E. L.

[Lähtö Sammatista 20 p. huhtikuuta. -- Matka Hämeenlinnan, Heinolan,

Mikkelin, Kerimäen, Sortavalan, Ilomantsin, Pielisjärven kautta

Nurmekseen. Paluu Kuopion, Rautalammin ja Laukaan kautta Vesilahden

Laukkoon, jonne Lönnrot saapui 4 p. syyskuuta.]

Hämeenlinna, toukokuun 3 p:nä 1828.

Kahden viikon mietintäajan kuluttua, jonka olen erottuamme viettänyt

kotona vanhempieni ja sukulaisteni parissa, olen vihdoinkin saapunut

tänne. Olet kaiketi itse kokenut, mitenkä arkaillaan kun lähtee

kotoa matkalle. Jos lopulta onkin onnistunut haihduttaa vanhempien

usein sangen tuntuva ja aiheeton huolehtiminen sen menestymisestä,

niin on kyllä vielä tätejä, kummeja ja muita, jotka joutuisivat

tunnonvaivoihin, jos päästäisivät rauhassa lähtemään. Joku heistä

pelkää minun saavan surmani veteen hukkumalla ja toistelee

vanhoja juttuja kaikennäköisistä hukkuneista henkilöistä aina

vedenpaisumuksen ajoilta, jotta muka olisin varovaisempi. Tämän

jälkeen toinen tuo esiin unen, jonka hän on nähnyt edellisenä yönä

tai useampia öitä aikaisemmin ja joka välttämättömästi on sovitettava

minuun. Milloin minut muka ryöstetään, milloin suistun surman

suuhun matkalla, milloin taas karhut ja sudet minut syövät, j.n.e.

Lopuksi kuulee tusinoittain juttuja eräästä, joka matkusti itään ja

toisesta, joka matkusti länteen ja vielä toisista, jotka matkustivat

muille ilmansuunnille ja joista ei yhtäkään omaisten sanomattomaksi

suruksi ja kaihoksi koskaan sen jälkeen ollut näkynyt kotiseudullaan.

Minä puolestani olen jotenkin vihainen kaikille unille ja annan

isä Homeroksen pitää luulonsa omana varanaan. Isä Homeros, joka

sanoo, että "unetkin lähtevät Jumalasta", on epäilemättä tässä

väitteessään suuresti erehtynyt, sillä se ei suinkaan voine olla

Jumalan tarkoitus, että matkustaja tai joku muu kristitty ihminen

ikäkulun tädin levottoman unen takia on joutuva jonkun tapaturman

alaiseksi. -- Mutta onpa aika heittää laukku selkään ja antaa tämän

hellämielisen neuvoskunnan päättää mitä tahansa halajaa.

Läksin kotoa huhtikuun viimeisen edellisenä päivänä. Minun kai

pitäisi tavallisuuden mukaan mainita, miten majesteetillisen auringon

laita oli lähtiessäni, mutta tuskin sitä enää muistankaan. Tätä

saattaa näet meidän päivinämme pitää tarpeettomana, sittenkuin

ilmahuomioita kaikkialla on ruvettu tarkemmin ja innokkaammin

merkitsemään. Mutta ennen muinoin se oli hyödyllisempää, kuten itse

helposti ymmärrät, koska huomiontekijöitä oli vähän tai ei ollut

ollenkaan. Sentähden pidettiin silloin hyvin tärkeänä jokaisessa

nimipäivä- ja muunlaatuisessa onnittelussa omistaa ensimäiset rivit

säteillään kaikkea elvyttävälle auringolle, ja luotettavin lähde,

jota voitaisiin käyttää sen ajan ilmatietoluettelojen laatimiseen,

olisi varmaankin täydellinen kokoelma kaikennäköisiä silloin

kyhättyjä onnentoivotuksia sekä muutamia matkakertomuksia. -- Mutta

tällä tavoin taidat pian väsyä minua seuraamaan, sillä en vielä ole

ehtinyt tätä pitemmälle. Kauan minua ympäröivät vuoret ja metsät,

joissa lapsena milloin kävin paimenessa, milloin toisten lasten

kanssa poimin mansikoita ja muita marjoja tai asetin loukkuja ja

viritin ansoja metsälinnuille. Vielä näen ympärilläni järviä ja

lampia, joista päivät pitkät vanhassa ruuhessa istuen ongin kaloja,

voidakseni illoin kotiväelle tarita pienen kalakimpun. Kuinka

voisinkaan katsella siellä täällä olevia jyrkkiä mäkiä, joita myöten

ennen niin monasti laskiaisena iltaan asti "laskin pitkiä pellavia,

suuria herneitä ja lihavia nauriita" koko pitäjän tarpeiksi, ilman

että vielä kerran ajatuksissani kuppuroitsen niitä alas. Vielä

minusta tuntuu kuin ilmassa kaikuisivat suosionhuudot, joita hilpeät

toverit runsaasti jakelivat sille, jonka kelkka saavutti etäisimmän

päämäärän tai jonka sukset ensimäisinä olivat sujahtaneet alas

mäestä. Kuinka tyhjä on toki maailma verrattuna siihen ahtaaseen

piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen

niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä

hän etsii! Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko

aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat,

kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan

siitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten

lyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos,

kun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta

kallioilta. --

Suo anteeksi, että näin kauan sinua viivyttelen, mutta en saata

toisin tehdä. Ethän vaatine, että minun pitää kiitäen kulkea kautta

seutujen, missä joka puu ja pensas, joka kivi, joka mäki, missä

lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle kieltä, mitä niin

hyvin ymmärrän. Sanotaan muiston lapsuuden ajasta seuraavan ihmistä

hänen elämänsä kululla, mutta siinä erehdytään. Tämä muisto, ei

niin suuresti seuraa häntä maailmaan, vaan jää ja juurtuu, enemmän

niihin paikkoihin, missä hän vietti lapsuutensa ajan. Sillä mistä

olisi muuten johdettavissa ne entispäivien muistokuva-parvet, mitkä

niillä seuduin, joissa ne ovat syntyneet, täyttävät koko sielumme,

ellei siitä, että itse muistot, jotka vuosien kuluessa ovat näillä

seuduilla säilyneet tallessa, nyt ohimennen tulevat kotvan, ajaksi

meitä, tervehtimään. Monet nimet, monet seikkailut, jotka poissa

kotoa kokonaan olen unhottanut, muistan äkkiä ikäänkuin taika-iskun

vaikutuksesta.

Ennenkuin jätän taakseni kotimetsät, täytyy minun vielä lisätä

muutama sana matalasta lakeasta vuoresta, jota seudulla sanotaan

"Pahan askeleeksi". Se on sen tien vieressä, jota nyt kuljen, ja

sen keskikohdalla on kaksi syvennystä, ikäänkuin jonkun kalliolla

seisovan luonnottoman isot jalat olisivat hieman vajonneet siihen ja

jättäneet nämä jäljet. Niitä kenties pidettäisiin ihmisen jälkinä,

jos ne olisivat muodostuneet lumeen tai saveen, mutta koska ne ovat

syntyneet kovaan kiveen, on luonnollista, että ainoastaan paholainen

on voinut ne jättää. Tietävätpä vanhat ihmiset kertoakkin, miten

ne ovat syntyneet. Ennen muinoin, kun ihmiset eivät vielä olleet

niin häijyjä, vaan elivät tuttavallisessa sovussa keskenään, täytyi

paholaisen usein käydä heitä tervehtimässä häiritäksensä heidän

ylen suurta hupaisuuttaan. Nyt on ihmisillä täysi työ toisistaan,

ja paholainen saa rauhassa levätä. Mutta ennen muinoin hän usein

näyttäytyi, ja ainoastaan vanhat ihmiset sen muistavat. Silloin oli

kylässä elänyt keski-ikäinen talonpoika vaimoineen ja lapsineen.

Eräänä pääsiäisaamuna he matkallaan kirkkoon tapasivat jonkun

matkan päässä kylästä korppiparven, joka kauheasti rääkyen lentää

lekutteli heidän ylitsensä. Vaimo piti tätä onnettomuuden enteenä

ja tahtoi kääntyä takaisin, mutta mies ei siihen suostunut. "Korpit

ovat vaaralliset ainoastaan kuolleille", sanoi mies, "mutta ne

eivät koskaan ole ahdistaneet elävää ihmistä", ja samassa hevonen

sai läiskäyksen piiskasta, niin että se juoksi kahta nopeammin.

Pian he tulivat rannalle, mistä talvitie poikkesi jäälle, mutta

kesätie seurasi rantaa. Vaimo arveli, ettei jää ollut kyllin vahvaa

ja pyysi miestään ajamaan maitse, mutta mies sanoi: Koska jää on

kantanut meidät ennen, niin se kantaa nytkin. Nyt hän toistamiseen

löi läjähytti hevosta piiskalla ja ohjasi jään poikki. He olivat

jo lähempänä toista rantaa, kun jää murtui ja hevonen rekineen

kuormineen vaipui avautuneeseen veteen. Miehen onnistui kuitenkin

pian pelastautua jäänreunalle, mutta vaimo piti kiinni avannossa

uivasta reestä. Hevonen ponnisteli viimeisillä voimillaan isäntänsä

luokse ja pelastuikin lopulta tämän avulla. Nyt olisi ollut vuoro

pelastaa vaimo, mutta häntä ei enää näkynyt. Siinä mies nyt seisoi

pulmallisessa tilassa, eipä juuri niin muun vuoksi, mutta hän

oli itsessään tuntenut omituista liikutusta, missä, siitä hän

ei saattanut tarkemmin tehdä selkoa. Hän vaan luuli jonkun osan

ruumistaan, jota sanoi omaksitunnoksi ja josta hän oli kuullut

pappien puhuvan paljon ja kummallisia seikkoja, tulleen järkytetyksi.

Muuten hän vähän välitti siitä, oliko tällä omallatunnolla sijansa

päässä vai vatsassa vai molempien keskivälillä. Hetken ajan hän

seisoi siinä mietteissään, ja hevonen, jota hän piti kiinni

marhaminnasta, korskui hänen vieressään. Viimein hän keikahti

rekeen ja ajaa hölkytteli kirkolle, jonne oli matkalla, lohduttaen

itseään niin hyvin kuin taisi vaimonsa menettämisestä. Muutamat

ilkeäkieliset ihmiset, jotka sittemmin kuulivat hänen kotonaan

asiasta kertovan, tosin salavihkaa nauroivat ja sanoivat hänen pian

tulleenkin lohdutetuksi, kun hän pitkässä puolijyrkkänä rannasta

kohoavassa mäessä oli huomannut, että hevonen mennä hölkytti

paljoa keveämmin vetäessään häntä yksinään, kuin sekä hänen että

vaimonsa istuessa reessä. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen

keventääkseen hevosen kuormaa, tahallansa jättäneen vaimonsa

avantoon. Asiaa vakavasti aprikoivat arvelivat kuitenkin, ettei

hän mitenkään olisi voinut pelastaa sekä hevosta että vaimoaan ja

hyväksyivät sen, että hän antoi etusijan edelliselle, siitä syystä,

että hän hevosesta oli maksanut puhdasta rahaa, mutta vaimostaan

ei mitään. Kohta hän saattoi saada uuden vaimon ja hänen kanssaan

uusia rahoja, niin että hänen hukkansa tältä kannalta katsoen

muuttui todelliseksi voitoksi. Aivan niin me pojat ennen kotona

menettelimme vaatteidemme suhteen. Kun ne kävivät liian vanhoiksi,

ja vanhempamme kuitenkin pitivät niitä täysin kelpaavina, revimme ja

leikkelimme ne tahallamme rikki ja saimme silloin tavallisesti uudet

sijaan. Miten liekkään ollut Tekolan laita, -- se oli talonpojan

nimi --- niin oli hän puolen vuoden kuluttua valmis viettämään

häitä. Hän oli jo kolmasti kuulutettu valittunsa, kohtalaisen

rikkaan ja kohtalaisen vanhan Kaukolasta kotoisan olevan immen

kanssa. Häät piti vietettämän kolmannen kuulutuspäivän jälkeisenä

maanantaina ja kaikki oli valmiina juhlaa varten. Sunnuntai-iltana

oli Tekola muutamien ystävien kanssa, -- ja ystäviä on kyllä pitojen

lähestyessä -- tutkinut hääoluen laatua. Sen jälkeen hän pani maata

ja vaipui tavallisuuden mukaan hyvin sikeään uneen. Mutta puoliyön

aikaan, luullakseni, hän äkkiä heräsi. Kuinka pimeä lokakuun yö

liekkään, luuli hän kuitenkin eroittavansa jonkun, joka seisoi

hänen vuoteensa ääressä. Hän tähysteli tuota henkilöä lähemmin ja

mikäli hän vaivasi silmiään tätä tarkastaakseen, sikäli se selveni

hänen edessään, kunnes hän lopuksi näki hukkuneen vaimonsa, mitä

alusta pitäen oli pelännyt, ja minkä lienet jo arvannutkin. "Mutta

haahmut tunnetaan heti" huomauttanet ehkä tähän. Tosin useimmiten

käy niin, mutta minä en ole syypää siihen, että tämä poikkesi

tavallisesta säännöstä. Sitäpaitsi sen pitkät hiukset olivat valuneet

alas kaavoille ja tekivät olennon alussa tuntemattomaksi. Vettä

valui virtoinaan sekä hiuksista että vaatteista ja näytti miltei

tulvallaan peittävän koko huoneen. Vaimo oli vallan samanlainen

kuin järven pohjasta ylös vedettäissä, eroa oli vaan se, että

hän nyt oli pystyssä ja näytti elävän. Tekolaa pöyristi kun hän

näki tämän odottamattoman vieraan, ja kylmä hiki peitti koko hänen

ruumiinsa, niin että hänkin nyt näytti vedestä äsken vedetyltä.

