Mohim ja koko se osa perhekuntaa, johon hän kuului, oli alkanut
pitää Sasin ja Binoin avioliittoa päätettynä asiana. Sasi oli käynyt
häveliääksi eikä enää tullut Binoin läheisyyteen. Sasin äitiä Lakšmia
Binoi tuskin milloinkaan näki.
Lakšmi-rouva ei suinkaan ollut arka, mutta hänen luonnonlaatunsa oli
tavattomasti salaperäisyyteen taipuva ja hänen huoneensa ovi oli
enimmäkseen suljettu. Kaikki, mitä hän omisti, oli lukkojen takana,
hänen aviopuolisoaan lukuunottamatta, ja viimeksimainittukaan ei
nauttinut vaimonsa ankaran hallituksen alaisena sellaista vapautta
kuin olisi halunnut, — hänen tuttavapiirinsä ja liikkumiskehänsä
olivat molemmat sangen rajoitetut. Lakšmi piti tarkoin silmällä pientä
maailmaansa, ja olipa yhtä vaikea ulkopuolella olevan päästä sisään
kuin sisäpuolella olevan päästä ulos! Jopa siinä määrin, ettei Gorakaan
ollut tervetullut vieras siinä osassa taloa, jota vallitsi Lakšmi.
Lakšmi-rouvan valtapiirissä ei sattunut milloinkaan lakiasäätävän,
tuomitsevan ja toimeenpanevan vallan välisiä sisäisiä ristiriitoja,
sillä hän pani toimeen itse säätämänsä lait ja esiintyi samalla kertaa
alimpana ja ylimpänä oikeusistuimena. Ulkonaisessa toiminnassaan
Mohim ilmeni lujatahtoisena miehenä, mutta hänen tahtonsa ei päässyt
vähimmässäkään määrässä vaikuttamaan Lakšmin tuomiovallan alueella, ei
kaikkein mitättömimmissäkään seikoissa.
Lakšmi oli piilossa pysyen arvostellut Binoita ja oli varustanut
nuorten liittoa koskevan suunnitelman hyväksymisensä sinetillä. Mohim,
joka oli tuntenut Binoin poika-ajoilta, oli tottunut pitämään häntä
pelkkänä Goran ystävänä. Hänen vaimonsa oli ensinnä kiinnittänyt hänen
huomiotansa siihen mahdollisuuteen, että Binoi kelpaisi sulhaseksi,
ja oli erikoisesti tehostanut sitä Binoin ominaisuutta, ettei hän
milloinkaan tulisi vaatimaan myötäjäisiä!
Vaikka Binoi nyt asuikin talossa, Mohim havaitsi murheekseen olevan
melkein mahdotonta keskustella hänen kanssaan sanaakaan suunnitellusta
avioliitosta, koska Goran onnettomuus kovin masensi hänen mieltänsä.
Mutta kun sitten saapui sunnuntai, niin talon valtiatar, epätoivoon
saatettuna, otti asian omiin käsiinsä, ryntäsi Mohimin luo hänen
nauttiessaan parhaillaan sunnuntailepoansa ja ajoi hänet menemään
mällirasioineen päivineen Binoin luo, joka oli parhaillaan lukemassa
Anandamojille jotakin Bankim-tšandran vastikään perustamasta
aikakauslehdestä _Bangadarašnista_.
Mohim tarjosi Binoille purtavaa ja alkoi pitää opettavaista saarnaa,
aiheena Goran auttamaton mielettömyys. Laskiessaan sitten, kuinka monta
päivää Goran oli vielä vietettävä vankeudessa, hän aivan luonnollisesti
— ja sattumalta — huomautti, että _aghran-kuusta_ oli jo ehtinyt kulua
melkein puolet, ja niin hän tunsi voivansa käydä asiaan.
»Kuulehan, Binoi», virkkoi hän. »Sinun ajatuksesi, ettei _aghran-kuun_
aikana käy häitä viettäminen, on pelkkää joutavaa. Kuten jo sanoin, jos
liitätte kotiallakkanne kaikkiin yleisiin sääntöihimme ja kieltoihimme,
niin meidän maassamme käy avioliiton solmiminen kerrassaan
mahdottomaksi!»
Huomatessaan, kuinka ikäväksi Binoi tunsi olonsa, Anandamoji tuli hänen
avukseen ja sanoi: »Binoi on tuntenut Sasin ihan pienestä pikkaraisesta
eikä voi ajatella menevänsä hänen kanssaan naimisiin. Senvuoksi hän
puhui siitä, ettei _aghran_-kuu ole sovelias.»
»Minkätähden hän ei sanonut sitä heti peittelemättä?» kysyi Mohim.
