilän ennen rauta kiehui
alla ahjon Ilmarisen,
miks' ei siis minulla kiehu,
alla ahjoni aseta?
Mie olen ollunna opissa, 5
seissyt seppien pajassa
seitsemänsatoa vuotta,
Viisikymmentä keseä;
paaet kasvoit kantapäihin,
syli syttä hartioille, 10
kyynärä kyventä päähän,
kortteli kovaa nokea.
Nuin on ennen seppä lauloi,
kuivakulkku kuikutteli
armaan astuissa pajahan, 15
Itse seppä Ilmarisen.
Takoja ijän-ikuinen,
kysytteli, lausutteli,
sanan uksesta saneli,
yli kynnyksen kysyvi: 20
"Joko on kalu moneski?"
Seppä vastai viekkahasti:
"Jop' on kalu kymmenes."
Itse seppä Ilmarinen
sanan uksesta sanovi: 25
"Eipä niillä'än sepillä
liene kalu kymmenes,
jotka tunkevat tulehen,
rauan kourille koville,
hietaa heittävät sekahan." 30
Tuosta otti opiksensa,
seppä neuvoksi osasi,
tunki rautansa tulehen,
heitti hietoa sekahan,
niin on keitti kirvehensä, 35
vasaransa valmisteli.
Tästä sekä muutamista muista runoista, jotka seppä Kainulainen saneli
minulle, tarjosin hänelle lähtiessäni 20 kopeekkaa. Hän oli tähän
erittäin tyytyväinen ja katsoi maksua hyvin hyväksi, jonka saatoin
päättää hänen sanoistaan: "Virsiä tästälähin pitää alottaa takomaan."
Kysyin luuliko hän voivansa saada kokoon kunnollisen runon. Hän
vastasi:
Eilän ennen nuit' on tehty,
Laulettuna lasten luona,
päivät pitkät paimenessa,
illat kultaiset kujissa.
Juuri lähtiessäni täältä vanha emäntä tuli rupla kädessään ja
ilmoitti, ettei hän saattanut sitä pitää. Tarvitseehan teidän,
ennenkuin pääsette takaisin vanhempienne luo, ostaa melkoisesti
jalkineita, kuinka minä saattaisin ottaa vastaan rahoja Teiltä.
Pyysin häntä luopumaan mainitsemastaan huolesta jalkineiden suhteen
ja virkoin, että minulla siihen tarpeeseen vielä oli jäljellä rahoja.
Näin erosin tästä hauskasta paikasta. Muori lateli minulle siunauksia
koko matkani varaksi ja toivoi että kerran vahingoittumattomana
saisin jälleen nähdä kotiseutuni. -- Olen hieman laveasti kertonut
olostani Kainulaisen luona, en sattumalta, vaan siinä tarkoituksessa,
että lukijalle antaisin jonkunmoisen kuvan Karjalan rahvaan elämästä.
Valitsin kuvaukseni esineeksi pääasiallisesti tämän paikan, koska
täällä oleskelin kauemmin kuin minulla muuten oli tapana, ja
koska siis täällä opin oloja paremmin tuntemaan. Karjalaisten
vieraanvaraisuudesta saattaisin joka sivulla mainita todistuksia,
mutta koska se aiheuttaisi yksitoikkoisuutta, olen pikemmin jättänyt
sen tekemättä, kuin että ikävystyttäisin lukijaa, jota seikkaa en
aina ole voinut välttää. Useita karjalaisia emäntiä tapaa, joiden
omatunto ei salli ottaa maksua ruuasta. Etenkin metsäkylissä
sellaisia tapaa. Maantien varsilla ollaan hieman tottuneempia
ottamaan maksua, vaikka sielläkin, kysyessäni, mitä ruoka maksoi,
vastaus tavallisesti kuului: "On tuota ruokaa maksottakin vieraille
annettuna." Ja kun sitten toistamiseen halusin, että he määräisivät
maksun, he sanoivat tavallisesti: "Jos teillä nyt sattuu olemaan
joku ropo antaa lapsille." Samanlaista hyväntahtoisuutta ja
auttavaisuutta, joka ei kysynyt omaa etua, koin joskus kulkiessani
kaidanpuoleisten salmien ja järvien yli, jolloin soutajat eivät
tahtoneet ottaa maksua vaivastaan. Ellei rahvas, kuten moni lausui,
olisi tietänyt, etten omalla kustannuksellani tehnyt tätä jalkamatkaa
ja etten omasta kukkarostani maksanut rahoja, niin en varmaankaan
missään olisi saanut heitä ottamaan maksua. -- 13:ntena päivänä
läksin Humuvaarasta. Ilman sanottavaa keskeytystä saavuin illalla
Puhoksen maatilalle, jonka nykyinen omistaja on maisteri Fabritius.
Yön kuten myös seuraavan päivän olin täällä, ja minulla oli siis
tilaisuus lähemmin katsella näitä seutuja. Tällä maatilalla on
mitä kaunein asema Pyhäjärven ja Oriveden välillä, jotka täällä
yhdistää Puhoksen virta; tämän varrelle on rakennettu hyvä saha.
Orivedessä on Puhoksen kohdalla runsaasti pieniä saaria, joissa
melkein kaikissa kasvaa lehtimetsää ja jotka tarjoavat katsojalle
mitä ihanimman näyn. Orivedellä näin myös muutamia purjeveneitä,
ollen tämäkin minulle uusi kokemus Karjalassa. Pyhäjärvi, joka on
toisella puolella, ei tarjoa samaa miellyttävää näkyä. Maatilan
nykyinen omistaja puuhaili innokkaasti paikan kauneuden lisäämistä,
mikäli tämä saattoi tapahtua taiteen avulla. Muutamat hänen viime
vuosina puutarhaan istuttamansa omenapuut antoivat runsaita toiveita
pikaisesta hedelmäntuotannosta. Eipä ilmanalakaan taida olla niin
vallan epäsuotuisaa tässä suhteessa, sillä on esimerkkejä siitä,
että Suomen pohjoisemmissakin osissa omenapuut joskus ovat kantaneet
hedelmiä. Sahalaitos on hyvän vedensaannin vuoksi paremmanpuolisia.