Mitä sitten tapahtui heidän välillään, en tiedä, mutta seuraavana

päivänä, kun häävieraat kokoontuivat, oli sulhanen poissa. Juotiin

ja odotettiin, ja odotettiin vieläkin, mutta Tekolaa vaan ei

näkynyt. Vanhan tavan mukaan vieraat poistuivat oluen loputtua,

toivoen pian taas kokoontuvansa, ellei sulhanen ainaiseksi ollut

kadonnut, joka sittemmin näyttäyi olevan sangen luultavaa, kun

ei kukaan tiennyt eikä kuullut mitään hänestä. Arvailtiin vallan

tyhjentymättömiin, miten hän oli kadonnut, ja moni piti varmana, että

paholainen oli hänet vienyt, sillä sentapaiset ihmisryöstöt eivät

kuulu siihen aikaan olleen vallan tavattomia. Tämä luulo näyttäyi

todeksi seuraavana kesänä, jolloin kylän paimenlapset näkivät

pirun ilmielävänä seisovan äsken mainitulla vuorella ja kuulivat

sen laulavan ilohymniä hyvin onnistuneesta Tekolalle tekemästään

kepposesta. Lapset juoksivat pelästyneinä kotia ja kertoivat asian.

Muutamat vanhemmat henkilöt, jotka mielestään olivat kyllin rohkeita

katsomaan paholaista kasvoihin, riensivät paikalle. Mutta se, jota he

etsivät, oli jo poissa, ja ainoastaan jäljet olivat painuneet vuoreen

paimenlasten ainaiseksi kauhuksi, sillä he eivät koskaan uskalla ajaa

karjaansa tänne. -- Lopetan juttuni lisäämällä ainoastaan, että tarun

mukaan siinä huoneessa, mistä Tekola katosi, joka vuosi sen päivän

jälkeisenä yönä kuuluu kauheasti kummitelleen, jonka vuoksi silloinen

isäntä katsoi parhaaksi siirtää rakennuksen toiseen paikkaan ja

muuttaa tilan nimen, jotta paholainen olisi eksynyt seuraavalla

lokakuun-käynnillään.

Koska olen viipynyt niin kauan kotimetsässä, pitäisi minun ajanhukan

korvaukseksi lentää jäljellä oleva matka Hämeenlinnaan. Kuinka

suuresti saattanetkin toivoa sellaista lentoa kirjeisiini, niin

olisi se kuitenkin todellisuudessa ollut paljoa tervetulleempi

minulle. Mutta koska minun huolimatta kaikesta ponnistaneestani

lentääkseni, kuitenkin täytyy kulkea jalkapatikassa, niin en yöksi

ehdi pitemmälle kuin mutaiseen Pusulan Kaukolaan, missä nimipastori

Höglundin luona vietän seuraavan aamupäivänkin, jolloin lakkaamatta

sataa. Seuraavan yön aioin viettää Vihdissä talonpoikaistilalla,

jonka asujanten kanssa isoisäni isän sanottiin olleen niin läheistä

sukua, että hän usein teki neljän peninkulman pituisen matkan

Sammatista tänne ystävänä ja sukulaisena auttaakseen heitä jouluoluen

ja lihavien liikkiöiden lopettamisessa. Koska minun osakseni täällä

tullut vastaanotto ei ilmaissut mitään sukulaisuuden merkkejä

ja koska minä, -- selitä tämä seikka miten tahdot -- kernaammin

maksan illallisestani vieraalle kuin sukulaiselle, päätin vielä

astua muutaman neljännespenikulman lisää ja tulin näin Sajaniemen

kestikievariin. Syötyäni illalliseksi piimää ja leipää, nukuin

täällä oikein makeasti heidän asuintuvassaan olevalle rahille,

johon minulle tilapäisesti oli valmistettu vuode. "Eikö siis ollut

mitään vierashuonetta?" kaiketi kysynet. Olipa kyllä, mutta sinun

tulee muistaa, että kuljin jalan, ja että jalkamies kievarinisännän

mielestä maalla on yhtä kuin rahaton mies ravintolanisännän

mielestä kaupungissa. Lisäksi saan mainita tämän kievarinisännän

puolustukseksi, joka minusta tuntui erittäin sävyisältä mieheltä,

että samaan aikaan kuin minä tulin kievariin, toinenkin

matkustavainen, ajaen muhkeissa lakeeratuissa kääseissä, saapui tänne

yöksi. Hän tuli hyvin meluten tupaan, polki pitkävartisia saappaitaan

lattiaan, ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa pois lumen, vaikkei

yhtään lunta enää ollut pihalla, pudisteli itseään eikä näyttänyt

vähintäkään aikovan tervehtiä, kuten tavallista on. Tummanruskea

nahkalakki näytti sijaitsevan niin hyvin hänen päässään, että hän

piti vahinkona siirtää sitä sen edullisesta asemasta. Hänen sinistä

viittaansa yhdisti leuan alla suuret hopeahakaset ja vyötäisillä

oli punainen vyö. Kievarin-isäntä vastaanotti hänet hyvin kohteliaasti

ja pyysi häntä menemään vierashuoneeseen. Kysyin kievarinisännältä,

tunsiko hän tämän matkustavaisen, mutta hän sanoi, ettei ennen ollut

häntä nähnyt. Seuraavana aamuna kysyi kievarinisäntä, osasinko

lukea kirjoitettua, ja kun siihen myöntävästi vastasin, toi hän

päiväkirjan ja pyysi minua ilmoittamaan, mitä äsken talosta lähteneen

herran tekemä muistutus sisälsi. Otin päiväkirjan käteeni ja

tavailin siitä: Rosthålar Sonen A... J... B... Tämä oli kirjoitettu

niin harvaksi venytetyllä käsialalla, että se ulottui paitsi poikki

toisten sarekkeiden myös sen yli, johon muistutuksia merkitään,

jonka vuoksi kievarinisäntä pelkäsi, että siinä oli muistutus häntä

vastaan. Rauhoitin hänet pian ja annoin hänelle tietoja tuosta

miehestä, jonka tunsin nimeltä. Hän on niitä herroja rusthollareita

ja rusthollarin-poikia, joita Suomen rannikkopitäjissä nykyään on

niin viljalti. Sellaisen herran arvoon vaaditaan talvella suuret

karhunnahkasuiset päällyssaappaat, sininen viitta tai turkit tai

myöskin tulppi, vyö, joka saattaa olla erivärinen, karvalakki ja

suuri merenvaha-piippu. Mutta kesällä siihen tarvitaan kiiltosaappaat

kalosseineen tai ilman, sievät, pitkät housut, hännystakki ja liivit,

joiden ei suinkaan tarvitse olla kotitekoiset, taskukello tai vielä

parempi jos kaksi, pitkine vitjoineen ja upeine kelluttimineen y.m.

Mutta ennen kaikkea muuta siihen vaaditaan, ettei suinkaan saa

piitata mistään työstä, ettei puhu aineista, joita ymmärtää, ettei

käy tavallisten talonpoikien tai muun työväen rinnalla, j.n.e.

Saattaa suuresti pistää vihaksi, kun ajattelee, kuinka paljoa

alemmalla sivistysasteella Savon ja Karjalan rahvas vielä on näihin

nähden. Kun siellä tapaa harmaaseen sarkatakkiin puetun talonpojan

kirkossa tai kun näkee hänen otsansa hiessä kyntävän peltoaan,

niin tekisi mieli luulla hänen yhtä vähän kuuluvan uusmaalaiseen

herrasrotuun kuin hottentottilainen kuuluu europpalaiseen.

Yksinkertaisuudessaan hän tyytyy isältään perittyyn maapalstaan ja

kätkee ne rahat, jotka häneltä voivat säästyä, isältä perittyyn

kirstuun, kun sitävastoin Uudenmaan herras-talonpoika, vaikka hänellä

ei olisi ropoakaan, välttämättömästi tahtoo omistaa 3 tai 4 tilaa tai

niin monta kuin hänen aikansa sallii hänen hävitellä. Pelkään näiden

mietteiden, joita itse saatat jatkaa mielesi mukaan, tuntuvan sinusta

yksitoikkoisilta ja ikäviltä, jonka vuoksi en tästä asiasta tällä

kertaa hiisku sanaakaan.

Nyt saat ripein askelin seurata minua Lopen kautta, jolla seuduin

paholaisen joku aika sitten sanotaan hyvin viihtyneen. Kovin

raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuljeksia vappuna, etenkin kun

ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle

vappukentälle, mutta tahdonpa tänä iltana ehtiä Hämeenlinnaan. Pieni

pysäys kuitenkin Räikälässä, viimeisessä Lopen ja Hämeenlinnan

välisen tien varrella olevassa kestikievarissa. Täällä pyydän

itselleni kyytihevosta, aikaisemmin saapuakseni kaupunkiin

tai oikeammin: tullakseni sinne matkustajana enkä kisällinä.

Kievarinisäntä vastaa minulle: "saadaan kattoa", ja tätä "saadaan

kattoa" minä odotan runsaasti puoli tuntia ja huvitan itseäni

katselemalla, miten emäntä rämisevällä kaiteella yhtämittaa

lyö kudetta koreaan kankaaseensa. Aika kului jotenkin nopeaan

keskustellessani hänen tyttäriensä kanssa, jotka talonpoikaistytöiksi

näyttivät sangen sieviltä. Mutta lopuksi huomasin, ettei luvattua

hevosta näkynyt. Pyysin erästä tuvassa olevaa poikaa menemään

tämän viivytyksen syytä kysymään. "Kievarinisäntä työskentelee

yläporstuassa, voitte itse mennä", sanoi poika kiukkuisen näköisenä.

Menin isännän luo ja kysyin, eikö ollut yhtään hevosta kotona, vai

miksi minun annettiin odottaa niin kauan. "On kyllä hevosiakin,

vaikkei kisälleille anneta", vastasi isäntä äänenpainolla, joka

olisi voinut suututtaa ketä tahansa. Rauhoituin kuitenkin, sanoin,

etten ollut kisälli, luettelin kaikki pitkät arvonimeni, kuten civis

academicus, philosophiæ candidatus, medicinæ studiosus, stipendiarius

publicus (Nylandus), ja kun tämä kaikki ei näyttänyt tekevän

häneen muuta vaikutusta kuin että hänen suunsa minun lausuessani

jokaista uutta arvonimeä aukeni hieman enemmän, ikäänkuin hän

siihen olisi tahtonut yhdellä kertaa koota kaikki nämä ihanuudet,

niin minä lopuksi virkoin olevani maisteri. Tähän en saanut muuta

vastausta kuin "sanokaa Kransille (suuri musta permannolla loikova

koira) senlaisia, ehkä hän uskoisi ja kyydittäisi teitä..." Tämä

ivallinen vastaus saattoi sydämeni sellaiseen epäjärjestykseen, että

pelkäsin sen panevan mäsäksi kaikki vasemman puoliset kylkiluuni.

Melkein vaistomaisesti oikea nyrkkini puristautui kokoon ja

oli jo valmis ryhtymään lisätodisteluihin, kun samassa renki,

jykeäluinen, harteva mies, sattui tulemaan sisään ja esti minua

käyttämästä näitä tilapäisiä todistuskeinoja. Minun kävi vallan

niinkuin yliopistollisessa väitöksessä, kun "præses" suvaitsee

puuttua asiaan, jolloin vastaväittäjä usein menettää rohkeutensa

ja virkkaa: "concedo" (myönnän). Enempää ryhtymättä selityksiin,

jotka, kuten kaikesta saatoin päättää, olisivat olleet hyödyttömiä,

menin harmissani ja vaieten asuintupaan, heitin laukun selkääni ja

lähdin matkaan. Mennessäni sanoi sama poika, joka aikaisemmin oli

minua suututtanut: "käydenkö magisteri lähtee?" Ja kun minä loin

häneen pari äkäistä katsetta, huomasin selvästi, että kaikki vetivät

suunsa nauruun. Pidin itseäni onnellisena kun pääsin tästä ikävästä

paikasta ja häpesin enimmin sievien tyttärien edessä, joiden silmissä

kernaasti olisin tahtonut olla pelkkää kisälliä vähän parempi mies.

Päivä oli jo niin matalalla kuin ennen muinoin Turussa siihen

aikaan, jolloin tyhjät punssitynnyrit vappukentällä kehottivat

meitä ajattelemaan kotimatkaa, mutta minulla oli vielä puolentoista

peninkulman matka Hämeenlinnaan. Vaikka olinkin väsynyt, kuljin

kuitenkin pysähtymättä noin peninkulman matkan ja olisin varmaankin

poikennut johonkin talonpoikaistaloon yöksi, ellen kievarinisännän

vuoksi olisi ollut suuttunut jokikiseen talonpoikaan. Sitäpaitsi

oli tulet jo sammutettu niissä paikoin, joiden ohitse tieni kulki,

ja pelkäsin että minua olisi voitu luulla rosvoksi, jos noin yöllä

olisin kolkuttanut heidän ovelleen. Sinun tulee muistaa, että tämän

seudun kyliä senlaiset vieraat joskus käyvät tervehtimässä. Pitikö

minun siis mennä kaupunkiin? Mutta kuka siellä keskellä yötä antaisi

minulle majaa? Olinpa todella pulassa, kun onnellinen ajatus minut

siitä pelasti. Voinhan mennä tien vieressä olevaan havumetsään

ja siellä tehdä itselleni vuoteen kuusenhavuista, -- tuuma,

minkä heti toteutinkin. Mutta saattoihan vilustua! Vieläpä mitä!

Lepäsiväthän muinoin Turussa useat sankarit iloisten vappukemujen

jälkeen paljaalla maalla ja nousivat ylös seuraavana aamuna sangen

virkistyneinä. Muistelen erästä, joka koko yön oli nukkunut pää

lumikinoksen laidalla ja joka seuraavana aamuna oli pahoillaan

ainoastaan siitä, että hänen täytyi kulkea neljännespeninkulman matka

kaupunkiin virkistämään ruumistaan rohtoryypyllä. Tämä kiireessä

suorittamani vertaaminen, väsymys, uneliaisuus, yö saattoivat minut

ilman suurta ajanhukkaa metsään, ja pian makasin kyynärän korkuisella

kuusenhavuista tehdyllä vuoteelle, jolle kokosin niitä melkein yhtä

suuren joukon peitteeksi. En vielä tiedä, näinkö unta vai mistä tuo

lie johtunut, että yltympäri metsässä kuulin kauheata melua, eri

ihmisääniä milloin miltäkin taholta ja koirien haukuntaa. Jos olisi

ollut toinen vuorokauden aika, en olisi hetkeäkään epäillyt, että

oltiin suden- tai karhunajossa. Koirat minua enimmin kauhistuttivat,

sillä jos ne olisivat vainunneet minua ja nostaneet melua epävarman

tyyssijani ympärillä, niin olisi minut varmaankin vangittu rosvona.

