Baroda-rouva kutsui usein luokseen samanuskoisia naistuttaviaan,
ja toisinaan he kerääntyivät kattotasanteelle Harimohinin huoneen
edustalle. Sellaisissa tapauksissa Harimohini pyrki sydämensä
yksinkertaisuudessa olemaan heidän seuranansa, mutta he puolestaan
voivat tuskin salata ylenkatsettansa. He silmäilivätkin häntä
pistävästi Barodan esittäessä oikeauskoisiin tapoihin ja tottumuksiin
kohdistuvia purevia huomautuksia, joihin muutamat heistä yhtyivät.
Sutšaritan, joka oli aina tätinsä seurassa, täytyi ääneti kestää nuo
hyökkäykset. Hän voi korkeintaan osoittaa teoillaan, että pilkka
kohdistui häneenkin, koska hän noudatti tätinsä esimerkkiä. Kun
tarjottiin virvokkeita, hän kumarsi ja kieltäytyi mitään nauttimasta
sanoen: »Kiitoksia, minä en nauti mitään sellaista.»
Silloin Baroda alkoi purkaa mielikarvauttaan: »Mitä! Tarkoitatko, ettet
voi syödä meidän seurassamme?»
Kun Sutšarita jälleen ilmaisi haluttomuutensa, kääntyi Baroda
ivalliseksi ja sanoi ystävilleen: »Tiedättekö, meidän nuori neitimme
alkaa olla erinomaisen korkeata kastia. Meidän kosketuksemme saastuttaa
häntä!»
»Mitä! Onko Sutšarita kääntynyt oikeauskoiseksi? Eipä ihmeillä ole
loppua!» huomauttivat vieraat.
Harimohini lähti pois allapäin ja sanoi: »Ei, Radharani, tämä ei käy
laatuun, rakkaani; mene ja nauti jotakin heidän seurassaan!» Täti ei
voinut sietää sitä ajatusta, että hänen sisarentyttärensä täytyi olla
tuollaisen ivan esineenä, mutta Sutšarita oli järkähtämätön.
Eräänä päivänä eräs brahmovieras aikoi astua Harimohinin huoneeseen
jalkineineen päivineen tyydyttääkseen uteliaisuuttansa, kun Sutšarita
äkkiä astui hänen tielleen ja sanoi: »Ei tähän huoneeseen, olkaa hyvä!»
»Miksi ei?»
»Siellä on tätini kotijumala.»
»Ahaa, epäjumala! Palveleeko hän epäjumalia?»
»Palvelee, maammoseni, epäilemättä», vastasi Harimohini.
»Kuinka voitte uskoa epäjumaliin?»
»Uskoa? Mistäpä saisikaan minunlaiseni onneton olento uskon? Jos
minulla olisi usko, olisin pelastettu.»
Lolita sattui olemaan läsnä siinä tilaisuudessa, ja hän kääntyi
tulipunaisin kasvoin kysymään vieraalta: »Uskotteko te siihen, jota
palvotte?»
»Sepä kysymys! Kuinkapa muuten?» kuului vastaus.
Lolita pudisti halveksivasti päätänsä sanoessaan: »Teiltä ei ainoastaan
puutu uskoa, vaan te ette edes tiedä, että se teiltä puuttuu.»
Siten oli Sutšarita kerrassaan vieraantunut kotolaisistaan, vaikka
Harimohini kokikin parhaansa mukaan häntä estää tekemästä sellaista,
mitä Baroda erikoisesti paheksui.
Baroda ja Haran eivät olleet aikaisemmin milloinkaan hyvin
sopineet, mutta nyt he pääsivät ilmeiseen yhteisymmärrykseen toisia
vastustaessaan. Niinmuodoin Baroda-rouvalla oli ilo lausua, että
sanoivatpa ihmiset mitä tahansa, Panu Babu oli kuitenkin, jos
kukaan, se mies, joka koki pitää puhtaina Brahma Samadžin ihanteita.
Haran puolestaan selitti kaikille järjestään, että Baroda-rouva
oli brahmalaisen perheenäidin loistava esikuva, joka hurskaasti ja
tunnollisesti pyrki kaikin tavoin varjelemaan Brahmaseuran nimeä
kaikelta saastutukselta. Näihin ylistyksiin sisältyi tietenkin peitetty
Pareš Babuun kohdistuva syytös.
Eräänä päivänä Haran sanoi Sutšaritalle Pareš Babun läsnäollessa: »Olen
kuullut, että te nykyjään nautitte ainoastaan jumalankuville tarjottua
pyhitettyä ruokaa. Onko se totta?»
Sutšarita punastui, mutta ei ollut huomautusta kuulevinaan, alkoihan
vain järjestää pöydällä olevia kyniä ja mustepulloa. Pareš Babu loi
häneen lempeän silmäyksen ja sanoi Haranille: »Kuulkaahan, Panu Babu,
kaiken sen, mitä me nautimme, pyhittää Jumalan siunaus.»