»Oman mielensäkin ymmärtäminen vaatii hieman aikaa», vastasi
Anandamoji. »Mutta kuulehan, Mohim, miksi olet »niin peloissasi? Ei
varmaankaan ole puutetta sulhasista. Gora tuntee koko joukon naimaiässä
olevia nuoria miehiä — palattuaan kotiin hän epäilemättä voi solmia
soveliaan liiton.»
»Hmh!» murahti Mohim suuta murtaen. Oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi:
»Ellet sinä olisi puuttunut puheeseen, äiti, Binoi ei olisi milloinkaan
esittänyt vastaväitettä.»
Hämmentynyt Binoi aikoi väittää vastaan, mutta Anandamoji ennätti ennen
häntä. »Etpä pahoin erehdy, Mohim», sanoi hän. »Minä en ole voinut
mitenkään kehoittaa Binoita tässä asiassa, Binoi on vielä nuori ja
olisi kenties suostunut hetkellisen virikkeen ajamana, mutta siitä ei
olisi missään tapauksessa koitunut hyvää.»
Niin Anandamoji suojasi Binoita Mohimin hyökkäykseltä suuntaamalla
hänen koko kiukkunsa itseensä ja saaden Binoin ihan häpeemään
heikkouttansa. Mutta Mohim ei odottanut, kunnes Binoi korjaisi asiaa
ilmaisemalla itse haluttomuutensa. Ȁitipuoli ei kykene milloinkaan
tuntemaan niinkuin oma äiti», kuului hänen ääneen lausumaton
arvostelunsa, kun hän loukkaantuneena poistui huoneesta.
Anandamoji tiesi aivan hyvin, että Mohim voi empimättä esittää
tuollaisen syytöksen. Hän tiesi, että yhteiskunnan oikeussäännöt
taipuivat lukemaan kaiken perheessä sattuvan ikävyyden äitipuolen
viaksi, mutta hän ei ollut milloinkaan tottunut järjestämään
käyttäytymistään sen mukaan, mitä ihmiset voivat hänestä ajatella.
Sinä päivänä, jona hän oli ottanut Goran syliinsä, hän oli irroittanut
itsensä kaikista perinnäisistä tavoista ja tottumuksista ja oli
lähtenyt kulkemaan latua, jolla hän alinomaa joutui yhteiskunnallisen
arvostelun alaiseksi.
Hänen alinomaisen itsesoimauksensa, joka johtui siitä, että hän
oli tukahduttanut salaa hellimänsä totuuden, teki toisten purevat
huomautukset tehottomiksi. Kun ihmiset syyttivät häntä kristityksi, hän
sulki Goran syliinsä ja sanoi: »Jumala tietää, ettei ole mikään syytös,
jos minua nimitetään kristityksi!» Niin hän oli vähitellen oppinut
olemaan välittämättä sosiaalisen piirinsä sanelmista ja noudattamaan
omaa luontoansa. Ja niin ollen ei mikään Mohimin syytös, ääneen
lausuttu enempää kuin salainenkaan, voinut järkähdyttää häntä siitä,
mitä hän piti oikeana.
»Kuulehan, Binu», virkkoi Anandamoji äkkiä, »sinä et ole ollut Pareš
Babun talossa pitkiin aikoihin, ethän?»
»Tuskinpa siitä on kovinkaan pitkä aika, kun siellä kävin», vastasi
Binoi.
»Et varmaankaan ole siellä ollut sen jälkeen, kun palasit aluksessa?»
virkki Anandamoji.
Siitä ei tosiaankaan ollut kulunut pitkä aika, mutta Binoi tiesi sitä
ennen käyneensä Pareš Babun talossa niin usein, että Anandamoji oli
tuskin milloinkaan häntä nähnyt. Tältä näkökannalta oli varmaa, että
hänen poissaolonsa oli ollut varsin pitkä — hänelle itselleen!
Hän alkoi nyhtää lankaa _dhutinsa_ päärmeestä, mutta ei virkkanut
mitään.
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan vieraita saapuneen. Binoi
nousi nopeasti, jottei olisi tiellä, ja heidän pohtiessaan, keitä
tulijat saattoivat olla, Sutšarita ja Lolita astuivat huoneeseen, ja
niinmuodoin ei voinut ajatellakaan peräytymistä. Binoi seisoi siinä
ääneti ja tuntien olonsa tukalaksi.
Tytöt tervehtivät Anandamojia kunnioittavasti koskettaen hänen
jalkojansa. Lolita ei ollut erikoisesti Binoita huomaavinaan, mutta
Sutšarita tervehti häntä ja kääntyi sitten Anandamojin puoleen
esitellen: »Me tulemme Pareš Babun luota.»