Sangen terveellinen se on lähiseudun rahvaalle, kuten sellaiset
laitokset aina ovat. Sen kautta rahvas oppii panemaan arvoa metsäänsä
paremmin kuin minkään muun ohjauksen avulla. Talonpoika, jolla on
tilaisuus vaihtaa tukkinsa selvään rahaan, pitää aina huolta siitä,
ettei tämä rahalähde tulevaisuudessa häneltä kuivu. Se taaskin,
jolla ei ole tätä tilaisuutta, ei pidä metsää minkään arvoisena eikä
tunne, huolimatta kaikista ohjeista ja säännöistä, metsänhoitoa,
sillä hän pitää niitä kaikkia pelkkänä loruna ja tyhjänä puheena,
eikä usko metsänsä kelpaavan muuksi kuin kaskeksi polttaa. Näin on
rahvas Hirvensalmessa, Mikkelissä ja useilla toisilla seuduilla
tehnyt. Näiden seutujen talonpojan täytyy monen peninkulman päästä
hankkia itselleen kelvollisia hirsiä; jopa muutamat hankkivat
polttopuunsakkin ulompaa. Sellaisilla seuduilla taas, missä jollakin
lailla voi ansaita metsällään, talonpoikain näkee vuosittain myyvän
melkoisesti metsäänsä, ja kuitenkin se on parempi kuin edellisten.
Muutamilta Puhoksen lähellä asuvilta talonpojilta, jotka äsken olivat
vieneet tukkilauttansa sahalle, kysyin kuinka suuren summan arvon he
tänä vuonna olivat voineet myydä metsäänsä. Kuulin ihmetellen heidän
saaneen tukeistaan noin 80 ruplaa ja kysyin edelleen: "Montako vuotta
luulette metsäänne riittävän, kun vuosittain sitä näin karsitte?"
He eivät pelänneet mitään pikaista loppua. "Hakkaamme tulevana
vuonna", he vastasivat, "toisesta paikasta ja samoin seuraavina
vuosina, kunnes tukit ovat taas ehtineet kasvaa siinä paikassa,
mistä niitä otimme tänä vuonna, ja sitten menettelemme taas samassa
järjestyksessä." -- Puhoksesta ajoin komissiooni-maanmittari Telénin
seurassa "Lepolahti" nimiselle maatilalle, jonka omistaja on hänen
veljensä. Jotenkin lähellä Puhosta olevalta korkealta mäeltä, jonka
yli kuljimme, oli mitä kaunein näköala Orivedelle. Jos olisin ollut
maisemamaalaaja, olisin arvelematta kernaasti noussut kääseistä ja
kuvannut tämän ihanan näyn paperille, mutta koska minulla ei tätä
lahjaa ollut, ajoin yhä eteenpäin. Lepolahden maatilalla vietin
monta hauskaa päivää. Vihdoin läksin sieltä 17:ntenä päivänä ja
kuljin muutamia neljännespeninkulmia takaisinpäin samaa tietä, jota
Puhoksesta olin tullut, Niinikummulle, tavatakseni vanhaa talonpoikaa
Makkoista, joka oli seudun kuuluisin "loihtija". Kotvan aikaa sateen
jälkeen, joka tiellä oli yllättänyt minut, tulin Niinikummulle, ollen
kahden vaiheilla, pitikö minun ensin poiketa Makkoiselle vai erääseen
herraskartanoon, joka oli vallan lähellä Makkoisen tilaa. Valitsin
edellisen ajatellen, että hän mieluummin ilmaisisi minulle tietonsa,
kun piti minua omaan säätyynsä kuuluvana, kuin jos herraskartanosta
tullen olisin poikennut hänen luoksensa. Ukko, jolla oli valkea
pitkä parta, näytti minusta aika oudolta, ollen vähän todellisen
noidan näköinen. Tervehdittyäni häntä ja puhuttuani muutaman sanan,
huomasin hänen vieressään hänen käyrän nuuskasarvensa, josta päätin,
että hän oli tottunut nuuskaaja. Otin siis esille nuuskarasiani ja
tarjosin hänelle näpillisen nuuskaa. Ehkä epäillen että tässä piili
jokin taika, ei ukko mitenkään suostunut ottamaan tarjoamaani,
ennenkuin itse ensin olin ottanut ensimäisen hyppysellisen. Sitten
hän rupesi enemmän luottamaan nuuskarasiaani ja minuun itseeni ja
kertoi kaikennäköistä ihmeparannuksistaan. Paras hänen mielestään
oli se, jota hän kauan aikaa sitten oli käyttänyt erään Vaasan
kauppiaan vaimoa varten. Makkoinen oli näet ollut käymässä tässä
kaupungissa ja oli asunut erään kauppiaan luona. Tämän rouva sairasti
vaikean-puolista tautia, josta ei yksikään kaupungin lääkäreistä
ollut voinut häntä pelastaa. Makkoinen, joka oli kuullut puhuttavan
tästä, sanoo kauppamiehelle: "Mihin kelpaavat teidän monet lääkärit,
he eivät monessa kuukaudessa kaikki yhdessä voi parantaa kipeätä
ihmisparkaa, jonka karjalainen talonpoika, jos suvaitsette, on tekevä
terveeksi lyhyessä ajassa." Kauppias oli heti kaikin tavoin pyytänyt
Makkoista käyttämään parannuskeinoaan ja oli kysynyt, tarvitsiko hän
sitä varten apteekista jotakin, joka heti oli hankittava. "Kourallinen
suoloja", vastasi Makkoinen, "on kaikki, mitä tarvitsen." Sen
sanottuaan hän meni vajaan, ollakseen häiritsemättä, kuten hän
itse sanoi, luki suoloihin loihtunsa ja käski antamaan ne rouvalle
juoda veden seassa. Tämä tapahtui, ja seuraus oli se, että rouva
heti tunsi itsensä paremmaksi ja ennen pitkää oli vallan terve.
Lääkärit olivat sitten hyvin uutterasti koettaneet saada tietää hänen
parannuskeinonsa, mutta hän ei ilmaissut heille salaisuuttaan.
Jätän laveammin kertomatta, miten kauppias sekä tällä kertaa, että
Makkoisen sen jälkeen käydessä Vaasassa, kohteli häntä niin hyvin
kuin suinkin saattaa ajatella. Nyt kuului olevan jo kaksitoista
vuotta kulunut siitä, ja Makkoinen pyysi minua hakemaan samaa
kauppiasta; hän selitti minulle kadun ja kulman, missä hän muka asui,
eikä epäillyt, ettei minut mitä paraiten otettaisi vastaan, jos
toisin terveisiä vanhalta Makkoiselta Karjalasta. -- -- Tällaisiin
juttuihin, joita usein kuulee suomalaisten viisaiden kertovan,
saattaa olla kolmenlainen syy. 1. Joku tekee heistä pilaa, tekeytyy
sairaaksi ja antaa loihtijan parantaa itsensä, jolloin parannuskeino
tavallisesti onnistuu ja vahvistaa loihtijassa sitä vakaumusta, että
tämä on hänen voimakkaiden sanojensa vaikutusta. 2. Joku todella
sairas vetoaa loihtijan apuun ja paranee, josta voisi mainita useita
esimerkkejä. Tämä kuuluisi uskomattomalta, ellei tiedettäisi,
miten potilaan mielikuvitus voi vaikuttaa taudin lakkaamiseen.