»Mutta Sutšarita näyttää olevan valmis luopumaan Jumalastamme», virkkoi
Haran.
»Jos se olisikin mahdollista, auttaako asiaa, jos saatamme hänet
senvuoksi murhemielelle?» kysyi Pareš Babu.
»Kun näemme virran kiidättävän ihmistä mukanaan, emmekö silloin tee
oikein yrittäessämme vetää häntä takaisin rannalle?» kysyi puolestaan
Haran.
»Se, joka heittelee häntä maakokkareilla, ei suinkaan vedä häntä
rannalle», huomautti Pareš Babu. »Mutta älkää olko huolissanne, Panu
Babu. Minä olen tuntenut Sutšaritan aina niistä ajoista, jolloin hän
oli pikku tyttö, ja jos hän olisi joutunut virran vietäväksi, olisin
asian tietänyt ennen kuin kukaan teistä enkä olisi minäkään jäänyt
välinpitämättömäksi.»
»Sutšarita voi vastata omasta puolestaan», sanoi Haran. »Minä olen
kuullut, ettei hän enää aterioi kaikkien seurassa. Kysykää häneltä,
onko se totta.»
Sutšarita hellitti mustepulloon kohdistamaansa tarpeettoman kiinteätä
tarkkaavaisuutta ja sanoi: »Isä tietää, että olen lakannut nauttimasta
ruokaa, johon ovat koskeneet kaikenlaiset ihmiset, ja jos hän voi sen
sietää, niin siinä on minulle kyllin. Jos se on jollekulle teistä
epämieluista, voitte nimittää minua miten hyväksi näette, mutta
miksi kiusaatte isää sentähden? Ettekö tiedä, kuinka äärettömän
suvaitsevaisesti hän suhtautuu jokaiseen meistä? Tällä tavallako te
hänelle kostatte?»
Haran hämmästyi tuota selvää puhetta. »Sutšaritakin on oppinut puhumaan
omasta puolestansa!» ajatteli hän ihmeissään.
Pareš Babu oli rauhan mies, hän ei mielellään kuullut kiisteltävän
itsestään enempää kuin toisistakaan. Hän oli elänyt elämänsä kaikessa
hiljaisuudessa etsimättä itselleen minkäänlaista vaikutusvaltaista
asemaa Brahma Samadžin piirissä. Haran oli otaksunut tuon johtuvan
Pareš Babun innostuksen puutteesta ja oli häntä siitä moittinutkin,
mutta Pareš Babu oli sanonut vain: »Jumala on luonut kahdenlaisia
olioita, liikkuvia ja liikkumattomia. Minä kuulun jälkimmäiseen
ryhmään. Jumala käyttelee minunlaisiani ihmisiä sellaisiin töihin,
jotka meille soveltuvat. Ihminen ei saavuta mitään, jos pyrkii
rauhattomana suorittamaan jotakin sellaista, mihin ei kykene. Minä
alan käydä vanhaksi, ja aikoja sitten on käynyt selväksi, mitä kykenen
tekemään, mitä en. Te ette voi saada mitään hyvää aikaan minua
yllyttämällä.»
Haran ylpeili siitä, että kykeni luomaan innostusta kaikkein
turtuneimpaankin sydämeen. Hän uskoi voivansa vastustamattomalla
tavalla yllyttää hidasta toimeliaisuuteen, hellyttää langennutta
katumukseen, — niin voimallisesti, ettei kukaan voinut vastustaa hänen
vilpitöntä kehoitustansa. Hän oli johtunut päättelemään, että kaikki
ne muutokset parempaan, joita oli tapahtunut Samadžin yksityisissä
jäsenissä, olivat ensi sijassa hänen aiheuttamansa.
Hän uskoi varmaan, että juuri hänen vaikutuksensa tuntui kaiken
aikaa näkymön takana, ja kun joku erikoisesti ylisti Sutšaritaa
hänen läsnäollessaan, sai omahyväinen tunto hänen olemuksensa
tyytyväisyyttä säteilemään. Hän tunsi muovaavansa Sutšaritan luonnetta
neuvoillaan, esimerkillään ja kumppanuudellaan ja oli alkanut toivoa,
että Sutšaritan elämä muodostuisi erääksi hänen loistavimmista
aikaansaannoksistaan. Sutšaritan valitettava taantuminen ei sekään
millään tavoin hänen ylpeyttään vähentänyt, sillä hän luki asian
yksinomaan Pareš Babun viaksi.
Haran ei milloinkaan ollut voinut sydämestään yhtyä kaikkien huulilta
kuuluvaan Pareš Babun ylistämiseen ja otaksui nyt voivansa onnitella
itseään sen johdosta, että toiset aivan pian havaitsisivat, kuinka
oikeutettu oli ollut hänen älykäs vaikenemisensa siinä asiassa.