Tätä hälinää kesti runsaasti tunnin ajan, jonka jälkeen kaikki kävi

hiljaiseksi, ja minä joko todella vaivuin uneen tai lakkasin unta

näkemästä. Herätessäni kello 1:n ajoissa olin edellisen päivän

jalkamatkan jälkeen niin virkistynyt, etten mitenkään saattanut

uudelleen nukahtaa. Jalat, kädet ja koko ruumis olivat niin

täydelleen levottomat, että oli mahdotonta hetkeäkään pitää niitä

liikkumattomina. Pidin tätä merkitsevänä viittauksena alottamaan

päivän vaellusta, nousin siis ylös ja aloin astua. Mutta minne? Yö

oli niin pimeä, etten nähnyt monta kyynärää eteeni; muuten kai olisin

löytänyt tien, joka ei ollut varsin kaukana makuupaikastani. Kun ei

ollenkaan tiedä minne mennä, ei ole muuta kuin kaksi menettelytapaa:

joko paikalleen jääminen tai nenän osoittamaan suuntaan kulkeminen.

Minä luotin nenääni ja läksin kulkemaan, mutta vaikka pidinkin sen

opastusta varmana, se näytti minut kuitenkin väärälle tolalle.

Metsään eksyminen ei ole mikään tavaton asia, jonka tähden en sitä

huoli kuvailla. Lopuksi löysin tien, jota seikkaa minun täytyy

huomauttaa, jotta et luulisi minun yhä vielä olevan metsässä. Noin

kello 2:n ajoissa olin Hämeenlinnassa ja etsittyäni löysin sen

apteekin, jossa ennen olin palvellut oppilaana. Portti ei ollut

lukossa, joten esteettä pääsin apteekkioppilasten makuuhuoneen

eteiseen ja aioin ruveta naputtamaan heidän huoneensa ovelle, kun

tämä ovi ensi kosketuksestani heti aukeni selälleen. Jos olisin ollut

taikauskoinen, olisin voinut luulla talon kotihaltijan tunteneen

minut ja tehneen minulle tämän palveluksen, mutta nyt ajattelin vaan,

ettei lukonsalpa ollut mennyt tarpeeksi sisälle pihtipielen reikään,

vaan että se oli pysähtynyt sen suulle. Muuten en paljoa välittänyt

siitä miten pääsin sisälle, kunhan vaan pääsin. Lääkkeenvalmistajat

nukkuivat sikeästi eivätkä näyttäneet heräämisen merkkiäkään.

Luulinpa melkein unenjumalan painaneen kiinnelaastari-liuskan

poikkipuolin heidän silmäluomilleen. Otin sohvankannen, joka oli

pystytetty konttorinovea vastaan, asetin sen kummankin pään alle

tuolin ja valmistin itselleni tähän vuoteen konttorissa olevista

vanhoista kauhtanoista ja muista vaatteista. Kaiken tämän tein niin

hiljaa, ettei kukaan huoneessa olevista herännyt. Sitten panin maata

ja nukuin kauan, aina päivänrintaan, lääkkeenvalmistajain suureksi

hämmästykseksi, he kun eivät mitenkään voineet selittää miten ja

mistä olin tullut. Kun heräsin ja minun piti mennä likööri-kamariin,

minne proviisori pitäen huolta terveydestäni oli pyytänyt minua

tippoja maistelemaan, tunsin omituista hellyyttä jalkapohjissani.

Vedin saappaat jalasta ja tarkastelin niitä joka puolelta, mutta näin

niiden olevan virheettömät. Taidatpa nauraa yksinkertaisuudelleni,

kun oletin saappaissa piilevän tunnetta, mutta otappa huomioon, ettei

varovainen lääkäri tutkiessaan vamman syitä jätä mitään tutkimatta.

Saappaista siirryin sukkiin, jotka, lukuunottamatta pientä kannassa

ja suurempaa varpaan kärjessä olevaa reikää, myöskin olivat hyvässä

kunnossa. Jäljellä oli itse jalan tarkastus, ja heti ensi katseella

sen alapinnassa huomattiin suuria rakkoja. Tämä ikävä seikka estää

minua muutamaan päivään jatkamasta matkaani ja tarjoaa minulle

laillisena syyn jäädä ainakin viikoksi Hämeenlinnaan. Jos vastaat

tähän kirjeeseen, saat pian enempiä tietoja ystävältäsi -- -- --.

Toukokuun 6:na päivänä läksin Hämeenlinnasta ja saavuin yöksi

Heinäkankaan kestikievariin. -- Saatat helposti kuvitella; että

kernaasti tahdoin tavata nuorta isäntää, kun vaan muistelet

että noin 7 tai 8 vuotta asuessani Hämeenlinnassa usein kävin

tässä maatalossa. Silloin ei kestikievari vielä ollut tässä vaan

neljännespeninkulman päässä tästä eteenpäin Eteläisissä. Vaan tämä

tila oli silloin apteekkari Bjuggin hallussa, joka sittemmin myi

sen nykyisen isännän isälle. Sama nuori isäntä, joka silloin vielä

oli poika, kävi usein Hämeenlinnassa, ja mitä vähäistä hän joskus

tarvitsi apteekista annoin hänelle usein maksutta kuin oman lampuodin

pojalle ainakin. Täten tuli hän minulle niin kiitolliseksi, että

kun kerran hänen mukanaan tilasin Forssiuksen algebran Turusta, hän

ei mitenkään suostunut ottamaan maksua tästä kirjasta. Ja vielä

nytkin hän osotti minulle erityistä ystävyyttä antamalla minulle

yömajaksi kamarin ja sijoittamalla sen edessä saliin makaamaan erään

venäläisen upseerin ja tämän palvelijan. Illalla, josta vietin

osan tuvassa, tapasin vanhan savolaisen rakuunan. Tämä harmaapää

sankari oli väsyneenä taistelun telmeeseen valinnut toisen,

rauhallisemman toimeentulokeinon. Hän oli hylännyt miekan ja sen

sijaan tarttunut matkasauvaan, ja patruunalaukun asemessa hänellä

nyt oli selässä ruokapussi, joka lesken öljyruukun tavoin aina pysyi

tyhjentymättä. Hänen terävät säihkyvät silmänsä, hänen levolliset,

älykkäät kasvonsa ja arvokas, tasainen käyntinsä ilmaisivat kohta,

mihinkä ihmisluokkaan hän ennen oli kuulunut. Ainoastaan viikset

olivat epäkunnossa ja tuuhean harmaan parran ympäröimät, vallan

kuin puutarhan pensaat ja puut, jotka paremman hoidon aikana ovat

olleet säännöllisesti leikattuina, mutta jotka laiminlyötyinä pian

toisiinsa takertuneina kasvavat metsäksi. Hänen kookas sauvansa oli

alapäästä huolellisesti raudalla kengitetty, ja sen yläpäässä oli

rautakoukku, joka lähinnä vivahti hänen muinaisen miekkansa kahvaan.

Pitkällinen harjoitus oli hankkinut hänelle niin suuren taitavuuden

tämän aseen käyttämisessä, että hän sillä sangen helposti karkoitti

kokonaisen koirapataljonan, joka tavallisesti kylissä karkasi hänen

kimppuunsa vaikeuttaen hänen pääsyänsä sinne. Tämä vanha soturi piti

kerjäämistä arvoansa alentavana, ja koska hänen kuitenkin täytyi

elää kuolinpäiväänsä asti, oli luonnollista, että hän arvokkaammalla

tavalla tahtoi päästä tämän murheenlaakson läpi. Senpä vuoksi hän oli

ahkeroinut ennustustaidon harjoittamista. --

En vielä ollut ehtinyt panna maata, kun venäläinen upseeri saapui

kestikievariin ja jäi sinne yöksi. Hän oli jotenkin viluissaan

ja tilasi itselleen hyvän valkean, jonka ääressä puhelin hänen

kanssaan sen verran kuin taisin venättä. Sitten panin maata ja olin

hyvin ehtinyt nukahtaa, kun joku äkkiä koputti sen huoneen ikkunaan,

jossa upseeri makasi. Minä heräsin tähän kolkutukseen ja sain heti

nähdä vanhan kinmaasi- ja yliopistotoverin, komministeri Martinin

Lammilta. Hän oli käynyt Hämeenlinnassa, jossa oli kuullut minun

lähteneen sieltä Lammin pitäjää kohti. Hän arvasi minun yöpyneen

Heinäkuukaan kievariin ja poikkesi sentähden sinne minua tapaamaan.

Hän pyysi minua tulemaan kotiinsa Lammille, ja minä noudatin

mielelläni kutsua. Sillä olihan minulla huvia siitä, että sain

tavata entistä kimnaasi- ja yli-opistotoveria ja puhella hänen

kanssaan, ja sitäpaitsi hänen kääseissään pääsin kolme peninkulmaa

eteenpäin. Seuraavana aamuna tulimme rovasti Appelrothin luo, missä

Martin asui. Vietettyäni täällä pari hauskaa päivää, läksin Koskelle

ja Hollolaan. -- Lammin pitäjä monine pyöreine kunnaineen tarjoaa

matkustajalle kauniin näyn. Maa on muuten jotenkin tasaista, mutta

siellä täällä näkee noita kunnaita, joista muutamat ovat melkoisen

korkeat ja matalampien puiden ja pensaiden peittämät. Nämä ovat

suunnattoman suurten mättäiden näköisiä ja sopisivat varsin hyvin

moneen isoon puutarhaan. Muuten tämä Lammin pitäjä, samoin kuin

Kosken kappeli, on Suomen paraita pellavaseutuja. Vihreä pellava,

jota markkinoilla ostetaan, on enimmäkseen täältä kotoisin. Kysyin

miten sitä valmistetaan, mutta valmistustavassa ei näyttänyt olevan

mitään erinomaista, joka voisi tehdä sen niin oivalliseksi kuin sitä

kehutaan, jos ei sitä ota lukuun, ettei pellavaa täällä liottamisen

jälkeen kuivateta maassa, kuten muualla on tavallista, vaan että se

sidottuna pieniin kimppuihin ripustetaan aidanseipäihin. Koskella

minulle kerrottiin, kuinka seudun väestöä joku vuosi sitten oli

puijattu pellavakaupassa. Muutamat arkangelilaiset talonpojat, jotka

usein ennen olivat ostaneet heiltä suuria pellavamääriä, olivat

taas ilmestyneet seudulle, mutta ilman rahoja. Heidän antamastaan

velkakirjasta olivat useat kuitenkin antaneet heille pellavia, mutta

sittemmin ei heitä ole täällä näkynyt. -- Kulkiessani Koskella

kasvoi tieni varrella paljon näsiäispensaita (Daphne Mesereum),

jotka nyt (toukokuun 9 p.) olivat täydessä kukassa. Tuo Daphnen

nimi johti muistooni tarun Apollon rakkaudesta Daphne keijukaiseen.