Muuan vallassäätyläinen Karjalassa kertoi, kuinka loihtija oli
onnellisesti parantanut hänen silmänsä. Häntä olivat kipeät silmät
kauan vaivanneet, liekkö hänellä ollut kaihi vai muu silmätauti,
sitä en nyt muista. Pitäen luonnollisestikkin tarkkaa huolta näkönsä
säilyttämisestä, joka jo siihen määrään oli heikontunut, ettei hän
voinut lukea kirjaa, hän oli käynyt Kuopion lääkäreissä, jotka
eivät olleet voineet antaa hänelle vähintäkään toivoa, vaan olivat
selittäneet, että hän välttämättömästi ennen pitkää oli menettävä
senkin vähäisen silmien valon, joka hänellä oli vielä jäljellä.
Saatuaan tämän ankaran lausunnon hän oli lähtenyt Savonlinnaan
ja kysynyt neuvoa sikäläiseltä lääkäriltä, joka oli vahvistanut
edellisten lausunnon. Palattuaan kotia nämä synkät toiveet muassaan,
hän oli tavannut loihtijan, joka oli vakuuttanut, että hän oli
parantuva yhdessä ainoassa yössä. Kuitenkin jo hylättynä kohtalonsa
nojaan oli hän ajatellut: "Jos minun kuitenkin välttämättömästi
täytyy menettää näköni niin voi olla yhdentekevää, jos se tapahtuu
viikkoa aikaisemmin tämän loihtijan toimesta." Hän alistui siis
tämän parannusyrityksiin. Illalla hänen maata pannessaan oli loihtija
sitonut hänen silmilleen jonkunlaista haudetta, jolle hän ensin oli
lukenut loihtulukunsa. Sairaan täytyi sitä ennen sulkea silmäluomet
ja nimenomaan luvata olla avaamatta niitä ennenkuin loihtija tuli
hänen luokseen, joka oli tapahtuva seuraavana aamuna noin keho 3:n
aikaan. Jos hän sillävälin vähänkin aukaisisi silmiään, oli loihtija
vakuuttanut, että hän heti paikalla tulisi umpisokeaksi, ja ettei
häntä koskaan senjälkeen voisi parantaa. Potilas lupaa järkähtämättä
noudattaa tätä määräystä ja odottaa, vähääkään liikuttamatta
silmiään, levottomasti aamua. Vihdoin tuli sovittu aika, ja loihtija
astuu sisälle, mutisee ensin muutamia loihturunoja ja menee sitten
sairaan luo. Sitten hän ottaa pois siteen, pesee silmäluomet ja
käskee potilaan avata silmänsä. Parasta kaikesta oli, että tämä heti
oli nähnyt sangen hyvin, ja vielä tänä päivänä hänellä on hyvä näkö.
Ei oltu saatu tietää, mistä se puuro oli tehty, jolla hänen silmiään
oli haudottu. Sillä oli ollut inhoittavan löyhkäävä haju, sen hän
vaan tiesi. Useita sellaisia parannustapauksia voisin mainita,
jotka täten vakaannuttavat loihtijan maineen ja vetävät hänen
luokseen apua tarvitsevia. -- Vielä on 3:s syy rahvaan kummallisiin
kertomuksiin loihtijoista, nimittäin se, että nämä itse keksivät
ja luulottelevat kansalle kaikennäköistä, vetääkseen sen huomion
suuremmassa määrin puoleensa. Näin saattoi olla äsken mainitun
Makkoisenkin parannusjutun laita, sillä kuuluu juuri asiaan, että
kertomuksen todistajiksi etsitään kaukaisilla seuduilla asuvia,
kuten esim. vaasalaisia, kun loihtija itse asuu Karjalassa, sillä
niitä ei kukaan saata niin helposti kuulustella ja siten saada
vakaumusta päinvastaisesta asianlaidasta. Mutta palaan Makkoiseen.
Kuunneltuani useita hänen kertomuksiaan ja vastineeksi kerrottuani
hänelle jotenkin samanlaisia, pyysin häntä lausumaan minulle
muutamia loihturunojaan. Hän vastasi ensin vältellen, että hän jo
oli suurimmaksi osaksi unhottanut ne, mutta kun toistamiseen olin
häntä pyytänyt ja lukenut hänelle muutamia ennen kokoamiani, hän
siihen suostui. (Luin hänelle suomalaisia sananlaskuja ja muiden
muassa seuraavan: "Paha mies on parratoinen, paha pitkän parran
kanssa." Kuultuaan tämän sanoi ukko: "Leikata toki pitäisi minunkin
partani.") Hän halusi kuitenkin, vähän koeteltuaan runojaan lausua,
muistinsa virkistykseksi kaikkein ensiksi saada muutaman ryypyn
viinaa. Hän sanoi vallan mahdottomaksi ilman tätä valmistusta muistaa
mitään asiallista. Ostin hänelle nuorelta emännältä viinaa, mutta
menetin siten kokonaan pelin. Sillä vaikka vanhus viinaa nautittuaan
tuli avomielisemmäksi, oli siitä se epäedullinen vaikutus hänen
puheeseensa, joka jo luonnostaan oli hieman epäselvää, että se tuli
vielä paljo sekavammaksi. Suurimmalla vaikeudella voin erottaa sanat
toisistaan, ja jos erotinkin ne, ei ukko koskaan malttanut levätä
sen vertaa, että olisin ehtinyt kirjoittaa ne muistiin. Juuri kun
minun piti kirjoittaa jotakin riviä, oli hän jo ehtinyt runon toisiin
osiin, niin ettei tästä voinut tulla mitään yhtenäistä. Ainoat,
mitkä voin panna kirjaan, olivat muutamat mytologiset nimet ja
paikat, jotka hänen sanellessaan runoja painuivat mieleeni, ja jotka
kirjoitin muistiin. Näin ollen olisin kauempaa viipymättä lähtenyt
pois täältä, ellei minulle olisi kerrottu, että pitäjän räätäliä
Kinnusta odotettiin tänne samana iltana. Paitsi että sellaiset miehet
usein osaavat lauluja ja runoja, joiden oppimiseen heillä on parempi
tilaisuus kuin muilla, ollessaan työssä pitäjällä, tai jotka he
itse joutohetkillään sepittävät, olin tästä Kinnusesta erityisesti
kuullut, että hän asiasta tiesi jotakin. Päätin siis jäädä tänne
yöksi. Kinnunen tulikin eikä edes kieltäytynyt ilmaisemasta minulle
mitä tiesi. Oli vaan vahinko, ettei hän tietänyt niin paljoa kuin
olin odottanut. Sadut huvittivat häntä enemmän, ja niitä hän lupasi
huvikseni kertoella vaikka kolme päivää läpeensä, kuten hän itse
mainitsi. Minun ei kuitenkaan tehnyt mieli, kestitä häntä viinalla,
kolmea päivää; huomasin näet että tämä oli välttämätön korvaus hänen
vaivoistaan. Tämän vuoksi olisin seuraavana aamuna lähtenyt matkaan,
ellei jatkuva sade olisi pidätellyt minua melkein iltaan saakka.