Anandamoji tervehti heitä ystävällisesti ja sanoi: »Teidän ei tarvitse
esittäytyä, rakkaani. En ole nähnyt teitä milloinkaan ennen, mutta
minusta tuntuu, kuin kuuluisitte omaan perheeseeni.» Aivan pian he
tunsivat olevansa kuin kotonaan.
Sutšarita yritti vetää keskusteluun Binoita, joka istui ääneti
taampana, huomauttamalla: »Te ette ole pitkiin aikoihin käynyt meillä.»
Binoi katsahti Lolitaan vastatessaan: »Syynä on ollut, etten ole
tahtonut menettää tervetulleisuuttani esiintymällä liian vaateliaasti.»
»Enpä usko teidän ajattelevan, että kiintymys edellyttää
vaateliaisuutta», virkkoi Sutšarita hymyillen.
»Kuinka lienee», nauroi Anandamoji. »On aivan uskomatonta, kuinka
hän komentaa minua päivän pitkän — en saa hetkenkään lepoa hänen
päähänpistoiltansa!» Anandamoji katsahti lempeästi Binoihin.
»Jumala käyttää minua vain välineenä koetellessaan sitä
kärsivällisyyttä, jolla hän on sinut varustanut», vastasi Binoi.
Tuon kuullessaan Sutšarita nyhjäsi viekkaasti Lolitaa ja sanoi:
»Kuulitko, Lolita? Onko meitäkin koeteltu ja havaittu, että me
moninaisissa puutumme.»
Huomatessaan, ettei Lolita tuosta huomautuksesta välittänyt, Anandamoji
nauroi ja sanoi: »Tällä kertaa Binu koettelee omaa kärsivällisyyttänsä.
Ette voine arvata, mitä te hänelle merkitsette. Iltaisin hän ei
voi puhua mistään muusta, ja Pareš Babun pelkkä nimi saa hänet
intoutumaan.» Niin puhuessaan Anandamoji silmäili Lolitaa, joka tosin
koki näyttää luontevalta, mutta ei kuitenkaan voinut olla ankarasti
punastumatta.
»Ette arvaakaan, kuinka monen henkilön kanssa hän on kiistellyt Pareš
Babua puolustaen!» jatkoi Anandamoji. »Kaikki hänen oikeaoppiset
ystävänsä väittävät hänen olevan brahmon, ja ovatpa muutamat yrittäneet
tehdä hänestä hylkiötäkin. Älähän ole milläsikään, Binu poikaseni, ei
siinä ole mitään hävettävää. — Mitä aioitte sanoa, pieni maammoseni?»
Lolita oli kohottanut katseensa, mutta laski sen jälleen alas, ja
Sutšarita vastasi hänen puolestaan: »Binoi Babu on ollut kyllin
hyvä antaakseen meille ystävyytensä — se ei johdu ainoastaan meidän
ansiostamme, vaan hänen omasta hyvästä sydämestään.»
»Siinä asiassa en voi olla samaa mieltä», hymyili Anandamoji. »Olen
tuntenut Binoin aina siitä asti, kun hän oli pieni poika, ja koko
tänä aikana hän ei ole solminut ystävyysliittoa kenenkään muun kuin
minun Gorani kanssa. Hän ei tule toimeen edes omaan luokkaansa
kuuluvien ihmisten joukossa. Mutta teihin tutustuttuaan hän on joutunut
kerrassaan saavuttamattomiin! Olin valmis kiistelemään kanssanne sen
asian vuoksi, mutta nyt huomaan joutuneeni samaan tilaan — te olette
liian vastustamattomia, rakkaani!» Tuon sanottuaan Anandamoji hyväili
kumpaakin tyttöä koskettaen heidän leukaansa ja sitten suudellen omia
sormiansa.
Binoin asema alkoi käydä niin vaikeaksi, että Sutšarita sääli häntä ja
sanoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, isä tuli kerallamme ja juttelee nyt
alakerrassa Krišnadajal Babun kanssa.»
Tuo soi Binoille tilaisuuden paeta ja jättää naiset yksikseen.
Anandamoji kertoi sitten tytöille Goran ja Binoin välillä vallitsevasta
erinomaisesta ystävyydestä ja havaitsi helposti, millaista
mielenkiintoa hänen kertomuksensa kuuntelijoissa herätti.
