Sanomattomin helpotuksen tunnoin Sutšarita heti huudahti: »Ah, tekö
siellä, Binoi Babu? Tulkaahan sisään!»
»Sinä erehdyt, _didi_, täällä ei ole Binoi Babu, vaan pelkkä Binoi. Älä
huoli minua kiusata kaikilla muodollisuuksilla!» virkkoi Binoi astuen
huoneeseen. Havaittuaan sitten Haranin ja hänen kasvojensa ilmeen hän
lisäsi leikkisästi: »Ah, minä huomaan, että olette minuun pahastunut,
kun en ole käynyt moneen päivään teitä tapaamassa!»
Haran yritti jatkaa leikinlaskua. »Onpa siinä hyväkin syy
pahastumiseen», aloitti hän, mutta jatkoi sitten: »Pelkäänpä, että
tulitte sopimattomaan aikaan. Minä olin keskustelemassa Sutšaritan
kanssa tärkeästä asiasta.»
»Sellainen on minulla kova onni!» virkkoi Binoi nopeasti nousten. »Ei
voi koskaan tietää, milloin on otollinen aika, ja niin ei uskalla tulla
juuri milloinkaan.»
Hän oli huoneesta poistumassa, kun Sutšarita sanoi: »Älkää huoliko
lähteä, Binoi Babu. Me olemme jo puhuneet puhuttavamme. Istuutukaa.»
Binoi arvasi, että hänen saapumisensa oli pelastanut Sutšaritan
jostakin ikävästä tilanteesta. Hän istuutui iloisen näköisenä ja
virkkoi: »Minä en koskaan kieltäydy ystävällisyydestä. Jos minua
kehoitetaan istumaan, niin tottelen, minkä ennätän. Sellainen on minun
luontoni. Ole siis varuillasi, _didi!_ Älä sano milloinkaan sellaista,
mikä ei ole tarkoituksesi, muuten joudut katumaan seurauksia!»
Haran joutui ihan sanattomaksi, mutta hänen hahmonsa osoitti yhä
lisääntyvää päättäväisyyttä lausuen varoituksen sanana kaikille
läsnäolijoille, ettei hän aikonut poistua, ennenkuin oli saanut
sanotuksi kaikki, mitä hänellä oli sydämellään.
Kun Lolita oli kuullut ulkoa Binoin äänen, alkoi veri soutaa
kiivaasti hänen suonissaan kumoten kaikki hänen yrityksensä näyttää
luontevalta. Niinpä hän ei voinutkaan Binoin huoneeseen tultua
puhutella häntä niinkuin tavallista tuttavaa puhutellaan, sillä koko
hänen tarkkaavaisuutensa kohdistui siihen, minne oli katsottava ja
mihin kädet sijoitettava. Hän olisi lähtenyt huoneesta, mutta Sutšarita
piteli yhä häntä kiinni.
Binoi puolestaan puhutteli vain Sutšaritaa, koska ei älyllisestä
valmiudestaan huolimatta uskaltanut kääntyä suoraan Lolitan puoleen.
Hän yritti salata hämminkiänsä juttelemalla lakkaamatta.
Lolitan ja Binoin kesken vallitseva ujous ei kumminkaan jäänyt
Haranilta havaitsematta. Hän oli äreillään siitä, että Lolita, joka
oli hiljattain kohdellut häntä itseään ylen julkeasti, nyt esiintyi
aivan nöyränä Binoin edessä. Nähdessään tämän uuden todistuksen siitä
pahasta, mikä oli tullut perheen keskuuteen sen nojalla, että tyttäret
olivat saaneet seurustella Brahma Samadžiin kuulumattomien henkilöiden
kanssa, Haran tunsi entistä ankarampaa Pareš Babuun kohdistuvaa
suuttumusta. Ja se tunto, että Pareš Babu joutuisi vielä katumaan
mielettömyyttään, täytti hänen mielensä voimakkaana kuin kirous.
Kun oli käynyt ilmi, ettei Haran ajatellutkaan poistua, Sutšarita sanoi
Binoille: »Te ette ole nähnyt tätiä pitkiin aikoihin. Hän kysyy usein
teitä. Ettekö lähde häntä tervehtimään?»
»Asian laita ei suinkaan ole niin», huomautti Binoi lähtiessään
seuraamaan Sutšaritaa, »että minua tarvitsee muistuttaa tädin
olemassaolosta. Minä olen jo häntä ajatellut.»
Sutšaritan lähdettyä Binoin kerällä Lolitakin nousi ja sanoi: »Panu
Babu, minä otaksun, ettei teillä ole mitään erikoista asiaa minulle?»
»Ei ole», vastasi Haran. »Koska otaksun, että teitä kaivataan jossakin
muualla, sallin teidän lähteä.»
Lolita ymmärsi vihjauksen, malttoi mielensä, tahtoi osoittaa, ettei
huomautus häneen koskenut ja lausui: »Binoi Babu ei ole käynyt pitkään
aikaan luonamme, ja minun täytyy tosiaankin mennä juttelemaan hänen
kanssaan. Jos haluatte sillävälin lukea omaa kirjoittamaanne — mutta
minähän unohdin: sisareni on vastikään repinyt koko lehden kappaleiksi.