Kuuntelin siis sen päivän Kinnusen satuja, ja suurella mielihyvällä
(en saata sitä kieltää). Itse sadut tosin usein herättivät jotenkin
vähäisen mielenkiintoa, mutta kertojan suuri taito lystillisesti
esittää ne korvasi täydelleen niiden puutteellisuuden. Kinnusen
luontainen taipumus sekä käsienliikkeillä että puheellaan matkimaan
asiaa tai esinettä sekä tekemään se ilmieläväksi ja havainnolliseksi,
olisi varmaankin koristanut teatteria paremmin kuin monen muun taito,
joka on antautunut tähän ammattiin, Kinnusella vaan olisi pitänyt
olla lasinen kuiskuttaja jotenkin kannunvetoisen pullon näköä, jotta
hän joskus olisi saanut turvautua sen neuvoihin.
Ennenkuin lähden Niinikummun talosta, tulee minun mainita eräs
seikka, jota ehkä olisi paras olla mainitsematta. Kohta tultuani
Makkoiselle tuli tänne eräs vanha mamselli edellä mainitusta
herrastalosta. En tiedä tuliko hän sattumalta vai oliko Makkoisen
väkeä, joka helposti oli saattanut ruveta minua epäilemään, ollut
häntä noutamassa. Hän teki minulle kaikenlaisia kysymyksiä, muiden
muassa osasinko ruotsia, jota kuitenkin juuri puhuin hänen kanssaan,
ja sitten, osasinko saksaa, joihin molempiin kysymyksiin vastasin
myöntävästi, lisäten kuitenkin saksankielen taitoon nähden, että
osasin sitä sen verran kuin kotimaassa oli ollut tilaisuutta sitä
oppia, kun en ollut voinut matkustella Saksassa. En tiedä, oliko hän
jossakin suhteessa voinut väärinkäsittää vastaustani, vai miksi hän
minulta mitään enempää kysymättä taas meni tiehensä. Olin odottanut,
että hän ensiksi olisi kysynyt, kuka olin, mutta sen hän kokonaan
unhotti. Kysyin hänen mentyänsä, kuka hän oli, ja sain tietää, että
hän oli kartanon herran sisar. Hetken kuluttua joku talon väestä,
joka oli käynyt herraskartanossa, sanoi, että minua haluttiin nähdä
siellä. Meninkin sinne ja tapasin siellä taas mainitun naisen.
Herrakin itse tuli kohta jäljestä sivuovesta saliin ja teki minulle
muutamia kysymyksiä, joihin vastasin. Pyytämättä minua edes istumaan
hän taas katosi kiireisesti. Odotin hetken, sillä tahdoin ainakin
sanoa hyvästi herralle, mutta häntä ei kuulunut, jonka vuoksi taas
menin Makkoisen taloon, jossa minua kohdeltiin erittäin hyvin ja
vieraanvaraisesti. Sittemmin sain kuulla, ettei tällä herralla,
omasta mielestään pahaksi onneksi, ollut väkeänsä saapuvilla, jotta
olisi voinut vangituttaa minut. Mutta miksi hän ei tehnyt sitä
seuraavana päivänä, koska hän kuitenkin varmasti tiesi, että yhä olin
hänen naapurinsa luona? Tämä epäedullinen poikkeus karjalaisesta
vieraanvaraisuudesta johtui, kuten lukija helposti huomaa,
väärinkäsityksestä. Ja sen sijaan, että ihmettelisin tätä, pidän
pikemmin omituisena, etten koko matkaltani voi mainita ainoatakaan
toista esimerkkiä sellaisesta poikkeuksesta.
18:ntena päivänä tulin Kiteen pappilaan, jossa kirkkoherransijaisen
Steniuksen luona olin kaksi vuorokautta. Jaaman kylässä asuvan Pentti
Hirvosen luona, jolla, ollen itse kirjoitustaitoinen, muutamien
talonpoikien vakuutuksien mukaan oli koko joukko kirjoitettuja
runoja, en voinut käydä, koska Jaaman kylä oli jotenkin syrjässä
tieltäni. Menin sen sijaan tapaamaan Olli Halttusta Ruppovaaraan,
joka ei ollut niin syrjässä. Tultuani Ruppovaaraan, tapasin ensin
mainitun Halttusen serkun, jolla oli kylän paras tila. Hän otti
minut sangen kohteliaasti vastaan, pyysi minua käymään sisälle ja
lupasi lähettää noutamaan Ollia. Oltuani täällä hetken, tuleekin
Olli, joka täällä yleisesti on tunnettu "maisterin" nimellä, minkä
hän luultavasti on saanut siitä, että osaa kirjoittaa jotenkin
selvää käsialaa. Käännyin hänen puoleensa ja kysyin, osasiko
hän paljon runoja, johon hän vastasi myöntävästi, mutta kohta
senjälkeen hän viittasi isäntää tulemaan kanssaan ulos. Siellä
hän luultavasti tuumi ja punniskeli toisen kanssa, oliko hyvä
ilmaista niitä. Sillä suomalaisista runolaulajista ei vielä ole
se pelko kadonnut, että heidän runonsa mahdollisesti ovat sitä
laatua, että he niistä joutuvat edesvastuuseen. Tällaiseksi olen
asianlaidan melkein kaikkialla huomannut. Vähitellen ja huomiota
herättämättä he koettavat saada varmuutta siitä, että asianlaita on
päinvastainen. Niin esim., kun ennen keräämistäni loihturunoista
olen lausunut jonkun voimakkaamman manauksen pahaa vastaan, on
minulta monta kertaa kysytty, mistä olen saanut nämä runot.
