Pareš Babu oli ottanut Harimohinin taloonsa Baroda-rouvan poissaollessa
ja oli luovuttanut hänen käytettäväkseen talon ylimmässä osassa olevan
yksinäisen huoneen, jossa hän voi elää omaan tapaansa ja vaikeudetta
noudattaa kastinsa sääntöjä.
Palatessaan kotiin ja havaitessaan taloutensa mutkistuneen tuon uuden
tulokkaan vuoksi, Baroda oli kovin kiukuissaan ja selitti Pareš Babulle
selvin sanoin, että hänelle asetettiin liiallisia vaatimuksia.
»Sinä voit kantaa meidän koko perheemme taakan», virkkoi Pareš Babu,
»ja epäilemättä voit ottaa hoiviisi tuon onnettoman leskenkin».
Baroda-rouvan mielestä Pareš Babulta puuttui kaikkea käytännöllistä
tervettä älyä ja maailmantuntemusta. Baroda uskoi varmaan, että hän,
ollenkaan tajuamatta, miten taloudellisissa asioissa oli meneteltävä,
eksyi väärään joka askelella toimiessaan omin päin. Mutta toisaalta hän
tiesi, että jos Pareš Babu kerran oli päättänyt menetellä määrätyllä
tavalla, hän pysyi järkähtämättömänä kuin kivestä tehty jumalankuva,
kaikista väittelyistä, kaikesta suuttumisesta ja kaikista kyynelistäkin
huolimatta. Mitäpä voikaan tehdä sellaiselle miehelle? Kukapa nainen
voi tulla toimeen sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa ei käynyt edes
riiteleminen tarpeen tullen? Baroda tunsi, että oli tunnustettava
häviönsä.
Sutšarita oli suunnilleen samanikäinen kuin Monorama, ja Harimohinin
mielestä hän oli Monoraman näköinenkin. Luonteeltaankin he olivat
yhdenlaiset, rauhalliset, mutta lujat. Toisinaan, nähdessään Sutšaritan
selkäpuolelta, Harimohini tunsi sydämensä sylkähtävän.
Eräänä iltana, kun Harimohini istui yksin pimeässä, hiljaa itkien, ja
Sutšarita tuli hänen luokseen, Harimohini puristi sisarentyttärensä
poveansa vasten ja kuiskasi sulkien silmänsä: »Hän on tullut takaisin,
hän on tullut takaisin minun povelleni! Hän ei tahtonut lähteä, mutta
minä lähetin hänet pois. Voinko milloinkaan eläessäni saada siitä
riittävää rangaistusta? Mutta kenties olenkin kärsinyt jo riittävästi,
joten hän tulee nyt takaisin luokseni! Tässä hän on, entinen hymy
kasvoissaan. Ah, pieni maammoni, aarteeni, jalokiveni!» Sitten hän
alkoi silitellä Sutšaritan kasvoja ja suudella häntä, kyynelten
vieriessä pitkin hänen poskiansa.
Sutšarita alkoi hänkin nyyhkyttää ja virkkoi tukehtuvalla äänellä:
»Täti, minä en saanut kauan nauttia äidin rakkautta, mutta nyt on
menettämäni äiti tullut takaisin. Kuinka usein olenkaan huutanut
avukseni äitiäni, kun minulla ei ollut voimia kääntyä Jumalan puoleen
surussani, kun koko sieluni tuntui turtuvan. Nyt on äitini kuullut
huutoni ja tullut minun luokseni!»
Harimohini sanoi: »Älä puhu niin, lapseni, älä puhu niin. Kun kuulen
sinun niin sanovan, olen niin onnellinen, että minua peloittaa! Hyvä
Jumala, älä riistä minulta tätä! Minä olen yrittänyt vapautua kaikesta
kiintymyksestä, tehdä sydämeni kivikovaksi, mutta en ole kyennyt —
niin heikko olen. Armahdat minua, älä minua jälleen lyö vihassasi! Oi
Radharani, rakkaani, lähde pois minun luotani ja jätä minut! Älä kiinny
minuun! Oi elämäni jumala, oi Krišna, oi Gopal, millaista onnettomuutta
minua varten jälleen valmistelettekaan!»
»Täti», virkkoi Sutšarita, »sinä et voi milloinkaan lähettää minua pois
luotasi, sanoitpa mitä tahansa; minä en jätä sinua, en milloinkaan,
tahdon olla aina sinun luonasi». Hän painui tätinsä povea vasten ja
lepäsi siinä kuin lapsi.
Muutaman päivän kuluessa oli Sutšaritan ja hänen tätinsä välille
kehittynyt niin syvä sukulaisuuden tunne, ettei aika mitenkään
kelvannut sen mittaajaksi. Tuo tuntui lisäävän Baroda-rouvan ärtymystä.
»Katsohan tuota tyttöä!» huudahti hän. »Ikäänkuin hän ei olisi
milloinkaan saanut osakseen meidän taholtamme minkäänlaista huolenpitoa
tai rakkautta! Tekisipä mieleni tietää, missä hänen tätinsä on ollut
kaikki nämä vuodet! Me näemme kaiken vaivan kasvattaessamme hänet
pienestä pitäen, ja nyt ei kuulu muuta kuin: täti, täti! Enkö olekin
aina sanonut miehelleni, että tuo Sutšarita, jota he kaikki ylistelevät
pilviin saakka, näyttää sellaiselta kuin voi ei hänen suussaan sulaisi,
— mutta eipä ole lämpöä hänen sydämessäänkään. Kaikki, mitä olemme
hänen hyväkseen tehneet, on kuin hukkaan heitetty.»
Baroda tiesi varsin hyvin, ettei Pareš Babu osoittaisi myötätuntoa
sellaisille mietteille, vaan että hän, Baroda, menettäisi hänen
kunnioituksensakin, jos ilmaisisi Harimohiniin kohdistuvaa harmiansa.
Siitä hän suuttui entistä enemmän ja sai hänet — ajattelipa mies mitä
tahansa — yrittämään todistaa, että kaikki ymmärtäväiset ihmiset
olivat hänen kannallaan. Hän alkoi keskustella Harimohinin asiasta
kaikkien Brahma Samadžin jäsenten, merkittävien ja merkityksettömien
kanssa voittaakseen heidät puolelleen. Hän valitteli lakkaamatta,
kuinka vahingollista oli, että lapsilla oli aina nähtävänhän tuo
taikauskoinen, huono-onninen, epäjumaliansa palveleva nainen.
Baroda-rouvan tukahdutettu ärtymys ei ilmennyt ainoastaan kodin
ulkopuolella, vaan aiheutti vielä, että Harimohini tunsi olonsa ylen
ikäväksi. Se korkeaan kastiin kuuluva palvelija, jonka asiana oli
hakea Harimohinille keittovettä, sai tehtäväkseen jotakin aivan muuta
juuri silloin, kun hänen palvelustaan tarvittiin. Jos asiasta jotakin
mainittiin, niin Baroda sanoi: »Mikä nyt on hätänä? Onhan Ramdin
käytettävissä?» Samalla Baroda varsin hyvin tiesi, ettei Harimohini
voinut käyttää vettä, jota hänelle ojensi alhaiseen kastiin kuuluva
Ramdin. Jos joku hänelle asiasta huomautti, hän virkkoi vain: »Jos hän
kerran kuuluu niin ylhäiseen kastiin, miksi hän tuleekaan brahmokotiin
asumaan? Me emme voi täällä noudattaa noita typeriä erotuksia, ja minä
en missään tapauksessa siihen suostu.»
Sellaisissa tapauksissa hänen velvollisuudentuntonsa ilmeni kerrassaan
kiivaana. Hän sanoi: »Brahma Samadž muuttuu kerrassaan hölläksi,
mitä tulee yhteiskunnallisiin asioihin — ja siitä syystä se tekee
sosiaalisen kehityksen hyväksi paljoa vähemmän kuin ennen.» Baroda
selitti puolestaan kieltäytyvänsä suosimasta sellaista velttoutta
vähimmässäkään määrässä, niin kauan kuin hänessä oli voiman hivenkin
jäljellä! Jos hänet ymmärrettiin väärin, niin asia ei ollut
autettavissa; jos hänen omat sukulaisensa olivat häntä vastaan, niin
hän oli valmis sen kärsimään! Ja loppujen lopuksi hän ei unohtanut
palauttaa kuulijoittensa mieliin sitäkään, että kaikki maailman
pyhimykset, jotka olivat saaneet aikaan jotakin suurta, olivat
joutuneet kärsimään vastustusta ja solvausta.