Mutta jos voitte sietää jonkun toisen kirjoittamaa, niin voittehan
silmäillä näitä.» Lolita otti pöydän kulmalta huolellisesti siihen
sijoitettuja Goran kirjoittamia artikkeleja, asetti ne Haranin eteen ja
lähti yläkertaan.
Binoin vierailu ilahdutti Harimohinia. Syynä ei ollut yksin se, että
hän oli nuorukaiseen mielistynyt, vaan myöskin se, että hän oli aivan
toisenlainen kuin toiset vieraat, jotka kohtelivat häntä ikäänkuin hän
olisi ollut johonkin toiseen lajiin kuuluva olento. Heidän joukossaan
oli kalkuttalaisia, jotka olivat englantilaisen ja bengalilaisen
sivistyksensä nojalla häntä ylempiä, ja heidän kopeutensa sai
Harimohinin vähitellen piiloutumaan omaan itseensä.
Binoin läsnäolo sitävastoin tuntui häntä tukevan. Binoi oli hänkin
kalkuttalainen, ja Harimohini oli kuullut, että hänen oppineisuutensa
oli varsin kunnioitusta herättävä, mutta siitä huolimatta Binoi ei
ollut milloinkaan osoittanut hänelle vähintäkään ylenkatsetta, vaan
pikemmin aina rakastavaa huomaavaisuutta. Varsinkin siitä syystä Binoi
oli lyhyessä ajassa voittanut itselleen sijan hänen sydämessään,
ikäänkuin läheinen sukulainen.
Lolitan ei olisi ollut niin helppo lähteä Binoin jälkeen Harimohinin
luo, ellei Haran olisi loukannut hänen ylpeyttänsä. Tämä loukkaus
pakotti hänet menemään, mutta sai hänet myöskin arkailematta ja
avoimesti juttelemaan Binoin kanssa. Toisinaan kuului heidän naurunsa
helinä aina alakertaan asti ja kiusasi yksikseen jätetyn Haranin
hermoja.
Haran väsyi aivan pian omaan seuraansa ja ajatteli lievittää
kärsimäänsä loukkausta juttelemalla Baroda-rouvan kanssa. Kun Baroda
löytyi ja sai kuulla Sutšaritan ilmaisseen haluttomuutensa mennä
naimisiin Haranin kanssa, hänen närkästyksensä oli rajaton.
»Kuulkaahan, Panu Babu», varoitti hän, »minä en neuvo teitä olemaan
liian hyväluontoinen tässä asiassa. Hän on antanut suostumuksensa
kerran ja toisenkin, ja onhan koko Brahma Samadž pitänyt asiaa jo
aikoja sitten päätettynä. Teidän ei pidä sallia koko asian joutuvan
mullin mallin vain siitä syystä, että hän suvaitsee tänään pudistaa
päätänsä. Teidän ei pidä niin helposti luopua vaatimuksestanne. Olkaa
luja, ja saammepa nähdä, mitä hän voi tehdä!»
Oli aivan suotta yllyttää Harania lujuuteen. Hän oli koko ajan sanellut
jäykästi itselleen: »Minun täytyy pitää huolta siitä, että tämä asia
toteutuu, periaatteen vuoksi. Minulle ei suinkaan ole suuri asia luopua
Sutšaritasta, mutta Brahma Samadžin arvo on vaarassa!»
Binoi, joka halusi vapautua kaikista muodollisuuksista suhteessaan
Harimohiniin, pyysi häneltä jotakin syötävää. Harimohini alkoi
kerkeästi puuhailla, asetti messinkitarjottimelle hedelmiä, makeisia ja
paahdettuja riisijyviä sekä lasin maitoa.
Binoi nauroi ja sanoi: »Luulin saattavani tädin pahaankin pulaan
vaatimalla syötävää tällaisena ajattomana aikana, mutta huomaanpa, että
täytyy tunnustaa joutuneeni häviölle!»
Sitten hän aikoi alkaa nauttia ateriaansa hyvin ruokahaluin, kun
samassa ilmaantui Baroda-rouva.
Binoi kumarsi mahdollisimman syvään lautasensa yli hänen astuessaan
sisään ja sanoi: »Mistä johtuukaan, etten tavannut teitä alakerrassa?
Minä olin siellä vähän aikaa.»
Mutta Baroda ei välittänyt vähääkään hänen huomautuksestaan enempää
kuin tervehdyksestäänkään, vaan kääntyi Sutšaritan puoleen huudahtaen:
»Eikö olekin täällä meidän nuori neitimme? Arvasinhan sen! Hän
huvittelee Panu Babun odotellessa häntä koko aamupuhteen, niinkuin
armonanelija! Minä olen kasvattanut kaikki tyttäreni pienestä pitäen,
ja milloinkaan ennen ei ole sellaista tapahtunut. Kuka hänet sellaiseen
yllyttäneekään? Onpa surkeata, että sellainen käytös saa sijaa meidän
perheessämme. Kuinka voimme enää näyttää kasvojamme Brahma Samadžissa?»
