Binoi lähti heti Anandamojin luo epämääräisten nöyryytyksen tunteiden
ja itsesoimausten rasittamana. Minkätähden hän ei ollut tullut suoraa
päätä äidin luo? Millainen houkkio hän olikaan ollut kuvitellessaan,
että Lolita häntä erikoisesti kaipasi! Jumala oli rangaissut
häntä aivan oikein siitä, ettei hän ollut jättänyt kaikkia muita
velvollisuuksiaan kiiruhtaakseen Anandamojin luo heti Kalkuttaan
saavuttuaan, vaan oli odottanut, kunnes Lolita kysyi: »Ettekö lähde
Goran äidin luo?» Oliko ollenkaan mahdollista, että Goran äitiin
kohdistuva ajatus voi esiintyä Lolitalle tärkeämpänä kuin Binoille?
Lolita tunsi hänet ainoastaan Goran äitinä, mutta Binoille hän oli
kaikkien maailman äitien perikuva!
Anandamoji oli vastikään kylpenyt ja istui yksin huoneessaan,
ilmeisesti mietteisiinsä vaipuneena, kun Binoi tuli ja heittäytyi hänen
eteensä huudahtaen: »Äiti!»
»Binoi!» sanoi hän silittäen kädellään Binoin painunutta päätä.
Kuinka verraton onkaan äidin ääni! Pelkkä nimi Anandamojin lausumana
tuntui viihdyttävän Binoin koko olemusta. Hän hillitsi vaivoin
mielenliikutustaan ja lausui hiljaa: »Äiti, minä olen viivytellyt liian
kauan!»
»Minä olen kuullut kaikki, Binoi», sanoi Anandamoji lempeästi.
»Oletko jo kuullut, mitä on tapahtunut!» huudahti Binoi hämmästyneenä.
Gora oli kirjoittanut poliisiasemalta kirjeen ja oli lähettänyt sen
erään asianajajan välityksellä. Kirje, jossa hän ilmoitti mahdollisesti
joutuvansa vankeuteen, päättyi näin:
»Vankeus ei voi mitenkään vahingoittaa Goraasi, mutta hän ei sitä
kestä, jos se tuottaa sinulle vähintäkin tuskaa. Sinun surusi voi olla
hänen ainoa rangaistuksensa — tuomari ei voi mitään muuta määrätä.
Mutta älä ajattele ainoastaan omaa lastasi, äiti. Vankilassa on monen
äidin lapsia, jotka eivät ole itse mitenkään syyllisiä, ja minä tahdon
olla samassa asemassa kuin he ja jakaa heidän kärsimyksensä. Jos tämä
toivomukseni nyt toteutuu, pyydän sinua olemaan sitä surematta.
»En tiedä, muistatko vielä, äiti, kuinka nälkävuonna jätin
kadunpuoliseen huoneeseen pöydälle kukkaroni. Kun vähän ajan kuluttua
palasin huoneeseen, huomasin, että kukkaro oli varastettu. Kukkarossa
oli viisikymmentä rupiaa, stipendi, jota olin säästänyt ostaakseni
sinulle hopeisen pesumaljan jalkojasi varten. Mutta siinä suotta
vihoitellessani varkaalle Jumala saattoi minut äkkiä järkiini, ja minä
sanoin itselleni: 'Onhan rahani lahja sille nälkäiselle miehelle, joka
sen otti.' Tuskin olin tuon itselleni sanonut, kun turha huoleni hävisi
ja mieleni tyyntyi. Tänään sanon itselleni: 'Minä menen vankeuteen
vapaaehtoisesti, omasta suosiosta, pahoittelematta, vihoittelematta,
hakien sieltä vain suojaa.' Ravinto ja muu järjestys tuottaa
epäilemättä hieman hankaluutta, mutta tekemäni retken aikana minä otin
vastaan kaikenlaisten ihmisten minulle tarjoamaa vieraanvaraisuutta
enkä suinkaan aina löytänyt heidän luotansa sitä mukavuutta, enpä edes
niitä kaikkein välttämättömimpiäkään tarpeita, joihin olen tottunut.
Se, minkä vapaaehtoisesti omaksumme, lakkaa olemasta vastukseksi, joten
voit olla varma siitä, ettei kukaan voi pakottaa minua vankeuteen, —
menen sinne mielelläni ja tyytyväisenä.