Helposti huomaa, minnepäin kysymys kallistuu, ja sen vuoksi olen
tällöin aina sanonut unhottaneeni sen henkilönnimen, joka on ne
minulle antanut. -- Kotvasen kuluttua Olli taas tuli sisään ja
aikoi ruveta lausumaan runojansa, mutta "maisterin" kävi, kuten
monen muun, ettei oikein tahtonut päästä alkuun. Hänen muistinsa
helpottamiseksi en pitänyt tehottomana hänen muistielintensä
voitelemista viinaryypyllä, ja siinä onnistuinkin paremmin kuin
Makkoisen suhteen. Viipyessäni tässä talossa, isäntä näytti minulle
kirjastonsa, joka talonpojan kirjastoksi oli sangen hyvä. Paitsi
lukuisia hartauskirjoja oli siinä myös "Eläinten tautikirja"
Gananderilta sekä muutamia Juteinin kirjoitelmia. 21:ntenä päivänä
läksin täältä Potoskavaaraan, josta minulla myös oli tiedossa
runonlaulaja Juhana Kattilus. Kuljettuani maitse neljännespeninkulman
matkan tulin pitkälle ja kaidalle, Kiteen järveen pistävälle
niemelle, jolla oli muutamia taloja. Täältä minun piti saada soutaja
lahden poikki, jonka toisella puolella Potoskavaara oli jonkun matkan
päässä rannasta kohoavalla ylängöllä. Toisella rannalla minulle
tapahtui se onnettomuus, että pyssyni, jonka olin asettanut puuta
vasten pystyyn, auttaessani soutajaa veneen vedossa rannalle, kaatui
kiveä vastaan, ja haulit valuivat siitä ulos. Lohdutin itseäni
niin hyvin kuin voin tämän onnettomuuden suhteen ja kuljin miehen
opastusta seuraten ylös kylään. Vaikkei hänen puheensa mukaan olisi
pitänyt olla enempää kuin näpeä neljännespeninkulma Kattiluksen
tilalle, astuin vähintäin yli puolen peninkulman, monta mutkaa kun
sain tehdä, sillä ei edes rannasta johtanut mitään polkua, jota
olisi voinut seurata. Tapasin sitten niityllä lähellä erästä taloa
tyttöjä, jotka pesivät vaatteita. Kysyin, oliko talo Kattiluksen,
mutta siihen he vastasivat kieltävästi ja neuvoivat minua muuten
taloon, josta voin saada opastusta Kattiluksen luo. Sisällä tapasin
miehen, joka osotti minulle polun. Kuljettuani sitä saavuin viimein
etsimääni taloon. Emäntä otti minut hyvin vastaan, ja koska oli
päivällisaika, hän laittoi minulle päivällistä, ilman että minun edes
tarvitsi pyytää ruokaa. Vanhin poika, Juhana, oli paraikaa kalassa
ja tuli vasta iltapäivällä kotia. Ollenkaan estelemättä hän antoi
minulle runot tai oikeammin laulut, mitä osasi. Tämä Juhana oli
merkillinen mies siitä, että hän vähemmässä kuin puolessa vuodessa
oli ilman kenenkään johtoa oppinut kirjoittamaan jotenkin selvää
käsialaa. Hän oli edellisenä talvena ollut potilaana ja silloin
ajanvietteeksi harjoitellut kirjoittamista. Nyt hän jo kirjoitti
aika hyvin ja, mikä harvinaisempaa on talonpoikaiskirjoittajissa,
kirjoitti sanat oikein raamatunkielen mukaisesti. Talon tytär,
tämän Juhanan sisar, innostui niin lukemaan Topeliuksen runoja ja
muutamia muita suomalaisia kirjoja, joita minulla oli mukanani, että
kokonaan oli unhottaa häät, joihin hänen illalla piti lähteä. Olisin
muuten vielä samana päivänä lähtenyt täältä, elleivät seuraavana
päivänä vietettävät naapurin pojan häät olisi houkutelleet minua
jäämään. Hänen valittu kaunokaisensa oli toisesta kylästä, jonne
häävieraat jo päivää ennen olivat lähteneet. Minä puolestani pidin
parempana viettää häitä ainoastaan jälkimäisessä paikassa. Odotin
siis Kattauksella seuraavan päivän iltaan saakka, jolloin Juhana
Kattiluksen seurassa, joka niinikään oli jäänyt kotia, läksin yli
puolen neljännespeninkulman päässä olevaan häätaloon. Jos kohta
olin kuokkavieras, otti talonväki minut sangen hyvin vastaan,
etenkin huilu teki minut vielä enemmän tervetulleeksi. Kotvan aikaa
odotettuani ja pantuani odotusaikana muutamilta tänne kokoontuneilta
miehiltä runoja kirjaani, saapui morsiuspari useiden muiden seurassa
morsiamen kodista. Heitä tervehdittiin muutamilla pyssynlaukauksilla;
minullakin oli haulipyssyni mukana. Lisäksi heille tulijaisiksi
tarjottiin viinaa, jota isäntä kantoi heille jo pihalle vastaan;
emäntä taas (tai joku joka häntä edusti) vastaanotti heidät olutkannu
kädessä. Puhemies, joka johti jonoa, sai vasta useiden menojen
jälkeen viedä seurueen sisälle. Hänen tervehdittyänsä kysyttiin,
kuten Karjalassa ja Savossa on tavallista: "Mitä vieraalle kuuluu?",
johon hän myös tavallisuuden mukaan vastasi: "Rauhassa vaan ollaan
kaikki." Sitten häneltä kysyttiin, kuka hän oli, mistä kotoisin
ja millä asioilla liikkuva. Tähän hän vastasi kuvalauseilla.
Tehtävästään hän esim. kertoi löytäneensä ja ottaneensa kiinni
kookkaan kotkan, joka oli riehunut hänen kananpesässään; kana ei
ollut luopunut kotkasta, vaikka olisi voinut vapautua sen kynsistä.
Oli luultu sitä lumotuksi ja koska kerta oli saatu kotka kiinni,
niin tahdottiin urkkia selville, mistä se oli kotoisin, ja kun se
nyt oli lentänyt tänne, arveltiin sen mahdollisesti olevan kotoperin
täältä, ja se tahdottiin nyt tietää. Isäntä, joka kysymykset
teki, sanoi, ettei hän voinut ruveta pitempiin puheisiin heidän
kanssansa, elleivät he näyttäneet passiansa, niin että tiesi,
olivatko rehellistä väkeä. Puhemies vastasi siihen olevansa yhtä
halukas kuin velvollinenkin, mutta sanoi ensin tahtovansa istua,
väsynyt kun oli pitkästä matkastaan. Pyydettiin siis heitä kaikkia
istumaan pöytään, jolle jo aikaisemmin oli ruuat valmiiksi kannettu.