Liekköhän auringonjumala todella rakastunut johonkin toiseen

keijukaiseen, ajattelin. Onhan tämä kyllin kaunis ja tarpeeksi tuon

rakkauden arvoinen! Ainakin sillä siihen vielä muiden rinnalla on

etuoikeutensa, eikä se myöskään näy olevan niin nurjamielinen kuin

runo väittää. Johan se on morsiuspuvussaan, vaikka auringonjumala

vasta pikimältään käy sitä tervehtimässä ja jotenkin harvoin luo

katseensa sen purppuranpunaisiin kasvoihin. Minä puolestani en usko

runoa, joka kertoo Daphnen tylyydestä; kuinka se voisikaan yhtyä

sellaiseen kauneuteen? -- --

Illalla tulin Hollolan pappilaan. Täällä tapasin vanhan

tutkintotoverini maisteri Langin, jonka kanssa melkein kokonaista

kuusi viime vuotta olen asunut yhdessä. Vaikka ei ollut täyttä

vuotta kulunut siitä kuin erosin hänestä Turussa, oli se kuitenkin

tarpeeksi pitkä aika, jotta toistemme kohtaaminen täällä meissä

herätti mitä miellyttävimpiä tunteita. Seuraavana päivänä kuljimme

hänen vanhempiensa talolle, joka oli näpeän peninkulman päässä

pappilasta. Mutta koska jää hiljan oli lähtenyt ja vielä ajelehti

ympäri Vesijärveä, jonka yli meidän piti soutaa, oli meillä paljon

vaikeuksia ennenkuin löysimme maallenousupaikan. Viimein tulimme

kuitenkin niemelle, joka oli vapaana ajojäästä. Vielä meidän oli

jalkaisin kiertäminen eräs lahti tullaksemme Kaitaan, niin että

olimme hieman väsyneinä, kun saavuimme perille. Vietettyämme täällä

kaksi sangen hupaisaa vuorokautta, palasimme taas pappilaan. Vielä

ajojää esti meitä kulkemasta veneellä koko matkaa, jonka vuoksi

vene oli vedettävä kaidan kannaksen poikki, jolla upoten polvien

yläpuolelle kahlasimme savessa. Kun meillä sitäpaitsi Parinpellon

rannasta, jolle nousimme maihin, oli astuttavana savisia ja mutaisia

kujasia ennenkuin pääsimme pappilaan, ei ollut kummallista, että

olimme kahden muurarinkisällin näköiset. Koska oli sunnuntai, täytyi

Langin virkansa tähden lähteä kirkkoon, mutta minä pidin parempana

jäädä pappilaan. Seuraavana päivänä minulla kuitenkin oli tilaisuus

katsella Hollolan kirkkoa sisältäkin. Alttarin läheisen permannon

muodostavat suureksi osaksi lukuisat hautakivet, joihin piirretyt

kirjoitukset olivat jotenkin epäselvät, niin ettei niitä voinut

lukea. Näin kuitenkin vuosiluvuista, että muutamat niistä olivat

noin 200:n vuoden ikäisiä, toiset nuorempia, ja ne kätkivät allansa

muutamien seurakunnan huomatumpien sotilashenkilöiden ja pappien

maallisia jäännöksiä. Tämä kirkko on muuten kivestä ja on viimeinen

kivikirkko, jonka matkallani Savon ja Karjalan halki näin. Toukokuun

13:ntena päivänä läksin täältä. Lang sekä muut täkäläiset ystävät

saattoivat minua kolmenneljännespeninkulman matkaa Hertsanalan

kylään; sieltä minun piti vesitse lähteä näpeän peninkulman päässä

olevaan Paimelaan. Hertsanalaan saavuimme kello yhden aikaan

iltapäivällä. Täällä panimme toimeen jäähyväispäivälliset, jonka

jälkeen neljän aikaan läksin sieltä. Vielä kauvan viipyivät ystäväni

erään vuoren kukkulalla. Matka kului, ja näin heitä enää vaan

epäselvästi; viittasin heille vielä kerran "hyvästi" ja olin nyt taas

yhtä yksin kuin kaksi viikkoa sitten, erottuani kotiväestä. Eronhetki

ja ero on yleensä sangen tukalaa. En tiedä mistä raskasmielisyys

silloin niin voimakkaana tulee. Unhotamme kaiken muun, ja ajatus

kiintyy kokonaan niihin, joista olemme eronneet. Usein tahdomme

palata ja senkautta pidentää tätä haikeata hetkeä. Ehkä tämä

eronhetki, joka meihin tekee niin syvän vaikutuksen, on aavistusta

viimeisestä meitä odottavasta eronhetkestä, tai ehkä me noiden

edellisten kautta totumme taipumaan siihen ajatukseen, että viimeinen

meitä odottaa. -- --

Puolentoista tunnin soutumatkan jälkeen olin Paimelan rannassa.

Kysyin soutajapojalta, mitä hän tahtoi vaivastaan. Hän virkkoi:

"antakaa iteh kunniastasi mitä arvaatte", mutta koska nämät

kunnianmukaiset maksut eivät aina ole paraita, vaadin häntä itseään

määräämään. Silloin hän sanoi olevan tavallista, että maksettiin

kaksinkertaiset kyytirahat järvien yli kuljettaessa, ja minun

täytyi siis antaa hänelle 44 killinkiä, sillä minulla ei sattunut

olemaan pienempiä pankkiseteleitä. Tällaiset vesimatkat, ajattelin

muuten, pian tyhjentäisivät kukkaroni, jonka vuoksi päätin joko

kokonaan välttää niitä tai edeltäkäsin sopia soutajan kanssa

kyytirahasta. Täältä läksin Paimelan kylän kautta Heinolaa kohti.

Nimi Paimela palauttaa matkustajan mieleen sen kauniin lahnalajin,

jota ennen täällä pyydettiin. On omituista, ettei, vaikka Vesijärvi

on maamme suurempia järviä, useammissa paikoin sitä saada tätä

oivallista lahnaa. Ennen sitä pyydettiin pääasiallisesti Paimelassa,

mistä se on saanut nimensä, mutta viime aikoina tapahtuneen

veden laskemisen jälkeen on Vesijärven lahna hylännyt entiset

olopaikkansa. Paimelaiset saavat nyt varsin vähän tai eivät saa

juuri ollenkaan tätä puheenaolevaa kalaa, jotavastoin toiset kylät,

joihin kuuluvissa kalavesissä se ennen ei näyttäynyt, nyt pyytävät

sitä niin runsaasti, että niiltä sitä riittää myytäväksikin. Tätä

kalaa sanotaan kuitenkin vielä "Paimelanlahnaksi". Nimismies Langin

luona Kaidassa sain tilaisuuden syödä tätä lahnaa sekä tuoreena

että suolattuna. Koska jo ennen olen syönyt Kokemäen siikaa,

luulen sananparren: "Paimelanlahnalla, Kokemäensiialla konsanansa,

Maailmassa ei ole vertaistansa" todella olevan oikeassa. --

Täältä tulin yöksi Asikkalan nimismiehen, mainitun Langin veljen

luo. Toisena päivänä läksin sieltä Heinolaan. Pitkin koko laajaa

hietakangasta, joka on Urajärven ja Heinolan välillä, kasvoi

sormivuokkoja (anemone pulsatilla), jotka saattoivat tuon karun

kanervaisen kankaankin miellyttävän näköiseksi. Ensimäinen seikka,

johon Hämeenlinnasta päin Heinolaan tulleen matkustajan huomio

kääntyy, on muhkea äsken rakennettu puusilta. Se on kaksiosainen,

ollen molemmin puolin siinä joessa olevaa saarta, joka yhdistää

Päijänteen Konninveteen, ja jota muutamat, tosin vähällä perusteella,

pitävät Kymijoen alkuna. Kymijoki näet oikeastaan alkaa Koskenniskan

putouksen ja Konninveden jälkeen Iitin pitäjässä. Sillan lyhyempi

osa, jota myöten ensin tulee mainittuun saareen, on noin 40:n

askeleen pituinen ja on kummallekin rannalle rakennetun kiviarkun

kannatuksella, joista tukihaaroja lähtee kannattamaan keskikohtaa.

Sillan suurempi osa, noin 150 askeleen pituinen, on neljän hyvin

asetetun arkun varassa, lukuunottamatta kahta itse rannan yhteydessä

olevaa. Keskelle siltaa on kummallekin puolelle asetettu penkkejä

niitä varten, jotka haluavat istua, ja toisen yläpuolelle taulu,

jossa on luettavana rakennusmestari Lillkvistin ja rakennustöiden

päällysmiehen, kruununvouti Grenmanin nimet sekä niiden päivätöiden

lukumäärä, jotka oli tarvittu sillan kuntoonpanemiseen ja joita

oli ollut 8000. Kaipasin vaan koko yrityksen kustannussummaa,

joka myös olisi pitänyt mainita taulussa ja joka, kuten kuulin

kerrottavan, taisi nousta noin 24 tuhanteen ruplaan. Itse saarella

kaavaa muutamia ikivanhoja honkia, ja rannalle on äsken istutettu

puita saaren enempää kaunistamista varten tulevaisuudessa. Kun

on tullut sillan yli, huomaa joen rannan oikealla kädellä olevan

sangen jyrkän, ja se kohoaa melkoisen korkeana muodostaen niin

sanotun Myllymäen, joka on saanut nimensä yhdestä ainoasta sen

huipulla kohoavasta tuulimyllystä. Tältä mäeltä on laaja näköala yli

kaupungin, joka puutarhoineen ja leveine suorine katuineen sijaitsee

vallan sen juurella. Kaupunki on rakennettu kohtalaisen hyvin.

Maaherran-virkatalo, sairashuone, y.m. yleiset rakennukset eivät

missään suhteessa ole huomattavia. Kaupungissa ei ole ainoatakaan

kivirakennusta, kirkkokin on puusta. Helatuorstaina olin tässä

kirkossa läsnä jumalanpalveluksessa. Saarnatuoli on rakennettu

kiinni sakariston seinään, seikka, jota en muualla ole nähnyt, ja

pappi nousee saarnatuoliin suorastaan sakaristosta, tarvitsematta

kulkea kirkon kautta. Enpä tiedä liekkö johtunut tavattomuudesta.

vai mikä lie tehnyt, että erittäin pidin tällaisesta saarnatuolin

sijoittamisesta. Vastapäätä kirkon isoa ovea ja käytävää seisoi

saarnaaja siinä alttarin yläpuolella yhtä kaukana, tai oikeammin

yhtä lähellä kumpaakin puolta, ja julisti ylhäältä sanaa. Kirkko on

muuten hakattu kahdeksankulmaiseksi, ja jos kohta se on pieni, on se

sangen sievä sisältä. Jotta samaa voisi sanoa sen ulkomuodostakin,

olisi se maalattava. Lähellä kirkkoa on kaupungin alkeiskoulu, jossa

oli sisäänkirjoitettuna noin 40 oppilasta, osaksi kaupungista, osaksi

naapuripitäjistä. Poikia opetetaan täällä lukemaan katkismustaan ja

uskonnonhistoriaa, kirjoittamaan ja laskemaan neljää luvunlaskun

alkutoimitusta. Täkäläinen koulunopettaja, ylioppilas G. Hahl,

on kuitenkin sitäpaitsi tarjonnut halukkaille pojille opetusta

historiassa, maantiedossa, matematiikissa ja latinassa. Tämä hänen

menettelytapansa ansaitsee vielä suurempaa kiitosta, koska hän

tarjoten tätä opetustaan yksityisopetuksen nimellä, ei vaivastaan

useinkin varattomanpuolisilta pojilta vaatinut mitään erityistä

maksua. Sairashuone- ja hulluinhuonerakennukset ovat kaupungin

laidalla ja näyttävät olevan riittävän suuret niille vähälukuisille

sairaille, jotka näissä seudun laitoksissa saavat hoitoa. Tällöin

siellä oli 40-50 sairasta, enimmäkseen kuppatautisia. Sairashuoneiden

lattiat, vuoteet y.m. todistivat hyvää järjestystä ja huolellista

hoitoa. Mitä sairaiden ruokaan tulee, tarjottiin sitä 28 1/2

kopeekkaan pankkiseteleitä vuorokaudessa kutakin henkilöä kohden.

Kaupungissa on kaksi ravintolaa, joilla se näyttääkin tulevan hyvin

toimeen. Suuret puutarhat, kaupungin ulkopuolella virtaava joki

ja vastapäätä vallan lähellä oleva havumetsä varmaankin saattavat

Heinolan miellyttäväksi kesäolopaikaksi. Mutta kivittämättömät

kadut ovat sangen vaivaloiset kävelijöille, sillä ne ovat hienon

hiedan peittämät, ja tämä kohoaa tuulisäällä ilmaan lennellen sinne

tänne. Täytyy ylipäänsä tunnustaa, että pienemmillä kaupungeilla

on oma omituinen hauskuutensa, jota kaipaa suuremmissa. Matkustaja

kokee tätä aina ja kieltämättä sen tunnustaakin -- tulemmehan

suurempaan kaupunkiin aivan tuntemattomina. Tosin silmä täällä

kiintyy useihin uusiin esineisiin. Merkillisyyksiä esiintyy, joista

osaksi on kuullut puhuttavan ja joiden näkeminen nyt tuottaa iloa;

toisiakin tapaa, joista ei ennen ole kuullut edes puhuttavan. Kaikki

tämä vaikuttaa sen, että aluksi olet mielissäsi, mutta kun olet

ehtinyt katsella näitä merkillisyyksiä tai kun olet kyllästynyt

niiden katselemiseen, tulet kortteeriisi. Huomaamattomana ja

kokematta kenenkään puolelta suurempaa tuttavallisuutta tai lähempää

ystävällisyyttä ja osanottoa olet kävellyt ympäri kaupunkia. Nyt

olet yksin; koska kaipaat seuraa ja varsinaista tointa käy aika

pitkäksi, valmistaudut matkalle ja matkustat pois -- kylmänä

ja välinpitämättömänä. Pienemmissä kaupungeissa on asianlaita

päinvastainen. Pian olet nähnyt sen merkillisyydet. Käveltyäsi

muutaman tunnin, tunnet ainakin nimeltä joka kadun, joka kulman,

huomattavimmat talot. Kuljet kuin kotiseudullasi. Kaikkialla sinua

kohdellaan ystävällisesti ja tuttavallisesti, ikäänkuin olisit

kauan oleskellut seudulla. Jopa unhotat olevasi vieraalla seudulla,

ja kun vihdoin matkustat pois, on vaikeata jättää uudet ystävät,

joiden hyvyyttä, suopeutta ja kohteliaisuutta saat kiittää niin

paljosta; Heinolasta läksin 15:ntenä päivänä ja saavuin seuraavaksi

yöksi vanhan tutun ja yliopistotoverin, komministeri G. Hahlin

luo. Muuta lukuunottamatta olen hänelle kiitollinen siitä, että hän

lahjoitti minulle Porthanin teokset "Dissert. de poësi fennica",

"de bircarlis", "de antiqua gente fennorum", ja Lencqvistin

teoksen "De superstitione veter. fennorum", jotka puuttuivat

matkakirjastostani. Seuraavana päivänä läksin täältä. Kuljettuani

viiden neljännespeninkulman matkan tulin Paason taloon, joka on Savon

rajalla, jos Savoon tahtoo lukea koko Mäntyharjun pitäjän. Tätä

niiden kylien asukkaat, joissa ensin kävin, eivät kuitenkaan itse

näyttäneet tekevän. Paason lähistössä näkee molemmin puolin maantietä

muutaman tuhannen kyynärän pituisen, hyvin tehdyn kiviaidan, joka

kiinnitti huomioni, koska en ennen ollut nähnyt näin suurta kiviaidan

paljoutta. Ajattelin itsekseni, kuinka tavattomasti vaivaa, kuinka

monta päivätyötä tämä on maksanutkaan maatilan omistajalle, vaikkapa

se sitten pitkiksi ajoiksi vapauttaakin jälkeentulevat uudesta

aidanteontyöstä. En vielä huomannut, kuten sittemmin tapahtui, kun

Savossa näin useita rahvaan hallussa olevia peltoliuskoja kiviaidan

ympäröiminä, että täällä on paljon helpompi aikaansaada kiviaitaa

kuin eteläisemmissä maakunnissa. Saan pian tilaisuuden esittää syyn

tähän väitökseeni. Nyt, ennenkuin astun Savon rajojen sisälle, tahdon

tehdä Hämeen suhteen muutamia huomautuksia, jotka tähän asti olen

jättänyt mainitsematta. Kaikkialla Hämeessä huomaa halukkaisuutta

pääasiallisesti maanviljelyksen harjoittamiseen. Kaskenviljelystä

tosin ei ole unhotettu, jopa sitä paikoittain harjoitetaan

melkoisesti, mutta sen sijaan, että ennen pääasiallisesti luotettiin

kaskien tuottamaan epävarmaan ja säiden mukaan vaihtelemaan satoon,

turvaudutaan tätä nykyä peltojen tasaiseen ja varmaan viljavuuteen.

