Sutšaritan tädin Harimohinin saavuttua Pareš Babun talon ilmakehä
melkoisesti muuttui. Ennenkuin kuvailemme, kuinka se tapahtui, lienee
syytä kertoa Harimohinista käyttäen niitä sanoja, jotka sisältyivät
hänen itsensä Sutšaritalle esittämään kertomukseen.
»Minä olin kaksi vuotta äitiäsi vanhempi, ja me nautimme molemmat
isämme talossa erinomaista rakastavaa huolenpitoa. Se johtui siitä,
että talossa oli ainoastaan kaksi lasta ja että setämme, jotka olivat
erinomaisesti meihin kiintyneet, tuskin sallivat meidän astua jalkaamme
maahan.
Kun olin kahdeksan vuoden ikäinen, minut naitettiin tunnettuun Palsassa
asuvain Roi Tšaudhurien perheeseen, joka oli yhtä varakas kuin
jalosukuinenkin. Mutta minun kohtaloni ei ollut säädetty onnelliseksi,
sillä isäni ja appeni välille syntyi myötäjäisten vuoksi ristiriitaa,
ja mieheni sukulaiset eivät voineet pitkiin aikoihin suoda anteeksi
sitä, mitä pitivät isäni itaruutena. He syytivät minua vastaan synkkiä
uhkauksia sanoen: 'Entäpä, jos poikamme menee uusiin naimisiin? Tekeepä
mielemme nähdä, millaiseen tilaan tyttö silloin joutuu!'
Nähdessään surkean kohtaloni isäni vannoi, ettei milloinkaan naittaisi
toista tytärtänsä rikkaaseen perheeseen, ja siitä johtui, ettei
äidillenne etsitty varakasta sulhasta.
Mieheni kotona oli suuri perhekunta, ja minun täytyi yhdeksän
vuoden ikäisenä olla apuna keitettäessä ruokaa kuudelle- tai
seitsemällekymmenelle hengelle. Minä sain syödä vasta sitten, kun
kaikki olivat aterioineet, ja silloinkin vain sitä, mikä oli toisilta
jäänyt, toisinaan pelkkää riisiä. Minä sain ensimmäisen ateriani
tavallisesti vasta kello kahden aikaan, ja kun olin päättänyt ateriani,
oli alettava heti keittää toisille illallista, joten seuraava ateriani
siirtyi kello yhteen- tai kahteentoista illalla. Minulla ei ollut
mitään vakituista makuupaikkaa, joten nukuin kenen vieressä hyvänsä,
joka voi suoda minulle sijaa, toisinaan ilman minkäänlaista patjaa.
Tämä välinpitämättömyys, jota minulle tahallisesti osoitettiin,
vaikutti mieheenikin, joka pysytteli pitkät ajat minusta loitolla.
Kun olin seitsemäntoista vuoden ikäinen, minulle syntyi tyttäreni
Monorama. Asemani kävi entistä tukalammaksi, kun olin synnyttänyt vain
tytön. Mutta siitä huolimatta pieni tyttäreni oli minulle suuri ilo ja
lohdutus kaikessa nöyryytyksessä. Monorama, joka ei saanut osakseen
minkäänlaista rakkautta isältään enempää kuin muiltakaan perheen
jäseniltä, oli minulle rakas kuin elämä itse.
Kolmen vuoden kuluttua synnytin pojan, ja silloin tilani muuttui
paremmaksi, kun vihdoinkin saavutin minulle kuuluvan aseman talon
emäntänä. En ollut milloinkaan nähnyt anoppia, ja mieheni isä kuoli
kaksi vuotta Monoraman syntymän jälkeen. Hänen kuoltuaan mieheni
ja hänen nuorempi veljensä alkoivat riidellä perinnön jakamisesta,
ja veljekset erosivat toisistaan menetettyään paljon varoja
oikeudenkäyntiin.