»Nauttiessamme kotonamme elämän mukavuutta emme ollenkaan kykene
arvaamaan, millainen verraton etu on ihmiselle vapaa ulkoilma ja
valo — unohdamme alinomaa ne lukemattomat, jotka ilman omaa syytä
ovat tuomitut vankeuteen ja häpeään ja ovat noita Jumalan suomia
anteja vailla. Me emme ollenkaan ajattele noita lukemattomia emmekä
tunne olevamme mitenkään heidän sukua. Minä tahdon nyt saada saman
poltinmerkin kuin he, en tahdo pysyä vapaana tarrautumalla turvaa
etsien heikon-hyvään, kunnialliselta näyttävään enemmistöön.
»Minä olen oppinut paljon, äiti, tämän koettuani. Ne henkilöt,
jotka tyytyvät toimimaan tuomareina, ovat useimmat surkuteltavia
olentoja. Ne, jotka ovat vankeudessa, eivät kärsi rangaistusta omista
synneistään, vaan niiden synneistä, jotka toisia tuomitsevat. Rikos
syntyy monien aiheuttamana, mutta ainoastaan nuo onnettomat saavat
kärsiä rangaistuksen. Me emme tiedä, missä, milloin ja miten tulevat
kostetuiksi niiden ihmisten synnit, jotka elävät huolettomina ja
kunnioitettuina vankilan muurien ulkopuolella. Mutta minä puolestani
huudan häpeätä tuolle heidän koreilevalle kunnianarvoisuudelleen ja
tahdon mieluummin kantaa rinnassani ihmisen alhaisuuden leimaa. Anna
minulle siunauksesi, äiti, äläkä itke minun tähteni. Sri Krišna kantoi
ikänsä kaiken rinnassaan Bhrigun iskun jälkeä, ja samoin iskevät
julkeuden hyökkäykset yhä syvemmän jäljen Jumalan rintaan. Jos Hän
on omaksunut koristuksekseen sen merkin, niin mitäpä syytä on olla
huolissaan minun tähteni, mitäpä syytä on sinulla surra minun tähteni?»
Saatuaan kirjeen Anandamoji yritti lähettää Mohimin Goran luo, mutta
Mohim sanoi: »Minulla on oma toimeni. _Sahib_ ei varmaankaan laske
minua menemään.» Ja niin hän alkoi soimata Goraa äkkipikaiseksi ja
mielettömäksi. »Minä varmaan menetän vielä toimeni vain sen vuoksi,
että olen hänen sukulaisensa», päätti Mohim puheensa.
Anandamoji ei pitänyt tarpeellisena mainita asiasta mitään
Krišnadajalille, koska oli Goraan nähden erinomaisen arkatunteinen.
Hän tiesi varsin hyvin, ettei Krišnadajal ollut milloinkaan suonut
hänelle pojan sijaa sydämessään, vaan tunsi pikemmin jonkinlaista
vihamielisyyttä häntä kohtaan. Gora oli aina ollut heidän välillään
kuin Vindhja-vuoren harjanne hajoittaen heidän avioelämäänsä. Toisella
puolella oli Krišnadajal kaikkine ankaran oikeauskoisuuden sääntöineen,
toisella puolen Anandamoji ja hänen koskematon Goransa. Näytti siltä,
kuin kaikki seurustelu olisi loppunut noiden kahden henkilön väliltä,
jotka yksin tunsivat Goran tarinan.
Goraan kohdistuva kiintymys oli niin ollen muuttunut Anandamojin
yksityiseksi aarteeksi, Hän koki kaikin tavoin tehdä mahdollisimman
helpoksi hänen elämäänsä perheessä, jossa häntä korkeintaan siedettiin.
Hänen alinomaisena huolenaan oli toimia niin, ettei kukaan voisi
sanoa: tämä on tapahtunut sinun Gorasi vuoksi, tämä häpeä tulee
meidän osaksemme sinun Gorasi tähden, tämä häviö kohtaa meitä sinun
Gorasi aiheuttamana! Anandamoji tunsi, että koko Gora-taakka lepäsi
yksin hänen hartioillaan. Ja sattuipa vielä niin, että tämän Goran
itsepäisyys oli aivan tavaton! Ei ollut helppo asia saada häntä
pidättymään väkivaltaisesta mielensä-ilmaisemisesta.