Morsian "kaason" ja "rytkän" kanssa istui pöydän takana sulhasen
vieressä, jonka viereen myös "kosiomies" asettui. Molemmin puolin
tätä ryhmää istuivat äsken vihityn parin lähimmät sukulaiset, ja
muuten istuttiin, miten vaan oli sattunut. Ensin viina kiersi pöytää
ja kosiomiehen ottaessa ruokaryypyn isäntä selitti, ettei hänen
tarvinnut antaa muuta passia, koska jo tästä kyllä saattoi nähdä,
että he olivat rehellistä väkeä. Kylläpä, ajattelin, ravintoloissamme
vilisee kymmenen kertaa rehellisempää väkeä! Tarjotut ruuat eivät
olleet eriskummaisesti valmistettuja eivätkä varsin monet. Leipää ja
voita, kalaa (tuoretta ja suolattua), rokkaa, piimää ja piiraita --
siinä kaikki. Oluthaarikka kierteli jotenkin uutterasti. Kuitenkaan
ei mitenkään saata ylistellä oluen hyvyyttä; sitä ei likimainkaan
voinut verrata hämäläiseen ja uusmaalaiseen olueeseen; se tuskin oli
tavallista kaljaa parempaa. Ensi syömävuorolla morsian ei syönyt
mitään, vasta toisella vuorolla hän sen teki. En tiedä mistä tämä
tapa on johtunut, ehkäpä siitä, että hän tahtoi osottaa yhtä suurta
kohteliaisuutta sekä ensi että toisen pöydän vieraille. Sen hän teki
ainoastaan siten, että hän edellisten syödessä, joilla muuten oli
etuoikeus istua, oli pelkkänä katsojana, ja jälkimäisten syödessä
otti osaa ruokain nautitsemiseen. Sen kautta syntyi jonkunmoinen
tasapaino, eikä kummatkaan voineet pitää itseään halveksittuina.
Tästä näkee miten talonpojat pulmallisissa tiloissa, jommoinen esim.
kysymys arvoluokasta aina on ollut, osaavat käyttäytyä luontevasti.
Minulla oli todellinen huvi kuunnella pöytäkeskusteluja. Vaikkei
ainoatakaan herrasmiestä, ei pappia eikä nimismiestä ollut läsnä --
minua näet pidettiin vertaisena, jota ei tarvinnut haikailla -- niin
ei täällä tapahtunut mitään, joka olisi loukannut säädyllisyyttä.
En nyt, enkä myöhemmin, nähnyt yhtään juopunutta, joka olisi voinut
tehdä pahennusta seurassa. Tämä kuuluu uskomattomalta niistä, joilla
ei ole ollut tilaisuutta oppia tuntemaan suomalaista rahvasta muualla
kuin lähempänä rannikkoa sijaitsevilla seuduilla, missä usein
vallassäätyläistenkin läsnäollessa näkee kaikenmoista vallattomuutta
harjoitettavan. Mutta ne, jotka ovat matkustelleet Karjalassa tai
ainakin muutamissa seuduin Savoa, varmaankin helpommin käsittävät
ja myöntävät tämän mahdolliseksi. Sittenkuin ilta-ateria oli ohi
ja ruuat korjattu pöydältä, tanssi nuoriso sekä pirtissä että
porstuassa ja pihalla. Soittajaa tosin ei ollut, mutta sen sijaan
laulettiin. Väliin minä autoin soittamalla huiluani, ja siihen he
olivat erittäin tyytyväiset, huomauttaen, ettei heillä koskaan ollut
ollut sellaista soittoa häätilaisuuksissaan. Vanhimmat istuivat
jutellen keskenään milloin talousasioista, milloin uskonnosta ja
kaikenlaisista aineista, jotka heitä huvittivat. Muutamat kertoivat
satuja ja hauskoja pilajuttuja, toiset lauloivat lauluja ja runoja,
toiset taas ottivat osaa nuorison leikkeihin. Myöhään illalla nuori
pari meni morsiussänkyyn, joka oli valmistettu aittaan. Vieraat
saattoivat heidät sinne ja otettuaan keiltä jäähyväiset, palasivat
huvitteluihinsa. Toiset menivät levolle, mutta monet valvoivat koko
yön. Varhain seuraavana aamuna, noin 3:n ja 4:n välillä istuttiin
taas pöytään, ja noin 8:n ja 9:n välillä toistamiseen. Morsiamella
tai oikeammin nuorella emännällä eli miniällä, oli nyt jonkunmoinen
alkajaistoimitus, se nim., että hän tarjosi viinaa ja olutta
kaikille vieraille, joiden hänen omasta kädestään tuli ottaa lasi.
Sen jälkeen hän jakoi lahjoja appivanhemmilleen, langoilleen ja
kälyilleen, lähemmille sukulaisilleen sekä kosiomiehelle, kaasolle
ja rytkälle. Niinä oli paitoja, kintaita, vöitä, nenäliinoja, sukkia
y.m. Kuului asiaan, että hänen itse piti pukea anopille aiottu paita
tämän ylle, mutta -- se huomattakoon -- muiden vaatteiden päälle.
Anoppi oli sitten jonkun aikaa tässä paidassa, ja se näytti hyvin
hullunkuriselta; vieras ei olisi voinut luulla muuta, kuin että
hän paitasillaan vietti poikansa häitä. Saman kunnian nuori emäntä
osotti kosiomiehellekin. Sitten alkoi täkäläisissä häissä esiintyvä
tapa, nimittäin rahojen kokoaminen morsiamelle. Oli niitä, jotka
antoivat 75 kopeekkaa, toisia jotka antoivat 50; väliin määrä oli
20 kopeekkaa. Monet antoivat ruplan ja enemmänkin. Kun nämä rahat
oli koottu sekä lisäksi vähän pitäjän köyhille, pantiin toimeen
morsiamen hyväksi toinen keräys. Se tehtiin "kirkko-avisionin"
nimellä. Jokaisen, joka tahtoi lunastaa kirkon, tuli panna pöydälle
joku kolikko tai myös, jos niin tahtoi, setelirahaa. Viimeksi
antanut sai omakseen kirkon, kunnes joku taas hänen jälkeensä pani
kolikkonsa. Särjin itselleni noin ruplan verran pieniä rahoja ja
lunastin ainakin 50 kertaa kirkon Hämeeseen, mutta oli aina niitä,
jotka myöhemmin lunastivat kirkon sille kylälle tai talolle, josta
olivat kotoisin. Tätä kilpailua kesti kauan ja se tuotti morsiamelle
paljon rahaa. Edellinen ja tämä jälkimäinen keräys tuottivat yhteensä
vähän päälle 40 pankkoruplaa. Sitten nuori emäntä rupesi ottamaan
osaa talousaskareihin, auttoi päivällispöydän kattamisessa ja ruokien
korjaamisessa aterian jälkeen sekä muissakin tehtävissä. Kaduin
sittemmin, etten ollut käynyt morsiamenkin kodissa näkemässä, miten
häitä siellä vietettiin. Tosin Kattilus minulle siitä kertoi, mutta
kysymällä ei kuitenkaan koskaan asiasta saa samaa käsitystä, kuin
milloin omin silmin sen näkee. Sulhasen tullessa sinne seurueensa
kanssa kuului sielläkin olleen jotenkin samoja juhlamenoja kuin ne,
joilla äsken kerroin hääjoukkoa vastaanotetun morsiusparin sekä muun
seurueen saapuessa sulhasen kotiin. Kosiomies silloin tavallisesti,
niin kerrottin, tekaisee itselleen nimen ja asian, sanoen jotenkin
tähän tai tämänkaltaiseen tapaan, että hän esim. on Ananias suuren
poika (raamatussa esiintyvä nimi), että hänen herrallansa on hyvällä
ja kauniilla paikalla ihana yrttitarha, missä kaikki muut puut,
paitsi zittimpuuta (raamatullinen nimi) hyvin menestyvät, että hän
nyt täydennyksen vuoksi halusi istuttaa tämänkin puun ja että hän
oli lähettänyt palvelijansa etsimään jotakin sen tainta. He olivat
kuulleet, että täällä (morsiamen isän talossa) piti olla tuollainen
puu ja olivat senvuoksi tulleet tänne, toivoen saavansa siitä
jonkun vesan, itse runkoa eivät aikoneet mitenkään vahingoittaa. He
vakuuttivat samalla, että tämä vesa sen hoidon alaisena, joka heidän
herransa puolelta alati tuli tämän yrttitarhan osaksi, oli hyvin
viihtyvä ja ennen pitkää kantava hedelmiä. Kerrottiin senjälkeen
meneteltävän samoin kuin sulhasen kodissa, lukuunottamatta että, kun
hääjoukko lähtee sieltä, kosiomies kysyy, ovatko morsiamen isä ja
äiti elossa ja sen jälkeen, mitä he tahtovat antaa omaisuudestaan
poislähtevälle tyttärelleen. Muutamat antavat silloin lehmän,
lampaan, tai jonkun vaatekappaleen; mutta välttämättömästi tulee
tällöin aina luvata tyttärelle viikate, sirppi ja kassara.