Kaskenviljelys on siis nykyään sivuelinkeino, esi-isiltä peritty

ammatti, josta vastenmielisesti kokonaan tahdotaan luopua. Joskus

sattuva hyvä sato, jonka kaskimaat tuottavat, luultavasti myös

houkuttelee useita koettamaan onneansa, ja kokemus, joka osottaa,

että niiden viljelys sangen usein onnistuu huonosti ja tuskin

palkitsee työtä, ei ole opettavainen. Täälläkin, kuten kaikkialla

muualla maassa, on viime aikoina ruvettu viljelemään soita. Siitä

on heti silmäänpistäviä etuja, nimittäin rikas sato, niittymaan

lisääntyminen y.m., ja rahvaskin on varma siitä, että tämän kautta

maalle koituu melkoinen voitto. Kevättouvot, jotka halla ennen

monessa seuduin pani, kypsyvät nyt usein hallan vahingoittamatta.

Tämän he lukevat suoviljelyksensä ansioksi. Myöskin viime aikoina

sattuneet lauhkeammat talvet he johtavat samasta syystä. Siitä

syytöksestä, joka liian usein on tehty hämäläisiä vastaan, etteivät

taloudessaan ole tarpeeksi siistejä, ei näinäkään aikoina juuri

saata heitä vapauttaa. Tosin näkee talonpoikaispirttejä, joissa

pöydät, rahit, tuolit, ruoka-astiat y.m. ovat sangen siistit ja

puhtaat, mutta nämä paikat ovat liian harvat, voidakseen kumota

yleistä arvostelua. Lautaikkunaisia pirttejä käytetään paljon ja

joskus tapaa kokonaisia kyliä, missä ei ole mitään parempaa asuntoa.

Toisissa paikoin näkee kuitenkin täälläkin siirtymisasteita parempaan

rakennustapaan. Tapaa talonpoikia, jotka ovat rakentaneet itselleen

salin ja kamareita, maalauttaneet punaisiksi rakennuksensa, joilla

on lasi-ikkunat asuintuvissaan y.m. Hämäläinen talonpoika on

yleensä hitaampi sielun ja ruumiin puolesta kuin rahvas muualla

maassa. Ennenkuin sivistys ja siivous täällä pääsevät vallalle, ja

ennenkuin vanha raakuus ja haluttomuus häviävät, täytyy valistuksen

joka taholta tänne kohdistaa säteensä, tullaksensa tehoisaksi. On

muuten vaikeata löytää syytä siihen, miksi hämäläiset sivistyksessä

ovat jääneet jäljelle syvemmällä maassa asuvista savolaisista,

karjalaisista ja ennen kaikkea pohjalaisista. Jotakin epäilemättä

on vaikuttanut itse heidän kansallisluonteensa, mutta ulkonaisista

syistä näyttävät juuri ne, joiden pitäisi levittää valistusta, olleen

sille esteenä. Molemmilla merenrannikoilla olevat kaupungit eivät

ole varsin kaukana heistä, ja niissä on enimmäkseen ruotsalaisia

asukkaita. Pian hämäläiset ovat tehneet kaupunkimatkansa, myyneet

liikenevät tavaransa ja tehneet tarpeelliset ostoksensa, sitten he

palaavat ja tuntevat itsensä onnellisiksi ja tyytyväisiksi isiltään

perityissä mökeissään. Suurempia vesistöjä ja purjehdukseen kelpaavia

jokia, jotka kesällä vilkastuttaisivat sisämaan liikettä, ei täällä

ole niin runsaasti kuin muilla seuduin. Kesän he siis enimmästi

viettävät kotona viljellen maatansa, ja muutaman neljännespeninkulman

kirkkomatkoja pidetään jo pitkinä ja vaivalloisina. Toisin on

savolaisen ja karjalaisen laita. Saimaan vesistöt, Orihvesi,

Kallavesi, Pielisjärvi ja lukuisat muut järvet tekevät hänestä maan

sydämessä taitavan merimiehen. Kauan arvelematta lähtee hän 40, 50

jopa 60:n peninkulman pituisille matkoille, kesällä veneessään ja

talvella reessään. Tällöin esiintyy usein seikkoja, jotka kysyvät

koko hänen sielunsa toimintaa, jos hän tahtoo tulla toimeen. Tottumus

matkaansaa, että hän sitten vähemmän pulmallisissa tiloissa pian

tointuu ja arvostelee järkevästi. Matkoiltaan, jotka vievät suuren

osan hänen talveaan, hän palaa kotia tuoden mukanaan kokemusta ja

tuntien asioita ja tapoja laajalta ympäristöltä. Jotenkin sama on

pohjalaisen laita. Tosin vielä laihahko maa on pakottanut häntä

harjoittamaan useita sivuelinkeinoja, joita rahvas muilla seuduin

ei ole harrastanut. Pohjalaisen suhteen toteutuu varsin hyvin vanha

sananlasku: "Kyllä vatsa lappalaisen laulamaan opettaa." -- --

Vaikka taikausko Hämeessä ei suinkaan ole vähempi kuin pohjoisemmissa

seuduin, ovat vanhat runot täällä melkein kokonaan unhotuksiin

joutuneet. Syy lienee pikemmin hämäläisen suuremman hitauden,

sekä mitä uusien runojen tekemiseen, että vanhempien muistissa

pitämiseen tulee. Enpä saata ainakaan omien tietojeni mukaan mainita

Hämeestä ainoatakaan luonnonrunoilijaa. Ainoa todiste hämäläisten

nerokkaisuudesta tässä suhteessa on se, että he silloin tällöin

parsivat uusmuotoisia ruotsinvoittoisia lauluja muutamalla puoleksi

typistetyllä säkeistöllä, joka usein paljastaa tekijän mauttomuuden

ja parempain aatteiden puutteen. Näitä täten varustettuja lauluja

lauletaan jotenkin yleisesti, ja ne ovat malleina ensi kertaa

esiintyvälle runoilijalle, kun hän viehättyneenä jostakin aiheesta

aikoo siitä ruveta laulamaan. Vaikka näillä lauluilla typistetyn

kielensä tähden, joka saattaa runomitan teeskennellyksi, sekä

etsiskeltyjen loppusointujensa vuoksi ei ole mitään erityistä

arvoa, ovat ne kuitenkin merkillisiä kansallisten sävelmiensä

puolesta. Uudet tämäntapaiset laulut saavat usein ennen vallan

tuntemattomia sävelmiä, jotka runoilija luo yhdessä sanojen kanssa,

ja jotka useimmiten ovat hyvin tuntehikkaita, korvaten sanojen

puutteellisuutta. Muuan Uudellamaalla ja Hämeessä hyvin tavallinen,

jopa Savossa ja Karjalassakin jo tunnettu laulu päättyy näillä

sanoilla: "Ei tällä laulull' ol' yhtäkään isää, Kuin joku taitaa,

niin pankoon vaan lisää". Onpa erityisesti pantu mieleen nämä

sanat. Mitä erilaatuisimpia seikkoja käsitellään eri säkeistöissä,

samaa ajatusta ei kauan seurata. Koska harvoin kuulee näitä lauluja

laulettavan muuten kuin typistettyinä ja turmeltuina, on vaikeata

antaa niistä näytettä. Tahdon kuitenkin tähän liittää näytteeksi pari

kappaletta. -- -- -- [Runoja, joita varmasti voitaisiin katsoa niiksi,

mitä Lönnrot tässä tarkoittaa, ei ole voitu kokoelmista löytää.]

Toisenlaisia runoja on viime aikoina ruvettu täällä sepittämään,

tarkoitan hengellisiä runoelmia. Jo useita vuosia on Hämeessäkin

ollut niinkutsuttuja "heränneitä" eli "kääntyneitä". Eipä saata sanoa

näiden muodostavan erityistä lahkoa, jos sanalla "lahko" tarkoittaa

tavallista käsitettä. He eivät eroa yleisestä jumalanpalveluksesta,

eivät vetäydy pois lukukinkereistä tai ehtoollisen nautitsemisesta

j.n.e. Seikka, jossa he eroavat muusta joukosta, on se, että he

joutohetkillään, etenkin pyhäpäivinä, usein kokoontuvat pitämään

rukouksia ja harjoittamaan muunlaista hartautta. Useita sellaisia

on olemassa, jotka raamatun ja muiden hartauskirjain ahkeralla

lukemisella ovat saavuttaneet tavattoman, niissä esiintyvän sana- ja

puheenparsi-rikkauden. Nämä henkilöt ovat mainituissa kokouksissa

usein valmiit ilman vähintäkään valmistusta esiintymään, pitäen

rukouksia ja saarnoja; tällöin he mainitsevat raamatun kohtia, joihin

perustavat puheensa. Kotona he ahkerasti lueskelevat hengellisiä

kirjoja, joku on oppinut kirjoitustaidon. Viimemainittua ei

kuitenkaan saa lukea yksinomaan heidän kunniakseen, koska yleensä

on kiitoksella mainittava suomalaisesta rahvaasta, että moni on

oppinut tämän taidon. Muutamat näistä "heränneistä" kulkevat

toisiin seurakuntiin, kuitenkin, kuten syystä luulen, vähemmin

siinä tarkoituksessa, että käännyttäisivät ihmisiä oppiinsa, kuin

siinä, että elättäisivät itseään ilman ankarampaa tointa. He

pidättäytyvät kaikista huvituksista, kuten tanssista, korttipelistä,

leikeistä, y.m. Ainakin paikoittain he ovat tehneet säännökseen käydä

kotikutoisissa vaatteissa, karttaa punaisten kankaiden käyttämistä

ja muita turhia koristeita. Jumalan nimeä he eivät mainitse

jokapäiväisessä puheessa. Kun heitä esim. tervehtii sanomalla "hyvää

päivää", he eivät kernaasti vastaa, kuten on tavallista, "Jumal'

antakoon", vaan: "teille myöskin", tai jotakin sentapaista. Heitä

syytetään jonkunmoisesta itserakkaudesta; se johtuu henkisestä

ylpeydestä, jonka he, mielestään oikean elintapansa ja vastaheränneen

uskonsa vuoksi, kernaasti itselleen omistavat. Koska suomalaisella

melkein on tarve laulaa, ja koska nämä "heränneet" eivät kernaasti

laula maallisia lauluja, niin sepitetään siellä täällä heidän

keskuudessaan hengellisiä runoja, jotta niitä vaihtelun vuoksi

laulettaisiin varsinaisten virsien ohella. Laulaessaan he usein

joutuvat jonkunmoiseen haltiotilaan, laulu keskeytyy, ja heidän

kuulee sen sijaan puhuvan vierailla kielillä. Ne, joilla on ollut

tilaisuus tällöin tarkastaa heitä, vakuuttavat etteivät he tässä

tilassa ollessaan tiedä mistään, mitä heidän ympärillään tapahtuu.

Turhaan on koetettu herättää heitä palavilla päreillä, jotka on

viety niin lähelle heitä, että kuumuuden nähtävästi olisi pitänyt

käydä sietämättömäksi, mutta he eivät siitä ole tietäneet mitään

eivätkä ole näyttäneet vähintäkään kivunmerkkiä. Toinnuttuansa tästä

tilasta näyttävät he noloilta ja ikäänkuin häpeävät, joka seikka

myös näyttää todistavan, että he ovat olleet kokonaan haltioissaan.

Mitä itse kieleen tulee, jota he silloin puhuvat, niin siinä

kuuluu olevan oikeita kielellisiä äänteitä, mutta se kuuluu olevan

ympäröiville ymmärtämätöntä. Ymmärtävätkö toisiaan useiden langetessa

tähän haltiotilaan, kuten joskus tapahtuu, en tiedä. Muutamat

väärinkäsitetyt raamatunkohdat, kuten esim. I Korint. 14 luk. ovat

varmaankin tämän kielen kielioppina ja sanakirjana. He ovat hyvin

valmiit luulemaan olevansa välittömien korkeampien mielijohteiden

ohjaamina. Eräästä pojasta kerrottiin, ettei hän rippikoulussa ollut

osannut lukea jotakin paikkaa, ja että hän sentähden oli saanut

papilta "reput" ynnä sen varoituksen, että hän vastedes paremmin

harrastaisi lukutaitoa. Kotimatkalla hän muka oli kertonut kovan

kohtalonsa eräälle vastaan tulleelle miehelle, jolta oli kysynyt,

miten piti menetellä. Tämä oli neuvonut häntä menemään yksin

metsään ja rukoilemaan Jumalaa. Tämän hän oli tehnytkin sellaisella

menestyksellä, että hänestä heti tuli paraita lukijoita. Eräästä

tytöstä kerrottiin, että hän ilman vähintäkään opetusta oli oppinut

kirjoittamaankin ja että hän nyt sepittää hyvin suuressa arvossa

pidettyjä hengellisiä runoja. Muuan mies, joka lapsuudesta alkaen on

ollut sokea, kuuluu raamatusta ja virsikirjasta aukaisevan kohtia,

jotka hänelle mainitaan. Tämä on tosiseikka, jonka olen kuullut

luotettavilta miehiltä. Hän kuuluu tällöin tarkasti tunnustelevan

sormillaan ja melkein aina jotenkin varmasti onnistuvan. Kuinka

uskomattomassa määrin siis saattaa tuntoa kehittää!