Kun Monorama oli ehtinyt siihen ikään, että hänet oli naitettava,
annoin hänet miehelään erääseen Šimula-nimiseen kylään, suunnilleen
kymmenen mailin päähän Palsasta — en näet tahtonut kadottaa häntä
näkyvistäni. Sulhanen oli harvinaisen hyvännäköinen nuorukainen,
todellinen kauneuden perikuva, _Kartik_. Hänen piirteensä olivat
kauniit ja ihonsa moitteeton, ja hänen sukulaisensa olivat hyvissä
varoissa.
Ennenkuin kova kohtaloni minut lopullisesti saavutti, soi Sallimus
minulle lyhyen onnenajan, jonka kestäessä tuntui, kuin olisin saanut
korvauksen kaikista aikaisemmin kokemistani laiminlyönnin ja kurjuuden
vuosista. Minä saavutin vihdoin mieheni rakkauden ja kunnioituksenkin,
ja hän ei ryhtynyt mihinkään tärkeään tehtävään kysymättä ensin minun
neuvoani. Mutta lopulta oli kaikki liian hyvin. Alkoi raivota kolera,
ja mieheni ja poikani kuolivat molemmat neljän päivän kuluessa. Jumala
varmaan säilytti minut hengissä osoittaakseen, että murhe, joka on
sietämätön kuvitellakaan, on kuitenkin ihmisen kannettavissa.
Vähitellen opin tuntemaan vävyni. Kukapa olisi voinut aavistaa, että
niin kauniin pinnan alla piili sellainen myrkyllinen käärme? Tyttäreni
ei ollut milloinkaan minulle kertonut, että hänen miehensä oli tottunut
juopottelemaan huonossa seurassa, ja kun vävyni tapasi puijata minulta
rahoja erilaisin verukkein, olin mielissäni, koska minulla ei ollut
maailmassa ketään muuta, jota varten olisi tarvinnut säästää.
Tyttäreni alkoi kuitenkin aivan pian kieltää minua niin menettelemästä
ja varoittaa minua: 'Sinä vain pilaat hänet lainaamalla hänelle rahoja.
Kukaan ei voi tietää, missä hän ne tuhlaa saatuaan ne kerran käsiinsä.'
Minä luulin Monoraman vain pelkäävän hänen joutuvan häpeään omien
sukulaistensa silmissä ottamalla rahoja vaimonsa sukulaisilta. Ja niin
minä typeryydessäni annoin hänelle yhä rahoja, siten saattaen hänet
turmion tielle. Saatuaan sen tietää tyttäreni tuli itkien luokseni
ja ilmaisi kaikki. Voit kuvitella, kuinka silloin löin rintaani
epätoivoissani! Ja ajattele vielä, että mieheni nuorempi veli oli
esimerkillään ja yllytyksellään aiheuttanut vävyni turmion!
Kun lakkasin antamasta hänelle rahoja ja hän alkoi aavistella, että
syynä oli tyttäreni, hän ei yrittänytkään enää mitään salata. Hän alkoi
pahoinpidellä Monoramaa niin julmasti, häikäilemättä solvaten häntä
sivullistenkin läsnäollessa, että minun täytyi jälleen alkaa antaa
hänelle rahoja tyttäreni tietämättä, vaikka varsin hyvin olin selvillä
siitä, että vain autoin häntä kulkemaan kohti kadotusta. Mutta mitäpä
voinkaan tehdä? En voinut sietää sitä ajatusta, että Monorama oli
pahoinpideltävänä.
Tuli sitten eräs päivä — kuinka hyvin sen muistankaan! Oli
elokuun loppupuoli. Helleaika oli alkanut harvinaisen varhain. Me
huomauttelimme toisillemme, että takapihalla kasvavat mangopuut olivat
jo täydessä kukassa. Puolenpäivän aikaan pysähtyi ovellemme kantotuoli
ja siitä astui Monorama, joka hymyillen tuli luokseni ja tervehti minua
jalkojani koskettaen.
'No Monu!' huudahdin minä. 'Mitä kuuluu?'