Vielä tänä päivänä näkee Karjalassa joskus muutamia muita tapoja
esiintyvän häissä. Ne ovat kuitenkin erilaiset eri pitäjissä, eikä
niitä siis voi koota yksien ainoiden häämenojen kuvaukseen. Sillä
on aina oleva vaikeaa ratkaista, ovatko nämä eri juhlamenot ennen
muinoin yleisesti olleet käytännössä häissä. Monet temput, jotka
vielä ovat käytännössä, lienevät ikivanhat, mutta toiset johtunevat
taas uudemmilta ajoilta. Olisi suotavaa, että joku, jolla olisi
tilaisuus itse olla läsnä useissa suomalaisissa häissä, pitäisi
silmällä niissä esiintyviä tapoja ja vertaisi niitä keskenään.
Helpommin kuin mitä millään muulla keinoin on mahdollista,
saataisiin täten selville mikä niissä on muinaisaikaista, ja
valmistettaisiin tietä täydellisempään tietoon itse häistä sekä
jossakin määrin muista niistä riippuvista seikoista. Toivoen
asiantuntevien vastedes antavan lisätietoja, luulen olevani
velvollinen kuvaamaan muinaissuomalaisten naimatapoja tai oikeammin
mainitsemaan niistä muutamia hajanaisia piirteitä. Naimiset olivat
tärkeimpiä tapauksia heidän perhe-elämässään. Kosiomiehen täytyi
olla kokeneimpia miehiä. Kaikkia seikkailuja, esteitä, vaaroja
ja vahinkoja tuli hänen, niin sanoakseni, mennä miekka kädessä
vastustamaan. Kaikkea pahaa, minkä kadehtijat, noidat, velhot,
tietäjät y.m. loivat hänen ja hänen seurueensa eteen, täytyi hänen
osata vastustaa ja torjua. Mutta tämä oli vaan ikäänkuin valmistusta
tiellä, sillä toiset ja vaikeammat asianhaarat kohtasivat pian
morsiamen vanhempain kodissa. Saavuttuaan tänne onnellisesti,
kosiomies lasketteli ylistyspuheita kosijasta, tai kuten joskus
näyttää tapahtuneen, viimemainittu teki sen itse. Täällä asetettiin
kosijalle useita ehtoja, kokeita, jotka hänen tuli suorittaa, ne
kaikki tavattoman vaikeita ja vaarallisia. Tavallista näyttää olleen,
että hänen täytyi suostua kolmeen kokeeseen. Nämä eivät useinkaan
olleet helpompia ehtoja kuin ne, jotka Akilles määräsi Jasonille, kun
tämä kosi kultaista taljaa, Kosijan viimein suoriuduttua kolmannesta
eli viimeisestä kokeesta, tapahtuu kuitenkin, että viimeinen häneltä
kielletään, jos kohta hän silloin kuitenkin useimmiten saattaa pitää
morsianta omanaan. Pitikö kosijan silloin hänestä päällepäätteeksi
maksaa jotakin, eli toisin sanoin, myivätkö vanhemmat tyttärensä,
on seikka, josta on ollut erimielisyyttä. Muutamat ovat väittäneet,
että näin oli asianlaita, mutta en oikeastaan tiedä, minkä nojalla.
Vanha runo, joka käännöksenä esiintyy muun muassa Rühs'in teoksessa
"Finland och dess innevånare" (Suomi ja sen asukkaat) sivulla
13, muka on aiheena tähän väitökseen. Mutta tarvitsee vaan lukea
sen viimeiset säkeet, niin voi tehdä yhtähyvin päinvastaisen
johtopäätöksen. Kosija on näet edellä kertonut kaunokaiselleen,
mitä on antanut tai oikeammin lahjoittanut hänen vanhemmilleen ja
lähimmille sukulaisilleen (saadakseen heidät suostumaan morsianta
kosijalle antamaan), jolloin morsian nimen omaan sanoo:
Vähänpäs hyvästä annoit,
Pikkuruisen kaunihista;
En huoli minä sinusta.
Tämän kautta tyttö yhtä selvästi selittää olevan hänen omassa
vallassaan, tahtooko hän ottaa vai hylätä kysymyksessä olevan miehen.
Hallussani on toinen hämäläinen runo, jossa kerrotaan, että Klaus
Kurki, joka monta vuosisataa sitten oli Vesilahdella sijaitsevan
Laukon tilan omistajana, tultuaan lemmittynsä vanhempien kotiin oli
kysynyt: "Onkos teillä neittä myydä?" Tämäkin antaisi jotakin aihetta
edelliseen väitökseen, jos vaan tyytyisi näihin sanoihin, ottamatta
huomioon mitä seuraavassa sanotaan:
"Kukas hullu muu kuin piika,
Jos ei hullu, niin on himmi,
Otti kihlat, anto kättä."
Tästä päättäen täytyy siis tunnustaa, että tytöllä oli toiminnan
vapaus. Samalla tavoin voinee toisiakin paikkoja selittää, jotka
näyttävät tukevan edellistä käsitystä (esim. Topelius II. 8, I.