Harimohini joutui tuosta kovin hämilleen ja sanoi Sutšaritalle: »Minä
en tietänyt, että joku odottaa sinua alakerrassa. Teinpä väärin sinua
täällä, pidättäessäni. Mene, kultaseni, mene heti! Olisihan minun
pitänyt asia paremmin ymmärtää.»
Lolita aikoi sanoa, ettei syy suinkaan ollut Harimohinin, mutta
Sutšarita puristi hänen kättänsä vaikenemisen merkiksi ja lähti
sanaakaan virkkamatta alakertaan.
Aikaisemmin on kerrottu, kuinka Binoi aluksi saavutti Barodan suosion.
Baroda oli varmasti uskonut, että Binoista tulisi perheen aikaansaaman
vaikutuksen nojalla piankin Brahma Samadžin jäsen, ja tunsi erikoista
ylpeyttä ajatellessaan, että hän itse olisi tämän nuoren miehen
kohtalon muovaaja. Olipa hän erinäisissä tilaisuuksissa kehuskellutkin
itseään puhuessaan asiasta eräille brahmoystävilleen. Niinmuodoin
hänestä tuntui sitäkin katkerammalta nähdä samainen Binoi keskellä
vihollisen leiriä ja oma tytär Lolita hänen kapinoivana liittolaisenaan.
»Onko sinulla jotakin erikoista toimitettavaa täällä, Lolita?» kysyi
hän pistävästi.
»Binoi Babu on tullut, ja minä —»
»Jätä sinä Binoi Babu huvittamaan niitä, joiden luo hän on tullut
vierailemaan. Sinua tarvitaan alakerrassa!»
Lolita johtui kohta päättelemään, että Haran oli liittänyt hänen
nimensä Binoin nimeen sellaisella tavalla, johon hänellä ei ollut
oikeutta. Se jäykensi hänen asennettaan, joten hän päätti tarpeettoman
pontevasti lauseen, jonka oli aloittanut epäröiden: »Binoi Babu on
tullut pitkistä ajoista käymään luonamme. Minä tahdon ensin jutella
hänen kanssaan; tulen alakertaan hieman myöhemmin.»
Lausuttujen sanojen sävystä Baroda-rouva ymmärsi, ettei Lolita
suostunut säikkymään, ja koska olisi ollut ylen ikävää tunnustaa
hävinneensä Harimohinin läsnäollessa, Baroda lähti huoneesta mitään
virkkamatta ja kiinnittämättä Binoihin vähintäkään huomiota.
Lolita oli äidilleen sanonut tahtovansa välttämättä saada jutella
Binoin kanssa, mutta tuosta kiihkeästi halusta ei tuntunut olevan enää
jälkeäkään, kun Baroda oli poistunut. He istuivat kaikki kolme vähän
aikaa ahdistavaa vaitioloa kokien, ja sitten Lolita nousi, meni omaan
huoneeseensa ja sulkeutui sinne.
Binoi käsitti varsin hyvin, millaisessa asemassa Harimohini oli tässä
perheessä, suuntasi keskustelun niille laduille ja sai vähitellen
kuulla hänen koko tarinansa.
Kerrottuaan kaikki Harimohini virkkoi: »Lapseni, maailma ei ole oikea
olopaikka minunlaisilleni onnettomille naisille. Minulle olisi ollut
parempi, jos olisin voinut mennä johonkin pyhään paikkaan ja palvella
siellä Jumalaa. Minulla oli vähäinen summa rahaa, ja minä olisin voinut
elää sen varassa joitakin aikoja, ja jos olisin elänyt kauemminkin,
olisin voinut tulla jotenkin toimeen keittäjänä jossakin perheessä.
Benaresissa on paljon ihmisiä, jotka elävät siten!
Mutta minun mieleni on niin syntinen, etten voinut siten menetellä.
Kun olen yksin, kaikki murheeni tuntuvat minua ahdistavan ja estävän
minua ajattelemastakaan Jumalaa. Toisinaan tuntuu siltä, että menetän
järkeni. Radharani ja Satiš ovat olleet minulle kuin laudankappale
hukkuvalle, — pelkkä ajatuskin, että minun täytyy heidät jättää, saa
minut melkein tukehtumaan. Senvuoksi minua ahdistaa öin päivin pelko,
että joudun menettämään heidätkin — miksi olisinkaan muuten kaikki
menetettyäni kiintynyt heihin niin sanomattomasti lyhyen ajan kuluessa?
Minun ei ole vaikea puhua aivan avoimesti sinulle, poikani. Tiedä siis,
että siitä asti, kun olen saanut nuo kaksi olentoa, minusta jälleen
tuntuu kuin voisin palvoa Jumalaa koko sydämestäni; mutta jos heidät
kadotan, niin Jumalani on taasen vain kappale kovaa kiveä.»
Niin sanottuaan Harimohini pyyhki kyynelet silmistään.