Anandamojilla itsellään ei ollut maailmassa ketään rakkaampaa kuin
nuo kaksi, joille hän oli suonut äidinrakkautensa täyden ihailun
aina heidän varhaisesta lapsuudestaan saakka. Hän oli tosiaankin
muovannut heidät omin käsin, niinkuin tyttöset muovaavat itselleen
Šivan kuvia palvontansa esineiksi, ja he olivat omaksuneet hänen koko
kiintymyksensä.
Noiden kahden jumaloidun olennon tarina kuulosti hänen kertomanaan niin
suloiselta ja eloisalta, että Sutšarita ja Lolita eivät saaneet kuulla
kyllikseen. Heistä ei suinkaan puuttunut Goraan ja Binoihin kohdistuvia
hyviä tunteita, mutta äidinrakkauden loihtuisa säteily tuntui asettavan
heidät aivan uuteen valaistukseen.
Kun Lolita nyt oli tullut tuntemaan Anandamojin, tuomariin kohdistuva
viha leimahti uuteen liekkiin. Mutta Anandamoji vain hymyili hänen
teräville huomautuksilleen ja virkkoi: »Rakkaani, Jumala yksin tietää,
mikä tarkoitus Goran vankilassa-ololla on minulle, mutta minä en voi
olla vihainen _sahibille_. Minä tunnen Goran. Hän ei voi sallia minkään
ihmistensäätämän lain estää itseänsä siitä, minkä tuntee oikeaksi.
Gora on tehnyt velvollisuutensa. Viranomaiset suorittavat omaa
velvollisuuttansa. Niiden, joita asian tulos loukkaa, on alistuttava.
Jos luette Goran kirjeen, pikku maammoni, niin huomaatte, ettei hän
ole väistänyt kärsimystä eikä lapsekkaasti syydä vihaansa ketään
vastaan. Hän on harkinnut kaikki tekonsa seuraukset.» Anandamoji toi
Goran kirjeen laatikosta, jossa oli sitä huolellisesti säilyttänyt ja
ojensi sen Sutšaritalle sanoen: »Lue se ääneen, rakkaani. Kuulen sen
mielelläni uudelleen.»
Kun Goran erinomainen kirje oli luettu, olivat kaikki kolme hetkisen
vaiti. Anandamoji pyyhkäisi pois muutamia kyyneliä, joita ei
aiheuttanut ainoastaan äidin suru, vaan myöskin äidin ilo ja ylpeys.
Millainen Gora olikaan hänen Goransa! Ei mikään heittiö, joka ryömien
anelee tuomarin armahdusta tai sääliä. Eikö hän ollut vapaaehtoisesti
ottanut kantaakseen täyttä vastuunalaisuutta teostansa, hyvin tietäen,
kuinka rasittavaa on elämä vankilassa? Mutta niinpä hän ei myöskään
kiistellyt kenenkään kanssa, ja jos hän kykeni sen nurkumatta
sietämään, niin hänen äitinsäkin voi sen kestää!
Lolita silmäili Anandamojia ihaillen. Häneen olivat syvästi juurtuneet
kaikki brahmoperheen ennakkoluulot. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut
suurta kunnioitusta niitä naisia kohtaan, joiden arveli vaipuneen
syvälle oikeauskoisuuden taikauskoon. Lapsuudestaan saakka hän oli
kuullut Barodan erikoisesti halutessaan moittia jotakin Lolitan vikaa
sanovan, että sellaista voi ilmetä ainoastaan hindulaisissa kodeissa,
ja Lolita oli silloin aina tuntenut itsensä syvästi nöyryytetyksi.
Anandamojin sanat täyttivät hänet tavan takaa ihailulla ja
ihmettelyllä. Millainen tyyni voima, millainen terve järki, millainen
terävä oivallus niissä ilmenikään! Lolita tunsi itsensä kovin
vähäiseksi tuon naisen rinnalla ajatellessaan omia hillittömiä
tunneliikuntojansa. Kuinka ehdottomasti olikaan hänen kiihtynyt
mielensä estänyt häntä puhumasta Binoille tai edes häneen päin
katsahtamasta! Mutta nyt loi Anandamojin kasvoissa ilmenevä tyyni
myötätunto rauhaa hänenkin myrskyiseen mieleensä, ja hänen suhteensa
ympäristöönsä muuttui yksinkertaiseksi ja luonnolliseksi. »Nyt, teidät
nähtyäni, ymmärrän, mistä Gour Babun voima oli kotoisin!» huudahti hän.
»Pelkäänpä», hymyili Anandamoji, »ettette oikein selvästi sitä asiaa
tajua. Jos Gora olisi ollut minun lapseni, kuten ainakin, niin mistäpä
olisin itse saanut voimani? Olisinko silloin voinut kestää näitä
vaikeuksia niin helposti?»