Hän vastasi, yhä hymyillen: 'Enkö voi tulla tapaamaan äitiäni, vaikka
minulla ei olekaan mitään uutisia kerrottavana?
Tyttäreni anoppi ei ollut mikään paha ihminen. Hänen lähettämänsä
viesti oli tämä: 'Monorama odottaa lasta, ja minä ajattelen olevan
parasta, jos hän pysyy äitinsä luona, kunnes synnytys tapahtuu.' Minä
tietenkin ajattelin, että tuo oli todellinen syy, — kuinkapa olisinkaan
voinut arvata, että vävyni oli jälleen alkanut lyödä tytärtäni, vaikka
hän oli siinä tilassa, ja että anoppini oli lähettänyt tyttäreni pois,
koska pelkäsi tuosta säälimättömästä kohtelusta koituvia seurauksia?
Monorama ja hänen anoppinsa siis olivat liitossa keskenään ja salasivat
minulta asioita. Kun aioin voidella tytärtäni öljyllä tai auttaa häntä
hänen kylpiessään, hän keksi aina jonkin verukkeen, — koska ei tahtonut
näyttää minulle niitä jälkiä, jotka hänen miehensä iskut olivat
jättäneet!
Vävyni saapui useita kertoja ja elämöi saadakseen vaimonsa mukaansa,
koska tiesi olevan vaikeata kiristää minulta rahoja niin kauan kuin
tyttäreni oli luonani. Mutta sekin lakkasi olemasta hänelle esteenä;
hän ei enää häikäillyt vaatiella minulta rahoja, vieläpä Monoraman
läsnäollessa. Monorama itse oli luja ja pyysi minua olemaan häntä
kuuntelematta, mutta minä taivuin sittenkin, koska pelkäsin hänen
raivonsa tyttäreeni kohdistuen kuohahtavan yli kaikkien rajojen.
Vihdoin Monorama ehdotti: 'Äiti, salli minun ottaa haltuuni rahasi!'
Niin hän otti huostaansa lippaani ja avaimeni. Havaitessaan, ettei
minulta voinut enää mitenkään rahoja saada ja että Monorama oli
taipumaton, hän alkoi vaatia vaimoansa palaamaan kotiin. Minä yritin
suostutella Monoramaa, sanoin hänelle: 'Anna hänelle mitä hän vaatii,
rakkaani, kunhan hänestä pääset; eihän muuten voi tietää, kuinka
pitkälle hän vielä menee.
Mutta vaikka Monoramani oli toisissa asioissa leppoinen, hän oli
toisissa vääjäämätön ja sanoi: 'En missään tapauksessa, äiti; se on
kerrassaan mahdotonta.'
Eräänä päivänä hänen miehensä tuli veristävin silmin ja sanoi: 'Minä
lähetän kantotuolin huomenna iltapäivällä, ja ellette salli vaimoni
lähteä kotiin, niin sitä pahempi teille itsellenne, sen takaan.'
Kun kantotuoli saapui seuraavana päivänä illansuussa, sanoin
Monoramalle: 'Nyt ei ole hyvä kieltäytyä, mutta minä lähetän jonkun
noutamaan sinut takaisin ensi viikolla.' Mutta Monorama sanoi: 'Salli
minun viipyä vielä vähän aikaa, äiti, en voi lähteä tänään. Käske
heidän tulla uudelleen muutaman päivän kuluttua.' 'Rakkaani', sanoin
minä, 'jos lähetän kantotuolin takaisin, voimmeko hillitä hurjapäistä
miestäsi? Ei, Monu, sinun on paras lähteä nyt.' 'Ei äiti, ei tänään',
rukoili hän. 'Appeni palaa kotiin _phalgun-kuun_ keskivaiheilla, minä
lähden silloin.'
Minä kuitenkin vakuutin vakuuttamistani, ettei se olisi vaaratonta, ja
vihdoin Monorama varustautui lähtemään minun järjestäessäni jotakin
syötävää niille palvelijoille ja kantajille, jotka olivat kantotuolia
tuomassa, — niin kiireesti, etten ehtinyt viimeistellä Monoraman
vaatetusta, en valmistaa hänelle mitään pientä mieliherkkua, enpä edes
lausua hänelle muutamia sanoja ennen lähtöä. Ollessaan kantotuoliin
astumassa Monorama kuukistui koskettamaan jalkojani ja sanoi: 'Äiti —
hyvästi!'
Minä en silloin käsittänyt, että hän sanoi hyvästi ikiajoiksi! Vielä
tänäkin päivänä sydämeni on murtua, kun ajattelen, ettei hän tahtonut
lähteä ja että minä hänet houkuttelin lähtemään. Se haava ei kasva
umpeen milloinkaan tässä elämässä.
Samana yönä Monorama kuoli keskensynnytykseen, ja hänen ruumiinsa oli
nopeasti ja salaa poltettu, ennenkuin tieto saapui minulle.
Mitäpä voitkaan ymmärtää sinä, rakkaani, sellaisesta polttavasta
tuskasta, joka ei ole mitenkään autettavissa sanoin enempää kuin teoin
ja jota ei voi huuhtoa pois iäti kestävä itkukaan? Mutta minun vaivani
eivät loppuneet edes siihen, että olin kaikkeni menettänyt.
Mieheni ja poikani kuoltua mieheni nuoremmat veljet alkoivat
himokkaasti katsella omaisuuttani. He tiesivät, että kuoltuani kaikki
tulisi kuulumaan heille, mutta heillä ei ollut kärsivällisyyttä
odottaa. En voine heitä soimata, sillä eikö ollutkin melkein rikos,
jos minunlaiseni kehno nainen jäi elämään? Kuinkapa voisivatkaan
ihmiset, joilta alinomaa puuttuu jotakin, tyynesti suhtautua sellaiseen
henkilöön, joka ei tarvitse mitään, mutta joka sulkee heiltä tien
nautintoon?
Monoraman vielä eläessä minä puolustin jäykästi oikeuksiani mitään
suostuttelua tottelematta, koska tahdoin jättää säästöni tyttärelleni.
Mutta lankoni eivät voineet sietää sitä ajatusta, että säästin rahoja
tyttärelleni, koska heistä tuntui siltä, kuin ne olisi varastettu
heidän taskuistaan. Minun liittolaisenani oli mieheni vanha palvelija
Nilkanta. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, jos rakkaan rauhan
vuoksi ehdottelin jonkinlaista sovittelua. 'Saammepa nähdä', sanoi hän,
'kuka voi meiltä riistää hyvän oikeutemme.'
Tämä taistelu oli käynnissä, kun Monorama kuoli, ja jo hänen kuolemansa
jälkeisenä päivänä tuli eräs lankomieheni luokseni ja kehoitti minua
luopumaan omaisuudestani ja alkamaan viettää askeettista elämää.
'Kuulehan, sisar', sanoi hän, 'Jumala ei nähtävästi tahdo sinun elävän
maallista elämää. Miksi et lähde loppuiäksesi johonkin pyhään paikkaan
ja uhraudu hurskauden töihin? Me järjestämme asian aineellisen puolen.'
Minä lähetin hakemaan uskonnollisen neuvonantajani ja kysyin häneltä:
'Sano minulle, mestari, miten voin pelastua siitä sietämättömästä
kärsimyksestä, joka on minua kohdannut. Minua jäytää joka puolelta
leimuava tuli, ja minä en näe mitään pelastusta, käännyinpä minne
tahansa.'
_Guru_ vei minut temppeliimme, osoitti Krišnan kuvaa ja sanoi: 'Tuossa
on miehesi, sinun poikasi, sinun tyttäresi ja kaikkesi. Palvele ja
palvo häntä, niin kaikki kaipauksesi tulevat täytetyiksi ja tyhjyytesi
muuttuu runsaudeksi.'
Niin aloin viettää kaiken aikani temppelissä ja yritin tarjota koko
mieleni Jumalalle. Mutta kuinka olisinkaan voinut antaa itseni, ellei
hän minua ottanut? Hän ei ole vieläkään tehnyt!
Minä kutsuin Nilkantan ja sanoin hänelle: 'Nil-_dada_, olen päättänyt
luovuttaa omaisuuteni nautintaoikeuden lankomiehilleni ja pyytää
itselleni ainoastaan pientä kuukausittain maksettavaa eläkettä.' Mutta
Nilkanta sanoi: 'Ei, se ei käy missään tapauksessa päinsä. Te olette
nainen; älkää siis huolehtiko liikeasioista.'
'Mutta mitä teenkään enää omaisuudellani?' kysyin minä. 'Millainen
ajatus!' huudahti Nilkanta. 'Kuinka voisittekaan luopua laillisista
oikeuksistanne! Älkää ajatelkokaan sellaista mieletöntä.' Nilkanta
näet ei tietänyt mitään korkeampaa kuin lailliset oikeudet. Mutta minä
olin kamalassa pulassa. Olin alkanut vihata maailmallista mieltä kuin
myrkkyä, mutta kuinka olisinkaan voinut loukata vanhaa Nilkantaa,
ainoata luotettavaa ystävää, joka minulla maailmassa oli?
Eräänä päivänä vihdoin merkitsin nimeni asiakirjaan Nilkantan
tietämättä! En oikein käsittänyt, mikä oli kysymyksessä, mutta koska
aikomukseni ei ollut mitään salata, en myöskään pelännyt joutuvani
petetyksi. Olin sitä mieltä, että appeni lasten tuli saada se, mikä
apelleni kuului.
Kun asiakirja oli laillisesti vahvistettu, minä kutsuin Nilkantan
luokseni ja sanoin: 'Älä ole minulle vihainen, Nil-_dada_, minä olen
luopunut omaisuudestani. En sitä enää tarvitse.' 'Mitä!' huudahti
Nilkanta. 'Mitä olettekaan tehnyt!'
Kun hän luki asiakirjan luonnoksen ja huomasi minun todellakin
luopuneen kaikista oikeuksistani, hänen närkästyksensä oli rajaton,
sillä hänen isäntänsä kuolemasta saakka oli hänen elämänsä tärkeimpänä
tehtävänä ollut omaisuuteni suojeleminen. Kaikki hänen ajatuksensa ja
ponnistuksensa olivat alinomaa suuntautuneet siihen tehtävään. Hän
oli vieraillut niin ahkerasti asianajajien luona, etsinyt soveliaita
lainkohtia ja todisteita, ettei hänellä ollut ollut aikaa omien
asioittensa huoltamiseen. Kun hän näki mielettömän naisen kynänvedon
tuhonneen kaikki ne oikeudet, joiden puolesta itse oli taistellut, niin
hänen oli mahdoton sitä sietää. 'Hyvä, hyvä', sanoi hän, 'minä olen
tehnyt tehtäväni tässä talossa. Minä lähden tieheni!'
Se seikka, että Nil-_dada_ poistui vihoissaan luotani, merkitsi minulle
kaikkein syvintä onnettomuutta. Minä kutsuin hänet takaisin ja pyysin
häntä jäämään sanoen: _'Dada_, älä ole minulle vihainen. Minulla on
hieman säästövaroja. Ota nämä viisisataa rupiaa ja anna ne pojallesi,
kun hän menee naimisiin, jotta hän ostaa morsiamelleen koruja ja
liittää niihin minun siunaukseni.' 'Mitä teenkään enää rahalla?'
huudahti Nilkanta. 'Kun isäntäni koko omaisuus on mennyt, ei viisisataa
rupiaa ole minulle mikään lohdutus. Olkoot!' Niin sanoen mieheni
viimeinen todellinen ystävä jätti minut.
Minä pakenin erääseen temppeliin. Lankoni ahdistelivat minua
alinomaa sanoen: 'Mene elämään ja olemaan johonkin pyhään paikkaan.'
Minä vastasin: 'Mieheni vanhempien talo on ainoa pyhä paikkani.
Perhejumalamme olopaikka olkoon minun sijani.' Mutta heistä tuntui
sietämättömältä, että yhä olin heidän talossaan. He olivat jo tuoneet
omat kalustonsa ja jakaneet eri suojat keskenään. Vihdoin he sanoivat:
'Sinä voit viedä kotijumalamme kerallasi; meillä ei ole mitään sitä
vastaan.' Kun yhä vielä epäröin, he kysyivät: 'Miten haluat maksusi
järjestettävän?'
Siihen minä vastasin: 'Se eläke, jonka olette minulle määränneet,
riittää minulle aivan hyvin.' Mutta he eivät olleet ymmärtävinään:
'Mitä tarkoitat?' kysyivät he. 'Eihän ole ollut puhettakaan mistään
eläkkeestä.'
Niin tapahtui, että lähdin mieheni kodista, tasan neljäneljättä vuotta
häitteni jälkeen, ottaen jumalani mukaani. Etsiessäni Nil-_dadaa_ sain
kuulla hänen jo muuttaneen Brindabaniin.
Minä liityin erääseen pyhiinvaeltajajoukkoon, joka oli matkalla
Benaresiin, mutta en saanut syntieni tähden lepoa sielläkään. Rukoilin
jumalaani joka päivä, sanoin: 'Oi jumalani, tee itsesi minulle yhtä
todelliseksi kuin olivat lapseni ja mieheni!' Mutta hän ei kuunnellut
minun rukoustani. Sydämeni ei ole vieläkään saanut lohdutusta, ja koko
sieluni ja ruumiini kylpee kyynelissä. Jumalani, kuinka julma ja kova
onkaan ihmisen elämä!
Minä en ollut ollut isäni kodissa kertaakaan sen jälkeen, kun olin
joutunut mieheni kotiin kahdeksan vuoden iällä. Olin parhaani mukaan
pyrkinyt äitisi häihin, mutta en ollut päässyt. Sitten sain kuulla
sinun syntyneen, ja sitten tuli tieto äitisi kuolemasta, mutta Jumala
ei ole antanut minulle ennen tilaisuutta ottaa syliini teitä, lapseni,
jotka olette menettäneet oman äitinne.
Havaittuani, että pitkien vaellusretkienikin jälkeen mieleni oli yhä
täynnä kiintymystä ja janosi itselleen jotakin rakkauden esinettä,
aloin tiedustella teidän oloanne ja elämäänne koskevia seikkoja. Sain
kuulla, että isänne oli luopunut oikeauskoisuudesta, mutta mitäpä minä
siitä välitin? Eikö äitinne ollut minun oma sisareni?
Vihdoin sain tietää, missä asutte ja tulin tänne Benaresista erään
ystäväni keralla. Olen kuullut, ettei Pareš Babu kunnioita meidän
jumaliamme, mutta teidän tarvitsee ainoastaan nähdä hänen kasvonsa
tietääksenne, että jumalat kunnioittavat häntä. Ollakseen Jumalalle
otollinen ihmisen tulee osata muutakin kuin antaa uhrilahjoja — minä
tiedän sen varsin hyvin — ja minun täytyy saada selville, kuinka Pareš
Babu on voinut voittaa hänet puolelleen aivan täydellisesti.
Olipa miten tahansa, lapsukaiseni, minun aikani vetäytyä pois
maailmasta ei ole vielä tullut, En ole valmis elämään ihan yksinäni.
Kun Hänen armollinen tahtonsa on oleva sellainen, olen voiva niin
tehdä, mutta toistaiseksi en voi sietää sitä ajatusta, että minun
pitäisi elää loitolla teistä, vastalöytämistäni lapsistani.»