Paikoittain Hämeessä naiset kehräävät kaikki lankansa niin sanotuilla

"puntturitalkoilla", jotka tapahtuvat seuraavasti: Kylän ämmät ja

tytöt kokoontuvat jonkun naapurin luo ja kehräävät päivässä tai

korkeintain kahdessa kaikki vuoden kehruut. Sitten mennään toisen

luo, ja siten kylän joka taloon samalla tavoin. Muutamissa paikoin

käytetään näissä tilaisuuksissa kahvia vieraiden kestitsemiseen,

toisissa paikoin on nauriiden paistaminen vielä käytännössä. Nämät

talkoot tapahtuvat talvella. Kaikki, eivät ainoastaan kylän vaan

myöskin koko pitäjän asiat otetaan täällä tarkastuksen ja pohdinnan

alaisiksi. Toiset kertovat satuja, toiset laulavat ja toisilla on

muuta hauskaa ajanvietettä. Poikia kokoontuu usein kujeilemaan

monella tavoin, tai ainakin uutisia kuulemaan. Toisia töitä,

jotka myös usein suoritetaan talkoilla, ovat rukiinleikkuu sekä

talvella tapahtuva hirrenveto. Niitä pidetään pieninä juhlina.

Parhaat saatavissa olevat ruuat kannetaan esille ja olutta ja

viinaa nautitaan runsaasti. Häissä on useita menoja, jotka

kuitenkin suuresti vaihtelevat eri pitäjissä. Omituisena seikkana

pidin Heinolan kappelissa kuulemaani tapaa, että sulhasella usein

kuuluu olevan noin 10 puhemiestä. Tuntuu siltä, kuin kaunottaret

täällä olisivat liian kovasydämisiä verrattuina muihin seutuihin,

missä sama asia suoritetaan yhden puhemiehen avulla, usein vallan

ilman puhemiestä. -- Noitumistaidossa hämäläiset ovat yhtä paljon

jäljellä savolaisista kuin nämä mainitussa ammatissa ovat jäljellä

karjalaisista ja etenkin pohjalaisista. Kuitenkin Hämeessäkin kuuluu

olevan muutamia vanhojen noitalukujen ja loihtujen jäännöksiä.

Tuo vanha tapa että kiristuorstaina, helluntai- ja juhannusyönä

mennään metsään ja siellä poltetaan suuria loimuavia kokkotulia,

on vielä monessa kohdin Hämettä pysynyt. Voisin vielä jatkaa näitä

huomautuksia, sekä mitä muuhun että niiden seutujen murteisiin

tulee, joiden kautta olen kulkenut, mutta katson sitä jotenkin

tarpeettomaksi, koska niitä osaksi on ennen kosketeltu toisissa

kirjoitelmissa, ja koska ne osaksi koskevat ainoastaan jotakin

erityistä seutua ollen siis ilman yleismerkitystä. Puhuakseni esim.

kielestä, niin ei täällä sanota, kuten Uudellamaalla ja Turun

läänissä: _tulee, menee kotia_ j.n.e., eikä kuten Savossa _tuloo,

mänöö kotiin_, vaan: _tullee, mennee kotio_. Ei myöskään sanota:

_vedes, kodas_, eikä _veessä, koossa_, vaan: _velessä, kolassa_.

Toukokuun 16 päivänä tulin siis Mäntyharjuun, Suomen entiseen

raakalaisseutuun. Osaksi kokeakseni, mitä vielä saattoi olla

jäljellä muinaisesta kuuluisasta raakuudesta, osaksi toivoen

veneellä pääseväni Mäntyharjun kirkolle, läksin maantieltä pitäjän

sydänosiin. Poikkesin oikealle mennäkseni Anettuun, joka sijaitsee

järven rannalla. Kuvittelin metsäkylissä olevan pelkkiä kurjia

savupirttejä pienine reppänän tapaisine ikkunoineen. Mutta suuresti

hämmästyin Kuhalaan tullessani, kun tuvassa oli suuret lasi-ikkunat,

ja kun itse rakennus sitäpaitsi oli sangen korkea. Ensin luulin

siellä asuvan jotakin herrasväkeä, mutta tämänkin luulon huomasin

vääräksi, sillä mentyäni sisälle näin emännän kerivän lankaa ja

piikojen pesevän pöytää leipomisen jälkeen. Kysyin tietä Anettuun

ja minulle osotettiin pieni polku, jonka sanottiin johtavan taloon,

mistä voin saada lähempää opastusta. Saavuttuani sinne, kyselin

edelleen; minut neuvottiin taas polulle, mutta annettiin muuten

vähän toivoa kirkkoveneeseen pääsemisestä, sillä joko se heidän

luulonsa mukaan oli lähtenyt matkaan tai jäi kokonaan lähtemättä.

Kerrottiin lisäksi, että Höltästä varmemmin saatoin päästä perille,

sillä siellä oli morsiuspari, jonka piti lähteä pois vasta seuraavan

päivän aamuna, sillä morsiusparit lähtevät näillä seuduin kotoa

saman sunnuntain aamuna, jolloin heidät päivällä vihitään, vaikkapa

kirkkotie olisi vielä pitempi kuin se täällä oli. Läksin siis

Hölttään. Jos kohta minua perinpohjin oli neuvottu poikkeamaan

milloin toiselle, milloin toiselle polulle, oli minun kuitenkin

hyvin vaikeata osata perille. Viimein tulin auringonlaskun aikaan

Höltän kievariin, missä kysyin, aikoiko morsiuspari lähteä veneellä.

Vastattiin heidän lähtevän hevosella, minkä vuoksi luovuin koko

aiotusta kirkkomatkastani. Täälläkin oli hyvät rakennukset, avara

tupa, sali ynnä kamari. Kievarinisäntä toi minulle illallisen,

jonka olin tilannut, mutta aamulla sain tilaamatta kupin kahvia.

Lähtiessäni kysyin häneltä, mitä olin velkaa, mutta hän ei tahtonut

ottaa mitään maksua ja pyysi lisäksi, että jäisin aamiaiselle, joksi

hän sanoi keittävänsä tuoretta kalaa. Mutta kun tämä kala vielä oli

järvessä, en saattanut odottaa sitä, vaan läksin matkaan. Muutaman

virstan kuljettuani tulin torppaan, jossa pojan sanottiin osaavan

jonkun runon Mäntyharjun kirkonrakennuksesta. Tapasin hänet ja panin

paperille sekä tämän että pari muuta runoa. Hänen velivainajansa

oli ne sepittänyt, minkä vuoksi hän suuresti näytti haluavan, että

ainakin ensinmainittu runo olisi painettu vainajan muistoksi.

Täältä ohjasin suuntani Hirvensalmen kappeliin, jossa ennen kaikkea

tahdoin tavata vanhan tuttavan, komministeri Hoffrénin. Ilman muuta

keskeytystä tulin Karikkamäelle. Koska minulla sieltä maitse olisi

ollut 1 3/4 peninkulmaa Toivolaan, tilasin itselleni soutajan, sillä

matka oli ainoastaan näpeän peninkulman pituinen. Lupasin miehelle

75 kopeekkaa, johon hän ensiksi näyttikin olevan tyytyväinen.

Mutta hieman mietittyään sanoi hän, ettei voinut suostua tehtävään

niin pienestä palkasta, varsinkin koska kova vastatuuli oli tekevä

melkein mahdottomaksi hänen soutaa yksin. Enemmän tehdäkseni pilaa

hänen merimiesrohkeudestaan kuin toden takaa, lupasin hänelle

50 kopeekkaa ja otin itse soutaakseni perille. Tähän ehtoon hän

kernaasti suostui, etenkin kun huomautin hänelle, että tuuli kyllä

oli ajeleva hänet takaisin kotirantaan, ilman että hänen rahtuakaan

tarvitsi vaivata itseään soutamisella. Läksimme siis matkaan, minä

sousin ja saattomies istui peränpitäjänä ja teki soutamiseni johdosta

monta kertaa sen johtopäätöksen, että minunkin syntymäseudullani

oli järviä. Soudettuani vähän matkaa rannasta, tuuli asettui

vähitellen, kunnes lopulta tuli melkein tyven. Yhtä paljon kuin

minulla oli syytä iloita siitä, yhtä suuresti se näytti pettävän

miehen toiveita. Hän virkkoi, että, jos olisi tietänyt tuulen

näin asettuvan, olisi itse mielellään soutanut, ja saavuttuamme

vastaiselle raanalle hän pyysi pari killinkiä lisää siitä, ettei

hänellä paluumatkalla ollut myötätuulta. Toivolasta minulla vielä

oli l 3/4 peninkulmaa Hirvensalmen pappilaan, ja tie sinne oli mitä

miellyttävin. Lehdet olivat puhkeamiskaudessaan ja metsä pukeutui

paraikaa vihreään kevätpukuunsa. Näki vielä, miten talvi ja kevät

taistelivat keskenään ja samalla huomasi, että voitto oli kevään.

Lähiseudun paimenet soittivat torviansa, ja nuo ihanat kansansävelmät

kaikuivat ylt'ympäri metsistä ja vuorilta. Hiivin huomaamattomana

vallan lähelle muutamia paimenia, jotka, karjansa ollessa laitumella

syömässä, itse istuivat metsän rinteessä ja puhaltelivat torviinsa.

Minä otin esille huilun ja rupesin soittamaan laulua "Ei ole ajat

enää niinkuin olit ennen" j.n.e. Torvet vaikenivat äkkiä ja paimenet,

tottumattomina huilun ääneen, eivät tarkoin tietäneet, pitikö

heidän juosta pois, vai etsiä se paikka, mistä ääni kuului. Koirat

ennättivät kuitenkin heidän edelleen, löysivät minut vainullaan

nopeasti ja alkoivat haukkua. Menin sitten paimenlasten luo; he

kohtelivat minua perin tuttavallisesti koko ajan, jonka viivyin

heidän luonansa. Vielä samana iltana saavuin Hirvensalmen pappilaan.

Täällä vietin seuraavankin päivän ja tiistaina Toukokuun 26 päivänä

menin tai oikeammin ratsastin Hoffrénin luo, sillä kirkkoherra

Sirelius tahtoi, säälien jalkojani, että minun piti ratsastaa.

Hoffrénin tykönä vävyin perjantaihin saakka. Lähtöni edellisen

päivän olin sudenajossa, joka pantiin toimeen tällä niemimaalla.

Näimme kyllä 5 tai 6 sutta, mutta ei ainoatakaan saatu kaadetuksi.

Täällä minulla oli tilaisuus käydä useassa talonpoikaistalossa, jotka

kaikkialla ovat huonosti rakennettuja. Naisilla on täällä, kuten

jo Mäntyharjussa, oma omituinen päähineensä. Pitkät hiuksensa he

ensin molemmin käsin nostavat suoraan ylöspäin, sitten tarttuvat

siihen vasemmalla kädellä läheltä päätä ja käärivät sen oikealla

kädellä päälaelle kiehkuraksi. Tämän päälle köytetään sitten

eräänlainen hattu, johon palmikko täsmälleen mahtuu, ja joka

kurenauhoilla kiinnitetään sen ympärille. Täällä, kuten myös

muutamissa naapuripitäjissä vihitään kaikki morsiusparit kernaimmiten

neljäntenä adventtisunnuntaina, Tapaninpäivänä tai helluntaina. Koska

seurakunnat ovat suuria, kuuluu usein tapahtuvan, että pappi yhdellä

kertaa vihkii noin 20 paria. Nämä asettuvat alttarinkehän ympärille

kaikki samalla kertaa. Kun pappi vastaanottaa vihkisormukset, kuuluu

hänellä olevan aika suuri vaikeus osata oikein antaa ne takaisin

kukin omistajalleen. Tavallisimmin hän panee ne siihen järjestykseen,

johon morsiusparit ovat asettuneet alttarinkehän ääreen, tai myöskin

hän panee ne järjestyksessä omiin sormiinsa, jolloin koko hänen

kätensä lopuksi on kauniisti hopeasormusten kaunistama. "Arpa" sekä

muut taikauskoiset tavat ovat täällä vallan yleisiä. Arvanheitto

toimitetaan täällä seuraavalla tavalla: seulan sisälaidalle pannaan

rautapalanen, hiiltä ja vähä suolaa sekä virsikirja; vastaisen laidan

ulkopuolelle kiinnitetään sakset, joihin kaksi henkilöä tarttuu,

kumpikin silmukkaansa nimettömällä sormellaan. Näin pidetään seulaa

vähän nostettuna maasta riippuvassa asennossa. Senjälkeen tehdään

useita kysymyksiä, jotka kaikki asetetaan niin, että vastaus saattaa

olla joko myöntävä tai kieltävä. Jos seula pysyy liikkumattomana,

merkitsee se kieltävää vastausta, mutta jos seula jotakin kysymystä

tehtäessä kääntyy, mikä lopulta välttämättömästi tapahtuu, koska

seulaa kannattavien sormet väsyvät, niin pidetään myöntävää vastausta

järkähtämättömän varmana. Niin esim: jos joltakulta on varastettu

jotakin, ja jos tavaransa menettänyt "arvan" kautta tahtoisi saada

varkaan selville, pitäisi hänen äskenmainittujen valmistavien

temppujen jälkeen kysyä: "Jos A. on kysymyksessä oleva henkilö,

niin käänny, seula!" Mutta jos nyt sattuu, ettei seula käänny,

niin ajatellaan heti toista henkilöä ja asetetaan kysymys häntä

tarkoittavaksi, kunnes seula viimein jotakin kysymystä tehtäessä

liikahtaa, jolloin sillä kertaa kysymyksessä olevaa henkilöä pidetään

varkaana. Toiset taas kiinnittävät huomionsa siihen, kääntyykö

seula myötä- vai vastapäivään. Tässä tapauksessa edellistä pidetään

myöntävänä, jälkimäistä kieltävänä vastauksena.

23:ntenä päivänä läksin kulkemaan Mikkeliä kohti. Hoffrén seurasi

minua Istrualan kylään asti, joka täältäpäin lähtien on mainitun

pitäjän ensimäinen. Sen tilan isäntä, jolle saavuimme, oli kuuluisa

siitä, että loihtujen avulla taisi parantaa tauteja. Toivoen voivani

houkutella häntä ilmaisemaan jotakin viisaudestaan päätin jäädä

tänne yöksi. Mutta koska ukko joko ei tahtonut ilmaista mitään, tai

koska hänellä ehkä ei ollut enempää, niin sain ainoastaan kappaleen

käärmeensynty-runoa. Hänen parannuskeinonsa, ennustuksensa ja

muu viisautensa perustui hänen oman vakuutuksensa mukaan öisiin

näkyihin, joihin hän näytti suuresti luottavan. Hän valitti vaan,

ettei hänellä joka yö ollut näitä näkyjä, vaan että hänen joskus

täytyi jotenkin kauan niitä odottaa. Loihtuihin hän ei niin suuresti

luottanut, koska ne usein olivat hänet pettäneet, lukuunottamatta

sitä käärmeenpisto-lukua, joka minulla oli kunnia saada häneltä ja

jonka piti olla vallan luotettava. Täältä läksin kirkkoväen kanssa

Mikkelin kirkonkylään. Vaikka vähän sain odottaa, en kuitenkaan

tahtonut lähteä yksin edellä, sillä on sangen vaikeata osata perille

täällä, kun ei ole mitään kunnollisia kyläteitä, vaan ainoastaan

pieniä polkuja, jotka alituisesti haaraantuvat ja käyvät ristiin.

Vielä toinenkin vaikeus on tottumattomalla, nimittäin väestön

opastuksien ymmärtämisessä. Sillä sen sijaan, että muilla seuduin

neuvotaan poikkeamaan oikean tai vasemman käden tielle, määrätään

Savossa kaikki ilmansuuntien mukaan. Tällainen tien neuvominen tuntui

minusta kovin kummalliselta. Muuan talonpoika opasti minua jotenkin

seuraavaan tapaan: Ensin menette tätä polkua pitkin eteenpäin,

sitten poikkeatte ensi tiehaarassa itään, seuraavassa pohjoiseen,

sitten kaakkoon ja sitten lounaaseen -- j. n. e. Vaivoin saatoin

pidättäytyä naurusta ja läksin matkaan melkein kokonaan ajattelematta

hänen ilmansuuntiansa, jotka enemmän vaan sekoittivat minua kuin

olivat opastuksena. Matkalla Mikkelin kirkolle puhelin Istrualan

talonpojan kanssa kaikenlaisista asioista niin perinpohjaisesti,

että varmasti näin hänen kasvoistaan, että hän todella uskoi olevani

ylioppilas, jonka olin arvokseni ilmaissut. Tällä matkalla oikaisimme

erään niityn poikki, missä muuan maamittari keppineen istui polun

laidalla. Näin selvästi, että talonpoika odotti minun puhuttelevan

maamittaria ruotsiksi, mutta tämä ei pälkähtänyt päähäni. Tämä antoi

talonpojalle aihetta vähentää minusta saamaansa hyvää ajatusta,

niin ettei hän tämän jälkeen enää näyttänyt olevan yhtä halukas

tiedustelemaan viisauttani kaikenlaisissa aineissa, koska taisi

pitää sitä jotenkin epäluotettavana. Mutta arvoni sai varmaankin

korvauksen vahingostaan, jos hän toisena helluntaipäivänä näki minun

toinen takki yllä pappilan kotiopettajan kanssa menevän kirkkoon.

-- Vielä minun on mainitseminen Hirvensalmesta, mistä äsken tulin,

että se ennen kuului olleen kreivi Brahen läänityksenä. Muistotaru

kertoo hänen aikoneen tänne rakentaa linnoituksen voidakseen sodan

aikana puolustaa seutua vihollista vastaan. Eräs vuori tai oikeammin

ylänkö, noin neljännespeninkulman päässä kirkolta, onkin nimeltään

Tornialan mäki, jolle mainittu linnoitus piti rakennettaman ja jolle

jo sen perustus oli laskettu. Sitä niemimaata ympäröivä järvi, jolla

kirkko sekä muutamat kylät sijaitsevat, on nimeltään Puulavesi.

Ennen sitä kuuluttiin sanotun Puolanvedeksi, puolalaisten muistoksi,

joiden tarujen mukaan, sanotaan tänne saakka ajaneen takaa pakenevia

lappalaisia, mutta täällä kohdattuaan mainitun järven pakosta

peräytyneen.

Iltapnolella 24:ttä päivää tulin Mikkelin pappilaan, jossa rovasti

Brunon otti minut hyvin vastaan. Täällä vietin helluntaipäivän, ja

minulla oli tilaisuus nähdä talonpoikais-morsiuspari hääpuvussaan,

joka oli sangen yksinkertainen. Mikkeliläinen luulee muuten

olevansa hieman sivistyneempi naapuripitäjien rahvasta, mutta

tämä sivistys on kovin epäiltävää laatua. Onpa merkillistä ja

samalla hyvin lamauttavaa sille, joka on hiukankin isänmaallismielinen,

kokea että Suomalaisen rahvaan sivistys melkein kaikkialla saapi

nurinpäisen suunnan. Puheiden ja tapojen vaatimattomuuden sijaan astuu

omavaltainen vapaus tai oikeammin sanottuna julkeus ja hävyttömyys.

Vieraanvaraisuus katoaa ja sen sijaan tulee ynseä ja välinpitämätön

vieraiden kohtelu. Kortit tunkevat syrjään viattomat leikit, perheet

riitaantuvat ja käräjöivät, ja pyyhkeillään naurettavan näköisiksi

tekevillä vaatteilla, jotka eivät sovi rahvaalle. -- Koska täällä

Mikkelin seuduissa maanteitä käy ristiin, saattaa kesällä useista

kylistä päästä rattailla kulkemaan. Onpa usealla talonpojalla muhkeat

kääsit, joilla hän komeilee kirkkomäellä. Tämän pitäjän väen murteessa

on omituista, että sanotaan esim. _vissa, kassoa, tarvissoo, vassa,

messä_ j.n.e., kun sitävastoin muualla Savossa sanotaan: _vihta, kahtoa,

tarvihtoo, vahta, mehtä_, j.n.e. Kirkko on puusta ja tilava. Muutamia

balsamoituja ruumiita, joita säilytetään edellisessä kirkossa, ei

minulla ollut tilaisuutta nähdä. Pappila, jossa asuin, sijaitsee

saaressa; siinä on paitsi kartanonpaikkoja tilaa pelloille ja varsin

vähäiselle määrälle niittyä. Täällä uin ensi kerran 26:ntena päivänä,

jolloin vesi oli täälläkin tarpeeksi lämmintä. Tulee huomata, että

jäänlähtö muutamina vuosina täällä tapahtuu vasta toukokuun

keskivaiheilla. Kuopion seuduilla, jotka eivät ole niin paljoa

pohjoisemmassa, kuulin kerrottavan, että siellä joskus ajetaan

jäitä myöten vielä toukokuun keskipaikoilla. 27:ntenä päivänä

yövyin erääseen kievariin. Aloin kirjoittaa muutamia lauluja, joita

useat kyytimiehet ja kylän tytöt minulle lauloivat. Katsomatta

kelloa kirjoitin niin kauan kuin voin nähdä päivänvalolla. Viimein

tuli jotenkin hämärä, ja koska lisäksi laulajani tahtoivat poistua,

lopetin ja huomasin, että kello oli vähän yli yhdentoista. Niin

valoisat ovat yöt täällä jo tähän vuodenaikaan. -- Seuraavana päivänä

tulin Juvalle. Eivätpä ainoastaan kauniit lehtimetsät, siellä täällä

jylhemmän havumetsän keskeyttäminä, tehneet miellyttävää vaikutusta

minuun, joka jalkamatkallani Hirvensalmella ja Mikkelissä näin

melkein yksinomaan aukeita mäkiä ja kaskeksi poltettuja lakeuksia,

vaan myöskin kansaa tulee minun mainita kiittävämmin. Koska tiesin

ylioppilas Gottlundin jo koonneen runot täältä, en edes kysellyt

niitä. Sen sijaan huvikseni kokoilin kasveja, mitä satuin löytämään,

ja kyselin taloissa niiden suomalaisia nimiä. Keräelmä kasvien ja

muiden luonnonesineiden suomalaisia nimiä mielestäni melkoisesti

edistäisi sen kysymyksen ratkaisemista, missä suomalaisten muinainen

koti oli. Tiedetään näiden nimien suuresti vaihtelevan eri seuduilla,

mutta siitä huolimatta on useita kasvien, lintujen, kalojen ja

muiden eläinten sekä kivennäisten y.m. nimiä, jotka yli koko Suomen

ovat samat. Jonkunmoisella varmuudella saattaisi siis olettaa,

että suomalaiset jo ennen tänne tuloansa ovat ne tunteneet, kun

sitävastoin useimmat niistä esineistä, joilla eri maakunnissa on eri

nimensä, luultavasti vasta heidän maahantulonsa jälkeen ovat tulleet

tunnetuiksi. Edellisten johdolla saattaisi lähemmin määrätä seudun,

jossa sellaisia eläimiä ja sellaisia luonnontuotteita on, ja tämä

seutu siis olisi ollut suomalaisten muinainen asuinpaikka.

29:nnen päivän vietin Juvan pappilassa. On helppoa kuvitella, miten

mieluista oli täällä tavata vanhaa opettajaani, kontrahtirovasti

Nykoppia sekä hänen vaimoansa, joka on kotoisin Uudeltamaalta.

Rovasti kertoi että hänellä yliopiston apulaisena Turussa usein oli

ollut kipua rinnassa, mutta että hän nyt enemmän ruumiinliikkeen ja

etenkin saarnaamisen avulla melkoisesti oli parantanut terveyttään.

Ollessani Turussa kuulin useiden toverieni mainitsevan pelkäävänsä

papinuraa, koska heillä oli heikonlainen rinta. Mutta tämä pelko

tuntuu olevan aiheeton, jos sillä kiivaammalla liikkeellä, joka

saarnatessa näyttää tapahtuvan puhujan keuhkoissa, yleensä on

yhtä edullinen seuraus. Tosin tiedän, että useat entisistä

yliopistotovereistani, jotka nyt ovat pappeina, ovat kokeneet samaa

hyvää vaikutusta saarnaamisesta, jopa muutamat ovat väittäneet siten

parantaneensa varman keuhkotaudin, mutta koska välistä myös kuuluu

käyneen päinvastoin, en tiedä, voitaneenko tätä parannuskeinoa

pitää yleisesti auttavana. Ruustinna valitti uudella kotiseudullaan

kaipaavansa kevään paraita koristuksia, sini- ja valkovuokkoja. Nämä

kukat eivät enää näy viihtyvän Savossa, en ainakaan missään täällä

ole niitä tavannut. -- Juvalta tulin Rantasalmelle. Yön 30:ttä päivää

vasten vietin herrastuomari Matti Hukkasen luona. Tämä mies lienee

jo ennestään tunnettu suomalaisista runoistaan, joista muutamia

on painettu Turun Viikko Sanomiin. Nyt olivat toiset suomalaisen

kirjallisuuden ystävät riistäneet häneltä kaikki hänen edelliset

runolliset tuotteensa. Yhden ainoan, aiottua kirkonrakennusta

käsittelevän runon kopioitsin hänen luonaan. Sitäpaitsi hän lupasi

vastedes antaa minulle useampia. -- Perjantaina 30:ntenä päivänä

tulin Rantasalmen pappilaan. Täällä tapasin taas entisen tuttavan,

komministeri Siljanderin, rovasti ja ritari Cleven apulaisen.

Sunnuntaina minulla oli tilaisuus nähdä kansaa juhlapuvussa. Olin

jo ennen kuullut kerrottavan, että Rantasalmen rahvas oli Savon

sivistyneintä, jonka vuoksi tahdoin nähdä sen kirkkovaatteissaan.

Miehillä oli yllänsä pitkät harmaat sarkanutut, osaksi myös

lyhyet takit. Naisillakaan ei ollut mitään erityisiä koristeita.

Heidän röijynsä olivat kuitenkin jotenkin aistikkaasti leikatut

ja niiden liepeet lyhyemmät kuin muilla seuduin olin nähnyt. Eräs

ruumissaatto veti huomioni puoleensa. Kaikki kantajat olivat

valkeissa vaatteissa, heillä oli nimittäin yllä pitkät valkeat

sarkatakit ja vyö miehustalla. En saata kieltää, että tämä saatto

minusta tuntui kauniimmalta kuin ne, joita olin tottunut näkemään

Hämeessä ja Uudellamaalla, missä kaikki kantajat ovat mustiin

puettuina. Muuan morsiuspari vihittiin iltapäivällä pappilassa.

Sulhanen oli puettu pitkään harmaaseen takkiin ynnä vyöhön; morsian

vallan yksinkertaisesti valkean ja punaisen viiruiseen hameeseen ja

esiliinaan ja tavalliseen sarssiröijyyn. Päässäkään ei ollut muita

koristeita kuin punainen, kaksin kerroin käännetty huivi, joka

ohimoiden kohdalta oli kierretty pään ympäri ja edestä sidottu kokoon

ruusun-solmulle; se näytti kannattavan hiuksia, jotka olivat sen alle

ja päälaelle yhteenpalmikoituina. -- Maanantaina läksin mainitun

Siljanderin seurassa Rouhialaan, jonne on 3/4 peninkulmaa pappilasta.

Tämän maatilan omistaja on eräs Aminoff, jonka veljet myöskin nyt

kesällä oleskelivat täällä. Täällä vietimme iltaa palloa lyömällä

ja jäimme tänne yöksi. Seuraavana päivänä olin aikonut käydä erään

räätälin luona, jonka sanottiin osaavan paljon lauluja ja runoja.

Siljanderin neuvosta seurasin kuitenkin häntä takaisin pappilaan,

etenkin koska hän lupasi kopioida räätälin runot ja vastedes lähettää

ne minulle. Seuraavana päivänä, kesäk. 4:ntenä, kävin Siljanderin

kanssa majuri Stenrothia tervehtimässä, ja siellä olimme iltapäivän.