Haran voi antaa anteeksi melkein mitä tahansa muuta, mutta ei sitä,
että ne henkilöt, joita hän oli kokenut johtaa oikeaan, noudattivat
itsenäistä kulkusuuntaa. Hänen oli melkein mahdoton sallia uhriensa
päästä pakoon käymättä taisteluun heitä vastaan, ja mitä selvemmäksi
kävi, etteivät hänen neuvonsa mitään hyödyttäneet, sitä kiihkeämmäksi
hän kääntyi. Hän oli kuin vedetty koneisto, joka auttamattomasti
liikkuu edelleen pauhaten samaa säveltänsä haluttomiin korviin,
ollenkaan tietämättä, milloin kuulijat ovat tiessään.
Tuo hänen ominaisuutensa oli tuottanut Sutšaritalle suurta huolta, ei
hänen itsensä vuoksi, vaan Pareš Babun tähden. Pareš Babu oli muuttunut
koko Brahma Samadžin puheenaiheeksi, — mitä olikaan tehtävissä asian
auttamiseksi?
Harimohini puolestaan alkoi ajan kuluessa käsittää, että mitä enemmän
hän pysytteli taka-alalla, sitä enemmän häiriötä hän aiheutti perheen
piirissä, ja ne nöyryytykset, joiden alaiseksi hän joutui, tuottivat
Sutšaritalle yhä suurempaa huolta. Hän ei voinut keksiä mitään keinoa
näistä vaikeuksista selviytyä.
Kaiken muun lisäksi oli Baroda-rouva alkanut vaatia Pareš Babua
jouduttamaan Sutšaritan mieheläänmenoa. »Me emme voi enää olla
vastuussa Sutšaritasta», huomautti hän, »kun hän on alkanut noudatella
omaa mieluisaa tahtoansa, Jos hänen häänsä siirtyvät vielä hyvinkin
kauas, niin minun täytyy viedä tytöt jonnekin muualle, sillä Sutšaritan
kelvoton esimerkki on heille ylen tuhoisa. Sinä joudut vielä katumaan
hänelle osoittamaasi myöntyväisyyttä, muista se. Katsohan Lolitaa.
Hän ei ole milloinkaan ennen ollut sellainen kuin nyt. Kenestä luulet
aiheutuvan hänen kelvottoman käytöksensä, — ettei hän tottele ketään,
vaan on kaikin tavoin vastukseksi? Luuletko, ettei Sutšaritalla ollut
mitään osuutta taanoisessa tapahtumassa, joka sai minut melkein
menehtymään häpeään? Minä en ole valittanut milloinkaan ennen, koska
tiedän sinun rakastavan Sutšaritaa enemmän kuin omia tyttäriämme, mutta
salli minun nyt sanoa suoraan, ettei tämä käy enää kauan päinsä.»
Pareš Babu oli kovin pahoillaan, ei Sutšaritan käyttäytymisestä, vaan
perheessä vallitsevan häiriötilan vuoksi. Hän tiesi varsin hyvin, ettei
Baroda kerran asian päätettyään jättäisi yhtäkään kiveä kääntämättä
saavuttaakseen tarkoituksensa ja että hän yrityksen toivottomalta
näyttäessä vain kävisi työhön kahta kiivaammin. Pareš Babu ajatteli,
että jos avioliiton solmimista voitaisiin jouduttaa, se rauhoittaisi
Sutšaritan itsensäkin mieltä näissä oloissa, ja sanoi senvuoksi
Barodalle: »Jos Panu Babu voi saada Sutšaritan määräämään päivän, niin
minulla ei ole mitään muistuttamista.»
»Tekisipä mieleni tietää, kuinka monet kerrat hänen suostumustaan
on pyydettävä», huudahti Baroda. »Sinä saat minut ihan ihmeisiini!
Minkätähden odottelisimmekaan hänen suopeata suostumustansa? Sanohan
minulle, mistä hän löytää toisen sellaisen miehen! Suutu, jos tahdot,
mutta kun totta puhutaan, niin Sutšarita ei ole Panu Babun arvoinen!»
»Minä en ole saanut täyttä selkoa», virkkoi Pareš Babu, »millaisin
tuntein Sutšarita oikeastaan suhtautuu Panu Babuun. Elleivät siis he
itse pääse sovintoon keskenään, niin minä puolestani en haluaisi asiaan
puuttua.»
»Vai niin, vai et ole saanut selkoa!» huudahti Baroda. »Tunnustatko sen
viimeinkin? Minä vakuutan sinulle, ettei siitä tytöstä helposti saada
selkoa. Usko minua: hän on mieleltänsä aivan toisenlainen kuin toisille
luulottelee!»