23, j.n.e.). Mutta kukapa voinee kieltää, ettei suomalaisillakin
joku mahtisana vanhempien puolelta, sekä muinoin että nykyään,
saata pakottaa tytärtä vastoin tahtoansakkin valitsemaan tuleva
kohtalonsa. Onhan Europan valistuneiden kansojen sivistyneissäkin
luokissa tuhansia esimerkkejä samasta kaikkivaltiaasta pakkokäskystä
milloin isän, milloin äidin tai muun naittajan puolelta. Sielläkin
tapahtuu, että tytär myydään, olkoonpa vaan, ettei käytetä tätä
sanaa, mutta itse menettelyä ei voi peittää, vaikka nimikin
muutetaan. Kuitenkin näemme, miten itse Väinämöinenkään, vaikka hän
oli ylen mahtava, ei tahtonut käyttää valtaansa rajoittaaksensa
kaunokaisen vapaata toiminta- ja valintavaltaa. Hän näet kosiessaan
Tuuletarta (Tuulikkia) uutterasti anoi hänen suostumustansa, ensin
kääntymättä isän tai äidin puoleen, näin jättäen meille arvokkaan
esikuvan seurattavaksi. Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa;
minä palaan alkuperäiseen kysymykseeni, josta tämä sivuseikka johti
minut pois. Saatuaan vanhemmilta suostumuksen, ja usein pelkkä
äidin suostumus lienee ollut riittävä, näyttää kosija heille sekä
muille läheisimmille sukulaisille, jotka nämät uudet siteet hänelle
tuottivat, antaneen muutamia lahjoja. Syystä voitaneen väittää,
ettei morsiantakaan näissä tilaisuuksissa unhotettu, sillä muutamat
vanhat laulut viittaavat selvästi siihen. Niitä temppuja, jotka
nyt mahdollisesti seurasivat, ei tarkoin tunneta. Näyttää siltä,
kuin morsian tällöin olisi puettu jollakin erityisellä tavalla.
Sillä henkilöllä, joka tämän pukemisen toimitti, on oma suomalainen
nimensä "kaaso". Luultavasti silloin myös nuori pari vieraidemniesten
läsnäollessa teki jonkunmoisen keskinäisen lupauksen. Sulhanen otti
sitten kaunokaisensa rekeen tai hevosen selkään, ja seurue läksi
sulhasen kotiin. Kaaso monesti täällä vielä kehotti sulhasta säveästi
kohtelemaan valloittamaansa morsianta sekä elämään hänen kanssaan
sovussa. -- Tämä matka oli taas vaarallinen. Kosiomies ei koskaan
tarpeeksi voinut varustautua pahansuopien ja kateellisten vehkeitä
vastaan. Tämänpä vuoksi hän todellisissa rukouksissa kääntyi niiden
voimakkaimpien jumaluusvoimien puoleen, joiden apua hän luuli
tarvitsevansa noita vehkeitä torjuakseen. Heidän saavuttuaan sulhasen
kotiin, appivanhemmat ja lähimmät sukulaiset olivat siellä heitä
vastassa sekä onnittelivat nuorta paria, etenkin morsianta. Koko
tämän juhlallisuuden kuluessa kosiomies ja kaaso lähinnä sulhoa
ja morsianta nauttivat suurinta kunnioitusta. Useita kilpailuja
näyttää heidän keskenään tapahtuneen, varsinkin sen johdosta, että
kumpikin tahtoi omaa puolustettavaansa ylistellä. Ainakin esiintyy
sellaisia kilpailuja ja ylistyksiä parissa vanhassa runossa, jotka
vielä välistä esitetään Karjalassa. Koska en tunne ennen painettuja
runoja, joihin kohta kohdalta voisin vedota äsken antamani kuvauksen
tueksi, olen katsonut sopivaksi tähän liittää muutamia, jotka minulla
on käsikirjoituksena. Niin esim. kosiomies lukee lähteissään kosijan
kanssa matkaan:
Kave eukko luonnotar,
kave kultainen korea,
kuos mulle kultakangas,
valas mulle vaskivaippa,
jonka alla yöt lepäjän, 5
päivät päälläni pitelen;
jott'ei poika pois tulisi.
emon tuoma erkaneisi,
eksyisi emon tekemä,
hivus himmen lankiaisi. 10
Kave eukko luonnotar,
kave kultainen korea!
lähes tietä neuvomahan,
ratoa ojentamahan,
minne neittä naitanehen, 15
morsianta juohetahan.
Hako vastahan tulevi,
sekin katkaise kaheksi,
siitä syrjähän sysäjä,
mennä suuren, mennä pienen, 20
kulkea vähäväkisen,
mennä pitkän perkelehen.
Ukkoni isä ylinen,
mies on vanha taivahinen!
pistä aita pihlajainen, 25
aita rautainen rapaja,
ympäri minun väkeni,
kahen puolen kansastani;
vitsastele maan maoilla,
käännä kyillä, kärmehillä, 30
pää ulos, sisähän häntä,
kita kirrin laulamahan,
pään puoli päräjämähän
etisellä ilmallani,
takaisella puolellani, 35
kupe'ella kummallani.
Onkos vanhoa väkeä,
iankaiken istunutta
kanssani kavehtimahan,
kerallani keikkumahan, 40
jott'ei poika pois tulisi,
emän tuoma erkaneisi,
eksyisi emän tekemä,
vaimon kannettu katoisi!
Sata miestä miekatonta, 45
tuhat miestä miekallista,
kateita kaatamahan,
vastuksia voittamahan!
Kateilta silmä kaiva,
noialta nenä repäise, 50
valehelta vatsa viillä,
jotta hiiet himmastuisit,
perkeletkin peljästyisit,
karkuais maan katehet.
Maan jumaluuksia avuksihuudetaan. Kosiomies asettuu itse kellariin
tai muuhun kuoppaan ja rukoilee seuraavasti:
Nouse nyt maasta mannun eukko,
pellosta peri-isäntä,
poian ainoan avuksi,
miehen kuulun kumppaniksi,
kanssani kavehtimahan, 5
kerahani keikkumahan,
etisellä ilmallani,
takaisella puolellani,
kupeilla kummallani.
Ei ne oo vasten itseäni, 10
eikä vasten joukkoa,
vaan on vasten vastuksia,
vasten vaivoja pahoja.
Lähes tuonne sie keralla
vetämähän vempeleestä, 15
aisasta avittamahan,
luokista lutistamahan.
Kalmaa rukoillaan seuraavalla tavalla. Kosiomiehen täytyy silloin
joko torstai-iltana tai sunnuntai-aamuna mennä kalmistoon ja lausua: