Ymmärtääkseen Lolitan erinomaisen mielenkuohun syyt täytyy palata
ajassa hieman taaksepäin.
Muutamina viimeksikuluneina päivinä oli Lolitan ensimmäisenä ajatuksena
ollut joka aamu: »Binoi Babu ei tule tänään.» Mutta sittenkään hän ei
ollut voinut viettää koko päivää toivomatta hänen kumminkin tulevan.
Toisinaan hän kuvitteli Binoin jo tulleen, mutta jääneen alakertaan
Pareš Babun luo. Kun tuo ajatus hänet valtasi, hän käyskeli huoneesta
toiseen lepoa löytämättä. Kun sitten päivä kului lopulleen ja Lolita
oli vihdoin vuoteessaan, hän ei tietänyt mitä tehdä ajatusten parvina
häntä ahdistellessa. Toisena hetkenä hän tuskin kykeni hillitsemään
kyyneliänsä, mutta seuraavana hetkenä hän jo oli vihoissaan,
tietämättä kenelle, — luultavasti itselleen! Hän kykeni vain itsekseen
huudahtelemaan: »Mitä tämä merkitse? Miten minun käy? En näe
minkäänlaista pelastusta, en millään taholla. Kuinka kauan tätä vielä
kestän?»
Lolita tiesi Binoin kuuluvan oikeauskoiseen heimoon, joten avioliitosta
hänen kanssaan ei voinut olla puhettakaan, — mutta kuinka olikaan hän
niin täysin kykenemätön ohjaamaan omaa sydäntänsä! Millainen häpeä —
millainen surkea tila se, johon hän oli joutunut! Hän oli havainnut,
ettei Binoi ollut hänelle ynseä, ja juuri senvuoksi hänen oli ylen
vaikea hillitä sydäntänsä. Senvuoksi hän palavasti Binoin saapumista
odotellessaan samalla pelkäsi kuollakseen hänen tosiaankin tulevan.
Siten kaiken aikaa taisteltuaan hän oli tuona aamuna tuntenut, että
asia oli käynyt hänelle mahdottomaksi sietää. Hän oli ajatellut Binoin
poissaolon aiheuttavan koko tämän tuskan ja oli otaksunut, että
hänen näkeminen kenties ne häivyttäisi. Hän oli siis vienyt Satišin
huoneeseensa ja sanonut hänelle: »Sinä näytät joutuneen riitoihin Binoi
Babun kanssa!»
Satiš torjui närkästyneenä syytöksen, vaikka olikin nyt, tädin taloon
tultua, muutamiksi päiviksi unohtanut ystävyytensä.
»Onpa hän oiva ystävä, totisesti!» jatkoi Lolita. »Sinä puhut
lakkaamatta Binoi Babustasi, ja hän ei huoli käydä edes katsomassa!»
»Eikö?» huusi Satiš. »Mitä sinä tiedät siitä asiasta? Tietysti hän käy!»
Satiš turvautui yleensä mahtipontisiin vakuutuksiin pitääkseen yllä
sitä kunniaa, jonka hän vähäisimpänä perheen jäsenenä itselleen vaati.
Tässä tapauksessa hän tunsi jonkin käsinkoskettavan todistuksen
välttämättömäksi ja lähti suoraa päätä Binoin asuntoon. Kohta hän
sieltä palasi tuoden tämän uutisen: »Hän ei ole laisinkaan kotona, ja
siinä syy, miksi hän ei ole meillä käynyt.»
»Mutta olisihan hän voinut tulla sitä ennen», jatkoi Lolita.
»Hän ei ole ollut kotona pitkiin aikoihin», virkkoi Satiš.
Silloin Lolita lähti Sutšaritan luo ja kysyi. »_Didi_, rakas, etkö
luule, että meidän pitäisi lähteä tapaamaan Gour Babun äitiä?»
»Mutta mehän emme tunne häntä», huomautti Sutšarita.
»Joutavia!» huudahti Lolita. »Eikö Gour Babun isä ole isän vanha
ystävä?»
Sutšarita muisti, että oli niin laita. »Niin, se on totta», myönsi
hän, kääntyi sitten kerrassaan innostuneeksi ja lisäsi: »Mene ja kysy
isältä, kultaseni.»
Mutta siihen Lolita ei suostunut, ja Sutšaritan täytyi lähteä itse.
»Epäilemättä!» sanoi Pareš Babu heti. »Meidän olisi pitänyt ajatella
asiaa jo aikoja sitten.»
Päätettiin, että heidän piti lähteä aamiaisen jälkeen, mutta tuskin
oli päätös tehty, kun Lolita muutti mieltänsä. Jonkinlainen epäröinti,
jonkinlainen loukkaantunut ylpeys kohosi pintaan ja esti häntä. »Lähde
sinä isän keralla», sanoi hän Sutšaritalle. »Minä en lähde!»
»Se ei käy päinsä!» huudahti Sutšarita. »Kuinka voisinkaan lähteä
yksin, isän kanssa? Tulethan sinäkin, rakkaani, tulethan, kultaseni?
Älä ole itsepäinen äläkä kumoa tehtyjä päätöksiä!»
Lolita vihdoin suostui. Mutta eikö tämä merkinnyt häviönsä
tunnustamista Binoille? Binoi oli vaikeudetta viipynyt poissa, ja
nytkö hän, Lolita, juoksisi hänen jäljessään? Antautumisen herättämä
häpeäntunne sai hänet kohdistamaan Binoihin vihan tunteita. Hän yritti
ankarasti kieltää ajatelleensa missään tapauksessa käydä Anandamojin
luona sen vuoksi, että saisi vilahdukselta nähdä Binoin, ja juuri tätä
asennettaan säilyttääkseen hän oli ollut Binoita tervehtimättä, vieläpä
häneen katsahtamattakin.
Binoi puolestaan arveli Lolitan käyttäytymisen johtuvan siitä, että hän
oli arvannut hänen salaiset tunteensa ja tahtoi osoittaa ne torjuvansa.
Hän ei ollut riittävässä määrin itserakas otaksuakseen Lolitan häneen
rakastuneen.
Binoi tuli nyt pelokkaana ovelle ja ilmoitti Pareš Babun lähettäneen
sanan, että hän oli valmis lähtemään kotiin. Hän painui oven taakse,
joten Lolita ei voinut häntä nähdä.
»Mitä!» huudahti Anandamoji. »Luuleeko hän minun sallivan teidän
poistua saamatta minkäänlaisia virvokkeita? En viivy kauan, Binoi. Tule
sinä tänne istumaan siksi aikaa, kun asian toimitan. Minkätähden seisot
siellä ovensuussa?»
Binoi tuli ja sijoittui mahdollisimman kauas Lolitasta. Mutta Lolita
oli tointunut ja virkkoi aivan luontevasti, osoittamatta minkäänlaista
aikaisemman hämminkinsä jälkeä: »Kuulkaahan, Binoi Babu, ystävänne
Satiš kävi tänä aamuna asunnossanne kuulemassa, oletteko hänet
kerrassaan hylännyt!»
Binoi säpsähti, ikäänkuin hänelle olisi kaikunut ääni taivaasta, ja
hämmentyi sitten, kun ei kyennyt ihmetystään paremmin salaamaan. Hänen
valmiutensa petti hänet kokonaan. »Kävikö Satiš asunnossani?» kysyi hän
punastuen korvia myöten. »Olen ollut viime päivät poissa kotoa.»
Nuo muutamat Lolitan lausumat sanat herättivät kuitenkin Binoissa
sanomatonta iloa, ja silmänräpäyksessä hälvenivät kaikki ne epäilykset,
jotka olivat painajaisen tavoin ahdistaneet hänen koko maailmaansa.
Hän tunsi, että kaikkeudessa oli vielä jotakin toivomisen varaa. »Minä
olen pelastettu, pelastettu!» huusi hänen sydämensä. »Lolita ei minua
epäile. Lolita ei ole minulle vihainen!»
Aivan pian väistyivät kaikki esteet heidän väliltään, ja Sutšarita
virkkoi nauraen: »Binoi Babu näytti ensin erehtyneen pitämään meitä
jonkinlaisina kynsillä, torahampailla ja sarvilla varustettuina
eläiminä, tai lienee luullut meidän saapuvan asestettuina hyökkäykseen!»
»Se, joka vaikenee, havaitaan aina syylliseksi», sanoi Binoi. »Ne,
jotka osaavat valittaa, voittavat juttunsa. Mutta enpä tosiaankaan
odottanut tällaista tuomiota teiltä, _didi!_ Te itse pakenitte pois ja
syytätte sitten toisia siitä, että he teistä loittonevat!»
Binoi oli ensimmäisen kerran nimittänyt Sutšaritaa _didiksi_ siten
tunnustaen heidän välillään vallitsevan sisarussuhteen, ja tuo kuulosti
suloiselta Sutšaritan korviin, koska hän tunsi, että se tuttavallisuus,
joka oli heidän välillään vallinnut melkein ensi näkemältä, oli nyt
muovautunut havainnolliseen ja ilahduttavaan muotoon.
Asiain tultua tähän vaiheeseen Anandamoji palasi ja otti haltuunsa
tytöt lähettäen Binoin alakertaan pitämään huolta Pareš Babun
virvokkeista.
Oli jo kohta pimeä, kun Pareš Babu vihdoin lähti tyttärineen ja Binoi
sanoi Anandamojille: »Äiti, minä en salli sinun enää tehdä työtä
tänään. Tule, mennään yläkertaan.»
Binoi tuskin kykeni itseään hillitsemään. Hän vei Anandamojin
parvekkeelle, levitti maton omin käsin ja kehoitti häntä istumaan.
