Sanomalehdessä oli ollut Brahma Samadžin jäsenissä ilmenevää innon
lamautumista koskeva kirjoitus. Siinä vihjailtiin niin ilmeisesti Pareš
Babun perheeseen, että nimien mainitsematta jättämisestä huolimatta ken
hyvänsä voi selvästi huomata, ketä tarkoitettiin, ja kirjoitustavan
nojalla oli sitäpaitsi varsin helppo arvata, kuka kirjoittaja oli.
Sutšaritan oli jotenkin onnistunut lukea kirjoitus loppuun, ja sitten
hän ryhtyi repimään lehteä kappaleiksi, — eleistä huomasi, että hänen
mielensä voi tyyntyä vasta sitten, kun hän sai sepustuksen hajoitetuksi
alkuatomeihin!
Juuri sinä hetkenä saapui huoneeseen Haran. Hän siirsi tuolinsa
Sutšaritan luo, mutta Sutšarita ei häneen katsahtanutkaan, — siinä
määrin hän oli syventynyt tehtäväänsä.
»Sutšarita», sanoi Haran, »minulla on tänään erittäin tärkeä
asia sinulle esitettävänä, ja sinun tulee kohdistaa siihen
tarkkaavaisuutesi».
Sutšarita repi edelleen paperia, ja kun sormin ei enää käynyt työtä
jatkaminen, hän otti sakset ja alkoi niillä leikellä palasia vielä
pienemmiksi. Ennenkuin hän ehti päätökseen, tuli huoneeseen Lolita.
»Lolita», virkkoi Haran, »minulla on asiaa Sutšaritalle».
Kun Lolita kääntyi menemään, Sutšarita tarttui hänen vaatteisiinsa
ja pidätti häntä. Lolita huomautti: »Mutta Panu Babulla on jotakin
erikoista sanottavaa sinulle!» Sutšarita ei kuitenkaan huomautuksesta
välittänyt, vaan kehoitti Lolitaa istumaan viereensä.
Haran oli luonnostaan kykenemätön mitään vihjausta tajuamaan. Niinpä
hän nytkin kävi muitta mutkitta asiaan. Hän sanoi: »Minun mielestäni
ei avioliittomme solmimista ole enää siirrettävä tuonnemmaksi. Olen
keskustellut asiasta Pareš Babun kanssa, ja hän sanoo, että kunhan
Sutšarita suostuu, niin päivä voidaan määrätä. Olen niinmuodoin
päättänyt, että viikko ensi sunnuntaista —» Mutta Sutšarita ei suonut
hänelle tilaisuutta lauseen lopettamiseen, vaan virkkoi lyhyesti: »Ei.»
Harania tuo erittäin täsmällinen ja ehdoton kielto hämmästytti. Hän oli
aina pitänyt Sutšaritaa oikeana tottelevaisuuden perikuvana eikä ollut
milloinkaan voinut edes kuvitella, että hän voisi katkaista lopullisen
kosinnan keskitiehen tuolla ainoalla sanalla.
»Eikö!» virkkoi Haran kiukuissaan. »Mitä merkitsee tuo ei? Onko
valittava jokin myöhempi aika?»
»Ei», toisti Sutšarita.
»Mitä tämä oikeastaan merkitsee, taivaan nimessä?» kysyi Haran ilmaa
haukkoen ja ihan ymmällä.
»Minä en suostu avioliittoon», vastasi Sutšarita, pää kumarassa.
»Et suostu? Mitä tämä voikaan tarkoittaa?» toisti Haran ikäänkuin
tylsyneenä.
»Näyttää siltä, Panu Babu», virkkoi Lolita ivallisesti, »että olette
unohtanut äidinkielenne!»
Haran silmäili Lolitaa musertavasti ja sanoi: »On helpompi tunnustaa,
etten enää ymmärrä äidinkieltäni, kuin myöntää, että olen kaiken aikaa
käsittänyt väärin sellaisen henkilön sanoja, johon en ole milloinkaan
suhtautunut muulla tavoin kuin kunnioittaen.»
»Ihmisten ymmärtäminen kysyy aikaa», huomautti Lolita, »ja tämä totuus
lienee teihinkin sovellettavissa».
»Minun sanani ja tekoni ovat olleet alusta loppuun asti mitä
parhaimmassa sopusoinnussa. Minä voin väittää, etten ole milloinkaan
antanut kenellekään aihetta ymmärtää väärin itseäni. Sanokoon Sutšarita
itse olenko oikeassa vai väärässä!»
Lolita aikoi vastata jotakin, mutta Sutšarita pidätti häntä ja sanoi:
»Te olette ihan oikeassa! En tahdo ollenkaan teitä häväistä.»
»Ellette tahdo minua häväistä», huudahti Haran, »niin minkätähden
kohtelette minua näin ynseästi?»
»Teillä on oikeus nimittää sitä ynseydeksi», vastasi Sutšarita, »mutta
minun on pakko tehdä itseni siihen vikapääksi, sillä minä en voi —»