Mutta minkäänlainen olojen vaikeus ei näyttänyt tehoavan Harimohiniin,
— näytti pikemmin siltä, että hän riemuitsi voidessaan siten kruunata
kaikki katumusharjoituksensa. Hänen itse valitsemansa askeettisen
elämän vaivat tuntuivat sointuvan siihen alinomaiseen tuskaan, joka
raivosi hänen mielessään. Hän näytti palvovan murhetta lausuen sen
tervetulleeksi ja omaksuen sen voidakseen saavuttaa siitä todellisen
moraalisen voiton.
Havaitessaan, että veden hankinta hänen keitoksiaan varten aiheutti
perheessä häiriötä, hän lakkasi kerrassaan keittämästä ja eli pelkistä
hedelmistä ja maidosta, jotka ensin laski jumalansa eteen uhrilahjaksi.
Sutšarita oli siitä kovin pahoillaan. Hänen tätinsä tahtoi häntä
tyynnyttää ja sanoi: »Mutta sehän on minulle vain hyväksi. Se on
välttämätöntä itsekuria, ja siitä koituu minulle iloa eikä surua.»
»Täti», virkkoi Sutšarita, »jos lakkaan ottamasta vettä ja ravintoa
alempaan kastiin kuuluvien henkilöiden kädestä, sallitko minun palvella
itseäsi?»
»Sinun, rakkaani», vastasi Harimohini, »tulee menetellä niinkuin
sinulle on opetettu — sinun ei pidä noudattaa toista tietä minun
tähteni. Sinä olet minun lähelläni, minun sylissäni, ja siitä on
minulle kyllin onnea. Pareš Babu on ollut sinulle kuin isä, kuin
_guru;_ sinun tulee kunnioittaa hänen opetustansa, ja Jumala on sinua
siunaava.»
Harimohini itse sieti kaikki Baroda-rouvan hänelle aiheuttamat pienet
ikävyydet niin luontevasti, ettei näyttänyt niitä havaitsevankaan.
Kun Pareš Babu tuli aamuisin häntä tervehtimään ja kysyi: »Kuinka
jakselette tänään; toivottavasti ei olonne täällä ole epämukavaa?» hän
vastasi: »Ei, parhaat kiitokset; minä elelen sangen onnellisena.»
Mutta Sutšaritaa nuo ikävyydet alinomaa kiusasivat. Hän ei ollut niitä
tyttöjä, jotka valittelevat. Erikoisesti hän varoi lausumasta mitään
Barodaan kohdistuvaa moitetta Pareš Babun kuullen. Mutta vaikka hän
kärsikin kaikki vaieten, ilman pienintäkään katkeruuden merkkiä,
oli kuitenkin seurauksena, että hän kiintyi yhä enemmän tätiinsä ja
vihdoin, Harimohinin vastalauseista huolimatta, alkoi vähitellen itse
palvella tätiä.
Lopulta, nähdessään millaista huolta asiasta aiheutui Sutšaritalle,
Harimohini päätti jälleen ryhtyä keittämään ruokaansa itse. Sutšarita
sanoi: »Täti, minä menettelen aivan niinkuin haluat, mutta sinun pitää
tosiaankin sallia minun tuovan sinulle vettä. Minä en hyväksy mitään
kieltoa.»
»Kultaseni», virkkoi Harimohini, »sinä et saa loukkaantua, mutta vesi
on tarjottava jumalalleni uhrilahjaksi».
»Täti!» pyysi Sutšarita. »Elääkö jumalasi oikeauskoisten joukossa,
jotta hänen täytyy noudattaa kastin vaatimuksia? Voiko hänkin saastua?»
Lopulta Harimohinin täytyi tunnustaa itsensä Sutšaritan antaumuksen
voittamaksi, ja niin hän suostui empimättä ottamaan vastaan
sisarentyttärensä palvelukset. Sisartaan jäljitellen alkoi Satiškin
pyrkiä nauttimaan tätinsä ruokaa, ja vihdoin asia kehittyi sille
kannalle, että nuo kolme ihmistä muodostivat erikoisen pienen
perhekunnan Pareš Babun talon eräässä nurkassa. Lolita oli ainoa
molempia osia yhdistävä silta, sillä Baroda-rouva piti huolen siitä,
etteivät hänen toiset tyttärensä lähestyneet Harimohinin olopaikkaa, —
ja olisi estänyt Lolitaakin siitä, jos olisi uskaltanut.