»No, Binu, mikä on asiana?» kysyi Anandamoji.
»Mitä tahdot minulle sanoa?»
»En mitään», vastasi Binoi. »Haluan kuulla sinun puhuvan.» Seikka oli
se, että Binoin teki sanomattomasti mieli tietää, mitä Anandamoji
arveli Pareš Babun tyttäristä.
»Tosiaankin!» huudahti Anandamoji. »Senkö tähden vedit minut pois
töistäni? Minä ajattelin sinulla olevan jotakin tärkeätä sanottavaa.»
»Ellen olisi tuonut sinua tänne, et olisi nähnyt tuota mainiota
auringonlaskua», sanoi Binoi.
Marraskuun aurinko oli tosiaankin laskemassa Kalkuttan kattojen taakse,
mutta hieman synkän näköisenä. Väritys ei ollut erikoisen kaunis,
sillä koko kultahohteen imi itseensä näköpiirin rajalla paariliinana
lepäävä savupilvi. Mutta tämäkin ilta synkeine auringonlaskuineen
tuntui Binoista värejä hehkuvalta. Hänestä tuntui, kuin olisi koko
maailma lähestynyt ja sulkenut hänet syleilyynsä ja kuin taivas olisi
laskeutunut häntä hyväillen koskettamaan.
»Tytöt ovat erittäin viehättävät», tunnusti Anandamoji.
Mutta se ei Binoille riittänyt, ja hän piti asiaa vireillä vähin
huomautuksin, mainiten monta yksityiskohtaa seurustelustaan Pareš
Babun perheessä. Mikään niistä ei ollut kovinkaan merkittävä, mutta
Binoin kiihkeä mielenkiinto ja Anandamojin aulis myötätunto, yksinäinen
parveke ja marraskuisen illan syvenevät varjot loivat jokaiseen tuon
kotoisen tarinan kohtaan sanomattoman merkityksen runsautta.
Vihdoin Anandamoji virkkoi huoaten: »Kuinka olisinkaan iloinen, jos
Gora menisi naimisiin Sutšaritan kanssa!»
Binoi nousi istualleen ja sanoi: »Olen usein ajatellut aivan samaa,
äiti! Sutšarita sopisi hyvin Goralle.»
»Mutta voiko se käydä päinsä?» mietti Anandamoji.
»Miksipä ei?» huudahti Binoi. »Voi hyvinkin sattua, että Gora on
Sutšaritaan kiintynyt.»
Anandamoji oli huomannut Goran olevan jonkin vetovoiman alaisena ja oli
Binoin lausumista arvannut, että vetovoima johtui juuri Sutšaritasta.
Hetkisen vaiti oltuaan hän sanoi: »Minua vain epäilyttää, suostuuko
Sutšarita tulemaan oikeauskoisen perheen jäseneksi.»
»Kysymyksenä on pikemmin se», virkkoi Binoi, »sallitaanko Goran liittyä
brahmoperheeseen. Eikö sinulla ole mitään sitä vastaan?»
»Ei mitään, sen voit uskoa», vastasi Anandamoji.
»Eikö tosiaankaan?» huudahti Binoi.
»Ei ollenkaan, Binu», vakuutti Anandamoji. »Miksi olisikaan?
Avioliitto on toisiinsa liittyvien sydänten asia — jos niin käy, mitä
merkitsevätkään luetut loitsut? Riittää, jos pyhä toimitus tapahtuu
Jumalan nimeen.»
Binoi tunsi suuren taakan vierähtävän mielestään ja lausui
innostuneena: »Äiti, mieleni on täynnä ihmetystä, kun kuulen sinun noin
puhuvan. Mistä oletkaan saanut niin vapaan mielen?»
»Mistä? Goraltapa tietenkin!» vastasi Anandamoji nauraen.
»Mutta Gorahan sanoo ihan vastakkaista», väitti Binoi.
»Mitäpä siitä, mitä hän sanoo?» virkkoi Anandamoji. »Kaikki se, mitä
olen oppinut, johtuu kuitenkin Gorasta — kuinka tosi on ihminen itse
ja kuinka vääriä ne asiat, joita koskevat kiistat erottavat ihmisiä
toisistaan. Mikä onkaan loppujen lopuksi brahmon ja oikeauskoisen
hindulaisen välinen erotus, poikaseni? Ihmisten sydämissä ei ole
minkäänlaista kastijakoa — siellä Jumala johdattaa ihmiset toistensa
luo ja siellä Hän itse tulee heidän luoksensa. Voiko käydä päinsä pitää
hänet loitolla ja jättää yhdistämisen velvollisuus ihmisten uskomusten
ja ulkonaisten muotojen asiaksi?»
»Sinun sanasi ovat minulle hunajaa, äiti», lausui Binoi kumartuen
kunnioittavasti koskettamaan hänen jalkojansa. »Sinun seurassasi
viettämäni päivä on ollut tosiaankin hedelmääkantava!»