Illalla palasimme ja torstaina läksin viimeinkin matkaan. Harvoissa

paikoissa niin hyvin viihtyisin kuin Rantasalmen pappilassa. Sillä

lyhyellä ajalla, jonka täällä vietin, tulin jo kuin kotiutuneeksi

tänne. Muutamissa ihmisissä on luonteenomaista, että he lyhyemmänkin

tuttavuuden aikana siihen määrin herättävät mieltymystämme, ettemme

levollisesti saata odottaa eronhetkeä. Ruustinna Cleven käytöstavan

ja olennon vaatimattomuus ja teeskentelemättömyys sekä rovastin

vakava ja ystävällinen kohtelu saattavat minut kauan muistelemaan

Rantasalmella viettämääni viikkoa. Koko perheen onnentoivotusten

seuraamana läksin mainittuna päivänä matkaan. Kuljettuani peninkulman

saavuin Haukiveden rannalla sijaitsevaan Mustalaan. Koska minua

tällä jalkamatkallani ei erityisesti huvittanut käydä maamme

kaupungeissa, valitsin Kerimäelle tullakseni matkan Haukiveden

poikki, hyläten toisen ja tätä nykyä enimmin käytetyn, 4 peninkulmaa

pitkän tien, joka kulkee Savonlinnan kautta. Tultuani mainittuun

kylään, hain itselleni soutajaa. Matka järven yli vastakkaiselle

rannalle oli 1 1/4 peninkulmaa, ja talon molemmat miniät suostuivat

rupeamaan soutajikseni 1:stä ruplasta 75:stä kopeekasta. Matkalla

toinen soutajattarista, joka oli jotenkin puhelias, kertoi että hän

usein Ruotsin vallan aikana oli soutanut järven yli matkustavaisia

hevosineen ja ajokaluineen. Täytyi näet Savonlinnan ollessa Venäjän

vallan alaisena, välttääkseen hankaluuksia passien näyttämisessä

sekä muita esteitä, joita matkustaja vieraassa valtakunnassa

kohtaa, kulkea 1 1/2 peninkulmaa Haukiveden yli matkustaessaan

Kerimäelle ja kauempana oleviin silloisiin Ruotsin alle kuuluviin

karjalaisiin pitäjiin. Soutajattareni kertoi minulle lisäksi

eräästä matkastaan Kesälahdelle, eikä antanut minulle mitään

hyviä ajatuksia karjalaisista, joita hän kuvaili yhtä raaoiksi ja

säädyttömiksi, kuin heitä syntymäseudullani tavallisesti luullaan.

Kävisi liian pitkäksi puhua tämän hänen matkansa aiheesta ja

siihen yhtyneistä seikkaluista, joita hän minun ratokseni kertoi

melkein koko ajan, minkä olimme järvellä. Tahdon ainoastaan

mainita, että hän alussa sanoi: "Ei kukaan ihminen uskoisi, että

nainen, joka minä olen, rohkenisi lähteä niin pitkälle matkalle."

Tästä tein sen johtopäätöksen, että Savon ja Karjalan naisten

arvatenkin on pysyminen yhtä kauniisti kotoisissa askareissaan

kuin miehet laajalti matkustelevat. Toisella rannalla asui muuan

Olsoni niminen maatilanomistaja, jonka luo poikkesin. Hän tarjosi

minulle kahvia ja sen jälkeen kahviryypyn. Täällä tapasin myös

erään luutnantti ------ kotoisin Jämssästä Hämeestä; hän oli

tullut tervehtimään sukulaistaan, mainittua Olsonia. Minulla oli

kuitenkin syytä ensin pitää häntä Olsonin kotiopettajana, sillä hän

korjasi hyvin halukkaasti hänen ruotsiansa, joka oli vähän enemmän

suomenvoittoista kuin mitä Suomessa on tavallista. Täältä läksin

vielä samana iltana ja tulin yöksi 3/4 peninkulman päässä olevaan

taloon. Se oli jo Kerimäkeä, kun sitävastoin ne kaksi kylää, joiden

kautta ensin kuljin, olivat Sääminkiä. Muuan kultasepänsälli, joka

vaeltaessaan Savonlinnasta Ouluun oli jäänyt tänne valmistamaan

isännälle muutamia hopeansekaisia lusikoita, jotka kuitenkin

kävivät tavallisesta hopeasta, luuli minua heti samanlaiseksi

vaeltavaksi kisälliksi kuin hän itse oli, ja iloitsi suuresti siitä,

että talonpoikaiskylässäkin tapasi jonkun, jonka kanssa saattoi

puhella ammattiasetuksesta ja -asioista. Hän näytti kuitenkin pian

huomaavan erehdyksensä, vaikken minä suuresti koettanutkaan sitä

korjata. Hänen puheistaan saatoin päättää, että hän piti seudun

talonpoikaisväkeä sangen tyhmänä, kun eivät puheesta saattaneet

huomata, mitä mies oli. Kunkin eri säätyluokan ihmisissä on

jotakin omituista, joka ei helposti jää huomaamatta niiltä, jotka

ovat tottuneet näkemään erisäätyisiä ihmisiä. Vaikka olin puettu

talonpojaksi ja sanoin olevani talonpoika, joka muka olin matkalla

Karjalaan sukulaisiani tervehtimään, eivät monet talonpojatkaan sitä

ole uskoneet, kun kauemman aikaa olen ollut heidän parissaan. Ja

kuitenkin pitäisi minun, joka polveudun talonpojista ja suurimman

osan ikääni olen elänyt heidän keskuudessaan, onnistua paremmin

kuin monen muun käydä talonpojasta. -- Täältä läksin varhain

seuraavana aamuna matkaan. Varsin miellyttävän vaikutuksen teki

minuun tämä vanha, nyt kauttaaltaan nurmen peittämä maantie, tiheät

lehtimetsät kummallakin puolen. Jo edellisenä iltana olin niin

tyytyväisenä kulkenut sitä pitkin, että tuskin muistin ajatella

yömajan hankkimista. Yhtä valtaavaa oli nyt aamulla astuessani

kuulla lintujen läheisissä metsissä kaiuttavan laulujansa, ja

sadat eri sävelet houkuttelivat minua usein pysähtymään. --

Viidenvuotias lapsi kysyi minulta Rantasalmella: "Onko teilläkin

maassanne yhtä hauskaa kuin meillä täällä?" -- "Miksi mielestäsi

täällä on niin hauskaa?" kysäsin minä. "Onhan meillä", hän vastasi,

"niin kauniita metsiä vallan lähellä ja siellä on pieniä lintusia,

jotka laulelevat, ja kukkia siellä on ja marjoja ja kaikkea."

Monet monituiset kerrat tämä pojan kuvaus kauneista metsistään

johtui mieleeni ja yhtä monasti ajattelin: kuinka olit oikeassa!

-- Vähää ennen päivällistä saavuin talonpoikaiskylään, jossa muuan

mies nähdessään napinlävestä riippuvan huiluni kysyi, mitä sillä

tein. Kuultuaan, että se oli puhallussoitin, pyysi hän minua sitä

soittelemaan. Vaikka olenkin kovin harjaantumaton sitä käyttämään,

kokoontui ennen pitkää ympärilleni lukuisa parvi lapsia, tyttöjä,

täysikasvuisia ja vanhanpuolisia henkilöitä. Tämä ei tosin ollut

mitään uutta, sillä jo ennen olin monta kertaa kokenut samaa

huiluni aikaansaamaa vaikutusta. Suomalaisten kansanlaulujen

sävelmät ja yleinen runosävelmä ovat omiansa heitä erityisesti

viehättämään. Usein, melkeinpä joka päivä seison suurilukuisen

kuulija- ja ihailijaparven ympäröimänä. Tämä huvittaa minua, en voi

sitä kieltää, ja tyydyttää suuresti itserakkauttani. Sellaisissa

tilaisuuksissa olen aina kuvitellut itseäni toiseksi Orfeukseksi

tai, puhuakseni isänmaallisemmin, uudeksi Väinämöiseksi. Sellainen

kylänväen rientäminen saapuville on toisessa suhteessa minulle

varsin hyödyllinen. Kansan ollessa koolla saan helpommin tietää,

kutka kyläläisistä osaavat lauluja ja runoja. Täten minulle nytkin

kerrottiin tytöstä, joka, ollen erittäin hyvämuistinen, osasi koko

joukon Karjalan naisten lauluja ja useita vanhan kansan runoja,

jotka viimemainitut erittäin halukkaasti panin paperille. Pian äiti

kuitenkin muistutti tytärtään, että tämän tuli muun väen kanssa

lähteä kaskelle, joka nyt oli poltettava. -- Koska aion erityisesti,

julkaista sekä nämä että toisia runoja, en ole tahtonut niitä tähän

ottaa. Mutta koska muutamat lukijoista kenties haluavat tässäkin

nähdä muutamia niistä, tahdon tähän liittää pari pätkää runosta

"Ylpeä tyttö":

Ei täy'y tätä tytärtä

renkimiehien rekehen,

kasakoien kainaloihin.

Vielä tälle tyttärelle,

vielä kauniillen kanalle, 5

tuoahan Turusta sormus,

risti Riian kaupungista.

Vielä tälle tyttärelle,

vielä kauniillen kanalle,

tuoahan tuhannen ruuna, 10

sa'an maksava satula.

Vielä tälle tyttärelle,

vielä kauniillen kanalle

luokit värjätyt väijävät,

kirjakorjat kiiättävät. 15

Vielä tästä neitosesta

tästä kauniista kanasta,

suku juopi suuren tuopin,

kaaso kannun kallistavi,

heimo hempeän pikarin. 20

Kuka tiesi kuulun piian,

kenkä kenstin morsiamen,

kynsivän kylän väliä?

Kuka tiesi, kenkä luuli,

mennä vuonna täll' ajalla 25

sukivan suruista päätä,

harjoavan huolellista!

Käytyäni usean talonpojan luona ja kirjoitettuani muistoon

muutamia runoja kahdelta tien vieressä lampaitaan kaitsevalta

paimentytöltä, tulin Ylä-Kuonan kestikievariin, jonne jäin yöksi.

Yöllä, en saata tarkalleen sanoa mihin aikaan, tänne tuli kaksi

herrasnaista. Olin pahemmassa kuin pulassa, mitä minun piti tehdä,

jäädäkkö vuoteeseen, johon olin paneutunut, vai tarjotakko se

äsken saapuneille matkustajille. Mutta koska muistui mieleeni,

että toinen vuode oli vapaa, sittenkuin isäntä, joka illalla oli

pannut maata siihen, oli noussut vieraita vastaanottamaan, pidin

paikkani. Arvelin kuitenkin kohteliaisuuden vaativan, että minä,

heidän ja erään heidän seurassaan olevan herran syödessä sekä

sittemmin naisten valmistautuessa makuulle, olin nukkuvinani, jonka

teinkin. Kuinka seuratapojakin täytyy noudattaa asianhaarojen mukaan,

ajattelin itsekseni, naisten nopeasti pannessa maata ja nähtävästi

vielä nopeammin vaipuessa uneen. Herrasmies, joka ei saanut tilaa

kamarissa, meni tupaan nukkumaan. Helposti ymmärrettävistä syistä

nousin varhain seuraavana aamuna ja jätin naiset yksikseen;

kuitenkaan en tahtonut lähteä matkaan ennenkuin he nousivat ylös,

sillä tahdoin tietää, keitä olivat. Puhuin sitten heidän kanssaan

ja tunsin toisen, joka oli neiti ------ Turusta, nyt matkalla

sukulaisensa, nimituomari ------ luo Karjalaan. Muistelin taaskin

onnetonta Turkua, mutta se hyvä vaikutus, jonka minuun teki sieltä

tulleen naisen kohtaaminen tällä vieraalla seudulla, haihdutti pian

sen alakuloisuuden, jonka Turun muistot herättävät sen entisissä

asukkaissa. Matkustava seurue läksi tiehensä, ja minäkin alotin kohta

senjälkeen vaellukseni. Päivällisaikaan pysähdyin kylään, jonka

nimen nyt jo olen unhottanut. Minua neuvottiin erään talonpojan

pojan luo, jonka sanottiin osaavan useita runoja, mutta joka juuri

oli tervaa polttamassa metsässä. Väen opastuksen mukaan menin

häntä sieltä etsimään, mutta koska juuri löydettyäni hänet rupesi

satamaan, oli minun vaikea täällä taivasalla panna muistiin mitään

hänen lauluistaan. Sitäpaitsi hän virkkoi, että saatoin toivoa

saavani rikkaamman sadon eräältä suutarilta, joka muka osasi kaikki

hänen runonsa ja vielä paljon muita. Läksin hänen asunnolleen, joka

ei ollut varsin etäällä täältä, mutta en tavannut häntä kotona.

Hänen vaimonsa ja poikansa, jotka tapasin, kertoivat hänen noin

neljännespeninkulman päässä tieltä olevalla metsätilalla olevan

"kyntötalkoossa". Heidän neuvonsa mukaan poikkesin tieltä oikealle

ja seurasin kaitaa polkua, joka alussa oli jotenkin selvää, mutta

joka näytti häviämistään häviävän metsään. Muutamat tielläni olevat

kaskimaat eksyttivät minua tämän lisäksi, niin että lopuksi kuljin

melkein ilman mitään polkua. Sitten saavuin taas paremmalle polulle,

jota seurasin ja tulin vihdoin viimeinkin suureksi ilokseni taloon,

joka juuri olikin etsimäni. Suutari sekä muu talkooväki tulivat

illalla kotia äsken raivatulta suolta, jonka olivat kyntäneet.

Toiveeni runojen suhteen petti suureksi osaksi, sillä ne olivat

pääasiallisesti hengellisiä sisällykseltään ja siis ennen painettuja.

Kuitenkin oli minulla huvi viettää täällä ilta talkoojuhlassa ja

ottaa osaa keskusteluihin, jotka sellaisissa tilaisuuksissa aina ovat

tavallista hauskemmat. Illallisruokina oli suolakalaa, paistettua

lihaa suolakastikkeessa, rokkaa ja "kokkeli-piiroo". Täälläkin

tunnetaan kalaryyppy, ja sananparsi "Ei kala kuivassa elä" oli sen

ilmoitusmerkkinä. Olut ei likimainkaan vetänyt vertoja turkulaiselle

ja hämäläiselle oluelle.