Toistaiseksi Anandamojin oli onnistunut kasvatella villittyä Goraansa
tässä ristiriitaisessa ympäristössä harjoittamalla alinomaista
valvontaa yöt päivät. Tämän vihamielisen perhekunnan keskuudessa hän
oli sietänyt paljon soimauksia ja kärsinyt monta murhetta voimatta
pyytää ketään niitä kanssaan jakamaan.
Mohimin kieltäydyttyä antamasta apua Anandamoji istui ääneti
ikkunan luona ja näki Krišnadajalin palaavan aamukylvystään, pyhää
Gangesin savea oksaan, rintaan ja käsivarsiin pyyhkäistynä, pyhiä
loitsujansa hymisten. Hänen ollessaan sellaisessa puhdistuksen
tilassa ei kenelläkään, ei edes Anandamojilla, ollut lupa tulla hänen
läheisyyteensä. Kieltoa, kieltoa, ei mitään muuta kuin kieltoa!
Anandamoji poistui huoaten ikkunan luota ja meni Mohimin huoneeseen.
Mohim istui lattialla lukien sanomalehteä, ja palvelija hieroi ennen
aamukylpyä öljyä hänen ryntäisiinsä. Anandamoji sanoi: »Kuulehan,
Mohim, sinun täytyy löytää joku, joka lähtee kerallani, minä tahdon
tavata Goran. Hän näyttää päättäneen mennä vankilaan, mutta otaksun,
että minun sallitaan nähdä hänet, ennenkuin hänet tuomitaan.»
Vaikka Mohim puhui karkeasti, hän sittenkin oli vilpittömästi Goraan
kiintynyt. »Kirottu veikko!» huusi hän. »Menköön vain vankeuteen,
kelvoton, — ihme ja kumma, ettei ole jo aikoja sitten sinne joutunut!»
Mutta siitä huolimatta hän kutsui luottamusmiehensä Ghosalin ja lähetti
hänet heti matkaan, mukana rahoja oikeudellisia kulunkeja varten.
Sitäpaitsi hän päätti, että jos virastopäällikkö antaisi luvan ja oma
eukko asiaan suostuisi, hän lähtisi itse mukaan.
Anandamoji tiesi, ettei Mohim missään tapauksessa voisi olla jotakin
tekemättä tietäessään Goran joutuneen vaikeuksiin, ja kun hän huomasi,
että Mohim tulisi toimimaan, mitä toimittavissa oli, hänellä ei ollut
enää mitään sanottavaa. Hän näet tiesi hyvin, että oli aivan mahdotonta
saada yhtäkään tämän oikeauskoisen perheen jäsentä saattelemaan itseään
siihen tyrmään, missä Gora oli, ihmisjoukon uteliaiden katseiden
ja kiusallisten huomautusten esineeksi joutuen. Hän siis luopui
pyynnöstään ja palasi omaan huoneeseensa huulet yhteen puristettuina ja
tukahdutetun tuskan varjo silmissään. Kun Latšmija puhkesi äänekkäisiin
valituksiin, hän moitti tyttöä ja lähetti hänet pois huoneesta. Hänen
tapanaan oli aina ollut yksin voittaa kaikki vaikeutensa. Hän oli yhtä
tyyni ilossa kuin surussakin. Hänen sydämensä tuskat tunsi vain hänen
Jumalansa.
Binoi ei käsittänyt, miten voisi Anandamojia lohduttaa, ja vaikeni
kokonaan lausuttuaan muutamia sanoja. Anandamoji ei tosiaankaan
kaivannut lohduttavia sanoja, vaan pikemmin karttoi auttamattomien
vaikeuksien julkista käsittelyä. Niinpä ei Anandamojikaan puuttunut
enää asiaan, sanoihan vain: »Binu, minä huomaan, ettet ole vielä
kylpenyt. Menehän ja suori itsesi valmiiksi, aamiaisesi jo odottaa.»
Kun Binoi oli peseytynyt ja istuutunut aamiaiselle, sai hänen
vieressään oleva tyhjä sija Anandamojin sydämen tuskan valtaan, ja kun
Anandamoji ajatteli, että Goran oli nauttiminen karkeata vankilaruokaa,
jota ei äidin huolehtiva käsi ole tehnyt maukkaaksi ja jonka solvaavat
vankilasäännöt saavat sitäkin katkerammaksi, ei hän kyennyt sitä
kestämään, vaan poistui huoneesta mainiten jonkin tekosyyn.